Filosofiasta ja teoksista

Deleuze julkaisi uransa aikana filosofian historian teoksia, jotka kuitenkin pyrkivät lukemaan menneitä suuruuksia luovalla ja tulkitsevalla tavalla nykypäivän valossa. Hän jopa kuvaa tätä prosessia

”väkisinmakaamiseksi”, jonka tarkoitus on tuottaa hirviömäinen ”äpärälapsi”¹⁰. Erityisen hyvin tämä on nähtävissä teoksessa Nietzsche et la philosophie¹¹. Teoksissa ongelmaksi nousee, että monet kritiikit – erityisesti Hegeliä kohtaan esitetyt – kohdistuvat pikemminkin tietynlaista vallalla olevaa tulkintaa kohtaan. Hegelin tapauksessa kyse on mitä ilmeisimmin Alexandre Kojèven vaikutusvaltaisen luennan kritisoimisesta¹². Toisaalta taas kyseessä voi olla kokonainen ajattelusuunta, kuten teoksessa Logique du Sens, joka pyrkii vastaamaan filosofian ja yhteiskuntatieteiden kielelliseen käänteeseen sekä kartoittamaan tapahtuman filosofiaa. Deleuze itse asiassa toteaa, että ”[k]aikissa kirjoissani olen etsinyt tapahtuman luonnetta, tapahtuma on ainoa filosofinen käsite, joka kykenee panemaan viralta olla-verbin ja attribuutin”¹³. Yleisemmällä tasolla Deleuzen filosofian tarkoituksena on kartoittaa muuttuvaa maailmaa ja saada siitä filosofinen ote, tai tuottaa tällaista maailmaa vastaava filosofia. Jussi Vähämäki onkin todennut, että Deleuzen filosofian ”asiana” on muutos. Muutos yhdistetäänkin vahvasti jatkuvaan tulemiseen sekä vallankumoukseen – poliittinen ja metafyysinen ovat kytkeytyneinä toisiinsa.¹⁴

Deleuze itse kuvaa filosofiaansa usein transsendentaaliseksi empirismiksi¹⁵. Bruce Baugh esittää, että Deleuze sai paljon vaikutteita tähän hegeliläisenä tunnetulta Jean Wahlilta¹⁶. Transsendentaalisen empirismin voi jakaa kahteen linjaan. Ensinnäkin abstrakti (subjekti, objekti, valtio, kokonaisuus) ei koskaan selitä vaan se on selitettävä. Toisekseen filosofian tehtävä ei ole löytää universaaleja tai ikuista, vaan löytää ehtoja, joiden alaisena jotakin uutta tuottuu tai voidaan tuottaa.¹⁷ Vastaavasti Whiteheadilta Deleuze otti muun muassa ajatuksen, että filosofian on oltava abstraktiivisuutta selittävää, eli sen täytyi selittää, kuinka abstraktit asiat ilmaantuvat konkreettisesti¹⁸. Deleuzen filosofiassa on paljon yhtymäkohtia myös William Jamesin

10 Deleuze 2013, 18. ”Mais, surtout, ma manière de m’en tirer à cette époque, c’était, je crois bien, de concevoir l’histoire de la philosophie comme une sorte d’enculage ou, ce qui revient au même, d’immaculée conception. Je m’imaginais arriver dans le dos d’un auteur, et lui daire un enfant, qui serait le sien et qui serait pourtant monstrueux. Que ce soit bien le sien, c’est trés important, parce qu’il fallait que l’auteur dise effectivement tout ce que je lui faisais dire.” (mt.)

11 Deleuze 1983; 2005a; 2006a.

12 Kojève 2012. Ks. aiheesta esim. Baugh 2003; Williams 2001. Esimerkiksi Nietzsche et la philosophie oli suunnattu 60-luvulla Ranskassa nousukiidossa ollutta ”Hegel-Marx-kristillisyys-fenomenologia” –synteesiä vastaan. Deleuze yhdistää Hegelin

”surullisen tietoisuuden” Nietzschen ”huonoon omaantuntoon” (mauvaise conscience) ja piti tätä surullista tietoisuutta esimerkkinä ”reaktiivisesta asenteesta”. (Baugh 2003, 149; ks. myös Taira & Väliaho 2015, 8.)

13 Deleuze 2005b, 81; 2013, 363–364.

14 Deleuze 2003a, 353; 2007, 378. Ks. myös Vähämäki 2015. Huomautuksena kannattaa todeta, että Deleuze käyttää usein termiä devenir, joka englanniksi kääntyy sanalla becoming. Kyseessä on siis muutos, mutta termi voidaan kääntää myös

”tulemiseksi”.

15 Transsendentaalista empirismistä esim. Deleuze & Parnet 2007, vii–x; Ks. myös Bell 2009, 15–17; Hayden 1998; Baugh 1992; Margarit 2012; Sauvagnargues 2009.

16 Baugh 2003, 149.

17 Ks. Esim. Smith & Protevi 2013.

18 Whiteheadin prosesseihin, virtaamiseen ja tulemiseen keskittyvästä filosofista ks. Pyyhtinen & Tamminen 2014, 104.

pragmatismiin tai, David Lapoujaden sanoin, ”radikaaliin empirismiin”.¹⁹ Toisaalta Deleuze toteaa useissa yhteyksissä, että filosofian tehtävä on käsitteiden luomista (ks. luku 2).

Deleuzen empiristis-pragmaattisen ja kriittistäkin teoriaa yhdistävän lähestymistavan tarkoitus on liittää kirjoitusaikana pinnalla olleiden kovien tieteiden saavutusten tulokset filosofiaan. Tieteen tulokset ja filosofian historia sekoitetaan heidän ”rihmastolliseen” epistemologiaansa (ks. luku 2), jossa tarkoituksena on horisontaalisesti yhdistellä esimerkiksi eri tieteenaloja. Hyökkäyksen kohteena on erityisesti freudilainen psykoanalyysi, jonka Oidipus-kompleksista ja insestistä kirjoittajat tarjoavat laajan analyysin ja kritiikin. Psykoanalyysin tilalle kirjoittajat tarjoavat ”skitsoanalyysiä” (schizo-analyse), jonka tarkoitus ei ole ”tulkita”, vaan pikemminkin pelastaa tiedostamaton psykoanalyysiltä (ks. luku 4).²⁰ Samalla psykoanalyysi liitetään Marxin analyysiin kapitalismista, ja Deleuzen ja Guattarin kapitalismianalyysinsä seuraakin suurelta osin Marxin omia analyysejä. Tarkoitus on myös laajentaa ja päivittää nämä ajatukset uudelle vuosisadalle.²¹

Deleuzen filosofisen projektin yksi tunnuspiirteistä on tahto selittää representaation syntymä, genesis. Yksi esimerkki tästä on L’Anti-Œdipe-teoksen (1972) yritys selittää kapitalismia ja sen syntymää. Taloustieteen piirissä kohteeksi otetaan erityisesti ”porvarillinen klassinen taloustiede”. Samalla kyseessä on deskriptiivinen yritys kartoittaa kapitalismin eräänlaisen aktualisaation rakenne ja syntymä, sekä tunnistaa prosesseja, joilla kapitalismi nielee kaiken ja jatkuvasti pyrkii – tai joutuu – laajentamaan rajojaan, jopa ihmiselämän kustannuksella. Teoksessa tarkoituksena onkin suurelta osin kartesiolaisessa perinteessä (vaikka ei välttämättä itse Descartesin) tapahtuneen materiaalisen ja ei-materiaalisen ylittäminen. Itse asiassa tämä ”ylittäminen” luonnehtii koko Deleuzen filosofiaa.

Filosofia onkin Deleuzelle ”käsitteiden luomista”, johon kuuluvat myös jo olemassa olevien käsitteiden soveltaminen uudelleen sekä merkitysalan laajentaminen tai tarkentaminen. Filosofian on myös saavutettava maailma identiteettien takana. Deleuzelle identiteetit ovat tavallaan osa common senseä.

Filosofiasta tulee siis kamppailua doxaa vastaan. Ajattelun onkin alettava jostain, joka on ajattelun ulkopuolella. Filosofian on myös löydettävä ”eronsa” vanhaa traditiota, vanhaa ajattelun kuvaa kohtaan.

Deleuzelle filosofia ei ole ”ongelmien ratkaisua”, vaan moderni ajattelu syntyy kun representaatio, ja samalla koko tämän alainen ajattelun kuva, heikkenee ja rikkoutuu.²²

19 Deleuze & Guattari 1994, 47; 2005, 51. Ks. myös Lapoujade 2000; Flaxman 2015; James 2008. Toisaalta on huomattava, että Deleuze suhtautui nuivasti amerikkalaiseen pragmatismiin, pitäen tätä filosofian populaarina muotona (Flaxman 2015, 55). Daniel W. Smith esittää, että ”radikaali empirismi” viittaa myös Friedrich Schellingin kuvailemaan ns. superior empiricismiin (Smith 1997, 29). (Ks. myös Schelling 2002, 109; Kerslake 2009, 86–87.)

20 Esim. May 2005, 126. Skitsoanalyysi pyrkii olemaan materialistista, toisin kuin psykoanalyysi, joka Deleuzen ja Guattarin kritiikissä näyttäytyy transsendentaalisena (mt.).

21 Ks. Deleuzen ja Marxin yhteyksistä esimerkiksi Thoburn 2003.

22 Deleuze 2001, xix–xx; 2011, 1–2; myös Choat 2010, 129.

”Sikäli kuin Deleuzen filosofia on käsitteiden luomista, sillä ei ole mitään tekemistä “kulttuuritutkimuksen”, keskusteluanalyysin ja muiden enemmän tai vähemmän “hermeneuttisten” tutkimussuuntausten kanssa, suuntausten, joissa kieli ja kielessä oleva – ja viime kädessä kunkin aikakauden yhteisesti jakamat arvot ja uskomukset – asetetaan ylittämättömäksi ajattelun ja ymmärryksen edellytykseksi. Käsite avaa halkeaman kohti liikettä, aikaa ja vallankumousta. Tästä johtuu, että kirjoitus on Deleuzelle jotakin, joka ylittää pelkän jo sanotun toistamisen tai kopioinnin. Se tekee karttoja, leviää ympäristöönsä, koska sillä on tehtävänään elämän vapauttaminen sieltä, minne se on vangittu. Elämä, elävä on liikettä joka ylittää orgaanisen elämän rajat. Elämä on aorgaanista ja elimetöntä elämää.”²³

Politiikka ei päällisin puolin ollut Deleuzen kiinnostuksen kohteena varhaisessa tuotannossaan. Deleuzen kiinnostus esimerkiksi Karl Marxia kohtaan kasvoi juuri vuoden 1968 tapahtumien ja Guattarin ystävyyden myötä²⁴. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut ”selvitettyä välejään” Marxin kanssa²⁵. Marx on pääosassa yhdessä Sigmund Freudin kanssa kaksikon teoksessa L’Anti-Œdipe, ja Deleuze jopa alleviivaa olevansa marxilainen²⁶. Joka tapauksessa Deleuzella on vahva ajatus vallankumouksellisuudesta, sellaisesta ihmisen olemisesta ja toiminnasta sekä tietoisuuden alueesta, jota esimerkiksi Frankfurtin koulukunnan edustajat ovat kuvailleet ”radikaaliksi subjektiviteetiksi”. Deleuze ei kuitenkaan käyttäisi termiä ”subjekti” tai ”subjektiviteetti” vallankumouksellisuuden yhteydessä, ainakaan positiivisessa mielessä. Tästä huolimatta hän ei hävitä subjektin käsitettä, vaan esittelee subjektirakenteen rinnalle (ja sen geneettiseksi elementiksi) käsitteen elimetön ruumis. Toisaalta elimetöntä ruumista ja sen analyysiä voisi kutsua myös ihmisen deskriptiiviseksi ymmärtämiseksi: kyseessä on yritys ymmärtää ”mitä ihminen on”

ja jopa, Young & al. mukaan, ”mikä elämän tarkoitus on”²⁷.

Deleuzea pidetään usein strukturalistina tai jälkistrukturalistina ja tämä pitääkin osittain paikkansa.

Kannattaa kuitenkin huomioida, että Deleuze ja Guattari syyttävät strukturalismia myös eräänlaisesta idealismista: sen ”ajattelun kuva” on ilmausta ennalta määritetyistä sosiaalisista rakenteista.²⁸ Toisaalta taas Deleuzen ja Guattarin voidaan katsoa mukailevan strukturalismia. Heidän ajattelussaan toistuu esimerkiksi ajatus sosiaalisesta kudoksesta sanojen, hyödykkeiden sekä palveluiden vaihtona. Erityisesti Guattari on omissa töissään keskittynyt kielitieteeseen, jonka laaja vaikutus näkyykin erityisesti kaksikon toisessa teoksessa, Mille Plateaux’ssa (1980).²⁹

23 Vähämäki 2015, 43–44.

24 Deleuzen ”poliittisuudesta”, eli kirjaimellisesti yhteistyöstä Guattarin kanssa, ei pidetty aikanaan. Väitettiin laajemminkin, että Guattari olisi ohjannut Deleuzen ”pois akateemisilta raiteiltaan” (Lambert 2006, 89). Deleuzen kuoltua 1995, muistokirjoituksia oli lukusia, mutta ne lähes järjestäen ohittivat yhteistyön Guattarin kanssa (ks. tästä Colombat 1996).

25 Deleuze oli itsemurhansa aikoihin työstämässä suurta teosta nimeltä La Grandeur de Marx. (Ks. Eribon 1995; Choat 2010, 125.)

26 Deleuze 1995, 171; 2013, 433–434. Ks. aiheesta myös Choat 2010.

27 Young & al. 2013, 91.

28 Ks. Hughes 2008, 57; ks. myös Deleuze 2002, 238–269; Dosse 2012, 129–130.

29 Ks. Lingis 1994, 289; Guattari 2010.

Elimetön ruumiis liittyy vahvasti koko Deleuzen filosofiaan tai filosofiseen projektiin. Platonin, Aristoteleen ja Hegelin kautta alkunsa saava ”representaation filosofia” (yksinkertaistettuna eräänlainen idealismi) on Deleuzelle asia, joka on ylitettävä. Elimettömän ruumiin pohjalla onkin representaation traditiota uudistamaan pyrkivä erojen moneuden metafysiikka, joka kulminoituu vuoden 1968 teokseen Différence et répétition. Teoksen lähtökohtana on klassisesti Heideggerin tapaan kritisoida filosofian perinnettä, mutta Deleuze keskittyy purkamaan historiaa eron ja toiston käsitteiden kautta.