Filosofisen subjektin historiasta lyhyesti

Subjektia¹⁴³ on käytetty ja käsitelty filosofian historiassa lukemattomin tavoin. Lähes jokaisella filosofilla on omanlaisensa subjektikäsitys. Donald E. Hall määrittelee subjektin ”kuka minä olen?” -kysymyksen pohjalta. Hän kytkee mukaan myös ”itsen” ja ajatuksen vapaudesta ja valinnasta. Subjekti – tarkemmin sanottuna ihmissubjekti – on siis toimiva, tekevä, vaativa, haluava ja keksivä, mutta samalla myös vallankäytön kohde, alistettu, luokiteltu ja hallittu. Subjekti valitsee ja rakentaa ”itsensä”, mutta sillä on myös illuusioita siitä, kuinka paljon asioihin voi vaikuttaa. Hall jatkaa tämän johtavan käsitykseen

”subjektiviteetista”, jossa jännite vallinnan ja vallinnan illuusion välillä säilyy ja itse asiassa rakentaa koko subjektiviteettia.¹⁴⁴

Hall lainaa tarkemmin Regenia Gagnieria, jonka mukaan subjekti on itselleen ”subjekti”, ”minä”, ja samalla kuitenkin subjekti toisille (subjekteille, instansseille). Kolmanneksi subjekti on myös ”tiedon subjekti”. Abstraktimmin subjekti liittyy siis ”subjektin” ja ”objektin” erotteluun, jossa objektiivinen tieto nähdään puolueettomana, kun taas subjektiivinen intressikeskeisenä ja usein myös virheellisenä. Näiden lisäksi subjekti on aina myös materiaalista: se on ruumis, vartalo ja kappale, joka erottuu toisista ruumiista ja kappaleista.¹⁴⁵

1900-luvun ranskalaisessa perinteessä subjekti on pääasiassa nähty joksikin, joka täytyy ylittää, purkaa ja vaihtoehtoisesti joko hävittää tai muotoilla uudelleen. Tämä subjektifilosofian taustalla ovat esimerkiksi sellaiset ranskalaiset ja saksalaiset filosofit kuin René Descartes, Immanuel Kant, G.W.F. Hegel, Friedrich Nietzsche, Baruch Spinoza, Edmund Husserl ja Martin Heidegger. Descartes, Kant ja Hegel toimivat lähinnä 1900-luvun ranskalaisen filosofian kritiikin kohteena ja pisteenä, josta subjektin purkamista lähdetty rakentamaan. Subjektirakenteen kritiikissä ja purkamisessa taas on hyödynnetty jälkimmäisiä.

Caroline Williamsin mukaan subjektiviteetin ”teoreettisella konstruktiolla” on juurensa myös modernin, tieteellisen, byrokraattisen ja rationaalisen yhteiskunnan kehityksessä.¹⁴⁶ Onkin luonnollista, että toisen maailmansodan kaltaisen suuren tragedian jälkeinen keskustelu on koskenut inhimillisen tiedon ja perspektiivin kaikkivoipaisuutta. Modernia – ja erityisesti 1900-luvun loppupuolen – ranskalaista ajattelua kuvaakin ”subjektin kysyminen”, jossa kysymys oletetaan avoimeksi. Tämä johtaa niin sanottuun

”subjektin paradoksiin”, jossa kysyjäkin on ihmissubjekti, joka kysyy subjektin olemusta, pohjaa ja

143 Peter Thomas tuo hyvin esille, kuinka pelkkään subjektin käsitteeseen on pakkautunut monimielisyyttä niin filosofian historian ansiosta kuin itse erilaisten eurooppalaisten kielten arkipäiväisen käytön kautta (ks. Thomas 2011, 101).

144 Hall 2004, 1–2; ks. myös Zahavi 2005,1–6.

145 Hall 2004, 2–3. Huom. Myös Hall käyttää termiä body.

146 Williams 2001, 3–4, 7.

alkuperää. Lopulta uudenlainen subjektin filosofia – strukturalismi ja jälkistrukturalismi – konkretisoitui poliittisten mahdollisuuksien ja rajojen muuttumiseen ja purkautumiseen.¹⁴⁷

Ranskassa ”poliittisten mahdollisuuksien ja rajojen muuttuminen” nousi erityisesti toukokuun 1968 tapahtumien (les événements) seurauksena. Akateemisen ajattelun ja filosofian näkökulmasta kulminaatiopiste saavutettiin, kun Ranskan yliopistojen ”älymystö” asettui opiskelijoiden ja työläisten puolelle yleislakossa. Teemoiksi nousivat valtiota vastaan kapinointi, maoismi sekä ”eettinen herkkyys kääntyä instituutioista kohti yksilöä” (erityisesti halua ja seksuaalisuutta) ja takaisin valtioon (laki). Uusien filosofisten suuntien tarkoitus oli kääntää vapautus vallankumouksellisen ja reformistisen politiikan taakse, esimerkiksi metafysiikan (erityisesti erojen metafysiikan) ja ihmisoikeuksien nimessä.¹⁴⁸

Yksi tärkeä subjektin ja subjektiviteetin ajattelija Ranskassa oli Michel Foucault. Deleuzen ja Foucault’n välillä oli vastavuoroista arvostusta ja vaikutusta.¹⁴⁹ Foucault’n subjektiuden analyysit lähtevät hänen tiedon arkeologiaansa noudattaen antiikin Kreikasta ja siirtyvät läpi keskiajan ja modernin ajan kohti nykypäivää. Miikka Pyykkösen mukaan subjektion ja subjektiuden analyyseissä tärkeässä asemassa on Kantin ajatus valistuksesta ihmisen pääsemisenä pois ”henkisen holhouksen alaisuudesta”¹⁵⁰. Foucault’n mukaan subjekti on kaksisuuntaisessa liikkeessä, jossa pakottava ulkoinen hallinta ja ohjaus tuottavat ja muovaavat subjektia (subjektio). Toisaalta taas subjekti tekee omaa ”eettistä minätyötä” (subjektivaatio).

Subjekti on siis aktiivinen toimija, mutta myös diskurssien ja käytäntöjen seuraus. Tarkoitus onkin purkaa ja paljastaa vallan käytäntöjä ja tekniikoita, jotta subjektit voisivat toimia omaehtoisemmin.

Subjektivaation ja subjektion välissä on epäselvä rajapinta, joka mahdollistaa toimimisen, esimerkiksi itsensä tuntemisen ja itsestä huolehtimisen. Foucault’n mukaan modernia kuvaa se, että kuri- ja biovalta sekä asiantuntijavalta, ja näin ollen subjektio, ovat saaneet hallitsevamman otteen. 1900-luvulla mukaan on astunut entistä kovempi paine saada yksilön ”paljastamaan itsensä”, jonka avulla yksilön käyttäytymiseen voitaisiin puuttua. Tällaisten käytänteiden kautta entistä tärkeämmäksi nousevat normaalin ja epänormaalin kaltaiset dikotomia ja erottelu. Toisinajattelu ja tottelemattomuus ovat vastarinnan toimia tällaisia jaotteluita vastaan – ihmisillä onkin usein taito olla vain osittain hallittu.¹⁵¹ Poliittisesti subjektia ja sen ruumista onkin rakennettu läpi ihmishistorian. Esimerkiksi Aristoteles esitti, että politiikka pyrkii lisäämään rationaalisen toiminnan mahdollisuuksia. Tämä toiminta oli myös

147 Williams 2001, 5–8.

148 Bourg 2007, 71–72.

149 Erityisesti Deleuze 1986; 2006b, sekä Foucault 2014. Foucault’n tärkein teos subjektin analyysin näkökulmasta on luultavasti kolmiosainen Histoire de la sexualité (1976–1984; suom. Seksuaalisuuden historia, 1998), sekä esimerkiksi Collège de France –luennot Subjectivité et vérité (1980–1981, julk. 2014) ja L’Herméneutique du sujet (1981–1982, julk. 2001).

150 Pyykkönen 2015, 207; Ks. myös Kant 2007, 85.

151 Pyykkönen 2015, 194, 197–198, 201, 203–204, 206–207, 210.

ruumiillista ja se tähtäsi kansalaisten onneen. Aristotelesta tulkinnut Hannah Arendt piti yksityistä

”luonnon” kaltaisena, kun taas politiikka nostaa ihmiset tämän yläpuolelle. Näin ruumis piirtää poliittisen tilan rajat. Deleuzeltakin ajatuksia ammentanut Georgio Agamben taas, joka jatkaa Aristoteleen erottelua, esittää, että ihmiset olivat ”eläimiä”, jotka loivat poliksen poliittiseksi elämäkseen. Agambenilla polis vertautuu kansalaisyhteiskuntaan, jolloin moderni valtio ohjaa tätä nomoksen eli lain kautta. Agamben lisää mukaan vielä Carl Schmittin ajatuksen, että suvereniteetti on ”poikkeus laissa”, eli valtiolla on oikeus väkivaltaan. Valtio perustelee tätä oikeutta yleensä järjestyksen takaamisella. Agambenille tärkeää on myös Foucault’lta periytyvät governmentality (”hallinnallisuus”), joka merkitsee hallinnan mikroprosesseja ja sosiopoliittisia tekniikoita, joilla ”itse” ja ”subjekti” tuotetaan kurin kautta. Lopulta kyse on juuri siitä, kuinka ruumiita tuotetaan, koulitaan ja muotoillaan. Instituutiot toteuttavat tätä esimerkiksi erilaisten analyysien, laskennallisuuden ja reflektioiden kautta. Kohteeksi muodostuu periaatteessa koko populaatio. Kyseiset tekniikat pitävät sisällään jopa eugeniikkaa, joka on vain piilotettu sellaisiin toimiin kuin psykiatriaan, sosiaalityöhön, perheen asemaan yhteiskunnassa ja avioliittoneuvontaan.¹⁵² Ruumiin ja subjektin hallinta ilmenee niinkin konkreettisissa asioissa kuin dietti. Nämä ilmentävät poliittista suvereenin ruumiin hallintaa ja ihmisruumiin hallintaa. Marcel Maussin mukaan yhteisön muokkaus tapahtuu myös perustavammallakin tasolla: on osattava tiettyjä ruumiintoimintoja, jotta hyväksytään alkujaankaan yhteisöön; tai Pierre Bordieun sanoin, koulutetaan tietynlaiseen habitukseen, joka nousee esimerkiksi sosiaalisen luokan kautta.¹⁵³

Ranskalaisessa filosofiassa subjektin tulkintaan on liitetty paljon kielen ja diskurssien analyysiä. Yleensä subjektin rakentumista ja subjektivaatiota on analysoitu diskurssien luomana kokonaisuutena tai prosessina. Foucault’n lisäksi Jacques Derrida ja Maurice Blanchot ovat tulkinneet subjektin ja kielen sekä kirjoituksen yhteyttä. Esimerkiksi Derridan dekonstruktio pyrkii etsimään subjektin tuottamiseen johtaneen (diskursiivisen) rationaliteetin ehtoja. Myös Foucault on keskittynyt samanlaiseen prosessiin, tosin hän ei ajaudu yhtä syvälle kielen analyysiin kuin Derrida tai esimerkiksi Jacques Lacan.¹⁵⁴

Subjektin ja subjektivaation kartoittaminen ja diskursiivinen analyysi on johtanut ja toisaalta myös perustunut toiseen tärkeään subjektifilosofian rintamaan: ”radikaalin subjektiviteetin” analyysiin. Tällä linjalla erityisesti Frankfurtin koulukunnan edustajat, kuten Herbert Marcuse, Theodor W. Adorno ja Max Horkheimer ovat toimineet pioneereina. Toisaalta suuri osa heidän vallankumouksellisen subjektiviteetin etsinnöistään perustuu myös Karl Marxin ja Hegelin ajatuksiin. Myös edellä kuvattu Foucault jatkaa jossain määrin tätä perinnettä, mutta eroaa Frankfurtin koulukunnan edustajista keskityessään muun

152 Turner 2008, 2–4; ks. myös Foucault 2008, 167–168.

153 Turner 2008, 6, 12–13; Mauss 1973.

154 Williams 2001, 152–153, 156–157.

muassa pikemminkin Nietzscheen kuin Hegeliin. Vallankumouksellisen subjektiviteetin analyysit johtivat usein myös yhteiskunnallisen kehyksen deskription lisäksi normatiivisiin esityksiin, joissa pyrittiin ymmärtämään sitä, millainen olisi vapaa ja toimintaan kykenevä subjekti. Erityisen valveutuneita tässä olivat esimerkiksi Louis Althusser ja Georg Lukács. 1900-loppupuolella esimerkiksi Alain Badiou ja Jacques Rancière ovat jatkaneet poliittisesti kärkästä subjektifilosofiaa.¹⁵⁵