Tämä tutkimus kertoo äitiydestä ja työelämästä 2010-luvun Suomessa.
Olen syvähaastatellut 13 alle kouluikäisten lasten äitiä, jotka edustavat hiljalleen, mutta jatkuvasti kasvavaa työikäisten joukkoa, joka toimii vakaan palkkatyön reunamilla yrittäen, työllistäen itsensä, opiskellen uutta am-mattia, tehden keikkoja ja pätkätöitä. Työelämän tarkastelun rinnalle olen valinnut äitiyden kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on metodologinen.
Äidiksi tuleminen koetaan usein pysähtymisen hetkenä, joka suorastaan kutsuu reflektoimaan elämän arvoja ja valintoja myös työelämässä (Rokko-nen 2015; Miller 2005). Samoja pohdintoja kutsuu myös nykyi(Rokko-nen innovatii-visuutta ja innostuneisuutta ja hellivä ja toisaalta yhä useammin uuvuttava työelämä. Toinen syy epävarman työn ja äitiyden keskustelujen yhdistämi-selle on sosiaalipoliittinen. Yhteiskunnan turvaverkot on asetettu vakituisen ja kokoaikaisen palkkatyön varaan ja sitä varten, joten näiden horjuminen kiinnittyy myös perheisiin.
Vaikka suomalaista hyvinvointivaltiota pidetään kansainvälisesti ta-sa-arvon mallimaana, sen yhteiskunnallista kehitystä ovat leimanneet jo 1990-luvun lamasta lähtien etenkin lapsiperheisiin kohdistuvat leikkaukset ja säästötoimenpiteet, jotka kiihtyivät vuosien 2007–2008 finanssikriisin aikana ja jotka vaikuttavat edelleen lapsiperheiden hyvinvointiin (Lindberg, Autto & Nygård 2019; Salmi & Närvi 2017). Viime vuosina sosiaali- ja per-hepolitiikassa on nähty päätöksiä ja päätösten purkamisia, kuten työttö-myysturvan aktiivimallin käyttöönotto ja subjektiivisen päivähoito-oikeu-den lakkauttaminen, mitkä ovat vaikuttaneet monien perheipäivähoito-oikeu-den arkeen ja taloudelliseen tilanteeseen. Tällaisen politiikan myötä on vakiinnutettu epävarmuutta ja epätasa-arvoa työmarkkinoille, mikä koskettaa erityises-ti vakaan palkkatyön ulkopuolella työskenteleviä ja perheitä (Suoranta &
Leinikki 2018, 10). Joidenkin perhepoliittisten päätösten tekeminen on kui-tenkin hyvin hidasta. Esimerkiksi perhevapaajärjestelmä on vanhentunut, eikä se pysty ottamaan ajantasaisesti huomioon työelämän muuttumista ja perheiden moninaistumista (Salmi & Närvi 2017). Tällä tutkimuksella pyrin tuomaan esille arkea, jossa pienten lasten äidit tekevät elämästä
yhä elettävää: neuvotteluja perheissä, ajatuksia äitiydestä ja naiseudesta, onnistumisia ja kamppailuja työssä. Tuomalla naisten arkisen kerronnan yhteiskuntapoliittiseen kontekstiin juurrutan tämän tutkimuksen feministi-sen tutkimukfeministi-sen ja yhteiskuntapolitiikan tutkimuskentille.
Ajatus tästä tutkimuksesta lähti työstäessämme Prekarisaatio ja affekti -kirjaa (Jokinen & Venäläinen 2015). Lähdimme työryhmässämme liikkeel-le ajatuksesta, että prekarisaatio on muutakin kuin palkkatyöinstituution lohkeilua; elämän yleinen epävarmistuminen koskettaa kaikkia ihmisiä, mutta naisia enemmän kuin miehiä, palkkatyön ulkopuolella olevia enem-män kuin työssä olevia, maahanmuuttajia enemenem-män kuin kantasuomalai-sia. Heräsi kysymys, mitä tekemistä prekarisaatiokeskusteluilla on tämän päivän äitiyden kanssa ja kuinka sitä voisi parhaiten tutkia. Prekarisaation ja äitiyden suhde on tutkimukseni teoreettinen lähtökohta ja samalla lop-putulos. Empiirisellä aineistollani analysoin niitä prosesseja ja mekanisme-ja, jotka tekevät nykyäitiydestä prekaaria. Haluan alleviivata, että en käsitä prekarisaation koskettavan vain kaikista huonoimmassa sosio-ekonomi-sessa asemassa olevia. Sen sijaan ymmärrän sen laajan prekarisaatioteesin mukaisesti aikalaisdiagnoosina. Kyse on elämän käyttöliittymästä, tavasta tehdä elämästä elettävää epävarmuuden sävyttämässä maailmassa (jossa me kaikki elämme). Tämän tutkimuksen kertojat, kuten haastattelemiani naisia kutsun, eivät siis kaikki ole jotenkin erityisen hauraassa työmarkki-na-asemassa, vaan edustavat melko heterogeenista joukkoa Suomessa asuvia pienten lasten äitejä.
Näiden naisten prekaarius syntyy siitä, että he sijaitsevat perinteisen kokoaikaisen, koulutusta vastaavan, pysyvän palkkatyön eli vakaan palkka-työn reunamilla. Työmarkkina-asema voi olla prekaari niin luovilla aloilla, hoivatyössä, kuin asiantuntijatyössäkin, ja työn muoto voi olla yrittäjyys, palkkatyö tai näihin yhdistyvä opiskelu ja lasten kotihoito. Tähän laajaan prekarisaatiokäsitykseen nojautuen tarkastelen elämän kehysten epävar-mistumista. Miten se koskettaa erilaisissa epätyypillisissä työmarkkina-ase-missa olevia äitejä? Tällä valinnalla haluan tuoda esille, että prekarisaatio yleisen elämän ennustettavuuden haurastumisen merkityksessä koskettaa käytännössä kaikkia, mutta erilaisilla intensiteeteillä. Monissa prekari-saation mekanismeissa liike on kahdensuuntaista. Esimerkiksi työaikojen
puuttuminen voi tarkoittaa arkielämässä niin lisääntynyttä vapautta ja autonomiaa kuin uusia itseriiston tapoja ja työuupumusta.
Kiinnitän työstä puhuessani huomiota myös uuden työn keskusteluihin.
Uudella työllä tarkoitetaan työkulttuurin muutosta individualistisemmaksi, epävakaammaksi ja rajoiltaan hauraammaksi (Julkunen 2000). Siitä, onko työ huonontunut, eivät työelämäntutkijat ole yksimielisiä (Siltala 2007;
Pyöriä 2017). Joitakin esimerkiksi rajoiltaan haurastunut työ palvelee oikein hyvin, onhan yhä useampia töitä mahdollista tehdä kannettava tietokone mukana ja pienten lasten vanhemmille tämä avaa mahdollisuuksia tehdä työtä myös kotoa käsin. Toisille työn muutokset tuottavat lisää epävar-muutta elämään ja esimerkikiksi työtä tehostaviksi tarkoitetut muutokset työorganisaatiossa aiheuttavat vain ylimääräistä työtä. Yksimielisiä edellä mainitutkin työn tutkijat ovat siitä, että ay-liikkeet ovat menettäneet osin voimaansa, tutkinnot kokeneet inflaatiota ja vuokra-, keikka ja pätkätyöt muodostavat jatkuvasti kasvavan villin viidakon, jossa työlainsäädäntöjä kierretään. Olen samaa mieltä Katariina Mäkisen (2020, 166) kanssa siitä, ettei perhettä ja vanhemmuutta voida lähestyä ikään kuin ne olisivat uuden työn näkökulmasta ulkopuolisia tai erillisiä teoreettisia keskusteluja, vaan uusi työ kyseenalaistaa käsityksen perheestä ja työstä toisilleen vastakkaisi-na elämävastakkaisi-nalueivastakkaisi-na.
Esitän, että nykyäitiys on prekaaria, eli haurasta ja muiden armoilla ole-vaa, mutta se on myös intensivoitunutta. Intensivoitunut äitiys on äitiys-tutkijoiden havaitsema länsimaissa hallitseva kulttuurinen koodisto, joka määrittää pienen lapsen parhaaksi sellaisen äidinhoivan, joka on emotio-naalisesti ja fyysisesti läsnäolevaa, riskitietoista ja vaatii sekä taloudellisia että ajallisia resursseja. Sen, kuinka hyvin äiti pystyy vastaamaan näihin odotuksiin, nähdään määrittävän deterministisesti lapsen tulevaisuutta: tä-män terveyttä, kehitystä ja mahdollisuuksia elämässään. Äitiydelle asetetut odotukset ovat näin ollen korkeampia kuin koskaan ennen. Koska erilaiset yhteiskunnassa naisille asetetut odotukset, kuten työntekijän tai puolison rooleihin kohdistuvat vaateet ovat ristiriidassa intensiivisen äitiyden kans-sa, voi tämä ristipaine aiheuttaa naisille väsymistä ja syyllisyyden tunteita.
(Hays 1996; Thurer 1994.) On myös huomattu, että intensiivisen äitiyden tiukka moraalikoodisto kaventaa äitiystarinan kerronnan mahdollisuuksia
(Hays 1996; Choi, Henshaw, Baker & Tree 2005), mikä kutsuu tutkimaan nykyäitiyttä kertomuksina ja kysymään, onko olemassa muunlaisia tapoja kertoa äitiydestä. Intensivoitunut äitiys on se pohjavire ja kulttuurinen ker-tomus, jota vasten haastattelemieni naisten kokemuksia analysoin.
Tähän tutkimukseen osallistuneet naiset kertovat elämäntarinansa äi-tiyden ja työn näkökulmasta. Heidän toimeentulonsa muodostuu monesti erilaisista silpputöistä ja projektit limittyvät toistensa päälle. Töitä voi olla liikaa ja seuraavassa hetkessä niitä ei ole ollenkaan. Tehdään nollasopi-muksia, jotka eivät elätä, keikkatöitä, jotka eivät mahdollista tulevaisuuden suunnittelua seuraavaa keikkaa pidemmälle ja uudelleenkouluttaudutaan, kun hankittu ammatti ei yrityksistä huolimatta työllistänytkään. Nais-ten työmarkkina-asemat ovat nopeasti muuttuvia ja usein päällekkäisiä.
Kertoja voi olla yhtä aikaa esimerkiksi opiskelija, yrittäjä ja kotiäiti. Ei ole ihme, että tilastollisten työelämätutkimusten on joskus hankalaa tavoittaa pysyvän palkkatyön ulkopuolella olevien naisten todellisuutta (Nikkanen, Järvensivu & Syrjä 2014, 153). Näistä uusista työn tekemisen muodoista ei voida enää puhua vanhoin termein. Työ ja perhe eivät yhteensovitu, vaan niitä ennemminkin yritetään pitää erillään ja pätkätöistä kotiin jäänyt ei voi noin vaan palata työhön äitiysloman jälkeen. Paikoilleen ei myöskään kan-nata jäädä, sen enempää maantieteellisesti kuin ammatillisestikaan, koska tulevaisuus on aina epävarmaa. Tässä tutkimuksessa pyrin kertomukselli-sen näkökulman avulla sanoittamaan työelämän muutosta ja nykyäitiyttä ja tuoda osaltani uusia näkökulmia näistä käytävään yhteiskuntatieteelliseen keskusteluun.
Pääkysymykseni, johon pyrin tässä tutkimuksessa vastaamaan, on teo-reettinen.
Mikä tekee nykyäitiydestä prekaaria?
Pääkysymykselläni on seuraavat kolme alakysymystä, joilla hahmotan prekaaria äitiyttä tutkimuksen eri alaluvuissa.
Miten ja mitä palkkatyön reunamilla olevat naiset kertovat äitiydestä?
Miten ja mitä he kertovat opinnoistaan ja töistään?
Mitä ovat ne konkreettiset arkipäivän tilanteet ja kerronnan kohdat, jois-sa äitiyden prekaarisuus tulee näkyväksi?
Vastatakseni melko laajaan tutkimuskysymykseeni, mikä tekee nykyäitiy-destä prekaaria lähestyn tutkimusongelmaa menetelmällisesti kysymällä, miten ja mitä äidit kertovat. Tulkitsen äitiyden, työn ja näiden kehyksien kertomuksista kerronnan tapaa, sävyjä ja kronologista juonta, kulttuurisia mallitarinoita ja etenkin niiden vastatarinoita. Näillä tulkinnoilla pyrin paitsi vastaamaan kysymykseeni siitä, miten kerrotaan, mutta ne auttavat ennen kaikkea vastaamaan tärkeimpään tutkimuskysymykseeni, eli mikä tekee ny-kyäitiydestä prekaaria. Tällä tavoin pyrin hahmottamaan prekaarin äitiyden käsitettä erityisesti suomalaisessa kontekstissa.
Laajassa prekarisaatiokäsityksessä tunnerakenteiden muutos ymmärre-tään keskeisenä prekarisaation piirteenä. Kysyessäni, kuinka äitiydestä ja työstä kerrotaan, kiinnitän erityistä huomiota kerronnallisen aineiston tun-nesävyjen luentaan. Katson tutkimuksessani haastateltavieni kertomuksia kysyen, millaisia tunteita prekaari elämä herättää ja millaisin tunnesävyin (Virno 2006, 98) elämästä kerrotaan. Tunteiden tarkastelu on osa jokais-ta kolmea tutkimuskysymyksen alakysymystä. Kun kysyn, miten naiset kertovat äitiydestä ja työstä, tarkastelen sitä, mitä kerrotaan, mutta myös niitä tunnesävyjä, joilla kerrotaan. Kysyessäni, mitä ovat ne konkreettiset arkipäivän tilanteet ja kerronnan kohdat, joissa äitiyden prekaarisuus tulee näkyväksi, en nosta esiin ainoastaan materiaalisia seikkoja, kuten toimeen-tulon pienuutta, vaan myös niitä tunteita, joita esimerkiksi minimituloilla eläminen nostaa esille. Tunteet kiinnittyvät nimenomaisesti prekaarin elämän kerrontaan ja nykyäitiydestä kerrotaan tunteita herättävästi, mutta tunteisiin nojaamalla en kuitenkaan vastaa nykyäitiyden prekaariutta kos-kevaan pääkysymykseeni.
Metodologiseksi ratkaisuksi näiden tutkimusongelmien selvittämisek-si olen valinnut narratiivisen lähestymistavan. Analysoin äitiyden ja työn kerronnallistamisen tapoja vastatakseni kysymykseeni siitä, mikä tekee nykyäitiydestä prekaaria, mutta myös luodakseni ihmislähtöistä analyysia nykyäitiyden ja muuttuvan työn jännitteistä.
Väitöskirjan seuraavissa luvuissa 2, 3 ja 4 avaan aluksi äitiystutkimuksen ja työelämätutkimuksen teoreettisia ja käsitteellisiä lähtökohtia. Tämän jäl-keen siirryn kertomaan menetelmällisistä ratkaisuistani ja esittelen empiiri-sen haastatteluaineistoni luvussa 5.
Tutkimukseni kolmessa analyysiluvussa vastaan keräämäni aineiston avulla yllä esitettyihin alakysymyksiin pystyäkseni lopuksi vastaamaan pää-kysymykseeni. Avaan seuraavaksi lyhyesti tutkimukseni rakennetta.
Vastaan ensimmäiseen tutkimukseni alakysymykseen analyysiluvussa 6: Miten palkkatyön reunamilla olevat naiset kertovat äitiydestä? Ensim-mäisessä analyysiluvussa käsittelen äidiksi tulon kertomuksia, äitiyden intensivoitumista sekä äitien läheissuhteita. Kuvaan nykyäitiyden ker-ronnallistamisen muotoja, joiden katson osin kiinnittyvän hauraaseen työmarkkinasidokseen, mutta myös laajemmin äitiyden ideaalien muutok-seen.
Analyysiluvussa 7 vastaan toiseen alakysymykseeni: Miten opinnoista ja töistä kerrotaan? Naiset eivät ole epätyypillisistä töistä tai prekaareista työ-markkina-asemistaan huolimatta täysin työelämän ulkoringillä, vaikka aset-tuvatkin aina jonkinlaiseen suhteeseen kokoaikaista ja pysyvää palkkatyötä vasten. Luvussa naiset kertovat kouluttautumisestaan, suhteestaan työhön sekä työhön liittyvistä ristiriidoista. Opiskeluista ja ammatti- ja toimeen-tulomuodoista kuvattujen kertomusten lisäksi teen kokonaisen alaluvun verran tilaa työelämäkertomuksille, joita vääryyden kokemukset leimaavat.
Tuomalla esille näitä haurastuvan työn kertomuksiksi nimittämiäni analyy-seja osoitan äitiyden asettavan naiset työmarkkinoilla sukupuolittuneisiin positioihin, jotka osaltaan tekevät nykyäitiydestä prekaaria.
Analyysiluku 8 vastaa kolmanteen ja viimeiseen alakysymykseeni: Mitä ovat ne konkreettiset arkipäivän tilanteet ja kerronnan kohdat, joissa äitiy-den prekaarisuus tulee näkyväksi? Tässä luvussa analysoin kodin ja työn välimaastossa muodostuvia kertomuksia, joissa äitiyden prekaarisuus tulee näkyväksi. Tarkasteltavina ovat taloudelliset tilanteet, perheiden päätökset asuinpaikasta ja lastenhoidosta sekä työn ja perheen rytmittämisen haas-teet. Kuvaamalla sitä, miten elämästä tehdään ja kerrotaan elettävää pre-kaarissa maailmassa, kuvaan myös kokemusta prekaarista nykyäitiydestä.
Lopuksi keskustelen luvussa 9 niistä johtopäätöksistä ja metodologisista huomioista, joita olen tutkimukseni edetessä tehnyt.