Sosiokulttuurinen ymmärrys äitiydestä

Angloamerikkalaisessa äitiystutkimuksessa on keskitytty suurelta osin ko-tiäitiyden ongelmiin ja naisten oikeuteen tehdä palkkatyötä perheellistymi-senkin jälkeen (Orgad 2019; Oakley 1974). Keskustelu on hieman erilaista suomalaisessa ja pohjoismaisessa äitiystutkimuksessa, jossa etenkin sosi-aalipoliittinen keskustelu painottuu työn ja perheen yhdistämisen proble-matiikkaan. Tässä tutkimuksessa painotan työn ja perheen konteksteissa enemmän suomalaista äitiys- ja perhetutkimusta, mutta angloamerikkalai-nen feministiangloamerikkalai-nen äitiystutkimus luo teoreettista pohjaa erityisesti äitiyden feministisessä teoretisoinnissa ja kokemuksellisuuden tulkinnassa.

Yhteiskuntatieteissä äitiyttä ja naiseutta ei tutkita biologisina faktoina vaan kulttuurisina konstruktioina. Tällainen tarkastelu on tärkeää, koska se auttaa murtamaan sitä luonnollisuuden illuusiota, joka helposti ympä-röi arkista ja institutionaalistakin äitiyspuhetta. Yhteiskuntatieteellinen ja feministinen tutkimus eivät kiellä, etteikö äitiyden kokemuksilla voisi olla biologista pohjaa, mutta yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita äitiyden kulttuurisista ja rakenteellisista merkityksistä.

Konkreettisin esimerkki tästä voisi olla synnytys. Synnytys on biologinen prosessi, mutta se, kuka synnyttää, missä, kenen kanssa ja kuinka synny-tykseen puututaan – ja kuinka tästä kokemuksesta lopulta kerrotaan – on

kulttuurinen, rakenteellinen ja poliittinen kysymys. Tällaisista kysymyksistä ja merkityksenannoista äitiystutkimus on kiinnostunut.

Biologialla, hormoneilla ja näiden aiheuttamalla äidinvaistolla pyritään kuitenkin selittämään arkipuheessa naisten ensijaista hoivatehtävää ja luonnolliselta tuntuvia hoivaratkaisuja. Äitiystutkija Sharon Hays (2006, 13–

14) kuvaa äitiyden biologisen ja kulttuurisen suhteen olevan kerrostumia.

Pohjalla ovat toki vaistot, hormonit ja ruumiillisuus, mutta tämän kerrok-sen päällä on lukemattomia erilaisia sosiaalisesti rakentuneita kerrostumia, jotka vaikuttavat siihen, kuinka äitiyttä tulkitaan. Äitiyden biologisen luon-teen vuoksi on vaikeaa nähdä sen kulttuurisidonnaisuutta. Esimerkiksi se, millaiseksi hyvä äitiys tulkitaan tai mikä nähdään tarpeeksi pitkäksi ajaksi hoitaa lasta kotona, vaihtelee paljon eri kulttuureissa, vaikka äitiyden biolo-ginen pohjakerros on melko samanlainen. (Hays 1996, 13–14; Martiskainen de Koenigswarter 2006, 104.)

Äitiystutkija Adrienne Rich (1986) on käsitteellistänyt äitiyden biologista ja kulttuurista luonnetta jakamalla äitiyden kokemukseen, mikä voi olla ku-luttavaa ja rikastuttavaa ja kaikkea siltä väliltä, ja patriarkaaliseen instituu-tioon, joka koskettaa jokaista naista. Äitiysinstituutio koskettaa myös niitä tyttöjä ja naisia, jotka eivät ole äitejä. Potentiaalinen äitiys määrittää kaikkia naisoletettuja riippumatta siitä pystyvätkö he saamaan tai haluavatko he edes lapsia. Esimerkiksi pienten tyttöjen oletetaan olevan kiinnostunei-ta nukkejen hoidoskiinnostunei-ta ja heille kiinnostunei-tarjokiinnostunei-taan niitä mieluusti leluiksi toisin kuin poikalapsille. Terveydenhuollossa potentiaalinen äitiys koskettaa niitäkin naisia, jotka identifioituvat hyvin kauas mahdollisesta äitiydestä. Esimer-kiksi sterilisaation saa Suomessa vain hyvin tiukoin kriteerein, ellei hakijalla ole jo kolmea lasta tai 30 vuoden ikää, mikä on eurooppalaisittain verrattu-na keskimääräistä korkeampi ikäraja¹.

Äitiys on sosiaalisesti rakentunut ja tunnistettu instituutio, jolla on lailli-nen status ja omat kulttuuriset normistonsa. Äitiys asettaa naiset tiettyyn rooliin, joka on yhteiskunnan säädeillyimpiä rooleja (Jokinen 1996). Roolin lisäksi äitiystutkimuksessa on käytetty myös äitimisen käsitettä. Chodo-rown termi mothering kääntyy hankalasti suomen kielelle, mutta Jokinen

1 Muualla Euroopassa sterilisaation ikäraja on noin 25 vuotta.

(1996) on ehdottanut suomennokseksi äitimistä. Tämän termin olen myös itse omaksunut kuvaamaan sitä, kuinka naiset tekevät äitiyttä, eivät siis vain ole äitejä. Äitiminen on sukupuolittunutta, naistapaista ja uusiutuu suku-polvien ketjuissa (Chodorow 1978/1999). Äitiys – tai ennemminkin se tapa, jolla performoimme äitiyttä – on myös kulttuurisidonnaista. Jokaisessa kult-tuurissa on omat mytologiansa, joita täydentää joukko rituaaleja, uskomuk-sia, odotukuskomuk-sia, normeja ja symboleja. Niin kuin suurin osa myyteistä, nykyi-nen läntinykyi-nen versio on niin kokonaisvaltainykyi-nen, että se on kuin ilmaa, yhtä huomaamatonta. Kuitenkin se vaikuttaa siihen, minkä ajatellaan olevan parasta lapsille, kuinka heidät halutaan kasvattaa, kuinka kodeissa neuvo-tellaan ja kenen ajaneuvo-tellaan olevan vastuussa tästä kaikesta. (Thurer 1994.) Koska äitiys koskettaa myös niitä naisia, jotka eivät ole äitejä, puhun täs-sä tutkimuksessa välillä naisista ja välillä äideistä viitaten naiseksi itsentäs-sä identifioiviin haastateltaviini. Tuula Gordon hahmottelee naisen ja naiseu-den olevan käsitteinä sekä representoituja fiktioita, että tärkeitä sosiaalisia, kulttuurisia ja materiaalisia kategorioita. Nämä kategoriat ovat myös jännit-teisiä ja peittävät helposti alleen naiseksi nimettyjen välisiä eroavaisuuksia ja erontekoja. (Gordon 2001.) Äitiydestä puhuminen, naisten kutsuminen äideiksi, asettaa heidät tiettyyn positioon jo puheen tasolla, missä piilee sukupuolen essentialisoinnin vaara. Ajankohtaisessa äitiystutkimukses-sa harvemmin enää ajatellaan naisten ja äitien muodostavan yhtenäistä joukkoa tai hellitään universaalin sisaruuden ja solidaarisuuden ideaa.

Äitiys ja naiseus eivät automaattisesti palaudu biologiseen vaan ennem-min kokemukseen. Äidiksi voi määritellä itsensä esimerkiksi transnainen, joka on ennen määritelty mieheksi ja lastensa isäksi. Äidiksi voi tulla myös adoption tai uus- ja sateenkaarevien perhemuotojen kautta. Moninaisissa perhemuodoissa, kuten uusperheissä ja apilaperheissä äidiksi tai isäksi voi tuntea ja määritellä itsensä, vaikka biologinen side puuttuisikin. Näissä tilanteissa äitiys voi olla erityisen haurasta ja prekaaria, jos lainsäädäntö ei tunnista äitiä lapsen vanhemmaksi². Tähän tutkimukseen valikoitui nai-sia, jotka ovat pääsääntöisesti lastensa biologisia äitejä. Pientä variaatiota äitiyden määrittelyssä kokemuksen ja biologisen siteen kautta kuitenkin

2 Näin esimerkiksi apilaperheissä.

löytyy tästäkin perhemuodoiltaan kohtuullisen homogeenisesta ryhmästä:

yksi naisista mieltää itsensä äidiksi myös sijoituslapsilleen ja toinen kokee menettäneensä osan lapsensa äitiydestä, koska ei enää ole tämän lähivan-hempi. Sateenkaariperheitä käsittelevät tutkimukset osoittavat, että äidiksi itsensä määritellään usein yhteisen arjen eikä biologisen siteen kautta, sillä koettu vanhemmuus määrittyy arkisissa hoivan käytännöissä (Kuosmanen 2000; Bruun 2011).

Tuotuani nyt esille, millaisista lähtökohdista käsin ymmärrän äitiyden tässä tutkimuksessa, puhun tästä eteenpäin tietoisesti naiseudesta ja äitiy-destä enkä vanhemmuudesta. Vaikka sukupuolineutraalilla vanhemmuus-retoriikalla onkin paikkansa, sillä voidaan myös häivyttää näkymättömiin sukupuolittuneita valta-asemia ja hoivasuhteita. Sukupuolineutraalilla van-hemmuusretoriikalla voidaan tarkoituksenmukaisesti esimerkiksi viestiä, että vanhempainvapaa tai perheystävällisen työpaikan järjestelyt koskevat kaikkia sukupuolia eivätkä vain naisia. Neutraalin retoriikan alle piilottuu kuitenkin helposti sukupuolittuneita vanhemmuuden hoivakäytäntöjä, kuten tapa, että vanhempainvapaata ja hoitovapaata käyttävä vanhempi on lähestulkoon aina nainen³. Tulevissa luvuissa puhuessani äitiydestä tai naiseudesta näiden kulttuurinen merkitys on aina taustalla. Kutsuessani haastateltavia naisiksi tai äideiksi tarkoituksenani ei ole essentialisoida oletettua naissukupuolta kuuluvaksi automaattisesti äitiyteen, vaan tuoda esille esimerkiksi niitä käytäntöjä, joita naisoletetut kokevat työelämässä oletetun hoivavelvollisuutensa vuoksi tai kuinka jo biologinen ja kulttuuri-nen mahdollisuus äitiyteen vaikuttaa naisten elämäkerrontaan.