Organisaatio, organismi, instituutio ja valta

Torkild Thanem ja Stephen Linstead esittävät, että Deleuze ei pyri heittämään ”organisaatiota” ja

”organisointia” romukoppaan, vaan näkevät tämän pyrkivän huomioimaan organisoivat prosessit vastauksina tiettyihin kokemuksiin. Tällöin ne myös pysyvät jatkuvassa vuorovaikutuksessa kohteeseensa nähden ja voivat jopa muuttua sen mukana. Itse asiassa Bergsonille organisaatio oli ”elämä itse”:

organismi organisoi itseään ja ympäristöään. Lopulta organismi määrittyy joksikin, joka lukitsee elimet (orgaanit) johonkin tiettyyn rooliin estäen niiden monimuotoiset funktiot ja elinten yhdistelmät.

Organisaation kokonaisuus ei pyrikään tuottamaan totuutta, vaan joukon representaatioita.²⁴³

Kannattaa huomata, että Deleuze (ja Guattari) puhuvat ”elimistä” yleensä konkreettisina ruumiin eliminä, mutta myös esimerkiksi yksilöinä sosiaalisen koneen rattaissa. Itse asiassa voidaan jossain määrin olettaa, että Deleuzen filosofiassa – kun otetaan huomioon edellä käsitellyt virtuaalisen aktualisoituminen sekä individualisaatio (2.4.–2.5.) – organismin ja individuaalin (”yksilön”) olevan jotakuinkin sama asia.

Toisaalta taas individi-organismi voi olla myös muunlainen hallittu kokonaisuus tai ”kokooma”.

Deleuzelle esimerkiksi subjekti on eräänlainen elinten organisaatio, joka paikallistetaan ruumiiseen.

Samalla kuitenkin instituutio ja organisaatio tai jopa organismi ovat lähellä toisiaan. Kaikissa on kyse rakenteen tuottamisesta. Tällainen rakenteen tuottaminen on välttämätöntä, jotta kyetään saavuttamaan esimerkiksi tieteellistä ymmärrystä maailmasta. Samalla tämä kuitenkin tuottaa esimerkiksi erilaisia

”ajattelun kuvia”, siis dogmaattisia tapoja ajatella toiminnan mahdollisuuksia ja ruumiin kykyä toimia.

241 Deleuze 2005b, 135; 2013, 446–447. Alliez tiivistää, että ”aivo-ajattelussa” ”maailma löytää itsensä aivoina” (Alliez 2004, 102–103). Tämä viittaa siihen, että Deleuzen ajatus aivoista puhumiseen liittyy hänen käsitykseensä aivo-ruumis-subjekti-yhteiskunta –kokonaisuudesta. Ulkopuolinen maailma laskostuu aivo-intervalli-subjektiin, jossa maailma – joka käsitetään samalla tämän intervallin kautta – löydetään niin ulkoa kuin sisältä, yhtenäisenä virtana. Myös Viren & Vähämäki puhuvat aivoista yhteiskunnallisesti avoimena järjestelmänä. Seutu-teoksessa käsitellään pitkästi aivojen rakentumista ja kytköstä

”ulkopuoleen” (ks. Viren & Vähämäki 2015, 207–250).

242 Ks. myös Hughes 2008, 53–54. Ajattelun kuva toteuttaa subjektin ”omaksi kuvakseen”.

243 Thanem & Linstead 2006, 39, 41, 45. Kirjoittajat tähdentävät, että organisaatio itsessään on muutosta (Mt., 40). Ks. myös Jameson 1997, 395.

Myös esimerkiksi itse pääoma (ks. tarkemmin luvut 4 & 5) voidaan nähdä organismina, tai ehkäpä pikemminkin, Massimo de Angelisin tulkinnan mukaan, sosiaalisena organismi-voimana (orgaanisena voimana), joka jatkuvasti kohtaa uhan omasta häviämisestään. Pääomalla, kuten organismeilla, on

”impulssi säilyttää itsensä” (conatus).²⁴⁴ Samalla ”individi-organismi” on myös esimerkiksi lakiin ja hallintoon viittaava kokonaisuus.

Deleuze käsittelee instituutioita lyhyesti Hume-teoksessaan mutta myös samoihin aikoihin ilmestyneessä (nyt jo loppuunmyydyssä ja vaikeasti saatavassa) Instincts et Institutions (1953). Teos koostuu Deleuzen valitsemista tekstipätkistä muutamilta filosofeilta ja antropologeilta²⁴⁵. Lyhyt johdanto löytyy kuitenkin L’île déserte –tekstikokoelmasta. Johdannossa Deleuze esittää, että instituutioiden tarkoitus on tuottaa keinotekoisia tyydytyksen keinoja²⁴⁶. Teoksen nimi viittaa kahteen eri organisoituun ja mahdolliseen tyydytyksen tapaan, eli vaistoihin ja instituutioon. Vaistot ovat jossain määrin alkuperäisemmät, sillä instituutio olettaa jo ”institutionalisoitunutta käyttäytymistä”.

Toinen tärkeä erottelu on instituution ja lain välillä: laki on toiminnan rajoittamista, kun taas instituutio on ”positiivinen malli toiminnalle”²⁴⁷. Deleuzen käsityksessä instituutiot siis takaavat sosiaalisen alueen positiivisuuden ja tuottavuuden: tarpeet (besoins²⁴⁸) on asetettu sosiaalisen ulkopuolelle. Instituutiot tyydyttävät näitä, mutta nämä tarpeen tendenssit eivät kuitenkaan koskaan selitä itse instituutioita. Tästä syystä instituutioit eivät puhtaasti tyydytä tarpeita, vaan tarpeet vääntyvät sopivaan muottiin, toisin sanoen ne tyydyttyvät epäsuorasti. Toinen Deleuzen käsittelemä tärkeä kysymys on, kuka instituutioista hyötyy?

Hän ei suoranaisesti vastaa tähän, vaan esittää, että tarvitaan myös eräänlaisen tiedostamattoman instanssin selitystä. Juuri tästä instanssista sosiaalisesti määräytyneet tarpeiden tyydyttämisen muodot riippuvat. Yksi tällainen ”tiedostamaton instanssi” ovat vaistot, joiden tyydyttäminen on ”utilitaristista”.

Ikään kuin instituutiot olisivat jatkuvassa konfliktin vallassa: toisaalta vaistot vaativat tyydyttämään tarpeita suoraan ja samalla instituutiot kuitenkin rakentavat ”positiivista” ja ”tuottavaa” sosiaalisen aluetta, joka vaatii yksilöiltä kompromisseja.²⁴⁹

Deleuze kääntyykin lyhyen johdannon lopussa siihen, kuinka täydellinen vaisto kuuluu lajin piirteisiin ja samalla se ilmentää alkuperäistä tarpeen ja sen tyydytyksen tuottaman objektin synteesiä. Epäselvä ja

244 Angelis 2007, 40–41.

245 Ks. Hughes 2012, 123–125. Myös varhaiset Rousseau-luennot liittyvät teoksen teemoihin, ks. Deleuze 1960.

246 Deleuze 2002, 24; 2004c, 19.

247 Deleuze 2002, 24–25, 2004c, 19.

248 Deleuze 2002, 25. Joe Hughesin mukaan tämä voidaan kääntää suoraan haluksi (Hughes 2012, 126). Deleuze käyttää myöhemmin sanaa tendenssi, mutta nämä viittaavat käytännössä kaikki haluun.

249 Vaistojen taustalla piilee kaksoisvaikutus: ensinnäkin yksilön psykologiset tekijät sekä lajin erityispiirteet. (Deleuze 2002, 26;

2004c, 20.) Deleuze ei (ainakaan johdannossa) eksplikoi kovin selkeästi, mitä tarkoittaa kysymyksellä ”kuka hyötyy instituutioista”, tai onko ”tiedostamaton” tässä yhteydessä pelkästään psykoanalyysin tiedostamaton vai jotain laajempaa?

epätäydellinen vaisto tyydyttyy monin eri tavoin ja objektein, jotka kuitenkin viittaavat suurelta osin vaistoon (tai sen elementteihin). Deleuze tähdentää lopulta, ettei ole olemassa sosiaalisia tarpeita, on vain sosiaalisia tapoja tyydyttää tarpeita²⁵⁰. Tässäkin kysymyksessä Deleuze pääsee esittämään organisaation kritiikkiä: hänen mukaansa jokainen instituutio asettaakin ruumiillemme sarjan malleja. Toisaalta hän huomauttaa, että näin instituutio tarjoaa meille myös tietoa ja mahdollisuuden ennakoida tulevaa.²⁵¹ Organisaatio ja organismi liittyvät elimellisesti valtaan: organisoituminen on aina vallankäyttöä, jossa syntyy jokin kokonaisuus, mutta samalla kokonaisuus on vallan tuote. Halu sommittelee ja kokoaa sosiaalisen kentän, mutta samalla vallan dispositiivit (dispositifs de pouvoir) kuitenkin tuhoavat ja täyttävät sosiaalisen kenttää. Vallan dispositiivit liittyvätkin kiinteästi reterritorialisaatioon: vallan dispositiivit nousevat sieltä, missä reterritorialisaatiot määrittyvät ja ovat kokooman komponentti. Yhteiskuntaan kuuluu, että se pakenee joka suuntaan, tämä on yhteiskunnan ensimmäinen ”annettu” piirre: kaikki purkautuu (”deterritorialisoituu” [ks. luku 4]). Usein valta vastaa tähän entistä suuremmalla hallinnalla.²⁵² Deleuze lainaa paljon Foucault’n valta-analyysejä ja erityisen tärkeä on näiden lainausten uudelleenmuotoilu ja tiivistys eräänlaiseksi klassikoksi nousseessa tekstissä ”Post-scriptum sur les sociétés de contrôle” ²⁵³ . Deleuzen mukaan jo Foucault kuvaili siirtymää kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan. Laadullinen muutos tapahtui siirryttäessä tehtaasta yritykseen. Deleuze tiivistääkin:

”Tehdas muovasi yksilöt ruumiiksi vastaavasti hyödyttäen sekä työnantajaa, joka vartioi jokaista massan elementtiä, että ammattiyhdistysliikettä, joka mobilisoi vastarinnan massaa; mutta yritys ei tee muuta kuin tuo sammumattoman keskinäisen kamppailun terveenä kilpailuna ja hyvänä motivaationa, jotka asettavat yksilöt toisiaan vastaan ja läpäisevät jokaisen jakamalla hänet sisältä. 'Tulospalkkauksen' modulatorinen periaate houkuttelee myös julkista koulutusta:

todellakin, kuten yritys korvaa tehtaan, jatkuva koulutus pyrkii korvaamaan koulun, ja jatkuva kontrolli korvaa kokeen.

Se on varmin koulun yritykselle luovuttamisen väline.”²⁵⁴

Kapitalistisessa yrityskeskeisessä yhteiskunnassa ei koskaan lopeteta mitään, kaikki on jatkuvaa ja dynaamista. Yritys, koulutus ja armeija ovat ”saman universaalin deformaattorin rinnakkaisia ja metastabiileita tiloja”. Kuriyhteiskunnassa on jo samoja piirteitä, mutta viimeinen ero tulee merkitysketjun

250 Esim. Nälän välittömyys saa meidät vaatimaan leipää (Deleuze 2002, 27; 2004c, 21).

251 Ks. näistä myös Hughes 2012, 132–134.

252 Deleuze 2003a, 114, 117–118; 2005b, 50, 53, 55. Ks. vallasta myös Deleuzen ja Foucault’n yhteinen keskustelu ”Les intellectuels et le pouvoir” (Deleuze 2002, 288–298). Suom. ”Intellektuellit ja valta” (Deleuze 1992, 88–103).

253 Esim. Deleuze 2005b, 118–125; 2013, 449–464; Ks. myös Deleuze 2004e. ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin”.

254 Deleuze 2005b, 120–121; 2013, 454–455.

tai ”koodin”²⁵⁵ kautta. Tässä yhteydessä koodi tarkoittaa erityisesti (mutta ei pelkästään) pääsyä informaatioon tai kieltoa siihen. Erityisen tärkeää kontrolliyhteiskunnassa on individuaalista (yksilöstä) eroava dividuaalin (dividuel) käsite, jonka avulla massoista ”tulee otoksia, dataa, markkinoita tai

’pankkeja’”.²⁵⁶

”Marketing on nyt sosiaalisen kontrollin väline ja se kasvattaa herrojemme hävyttömän rodun. Ihminen ei ole enää sisään suljettu ihminen, vaan velallinen ihminen. On totta, että kapitalismi on vakionaan pitänyt kolmea neljäsosaa ihmiskunnasta äärimmäisessä kurjuudessa, liian köyhinä velkaan, liian lukuisina internoitaviksi: kontrolli ei joudu kohtaamaan vain rajojen katoamista, vaan myös ghettojen ja hökkelikaupunkien räjähdysmäisen kasvun.”²⁵⁷