• Ei tuloksia

2. Deleuzen filosofia

2.3. Epistemologinen moneuden rihmasto

Hallward tiivistää Deleuzen ajatusta absoluuttisesta tiedosta, joka sekin pohjaa osittain Spinozan ajatteluun. Koska Deleuze haluaa heittää representaatiot romukoppaan, tai ainakin välttää niitä tuottaessaan tai luodessaan uutta tietoa, Hallward esittää, etteivät representaatiot ole Deleuzelle ”eri tavalla” kuin representoidut asiat. Sen mitä tiedämme tai ajattelemme, tiedämme ja ajattelemme niin kuin se on65. Tällainen ”intuitiivinen tietäminen” siirtyy Jumalan attribuuttien formaaleista ja adekvaateista ideoista asioiden olemusten adekvaatteihin ideoihin.66 Deleuzen erityinen epistemologia saa tarekmman ja rajatumman määritelmän Mille Plateaux-teoksessa.

Deleuze ja Guattari nojaavat epistemologiassaan rihmaston (rhizome) käsitteeseen67. Tarkoitus on pääasiassa kuvata sitä, kuinka tieto syntyy ja rakentuu, ja toisaalta taas kuinka uusi tieto on mahdollista.

Kirjoittajat suhteuttavat rihmaston traditionaalista tiedon puumallia vastaan. Rihmasto ja puumalli eivät

63 Deleuze 2006c, 86–87. Ks. myös Laerke 2010, 36–37; Kaiser 2010, 210–211. Deleuzen käyttämä ”kalvo” (crible) on selvästi kytköksissä ”ajattelun kuvaan”, vaikkakin tarkoituksena on selvästi painottaa myös havaintokokemuksessa ”ajattelun kuvaa”

edeltäviä elementtejä. Toisaalta Deleuze myös toteaa, että ”kalvo” on ”kun jatkuvasti uudistettu kone, joka toimii luonnon taustalla” (Deleuze 2006c, 87). (Ks. tähän liittyen myös Leibniz 1995, suom. selitys pykälään 25, s. 70–71.)

64 Deleuze 1998, 118–122; 2008, 61–64. Deleuzen mukaan ei siis ole logosta, vaan on vain ”hieroglyfejä”: ajatteleminen on tulkitsemista, joka taas on kääntämistä – essenssit ovat jotain joka on käännettävä ja samalla itse kääntäminen (1998, 124; 2008, 65).

65 Deleuzen tuotannossa on selvästi jatkuva (ja luultavasti Nietzscheltä ja Deleuzen omasta katolilaisesta kasvatuksesta periytyvä) kristinuskon kritiikki, joka liittyy myös representaation ja ”suuren toisen” kritiikkiin. Yksioikoisessakin kritiikissähän kristinuskon nähdään panostavan ”toiseen maailmaan”, kuoleman jälkeiseen, ja tämä ei ole kaukana ajatuksesta, jossa nähdään jonkin ”autenttisen” tai ”alkuperäisen” olevan ihmisen ajattelun saavuttamattomissa. Tämä näkyy myös ihmisen ja Jumalan yhdistämisessä, jossa on mukana selkeä nietzscheläinen yli-ihmisen elementti: ihminen tajuaa, että hän luo jumalat ja arvot itse (ja niin edelleen).

66 Ks. Hallward 2006, 12.

67 Tässä esitetty tiivistys rihmastosta nojaa Mille Plateaux’n johdantolukuun (Deleuze & Guattari 1980, 9–37; 2010, 3–28).

kuitenkaan asetu yksioikoisesti toisiaan vastaan. Kyseessä on epäorganisoidun ja organisoidun, hierarkian ja ei-hierarkkisen jännite ja kytkös. Puumalli ei ole niinkään väärä tai valheellinen: se toimii, mutta tarkoitus on esittää, että esimerkiksi tieteellinen tieto kasautuu pikemminkin rihmastollisesti, mutta se usein järjestetään tämän jälkeen puumallin mukaisesti, jolloin se myös jämähtää paikalleen sisältäen hiearkian, joka vuorostaan tukehduttaa uutta ajattelua. Näin syntyy myös yhdenlainen ajattelun kuva.

Rihmastolle tärkeä on ”taso” (plateau), joka on jatkuvaa intensiteettien värinää ilman ”kliimaksia”68. Tasot eivät Deleuzen mukaan ole metaforia, vaan pikemminkin ”jatkuvia vaihtelun vyöhykkeitä”69. Koko rihmasto rakentuu tasoista ja taso on mikä tahansa moneus, joka liittyy toisiin moneuksiin muodostaen rihmaston tai laajentaen sitä. Toisaalta myös itse käsitteet voivat toimia tasoina muodostaen kokoomia.

Tällaiset kokoomat vetävät yhteen linjoja moneuksista, jotka ovat lähtöisin jostain todellisuus-representaatio-subjekti –kolminaisuuden alueesta. Toisin sanoen käsitteet kokoavat todellisuutta yhteen muodostaen kokoomia, jotka yhdistävät moneuksia eli siis tasoja.

Deleuzen ja Guattarin mukaan puumalli etenee yleisen (tai symbolisen Yhden) nimittäjän mukaan noudattaen binaarilogiikkaa: yhdestä tulee kaksi, sitten neljä ja niin edelleen. Esimerkkinä tällaisesta he käyttävät lingvistiikkaa (ja erityisesti Noam Chomskyä). Kannattaa kuitenkin huomata, että Deleuze ja Guattari puhuvat puumallista ”henkisenä todellisuutena”. Tällöin kritiikki on selvää jatkoa ajattelun kuvan kritiikille: ollaan lukkiuduttu tietynlaiseen ajattelun malliin sekä ajattelun etenemiseen, eikä tavallaan kyetä tuottamaan uutta.70 Puumalli ei koskaan yhytä todellista luonnon moneutta. He toteavatkin, että

”puumalli inspiroi surullista ajattelun kuvaa, joka ikuisesti imitoi moneutta keskitetyn ja segmentoidun korkeamman yhtenäisyyden pohjalta” 71 . Puupohjaisissa malleissa järjestelmän elementit saavat informaatiota korkeammalta yhtenäisyydeltä ja subjektiivisia affekteja ennalta-asetettujen polkujen mukaisesti. Nick Mansfieldin mukaan puumallia voidaankin itseasiassa pitää tiettynä tapana lukea ja tulkita rihmastoa72: se on siis taukopaikka jatkuvasti lisääntyvän tieteellisen tiedon valtatiellä.

68 Deleuze ja Guattari lainaavat Gregory Batesonin kuvausta balilaisesta seksuaalisuudesta, joka on jatkuvaa seksuaalista kärhämää ja kiusoittelua ilman todellista kliimaksia. (Deleuze & Guattari 1980, 32; 2010b, 24.) Prado kuvaa tason olevan

”diagrammi” (Prado 1999, 10), jota Deleuze käsittelee Foucault-teoksessaan.

69 Deleuze 2005b, 81; Deleuze 2013, 364. Anna Helle kääntää plateau’n ”tasangoksi” (Deleuze 2005b).

70 Kannattaa tarkentaa, että Yhdestä ei voida siirtyä 2, 3, 4…:n ilman vahvaa ja yhtenäistä yleistä prinsiippiä. Tällöin kyseessä on ”biunivokaalinen” (bi-univoques) järjestelmä, jossa kaksi termiä yhdistetään toisen toimiessa hallitsevana tai pohjana. Myös esimerkiksi psykoanalyysi perustuu pääasiassa binaarilogiikkaan ja biunivokaalisiin suhteisiin. (ks. Deleuze & Guattari 2010b, 6; 1980, 11–12.)

71 Deleuze & Guattari 2010b, 18; 1980, 25. Myös esimerkiksi Geoffrey C. Bowker esittää (2007, 118), että ”elämän puu”

kartoittaa elämän diversiteettiä, mutta näin tehdessään se jaottelee ja hajottaa elämän verkostot laskettaviksi yksiköiksi.

Jatkuvasta havaintosarjojen ”vuosta” leikataan siis identiteettejä, jotka taas tekevät käsittämättömäksi tietynlaiset näihin palautumattomat ”olemisen moodit” (ks. Somers-Hall 2012, 53).

72 Mansfield 2000, 146.

Rihmasto onkin moneus, joka on rakennettava. Tällaisessa mikä tahansa linja voidaan kytkeä toiseen linjaan (ja ne välttämättä kytkeytyvät). Kytkökset voivat tapahtua myös erilaisten merkki- ja merkitysjonojen (Deleuzen termein ”koodien” [4.2.]) välillä. Esimerkiksi lingvistinen merkki- ja merkitysjono voi kytkeytyä biologiseen ja niin edelleen. Deleuze ja Guattari yhdistävätkin tärkeällä tavalla vallan linjojen kytköksiin: rihmasto pyrkii luomaan yhteyksiä esimerkiksi semioottisten ketjujen, vallan organisaation sekä tieteiden ja taiteiden olosuhteiden välillä. Myös kieli näyttäytyy heterogeenisenä todellisuutena, jossa ”ei ole äidinkieltä vaan hallitseva kieli on ottanut valtaansa poliittisen moneuden”73. Henri Bergsonia mukaillen tarkoitus on käsitellä moneutta substantiivina. Moneudessa ei ole subjektia tai objektia, vain määrityksiä ja ulottuvuuksia, jotka eivät voi kasvaa määrällisesti ilman, ettei moneus muuttuisi laadullisesti. Moneus ei myöskään koskaan anna itseään jonkin symbolisen järjestyksen hallittavaksi tai merkitsemäksi (ylikoodattavaksi). Tämä on mahdotonta, sillä se täyttää alueitaan ja linjojaan täysin.

Rihmasto-moneus toisaalta sisältää jakolinjoja (territorialisaatiolinjoja [4.2.–4.4.]) mutta myös purkamis- ja ymmärtämislinjoja (deterritorialisaatiolinjoja [4.2–4.4]), joiden avulla se pakenee organisointia ja hallintaa. Voitaisiin kai todeta, että puumallin hierarkkinen nimittäjä tavallaan kauhoo valtaansa osan rihmasto-moneudesta, mutta ei koskaan koko rihmastoa. Juuri tämän takia tieteellinen tieto voi kasvaa ja laajeta, jos se ei vain lukkiudu totaalisesti omiin aksioomiinsa ja premisseihin74.

Deleuze ja Guattari etenevät vauhdilla ja tiivistävät (rihmastollisesti) monia erilaisia tasoja ja aiheita. He esittävät kuvauksen ampiaisen ja orkidean rihmastollisesta yhteispelistä, niiden välisestä jakamisesta, ymmärtämisestä ja purkamisesta. Kysymys on konkreettisesta lisääntymisestä, josta muovautuu kuitenkin monimutkainen (rihmastoitunut) tapahtuma, jota ei voida palauttaa ampiaiseen tai orkideaan, tai kummankaan näistä fyysisiin ominaisuuksiin, saati toimiin. Ensinnäkin orkidea ”ymmärtää” ja samalla purkaa ampiaisen tuottamia aistiärsykkeitä, toimia, koko ampiaisen tuottamaa ”vaikutelmaa”. Näin orkidealle muodostuu kuva, eräänlainen ampiaisen jäljennös tai edellä kuvatuin termein taso, jolla ampiainen kuitenkin uudelleen järjestää, tai toisin sanoen ”vastaa” muovaten orkidean muodostamaa jäljennöstä. Ampiaisesta tulee siis osa orkidean lisääntymisapparaattia: tämä apparaatti on siis välttämättä jakautunut molemman lajin yli tai näiden kesken. Ampiainen taas vuorostaan ”uudelleen määrittää”

orkideaa kuljettaen sen siitepölyä. Deleuzen ja Guattarin mukaan orkidea imitoi ampiaista muodostaen sen kuvan ”signifioivalla” tavalla (mimesiksellä ja houkutuksella). Samalla tapahtuu kuitenkin jotain

73 Deleuze & Guattari 2010b, 8; 1980, 14.

74 Todellisuudessa voi olla mahdotonta, että tiede ”lukkiutuisi totaalisesti premisseihinsä”, tällöin se ei enää olisi tiedettä.

Toisaalta tieteellisellä prosessilla on, ainakin teoreettisesti ideaalinen muoto. Tällöin se määritelmällisesti tuottaa

”lukituskohtia”, joissa tiede tavallaan pysähtyy. Joskus pidemmäksi aikaa, joskus kehitys vain hidastuu tai ”pyörii paikallaan”.

Joka tapauksessa yksi ”totaalinen lukkiutuminen” on luultavasti suuren valta-aseman saavuttaneen yksilöllisen tiedemiehen fundamentalistinen suhtautuminen omiin tutkimuksiinsa ja omaan tieteenalaansa.

mimeettistä ampiaisen ja orkidean yhteydessä: merkki- ja merkitysjonojen kappaausta ja lisäarvoa75. Toisin sanoen, kyseessä on tuleminen, orkidean ”tuleminen-ampiaiseksi” ja ampiaisen ”tuleminen-orkideaksi”.

Näiden taustalla on yhtenäinen rihmasto, joka yhdistää kahta heterogeenistä sarjaa (ampiainen + orkidea) ja suistaa ne pakolinjaa pitkin kaiken merkitsevän ulottumattomiin, eli eräänlaiseksi rihmastolliseksi tapahtumaksi.76 Esimerkiksi evoluutio ylittää puumallin jakolinjat: enää ei liikuta pienimmistä eroista suurimpiin, vaan rihmasto toimii välittömästi heterogeenisyydessä hyppien yhdestä erotetusta linjasta toiseen.77

Rihmasto onkin eräänlainen kartta joka ”tehdään”, ”kartoitetaan”78. Ampiainen ja orkidea –esimerkkiin viitaten, nämä muodostavat yhdessä kartan rihmastoon. Deleuzen ja Guattarin mukaan kartta orientoituu kohti ”reaalisen kanssa kokeilemista”79. Kartta luo tiedostamattoman kentän, joka yhdistelee eri aloja, sekä ”poistaa esteitä elimettömiltä ruumiilta” ja avaa nämä konsistenssin (immanenssin) tasolle. Kartta on myös jatkuvasti muutettavissa ja käännettävissä; se voidaan luoda esimerkiksi poliittisena tekona, taideteoksena tai meditaationa. Kartassa on jatkuvasti monia sisäänkäyntejä80. Tärkeää on kuitenkin huomata, että kartta keskittyy aina suoritukseen (performance)81. Se ei siis ole ”jäljitystä” (calque), joka palaa aina ”samaan” (au même)82. Tästä huolimatta jäljitystä kuitenkin tapahtuu: se vain täytyy palauttaa karttaan.

Jäljitys perustuu valintaa ja eristämiseen, se muuntaa kartan kuvaksi, organisoi ja stabilisoi moneuden subjektifikaation ja signifikaation (akselin) mukaisesti.83

Rihmastollinen epistemologia voi ilmetä aluksi perspektivisminä tai relativismina. Deleuze esittää Le Pli –teoksessaan, että subjekti on näkökulman (maailmaan) keskiössä, mutta näkökulma ei riipu subjektista.

Itse asiassa kyse on siitä, että näkökulma on tila, jossa muutoksen ja vaihtelun totuus ilmenee subjektille.

Näistä muodostuu sarja vaihteluita tai tapauksia, joidenka kautta totuus lopulta määrittyy.84

2.4. Bergson: aktuaalisen ja virtuaalisen lähettiläs

75 Deleuzen ja Guattarin termein ”koodin” kaappausta ja lisäarvoa, ks. koodista lisää luvusta .

76 Ks. orkideasta ja ampiaisesta Deleuze & Guattari 2010b, 11; 1980, 17.

77 Toisena esimerkkinä kasvit, jotka muodostavat rihmaston esimerkiksi tuulen, eläinten ja ihmisten kanssa.

78 Deleuze 1980, 20; 2010b, 13.

79 ”[C]’est qu’elle est tout entière tournée vers une expérimentation en prise sur le réel.” (Deleuze & Guattari 1980, 20.)

80 Deleuze ja Guattari käyttävät piisamia ja sen pesää esimerkkinä tästä: sisäänkäyntejä on useita, mutta toisaalta vain yksi

”pakotie” (”pakolinja”) ja yksi asuinalue. (Deleuze & Guattari 2010b, 14; 1980, 20.)

81 Kuten Deleuze ja Guattari myöhemmin toteavat: Länsimainen mieli ”liittää ilmaisut ja toiminnan ulkoiseen tai transsendenttiin päämäärään sen sijaan, että arvioisi niitä konsistenssin tasolla sisäisen arvonsa mukaan” (Deleuze & Guattari 1980, 32; 2010b, 24).

82 Deleuze ja Guattari käyttävät esimerkkinä psykoanalyysiä, joka on heille jäljitystä: se on kompetenssia, joka palauttaa kaikki halut ja lausumat ylikoodausjärjestelmään (symboliseen järjestykseen). (1980, 32; 2010b, 24.)

83 Deleuzen ja Guattarin mukaan rihmastollisen kartografian esimerkkejä ovat mm. Amerikan ja Kiinan yhteiskuntien ja hallintojärjestelmien rakentuminen. Ks. näistä lisää 1980, 28–29; 2010b, 20–21.

84 Deleuze 2006c, 21–23.