• Ei tuloksia

Bergson: aktuaalisen ja virtuaalisen lähettiläs

2. Deleuzen filosofia

2.4. Bergson: aktuaalisen ja virtuaalisen lähettiläs

sanoen, kyseessä on tuleminen, orkidean ”tuleminen-ampiaiseksi” ja ampiaisen ”tuleminen-orkideaksi”.

Näiden taustalla on yhtenäinen rihmasto, joka yhdistää kahta heterogeenistä sarjaa (ampiainen + orkidea) ja suistaa ne pakolinjaa pitkin kaiken merkitsevän ulottumattomiin, eli eräänlaiseksi rihmastolliseksi tapahtumaksi.76 Esimerkiksi evoluutio ylittää puumallin jakolinjat: enää ei liikuta pienimmistä eroista suurimpiin, vaan rihmasto toimii välittömästi heterogeenisyydessä hyppien yhdestä erotetusta linjasta toiseen.77

Rihmasto onkin eräänlainen kartta joka ”tehdään”, ”kartoitetaan”78. Ampiainen ja orkidea –esimerkkiin viitaten, nämä muodostavat yhdessä kartan rihmastoon. Deleuzen ja Guattarin mukaan kartta orientoituu kohti ”reaalisen kanssa kokeilemista”79. Kartta luo tiedostamattoman kentän, joka yhdistelee eri aloja, sekä ”poistaa esteitä elimettömiltä ruumiilta” ja avaa nämä konsistenssin (immanenssin) tasolle. Kartta on myös jatkuvasti muutettavissa ja käännettävissä; se voidaan luoda esimerkiksi poliittisena tekona, taideteoksena tai meditaationa. Kartassa on jatkuvasti monia sisäänkäyntejä80. Tärkeää on kuitenkin huomata, että kartta keskittyy aina suoritukseen (performance)81. Se ei siis ole ”jäljitystä” (calque), joka palaa aina ”samaan” (au même)82. Tästä huolimatta jäljitystä kuitenkin tapahtuu: se vain täytyy palauttaa karttaan.

Jäljitys perustuu valintaa ja eristämiseen, se muuntaa kartan kuvaksi, organisoi ja stabilisoi moneuden subjektifikaation ja signifikaation (akselin) mukaisesti.83

Rihmastollinen epistemologia voi ilmetä aluksi perspektivisminä tai relativismina. Deleuze esittää Le Pli –teoksessaan, että subjekti on näkökulman (maailmaan) keskiössä, mutta näkökulma ei riipu subjektista.

Itse asiassa kyse on siitä, että näkökulma on tila, jossa muutoksen ja vaihtelun totuus ilmenee subjektille.

Näistä muodostuu sarja vaihteluita tai tapauksia, joidenka kautta totuus lopulta määrittyy.84

2.4. Bergson: aktuaalisen ja virtuaalisen lähettiläs

75 Deleuzen ja Guattarin termein ”koodin” kaappausta ja lisäarvoa, ks. koodista lisää luvusta .

76 Ks. orkideasta ja ampiaisesta Deleuze & Guattari 2010b, 11; 1980, 17.

77 Toisena esimerkkinä kasvit, jotka muodostavat rihmaston esimerkiksi tuulen, eläinten ja ihmisten kanssa.

78 Deleuze 1980, 20; 2010b, 13.

79 ”[C]’est qu’elle est tout entière tournée vers une expérimentation en prise sur le réel.” (Deleuze & Guattari 1980, 20.)

80 Deleuze ja Guattari käyttävät piisamia ja sen pesää esimerkkinä tästä: sisäänkäyntejä on useita, mutta toisaalta vain yksi

”pakotie” (”pakolinja”) ja yksi asuinalue. (Deleuze & Guattari 2010b, 14; 1980, 20.)

81 Kuten Deleuze ja Guattari myöhemmin toteavat: Länsimainen mieli ”liittää ilmaisut ja toiminnan ulkoiseen tai transsendenttiin päämäärään sen sijaan, että arvioisi niitä konsistenssin tasolla sisäisen arvonsa mukaan” (Deleuze & Guattari 1980, 32; 2010b, 24).

82 Deleuze ja Guattari käyttävät esimerkkinä psykoanalyysiä, joka on heille jäljitystä: se on kompetenssia, joka palauttaa kaikki halut ja lausumat ylikoodausjärjestelmään (symboliseen järjestykseen). (1980, 32; 2010b, 24.)

83 Deleuzen ja Guattarin mukaan rihmastollisen kartografian esimerkkejä ovat mm. Amerikan ja Kiinan yhteiskuntien ja hallintojärjestelmien rakentuminen. Ks. näistä lisää 1980, 28–29; 2010b, 20–21.

84 Deleuze 2006c, 21–23.

Claire Colebrookin tiivistyksen mukaan ”rihmasto onkin kuvaus tulemisista”85. Kyseessä ovat muun muassa edellä esitetyn esimerkin kaltaiset, hyvin konkreettiset ampiaisen orkideaksi tuleminen ja orkidean ampiaiseksi tuleminen. Deleuzella ja Guattarilla kaikki asiat tapahtuvat ikään kuin samalla tasolla, niin teoria, käytäntö kuin materiaalinen ja hengellinen. Perustavammin ilmaistuna tuleminen liittyy aina todelliseen, aktuaaliseen. Deleuze jakaakin todellisuuden kahteen toisiaan täydentävään alueeseen, virtuaaliseen ja aktuaaliseen. Nämä molemmat ”todellisuuden puolet” ovat yhtä aikaa olemassa.

Ensimmäisen tarkemman kuvauksen aktuaalisen ja virtuaalisen yhteispelistä Deleuze tarjoaa teoksessaan Le bergsonisme. Käsitteet liitetään teoksen yhteydessä Bergsonin aikakäsitykseen ja samalla subjektin muodostumiseen. Taustalla vaikuttavat myös John Duns Scotus ja Avicenna. Constantin V. Boundasin mukaan virtuaalinen ja aktuaalinen liittyvät vahvasti koko Deleuzen transsendentaalisen empirismin projektiin, sillä tämän filosofisen suuntauksen tarkoitus on mennä ”kokemuksen taakse”, asiantilojen ja asioiden ehtoihin. Transsendentaalisen empirismin kohdetta ei ole annettu de facto vaan de jure: se on välitöntä annettua, joka on eräänlaista tendenssiä. Toisin sanoen, Boundasin mukaan, aktuaalinen jakautuu sen virtuaalisten tendenssien mukaan, jotka toimivat ”riittävänä syynä” aktuaaliselle.86

Virtuaalinen liittyy Bergsonin käsitteeseen durée (”kesto”). Deleuzen tulkinnassa durée tarkoittaa yhtä aikaa muistia, tietoisuutta sekä vapautta. Kyseessä on siis eräällä tavalla psykologinen aikakäsitys, jossa yhdistyvät menneen säilyttäminen nykyisessä, joka taas sisältää jatkuvasti kasvavan kuvan menneestä.

Käytännössä duréessa toimii siis kaksi muistin tyyppiä, mieleenpalauttaminen (mémoire-souvenir) sekä tiivistäminen (mémoire-contraction), jotka ”merkityksellistävät” subjektiviteettia. Ajatuksena on, että aivot eivät säilytä muistoja, vaan muistot säilyvät itsessään duréessa; ihmisen ei tarvitse muistaa, vaan hän muistaa automaattisesti (jos muistaa ollenkaan). Tätä intuitiivista tai automaattista muistamista kuvataan

”puhtaaksi muistamiseksi”.87

Juuri tästä syystä nykyinen on psykologista ja mennyt ontologista. Prosessi menee jotakuinkin näin:

muistoihin keskitytään, ensin yleisellä ontologisella tasolla ja sitten tarkennetaan johonkin muistin

”alueelle”. Prosessissa muisto saavuttaa hitaasti psykologisen muodon, ja juuri tässä virtuaalinen aktualisoituu. Prosessissa nousee myös omanlaisensa kuva ajasta. Mennyt on kiinni kahdessa nykyisyydessä, vanhassa ja aktuaalisessa nykyisessä. Mennyt näyttäytyy siis yhtäaikaiselta nykyisen kanssa.

Menneestä hypitään jatkuvasti nykyiseen ja mennyt rakentuu jatkuvasti nykyisen ohikiitävyydessä. Kun muisto siirretään nykyiseen, se aktualisoituu nykyisyydessä, joten se ei ole täysin samanlainen kuin ennen.

Joka tapauksessa samalla myös nykyisyyden virtuaalisuus, eli siis koko mennyt, muuttuu. Nykyisyys

85 Colebrook 2002, 125.

86 Boundas 1997, 87.

87 Deleuze 1988b, 51–53, 55; 2004b, 46–48.

näyttäytyykin ”kaikkein tiivistyneimpänä pisteenä mennyttä”. 88 Esimerkiksi aikaisemmin esitelty

”rihmasto” paikantuu Deleuzen ja Guattarin mukaan lyhytkestoiseen muistiin (mémoire courte), joka vastaa duréeta (jossain määrin). Kun taas pitkäkestoinen muisti (mémoire longue), tai ”muistin tasot” eli ontologinen muisti, organisoivat, järjestävät ja hierarkisoivat tiedon.89 Tieteellinen tieto siis asettuu ja kasautuu käytänteiden kautta hierarkkiseksi puumalliksi, joka on niin jaettua kuin myös subjektiivista eli intersubjektiivista.

Edellä kuvattu tulkinta Bergsonin virtuaalisesta ja aktuaalisesta pysyy suurelta osin subjektin psykologian rajoissa. Deleuze tarjoaa parille kuitenkin laajemman tulkinnan esimerkiksi Différance et Répétition -teoksessaan. Le bergsonisme –teos kuitenkin sivuaa tätä seikkaa. Teoksen viitekehyksessä koko oleva on moneus duréeita, joiden kautta koko universumi näyttäytyy suurena muistina, virtuaalisena kanssaolemisena. Deleuze rajoittaa duréen kuitenkin vain eläville olennoille, koska nämä luovat suhteellisia keinotekoisia suljettuja järjestelmiä. Kyseessä onkin eräänlainen rajattu pluralismi. Deleuze esittää, että Bergson näki, tutustuttuaan Albert Einsteinin suhteellisuusteoriaan90, todellisuuden olevan valtava ”aika-tila-kappale” (bloc Espace-Temps), joka jakautuu lukemattomiksi eri ajoiksi ja tiloiksi.91 Ihmisyksilö rajaa tästä valtavasta jatkuvasti muuttuvasta ja rajattomasta aika-tila-kappaleesta suljettuja järjestelmiä.

Tärkeää on huomata, että Bergson käsitti ajan moneudeksi (multiplicité)92. Jokaisen oma durée on aina osa joitain muita elementtejä: esimerkiksi joen virtaa, linnun lentoa ja veneen kääntymistä. Tällöin se asettuu yhteen ja on samalla suhteessa muihin ja kuitenkin se myös ”sisältää” nämä muut – se on yksi ja monta.

Durée on samalla kyky sulkea muut duréet sisäänsä. Näin syntyy duréen kolminaisuus, on minun durée sekä linnun durée ja kolmas, joka sulkee nämä sisäänsä. Lopulta durée onkin yksi ja sama aika virtuaalisena moneutena.93 Vaikka Bergson nojasi Einsteinin teoriaan, hän esitti, että fysiikan aikakäsitys on

”symbolista”. Fysiikassa aika ajatellaan yhtenä, mutta abstrahoituna. Aika myös nähdään tilan muotona, joka oli Bergsonista selkeä yksinkertaistus.94

Durée on itseasiassa koko elämän liikettä, joka on jatkuvaa erottelua eli virtuaalisen aktualisoitumista.

Onkin tärkeää huomata, että virtuaalinen eroaa esimerkiksi Aristoteleen mahdollisen käsityksestä.

Deleuzen mukaan mahdollinen asettuu todellista vastaan, sillä sehän ei ole todellista. Virtuaalisuus taas on

88 Deleuze 1988b, 56–58, 74; 2004b,

89 Deleuze & Guattari 1980, 20, 32; 2010b, 13, 23.

90 Einsteinillä ja Bergsonilla oli pitkä ja julkinen keskustelu ajan luonteesta. Ks. tiivistys esim. Canales 2006. Canalesin tulkinnassa Einstein ja Bergson puhuvat jatkuvasti hieman eri asioista.

91 Deleuze 1988a, 77–79; 2004b, 76–79.

92 Moneutta (multiplicité) käytetään tässä substantiivina. Vaikka kyseessä on alkujaan Bernhard Riemannilta tullut matemaattinen (geometriaan viittaava) termi, Bergson pyrkii käsittämään ajan (eli elämän ja muutoksen) fyysisenä, eikä niinkään matemaattisena tai loogisena järjestyksenä. (ks. esim. Moulard-Leonard 2008, 12; Ansell-Pearson & Mullarkey 2002.)

93 Deleuze 1988a, 80–81, 83; 2004b, 80–81, 83.

94 Deleuze 1988a, 84–86; 2004b, 85–88. Ks. Myös esim. Moulard-Leonard 2008, 12.

sellaisenaan ”totta”, vaikka ei olekaan aktuaalista. Aristoteelisessa ”mahdollisuuden” käsityksessä todellisen uskotaan olevan ”mahdollisessa kuvassa”. Reaalinen ja mahdollinen –jako on virheellinen, koska siinä asetetaan jokin reaalinen, joka on jo ”valmis”. Tällöin myös mahdollinen muistuttaa jo reaalista, sillä se on abstrahoitu aikaisemmasta reaalisesta.95 Kuten Deleuze ja Guattari toteavat L’Anti-Œdipessa: ”Tiedämme kuitenkin vallan hyvin, että mitä tahansa asiaa arvioidaan aina huonosti, jos sitä arvioidaan alun mukaan, koska esiin päästäkseen asian on pakko jäljitellä rakenteellisia tiloja ja virrata naamioina toimivissa voimatiloissa…ja [se] varaa jo naamion alla ja sen avulla loppumuodot sekä erityiset ylemmät tilat, jotka se myöhemmin pystyttää”96.

Deleuze juontaa L’Anti-Œpidessa toistuvan ajatuksen tuotannosta ja sen luovuudesta pääasiassa Bergsonilta. Evoluutio näyttäytyy virtuaalisen aktualisaationa, eli tuotantona, joka luo eroja. Evoluutio ei siirry yhdestä aktuaalisesta muodosta toiseen homogeenisenä yhtenäisenä sarjana. Kyseessä on pikemminkin virtuaalisesta muodosta siirtyminen heterogeeniseen muotoon, joka aktualisoi virtuaalisuuden haarautuvana sarjana. Virtuaalinen seuraa aktualisaatiossa ”linjoja”, joista toiset ovat peräkkäisiä ja toiset yhtäaikaisia. Yleisellä tasolla durée, universumin mittakaavassa, jakautuu materiaan ja elämään. Elämä jakautuu taas kasveihin ja eläimiin ja niin edelleen. Nämä ovat erilaisia tiivistymisen tasoja, jotka ovat yhtä aikaa olemassa virtuaalisuudessa, mutta aktualisoituvat linjoja pitkin. Kysymys on samalla

”ongelman asettamisesta”. Deleuzen tulkinnassa evoluutio saa ongelmanratkaisijan tehtävän: esimerkiksi silmä on vastaus valoon liittyviin ongelmiin.97