Aivot bergsonilaisena intervallina

Jossain ruumiin ja mielen rakenteen sekä subjektin käsitteen välissä sijaitsee intervalli: Bergsonin käsitys aivoista. Claire Colebrook tiivistää tämän eräänlaiseksi aivojen käyttöliittymäksi, joka tuottaa intuitiota.

201 Deleuzen mukaan Kant jakaa päämäärät kahtia niitä harjoittavien olentojen mukaan. Toisaalta on olentoja, jotka ovat itse päämäärä ja toisaalta on olentoja, jotka antavat päämäärän aistittavan luonnon toteutettavaksi. (Deleuze 2010, 74.)

202 Deleuze 2010, 67–70. Ylevä koetaan, kun kuvittelukyky kohtaa rajansa. Tässä prosessissa järki pakottaa käsittämään aistittavan maailman kokonaisuutena, aistittavan ideana. Kuvittelukyvyn ja järjen välillä vallitsee subjektiivinen suhde.

Kuvittelukyky ei saa otetta aistittavan ulkopuolelta. Lopulta kuvittelukyky ja järki asettuvat ”riitaisaan sopusointuun”. Sielu näyttäytyy mielenkykyjen määrittymättömänä yliaistillisena ykseytenä. (Deleuze 2010, 83–85.)

203 Deleuze 2010, 88, 90–92, 96–97.

204 Luonnossa ei ole jumalallisia intentionaalisia päämääriä. (Deleuze 2010, 100.)

205 Deleuze 2010, 108–109, 112–115, 117. Ks. myös Deleuzen Kant-luennan ihmislajin sivilisoitumisen ristiriidasta esim.

Hughes 2012, 136–137. Alliez tiivistää, että Deleuze kritisoi Kantia siitä, ettei tämä kykene löytämään tasoa, joka toimisi reprsentaation ehtona (ks. Alliez 2004, 96).

Valentine Moulard-Leonard esittää, että toisin kuin Kant, Bergson asettaa heterogeenisyyden kokemuksen pohjalle. Kant asettaa tilan aistillisuuden aprioriseksi muodoksi, jolloin sillä ei ole sisältöä ja tällöin tila on homogeeninen miljöö. Homogeenisyydessä ei ole laadullisia eroja, jolloin ei siis voida erottaa toisistaan esimerkiksi erilaisia muotoja.²⁰⁶ Bergsonin durée onkin heterogeenistä, koska se on jatkuvaa. Virtuaalisena moneuden toisiinsa kietoutuvina tiloina se on jakamatonta. Heti kun yritämme jakaa sitä, se muuttuu laadullisesti. Tila taas on epäjatkuvaa (jatkumatonta), koska se on homogeenistä.

Kaikki erilliset elementit ovat vain saman pohjalla olevan miljöön eri asteita. On kuitenkin huomattava, että myös ulkoiset asiat ”kestävät”, eli niillä on omanlaisensa durée meidän omasta psykologisesta duréesta erillään. Bergsonilla durée toimii myös ”tietoisuuden ehtona”, jossa psykologinen durée konstruoi yhdyspisteen ja avautumisen ontologiselle duréelle. Muistin avulla ihminen integroi suljettuja järjestelmiä, olivat nämä sitten yksilöitä, lajeja tai poliittisia yhteisöjä, jatkuvasti kehittyväksi kokonaisuudeksi. Mieli siis

”muodostaa” ja ”mittaa” aktiviteettia: jatkuvan duréen kautta mielestäkin tulee jatkuva.²⁰⁷

Bergsonin mukaan ”itse” on jakautunut: kaikki havainnot, tunteet ja ideat ovat toisaalta selkeitä mutta persoonattomia sillä ne ovat abstrakteja. Samalla havainnot kuitenkin ovat subjektiivisuutensa tähden vaikeasti ilmaistavissa. Havaintojen kaksinaisuudesta vastaa älykkyys. Päättämättömyyden keskuksena aivot ilmaisevat juuri edellä kuvattua kaksijakoisuutta, näin kykenemme valintaan ja pidättäytyvyyteen.²⁰⁸ Deleuzen Bergson-luennassa aivot ilmenevät saadun tai havaitun liikkeen ja annetun liikkeen välissä

”intervallina” (écart). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että aivot voivat jakaa havainnon loputtomasti tai viivyttää sitä kontemploidessaan kaikkia mahdollisia reaktioita. Näin voi myös tarkentaa niihin asioihin, jotka kiinnostavat. On kuitenkin huomattava, että materian havainnon ja itse materian välillä ei ole periaatteessa eroa, havainto asettaa meidät välittömästi materiaan. Intervallissa ilmenee kolme elementtiä:

1) ruumis affektoituu (on affektiivinen), 2) muisti ja muistot saavat hetket linkittymään toisiinsa sekä menneen nykyiseen, ja 3) muisti ilmenee myös ”materian supistumisena”. Intervalli onkin subjektiivisuutta, jossa affektiivisuus sekoittuu muistin mieleenpalautukseen ja supistumiseen. Kokemus ilmeneekin representaatioina, jotka laittavat meidät suoraan materiaan, sekä toisaalta ”puolena”, joka

”asettaa” meidät mieleemme.²⁰⁹

Deleuze analysoi Bergsonilla olevan viisi erilaista subjektiiviutta, jotka tavallaan rakentavat intervallin sisällön ja prosessin. Ensinnäkin on halu-subjektiivisuus (la subjectivité-besoin), joka toimii eräänlaisena negaationa, jossa halu kohdistuu johonkin objektin piirteeseen ja muut asiat ”menevät ohi”. Kyseessä on

206 Colebrook 2010, 140–141; Moulard-Leonard 2008, 11–12.

207 Moulard-Leonard 2008, 12–13.

208 Moulard-Leonard 2008, 14–15.

209 Deleuze 1988b, 24–26.

juuri havainnon ja koko tietoisuuden tarkentuminen. Toisekseen on ”aivo-subjektiivisuus” (la subjectivité-cerveau), joka tarkoittaa intervallin hetkeä, jossa päätetään muutaman reaktion välillä. Kolmanneksi on

”affekti-subjektiivisuus” (la subjectivité-affection), jossa orgaaniset osat ottavat vastaan tuntemuksia, kuten kipua. Neljänneksi on ”muistamis-subjektiivisuus” (la subjectivité-souvenir), jossa muisto nousee täyttämään intervallia. Viimeisenä eli viidentenä on ”tiivistymis-subjektiivisuus” (la subjectivité-contraction), joka tuottaa tiivistetyn kokemuksen ja muiston, jonka kautta syntyy ”laatu” (qualité) ja eräänlainen kokemuksen merkitys.²¹⁰

Deleuzen Bergsonin mukaan intuitio on ”liike, jonka kautta ilmaannumme omasta duréestamme, ja jossa hyödynnämme omaa duréetamme affirmoidaksemme ja tunnistaaksemme toisen duréeiden olemassaolon”.

Yhteiskunta sekä halut ja toimet pitävät meitä ajattelemassa vain sitä, mikä meitä kiinnostaa asioissa.

Älykkyys liittoutuessaan tilan kanssa hävittää laadullisia eroja, joita on vain duréessa, luoden esimerkiksi yleisiä ideoita. Ihmisen erityisyys piilee ”aivollisuudessa”. Ihmisen aivot mahdollistavat ”intervallin vastaanoton ja reaktion välissä”. Näin ihmisestä tulee kone joka ylittää mekanismin. Yhteiskunta on merkki älystä ja tästä intervallista. Toisaalta intervalli tulkittuna älykkyytenä ei riitä ihmisen ja eläimen erottamiseen. Intuitio ja vaisto eivät kuitenkaan riitä, vaan Bergsonin mukaan intervallissa on myös tunne.

Tunteet syntyvät egoismin ja sosiaalisen paineen kautta, representaatioissa. Deleuzen mukaan Bergson väittää, että tunne on tässä yhteydessään jotain puhdasta essenssiä, joka levittäytyy objektien yli.²¹¹ Tämän voisi kai ilmaista niin, että tunne on luovaa: se luo ”teoksen jossa se ilmaistaan”²¹² ja on intervallissa älykkyyden ja yhteiskunnan välissä. Näin ollen älykkyys on enemmänkin ei-inhimillistä mekaanisuutta, esimerkiksi puhdas matematiikka voi hyvin olla kärjistettynä aivojen biologista toimintaa, joka pysyy

”eläimyyden” rajoissa. Jos taas älykkyyttä sovellettaan luovasti, se asettuu (Deleuzen ja Bergsonin käsittämään) inhimilliseen piiriin.

Intervallissa syntyy fuusio menneestä, nykyisestä ja tulevasta. Prosessi pitää sisällään elävän nykyisyyden ja puhtaan menneen passiivisen synteesin. Samassa pisteessä ja samalla liikkeellä syntyy myös subjekti.

Daniela Vossin mukaan Deleuzella organismi rakentuu eläväksi, joka on kokoelma monista kontemploivista ”itseistä”. Esimerkiksi pellolla kasvava maissi rakentuu monista pienistä ”sieluista”, jotka tiivistävät vettä ja mineraaleja pyrkiessää tuottamaan tulevaisuudessa viljaa. ”Jokainen tiivistäminen on samaan aikaan menneiden kokemusten ja tulevaisuuden odotusten kontemplaatio”.²¹³

210 Deleuze 1988b, 52–53; 2004b, 46–48.

211 Deleuze 1988b, 32–33, 107–111.

212 Deleuze 1988b, 111.

213 Voss 2013, 220–221.

Leibnizin filosofiaa käsittelevässä Le Pli –teoksessa Deleuze analysoi monadin käsitettä, jota hän pitää yhtenevänä subjektin kanssa²¹⁴. Monadin ilmaisu liitetään myös Bergsonin käsitykseen ontologisesta muistista. Deleuzen mukaan jokainen monadi, jonka voi tiivistää eräänlaiseksi subjekti-ruumis –suhteeksi, ilmaisee koko maailmaa, mutta ”epäselvästi” sillä se on aina rajallinen (eikä rajaton kuten esimerkiksi Jumala)²¹⁵. Toisaalta Deleuze näyttää kuvailevan monadia epäruumiillisia tapahtumia tiivistäväksi kokonaisuudeksi, jotka rakentavat monadin vyöhykkeitä. Monadilla on jatkuva suhde ruumiiseen, jossa ruumis jatkuvasti tuottaa tätä suhdetta. Samalla monadilla on ”vapaa vyöhyke”, jota varten ruumis on oltava: ruumis matkaa ja tutkii tätä vyöhykettä ”syntymästä kuolemaan”.²¹⁶ Tämä kuvaus, kuten saamme myöhemmin luvussä 4 nähdä, asettuu lähelle elimetöntä ruumista.

Common sensen tai kantilaisen yleistajun kautta muodostuu myös Deleuzen kritisoima ”dogmaattinen ajattelun kuva” (immanenssin/konsistenssin taso). Kant-luennassa Deleuze esittää, että nämä ovat myös ehto kommunikaatiolle. Daniel W. Smith tiivistää Deleuzen esittävän dogmaattisella ajattelun kuvalla olevan kaksi puolta: common sense sekä tunnistaminen. Kyseessä on itsen ja sen kykyjen subjektiivinen identiteetti sekä asian ja tähän viittaavien kykyjen objektiivinen identiteetti. Toinen versio tästä on Cinéma I ja II –teoksissa: ihmisen kognitio tai tietoisuus toimii kahden tunnistamisen kautta intervallissa.

Ensimmäinen on ”habituaalis-automaattista” (alitajuista, tavan mukaista) ja toinen on huomioivaa.

Habituaalis-automaattinen mukailee mielen ja aivojen ”sensomotorista skeemaa”. Ihminen oppii ja omaksuu tapoja, joita jatkuvasti alitajuisesti hyödynnetään suodattaessa ja organisoidessa kokemuksen datumia. Tähän vaikuttaa tietysti myös common sense. Mielen rakenteet jo vaikuttavat siihen, miten havaintoalue organisoidaan ja millainen ajattelun mahdollisuuksien raameista tulee, mutta tätä on mahdollista muuttaa, uusintaa ja ymmärtää.²¹⁷ Joka tapauksessa ajattelun kuva ja common sense ovat välttämättömiä, mutta samalla myös tukahduttavia ja rajaavia. Erityisen ”vaarallisiksi” nämä nouseva, kun niihin vedotaan muuttumattomina esimerkiksi järjestettäessä yhteiskuntaa ja sen instituutioita. Yksilö- ja yhteiskunnallinen taso laskostuvat jatkuvasti toisiinsa, aivan kuten mieli, ruumis ja subjekti.