Deleuze ja Guattari: ääretön kiertävä velka

Deleuzen ja Guattari nojaavat äärettömän velan teoriassaan Nietzscheen, vaikka laajentavat sitä. Esi-isien yhteiskunta nähdään suurelta osin epätasa-arvoisena ja hiearkkisena. Primitiiviset markkinat toimivat tinkaamisella, jossa ei periaatteessa ole kiinteää vastiketta, siis sellaista, joka Deleuzen ja Guattarin mielestä

”dekoodaisi virtoja ja kiinnittäisi kirjautumisen sociukseen”. Akseli Virtasen mukaan socius on itseasiassa juuri Nietzschen kuvailema muisti, joka syntyy halun tallentumisen ja kuluttamisen kautta. Kapitalismissa sociukseen kirjautuminen laajenee: nyt myös kapitalistisen imperiumin ”periferiassa” oleva kehitysmaa joutuu, markkinoiden jatkuvan laajentumistendenssin mukaisesti, alistumaan markkinoille. Ihmisten on pakko myydä työtään, jotta saisivat rahaa jolla ostaa ruokaa. Ennen kapitalismia tai ”kapitalismi-valtio-apparaattia” on olemassa yhteisöjä ja socius, joissa tapahtuu ”kirjaamista” sociuksen pinnalla. Kirjaaminen saakin monia erilaisia muotoja eri yhteisöissä, mutta tuloksena on representaatio sociuksen pinnalla.⁴⁷⁹ Kristinusko on yksi tapa tehdä äärettömästä ruumiiseen kirjaamisesta sisäistä. Kristinusko toimiikin yhtenä representaationa, joka johtaa kärsimyksen tuottamaan oikeutukseen. Kärsimys sisäistetään ja tarjotaan Jumalalle. Deleuzen ja Guattarin mukaan tämän taustalla on ”territoriaalinen representaatio”, eli primitiivinen yhteiskunta, joka tavallaan roikkuu mukana kristinuskon ja lopulta myös kapitalismin yhteiskuntamuodostelmassa. Historiallisesti sociuksen kirjaamisen voi jakaa kolmeen alueeseen: 1) ääneen joka puhuu tai esittää (sukulinjojen muistaminen ja niistä kertominen); 2) suoraan lihaan merkittyyn merkkiin (tatuointi tai liikkeiden oppiminen) ja 3) silmään, joka saa nautintoa kivusta (aistii näkemänsä kivun). Kivun näkemisessä syntyy alkuperäistä ”lisäarvoa”. Tämä lisäarvo ei siis ole sellaista, joka syntyisi sopimuksesta, vaan jotain jota sosialisaatio itse tuottaa. Kaikkein näiden toimin tarkoitus on ”kesyttää ihminen” ja tehdä hänet kykeneväksi allianssiin. Voidaankin sanoa, että originaalinen merkki on itse sosiaalinen: se eristää tuottavat elimet ruumiistaa ja koodaa ne. Tällöin syntyy myös ihminen, joka kykenee lupaamaan eli tulevaisuuteen suuntautuneella muistilla varustettu ihminen. Tällainen ihminen kykenee myös käyttämään tulevaisuuttaan. Näin yksilön ruumis – Deleuzen spinozalaisessa mielessä – tuotetaan moniäänisen merkinnän kautta.⁴⁸⁰ Voidaankin esittää, että socius on itseasiassa valtava velkojajärjestelmä, joka loikkii asioista sanoihin sekä ruumiista nimityksiin. Tämä järjestelmä on konnotaatiojärjestelmä, jossa

”sana äärellisesti tarkoittaa jotain, mutta tarkoitettu asia on yhtä lailla merkki, jolla on ääneen liittyvä kirjoitusasu”. Kuten edellä kuvatusta kolmijaottelusta huomaa, tämä on yhtä aikaa äänellinen, graafinen ja visuaalinen.⁴⁸¹ Deleuzen määrityksen taustalla on myös hänen käsityksensä kielestä ruumiillisena.

479 Deleuze & Guattari 2010a, 214; 2010b, 391–393; Virtanen 2006, 178. Kapitalismin periferian ja keskuksen jaottelussa Deleuze ja Guattari ovat selvästi saaneet vaikutteita Rosa Luxemburgilta. Luxemburgista tiiviisti ks. esim. Eskelinen 2015.

480 Deleuze 2005a, 28–30, 175–176; 2015, 627–652; Deleuze & Guattari 2010a, 218–219. Ks. myös esim. Virtanen 2006, 184–

187; Bogue 2001, 97–98; Lingis 1994, 293–295. Ks. myös Scarry 1985, 259 sekä esim. kaavio teoksen sivulta 272. Ks. myös Retsikas 2015. Retsikas kuvaa mm. kuinka lupaus ja velka yhdistetään uskonnollisiin käytänteisiin.

481 Deleuze & Guattari 2010a, 234.

Tällainen julmuuden järjestelmä, joksi Deleuze ja Guattari konnotaatiojärjestelmää kutsuvat, rakentuu ääni-kuuleminen, kirjoitusjälki-ruumis ja silmä-tuska –jaotteluista (”taikakolmiosta”). Deleuze ja Guattari epäsuorasti alleviivaavat kristinuskon kolmiyhteyden ja psykoanalyysin Oidipuksen kolminaisuutta eräänlaisena analogiana. Heidän mukaansa kirjoitusjälki mukautuu ääneen, joka synnyttää ”uuden liiton”

eli eräänlaisen fiktiivisen äänen ”tuonpuoleisesta”. Esimerkiksi despoottisessa koneessa ääni ja sitä myöten ”taikakolmio” kirjoitetaan lakiin ja näin jähmetetään. Ei ole vaikea nähdä taas kerran Deleuzen transsendenssin, todellisuuden muutoksen tai virran pysäyttämisen, hierarkkisen vallankäytön ja ennen kaikkea representaation kritiikin siemeniä. Kirjoittajat toteavatkin, että ”ajattelun kuva” (”konsistenssin taso”/”immanenssin taso) on ”representaation järjestelmä yhteiskunnallisessa koneessa”. Despootti,

”herramerkitsijä”, seisoo polvistuneen ruumiin edessä. Kafka-teostaan mukaillen Deleuze ja Guattari esittävät, että itseasiassa koko kieli on yleistettyä orjuutta ja valloitusjärjestelmä, jonka kentän määrittääkin juuri transsendenssi (herramerkitsijä).⁴⁸²

L’Anti-Œdipen yhteydessä erottelu enemmistö- ja vähemmistökieleen kuvataa pikemminkin herrojen ja orjien kielten väliseksi. Deleuzen ja Guattarin mukaan merkitsijä edellyttää aina kahta kieltä joista toinen ylikoodataan. Näin merkitystä tulee merkitsijän vaikutusta. Juuri näin allianssin velat tulevat äärettömiksi.⁴⁸³ Kirjoittajat siis liittävät kielen suoraan talouteen. Abstraktimmin ilmaistuna sisältö tai pikemminkin substanssi määrittyy, kun virrat asettuvat suhteeseen. Tällöin määrittyy myös ilmaisu.

Virtojen liittämisessä syntyy kokonaisuuksia, joilla ei kuitenkaan ole identiteettiä, joka säilyisi kokonaisuudesta toiseen. Deleuze ja Guattari puhuvat televisiosta, mutta myös jonkin verran tietokoneesta. Tietokone on heille ”välittömän ja yleistetyn dekoodauksen kone”. Tämän voi tulkita niin, että kaikki tieto tai informaatio hajotetaan digitaaliseksi koodiksi, jolloin ilmaisu on tietyllä tapaa sama kaikessa. Lopulta koko kapitalismi jäsentää markkinoiden aksiomatiikan toiminnalla informaatiota, se ei siis ”puhu” mitään.⁴⁸⁴ On tärkeää huomata, että Deleuze korostaa kielen ja puheen merkityksen nostamista yhteiskunnalle. Tämä tarkoittaa siis sitä, että samalla kun velasta ”tehdään” ääretöntä, tulee maailmasta entistä enemmän kieltä tai merkkiregiimiä, jota voidaan lukea kuin hermneutikko mitä tahansa objektia.⁴⁸⁵ Merkkien viittaaminen toisiinsa ilmentää myös velkaa. Tämä on juuri velan ikuista kiertoa:

mikään ei ole siinä koskaan ohi tai loppu, ollaan yhtä aikaa niin velallinen kuin velkoja.⁴⁸⁶

482 Deleuze & Guattari 2010a, 235–238. Ks. myös esimerkiksi Deleuze & Guattari 1975, 29–50; 2003, 16–27. ”Taikakolmiosta”

myös Lingis 1994, 296–298.

483 Deleuze & Guattari 2010a, 239–240.

484 Deleuze & Guattari 2010a, 275–276. Kirjoittajat yhdistävät tässä yhteydessä niin Hjelmsleviä kuin myös Jean-François Lyotardia ja Paul Kleetä. (Mt., 277–278.) Ks. myös ”elektronisesta kuvasta” Deleuze 1989, 265–266.

485 Deleuze itse asiassa implikoi tätä Cinema II-teoksen loppupuolella (Deleuze 1989, esim. 266).

486 Deleuze & Guattari 2010b, 113.

Kapitalismi tai vallankumous ja skitsofrenia eivät kuitenkaan kulje (herra)merkitsijän kautta, vaan ne tuottavat dekoodaus. Kapitalismissa on jatkuva virtojen ja pääoman kytkös. Tiivistyksenä Deleuze ja Guattari toteavat, että skitsofrenia on ehdoton raja, kapitalismin ulkoinen raja ja tendenssin ”loppupiste”.

Samalla kapitalismi kuitenkin jatkuvasti siirtää tätä rajaa dekoodauksen avulla. Skitsofrenia onkin lopulta kapitalismin poikkeaman tai kuoleman ilmentymä.⁴⁸⁷ Kapitalismi hävittää ”koodien tunnuksia”, joita tarvitaan sociuksella kulkevien virran laatujen määrittämiseen. Itse asiassa koodi on liikettä, jossa taloudelliset voimat attribuoidaan jollekin talouden ulkopuoliselle taholle, joka toimii kirjaamisen agenttina. Täysi ruumis, kapitalismissa pääoma, ottaa haltuunsa talouden. Halu ei enää määrää täysin yhteiskunnallista tuotantoa, vaan sen rinnalle nousee ulkopuolisen vallan merkki, esimerkiksi velkojan kyky ”velkoa”. Tällainen koodisuhteen talouden ulkopuolisuus vaatii kollektiivista arvostamis- ja arviointijärjestelmää. Tämä viittaa edellä esitettyihin merkinnän rituaaleihin eli havaintoelinten kokonaisuuteen, joka nojaa uskoon yhteiskunnan olemassaolosta ja selviytymisestä. Raha tavallaan hallitsee kaikkea abstraktina määränä, joka ei piittaa virtojen laadullisesta luonteesta.⁴⁸⁸ Yksi nykypäivän konkreettinen esimerkki arviointijärjestelmästä ovat luultavasti luottoluokituksia hoitavat instanssit (ks.

luku 6).

Halut ilmenevät jossain määrin suoraan koodeissa, mutta kapitalismi hävittää koodin virrasta. Se purkaa ne, dekoodaa, ja asettaa tilalle oman aksiomatiikkansa. Valta on kapitalismissa taloudellista ja nautinto päämääränä on kadonnut ja uutena päämääränä toimii abstrakti omaisuus. Lopulta viimeisenä rajana on skitsofrenia eli virtojen absoluuttinen dekoodaus, totaalinen katatonia. Tässä piilee suuri ristiriita: kaikki on tavallaan perheen piirissä ja yksilöiden välillä, mutta ”elimet” on varattava kollektiivisesti.⁴⁸⁹ Käytännössä on mahdotonta käydä kauppaa ilman muita, muiden haluja ja tarpeita. Kapitalismin aksiomatiikka ei kaipaa ihmistä, se kaipaa vain ihmisiä teknisten koneiden lisinä, dividuaaleina.

Kapitalismin tärkeä elementti valtion (Urstaatin) ja rahan lisäksi on vero. Verojen uudelleen jakaminen palvelee Deleuzen ja Guattarin mukaan yleensä rikkaita. Ajatuksena on se, että verot kerätään rikkailta, mutta yleensä myös köyhiltä, lopulta köyhät käyttävät rahansa tuotteisiin, jotka rikkaat omistavat. Ennen kaikkea rahan kierto tekee velasta ääretöntä: valtio kumoaa pienet velat, joka johtaa ajatukseen ikuisesta kiitollisuudesta⁴⁹⁰. Kiertoon on sisällytetty epätasa-arvoinen suhde, esimerkiksi juuri edellä kuvatun vero-esimerkin tapaan. Valtio hylkääkin primitiivisen yhteiskunnan velat, mutta muuttaa ne ”valtion palvelukseen”. Toisin sanoen velasta despoottikuninkaalle muuttuu velkaa pääomalle: aikaisemmin suojelusta ja elämän säästämisestä johtuvasta kiitoksesta. Nyt vain saadaan esimerkiksi töitä tai

487 Deleuze & Guattari 2010a, 279–281.

488 Deleuze & Guattari 2010a, 282–283.

489 Deleuze & Guattari 2010a, 284–285, 289.

490 Ks. myös Virtanen 2006, 191–192.

hyödykkeitä, joista pitää olla kiitollinen. Rituaaleista, riiteistä, initiaatioista sekä uhrauksista on tullut kapitalistisen valtiokoneen sisällä kiertävää velkaa, joka pitää yllä hierarkiaa, joka oli jo heimoyhteisöissä.

Kyseessä on olemassaolon velka: valtion byrokratia takaa, että ruokaa ei voi oikeastaan tuottaa ilman, että siitä maksaisi veroa tai vaihtoehtoisesti menisi töihin ja hankkisi rahaa, jolla ostaa kapitalismin tuottamaa ruokaa. Kuten Deleuze ja Guattari toteavat: ”lainaaminen on kyky, mutta takaisinmaksu on velvollisuus”.⁴⁹¹

Deleuzea ja Guattaria tulkitsevan Matthew Tiessenin mukaan kapitalismi laajentaa itseään jatkuvasti loputtoman luoton avulla. Hänen mukaansa vaihdon medium auttaakin prosessissa: ”digitaalinen” ja yksityisesti luotu luotto-raha helpottaa tätä äärettömän tai loputtoman velan kierron syntymistä. Juuri rahan luonti tuottaakin samalla itse velan, sillä rahaa ei ”synny” ilman luottoa. Kaikki riippuukin

”pankkitoiminnan, yksityisen pääoman, poliittisten toimijoiden sekä keskuspankkiirien välisestä vastavuoroisesta hyötysuhteesta”.⁴⁹²

Tiessen alleviivaa Deleuzen ja Guattarin teologista analogiaa: kapitalismi on despoottista monoteismia.

Tässä puoliuskonnollinen ja monoteistinen elementti on juuri loputon velan ja luoton luominen.

Subjekteista tulee velkaisia koko olemassaolonsa määrän verran. Lopulta ollaan markkinatilanteessa, jossa yksilön, yrityksen ja valtion ”halut” suunnataan kohti loputtoman velan maksua ja tuotetaan

”totaalirahayhteiskunta”.⁴⁹³ Synnin kaksinaismoralismi näkyy myös kapitalismissa: se toimii natisessaan ja epäonnistuessaan. Näin toimii myös esimerkiksi kristinusko: sillä ei olisi mieltä, jos ei olisi syntiä ja syntisiä, joihin kohdistaa syyttävän sormen ja nuhteet, paluun isän luokse. Samalla se laajenee kuten kapitalismi. Toisessa säätelyelimenä toimivat papit ja ekumeeninen johtajista, toisessa taas valtio, teknokraatit ja byrokraatit.⁴⁹⁴

Kuten Deleuze ja Guattari ovat todenneet, rahalla rahoituksen, finanssirahan tai –pääoman muodossa voidaan luoda ja tuhota. Juuri velka onkin tavallaan loputonta ja virtuaalista potentiaalia. Lopulta tämä kuitenkin asettuu itse velallisia vastaan, he tuhoutuvat velan – eli osittain heidän halujensa – kääntyessä heitä itseään vastaan. Nämä halut eivät kuitenkaan koskaan ole vain ja ainoastaan tietyn yksilön haluja, vaan rakentuvat intersubjektiivisesti ja usein myös markkinoiden ehdoilla, ne ovat osaltaan

”joukkofantasioita”. Joka tapauksessa velasta tulee laaja globaali riski. Lopulta, kun velkakriisi iskee, velat eivät katoa kuten työt ja yritykset, vaan ne jäävät. Lopulta yksityinen velka sosialisoidaan eli siirretään

491 Deleuze & Guattari 2010a, 227–228; ks. myös Tiessen 2012, 115; Patton 2003, 100; Holland 2014, 105.

492 Tiessen 2012, 115.

493 Tiessen 2012, 116–117.

494 Vrt. Deleuze & Guattari 2010a, 287–288.

veronmaksajille, joka myös johtaa julkisen velan nousuun. Kyseessä on kaksinkertainen orjuuttaminen:

pakotetaan hankkimaan rahaa ja sen jälkeen alistetaan velalle.⁴⁹⁵

Samalla julkista siirretään yksityiselle eli yksityistetään. Lopulta yksityiset pankit ja erityisesti luottoluokittajat pitävät valtiota hyppysissään. Valtio on asettunut taloudellisen vallan palvelukseen.

Tällöin pääomasta on tullut, Deleuzen ja Guattarin sanoin, täysi ruumis eli uusi socius. Pääoma täyttää myös halumme, se haluaa ja uskoo meissä itsessämme. Täytenä ruumiina se myös tarvitsee aina rahaa ulkoapäin, toisaalta. Juuri tämän takia raha luodaan ex nihilo, tyhjästä. Raha ei ole, kuten edellä on todettu, sidottu oikein mihinkään konkreettiseen, joten teoriassa sitä voidaan tuottaa loputtomiin. Kansalaiset pitävät yllä uskoa rahajärjestelmään: tärkein uskon akti on luoton ottaminen. Näin myös rahajärjestelmän ja kapitalismin teologisuus ja kytkös kristinuskoon alleviivautuu. Raha kuitenkin aina syö materiaalisesta, joka ei missään nimessä ole rajaton.⁴⁹⁶

Lopulta rahan luonnin ehdot ehdollistavat itse yhteiskunnan ja koko talouden ehtoja. Ilmenemismuodot rajautuvat luonnin ehtojen mukana, ja raha ja sen tuotantomuodot välittävät lopulta myös kaikkia sosiaalisia suhteita. Luottokelpoisuudesta tulee ja on jo tullut varakkuuden mitta. Rikkailla on usein paljon velkaa. Tiessenin mukaan velasta itsestään tulee toiminnan moottori, eikä niinkään halusta.⁴⁹⁷ Asian voisi tietysti ilmaista niin, että halun ”täyttää” velka tai velan maksun kuva, joka toimii pakotteena ja hallintana.

Tiessen lisää, että ”ekonomistien skeeman” tarkoitus on tuottaa logiikkaa ja narratiivia, joka jättäytyy kaikista moraalisista referensseistä⁴⁹⁸. Deleuzen ja Guattarin sanoin ”rikkauden luonne ja omaisuuden muodot ovat subjektiivisia”, ne voidaan saada aikaan vain määrättynä ”tuotannon tapana, jossa tuotanto luodaan pääomaa varten”⁴⁹⁹.

495 Ks. Tiessen 2012, 118; myös Patton 2003, 100; Holland 2001, 7–9.

496 Tiessen 2012, 119, 121–123; Deleuze & Guattari 2010a, 288.

497 Tiessen 2012, 123–124.

498 Tiessen 2012, 124.

499 Deleuze & Guattari 2010a, 295. Ks. myös Holland 2014, 106–107.

6. ”Ikuinen velka” ja elimetön ruumis nykypäivänä

”The freedom of birds is an insult to me. I’d have them all in zoos.”⁵⁰⁰

6.1. Aluksi

Luvuissa 4 ja 5 käytiin läpi elimettömän ruumiin muotoutumista Deleuzen ja Guattarin kirjoitusajankohdan (erit. 1973–1980) ja sitä aikaisemman yhteiskunnallisen tilanteen näkökulmasta.

Kirjoittajat näkivät elimettömän ruumiin olevan kaikkien yhteiskuntamuodostelmien taustalla jonain, joka toimii vastatuotantona, eräänlaisena ”toiseuden alueena” ja subjektia vapauttavana kenttänä. Jos pohjalla, ikään kuin luonnollisena biologisena ja materiaalisena rakenteena, toimii maan ruumis, täyttyy se ensin despootin hallusinaatioruumiista. Enemmän tai vähemmän teoreettisessa paratiisissa elävät ja graeberilaista alkuperäistä kommunismia harjoittavat pakotetaan uskomaan kuninkaaseen, joka polveutuu suoraan jumalasta ja tietysti esi-isistä. Esi-isien primitiivinen velka siirtyy kuninkaaseen ja lopulta yksilön sisälle hänen henkilökohtaisessa suhteessaan jumalaan – tai ainakin tällainen hallusinaatio luodaan kansaan. Elimetön ruumis on kuin todellisen vapahtajan kuva, majojen nurkissa kuiskittu kapinallisen nimi tai paikka, Eldorado; se on skitsofreenikon kohtaus, jossa yhteiskunnan ennalta asettama ajattelun kuva ei sovitu todellisuudesta vastaanotettun datumiin, ja hän nauraa kuin ”typerys” kun ideoiden rihmasto muovautuu hänen päässään.

Lopulta kapitalismi ottaa kaikki aikaisemmat virrat haltuunsa, purkaa niitä ja asettaa ne kaikki rahavirtojen aksioomien alaisuuteen, tekee kaikesta ekvivalenttia suuren pääoma-nimittäjän nimissä. Yhteiskunta- tai valtioruumiista on tullut virtuaalinen, pääomasta elimetön ruumis, joka siirtää kapitalismin rajaa jatkuvasti kuin sen oma pikku ”skitso”. Kapitalismin laajentuessa jatkuvasti, tarvitsee se uusia muotoja, virtuaalisia ja metafyysisiä, sen täytyy niellä aika, tuleva ja mennyt, poistaa välimatka ja muokata ennalta yksilöä, niin, etteivät nämä usko kuin tiettyyn joukkoon toiminnan mahdollisuuksia. Juuri tähän pyrkivät uudella vuosituhannella finanssikapitalismi, velkatalous ja uusliberaalit tekniikat.