Naiset koulutuksessa ja työmarkkinoilla

Avaan tässä luvussa naisten ja äitien asemaa koulutuksessa ja työmark-kinoilla tukeutuen prekarisaatiokeskustelujen lisäksi Tilastokeskuksen ja THL:n laajoihin tilastollisiin tutkimuksiin. Tutkittaessa prekaareja tai

epätyypillisiä töitä ei opiskelujen ohessa tehtyjä töitä oteta aina huomioon, koska näiden voidaan nähdä olevan lähinnä nuorille tyypillisiä ja verrattain lyhyen aikaa tehtäviä. Elämänmittaisen oppimisen vaatimuksen myötä opintoja ja työtä yhdistävät kuitenkin yhä useammat aikuiset, perheelliset-kin ihmiset (Jakonen 2015, 287). Tämän takia tässä tutkimuksessa on haas-tateltu myös töiden ohella opiskelevia ja päätoimisia aikuisopiskelijoita.

Työn muutosta ja prekarisaatiota koskevissa keskusteluissa nostetaan usein esille puhe elämänikäisen oppimisen tärkeydestä ja pakosta, koska nopeasti muuttuvat työmarkkinat luovat tarvetta kouluttautua lisää ja jopa täysin uusille aloille. Koulutuksen merkitys on muuttunut. Kun fordistisessa yhteiskunnassa koulutuksen tehtävä on ollut vahvistaa, varustaa ja suoja-ta yksilöitä ja suoja-taasuoja-ta ammattisuoja-taito, tekee postfordistinen koulutus ihmisistä epävarmoja itseensä investoijia. Ihmiset käyvät elämänsä aika lukuisia erilaisia kursseja ja koulutuksia, jotka eivät välttämättä toimi sosiaalisen ko-hoamisen, tai edes työllistymisen väylänä. (Vähämäki 2011; Jokinen 2013.) Aiemmin suomalaisten tehokkain sosiaalisen nousun väline oli nimen-omaan koulutus. Se oli paras suoja matalaa palkkaa ja haurasta työmarkki-na-asemaa vastaan. Nykyisin tilanne näyttää osin jopa muuttuneen pääla-elleen. Esimerkiksi Tiina Sihdon tutkimat työväenluokkaiset, ammatillisesti koulutetut äidit palaavat nopeasti työhön perhevapailta korkeastikoulutet-tujen tilanteen ollessa paljon haastavampi heidän etsiessään koulutustaan ja erityisosaamistaan vastaavaa työtä (Sihto 2015, 34).

Toki koulutuksen merkitys työmarkkinoihin ja luokkarakenteeseen kiinnittymisessä on edelleen kiistaton, mutta korkea koulutus ei entiseen tapaan takaa vakaata työmarkkina-asemaa ja tulokehitystä. Päinvastoin on nimenomaan tyypillistä, että korkeasti koulutetut työskentelevät epätyypil-lisissä työsuhteissa, kuten projektiluontoisissa tehtävissä, freelancereina ja määräaikaisissa työsuhteissa. (Lempiäinen & Silvasti 2014, 9.) Naiset ovat selvässä enemmistössä niin harrastuspohjaisissa, tutkintoon johtamatto-missa koulutuksissa kuin tavoitteellisissa lisäkoulutuksissakin (Laakkonen, Manninen & Kauppila 2017). Naisten suurta opiskeluaktiivisuutta aikuise-nakin voidaan selittää niin epävarmuuden hallinnalla kuin monissa töissä, esimerkiksi sosiaali-, terveys- ja opetusaloilla lisääntyneillä pätevyysvaati-muksilla (Silvennoinen & Lindberg 2015).

Kun työelämässä koettu epävarmuus on lisääntynyt, voisi kuvitella, että ihmiset eivät helposti lähde turvallisesta työpaikasta, koska prekarisoitu-neet työmarkkinat eivät varsinaisesti houkuta kokeilemaan uusia tuulia työelämässä. Verratessa miehiä ja naisia pitävät jälkimmäiset työllistymis-mahdollisuuksiaan pienempinä kuin miehet, vaikka koulutustaso, ikä ja muut tekijät vakioitaisiin. Naiset myös järjestäytyvät ammattiliittoihin ja liittyvät työttömyyskassoihin miehiä enemmän, mikä tuonee turvallisuutta (Sutela & Lehto 2014; Sutela ym. 2019, 46). Turvallisuuden hakeminen on aivan perusteltua, sillä Siltalan (2007) tutkimuksessa käy ilmi, että naissu-kupuoli vaikuttaa negatiivisesti työsuhteen vakauteen, vaikka kaikki muut tekijät vakioitaisiin työmarkkina-asemia tilastoitaessa.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi vuonna laajan 2017 tutkimuk-sen, josta selviää, kuinka globaali talouskriisi on vaikuttanut työllisyyteen ja perhevapaiden käyttöön Suomessa. Työllisyyden vaihtelut ovat tilas-tollisesti katsottuna melko pieniä, eikä suurta naisten kotiinjäämistä ei ole tapahtunut. Naisten työllisyysaste on kuitenkin hieman pienentynyt Suomessa talouskriisin aikana, kun taas miesten työllisyysaste on nous-sut, mikä on yleinen tendenssi talouden laskusuhdanteissa. (Salmi & Närvi 2017.) Vaikka naiset tekevät enemmän epätyypillisiä töitä kuin miehet, on naisten työelämään osallistuminen kuitenkin eurooppalaisittain katsottu-na korkeaa, mukaan luettukatsottu-na myös pienten lasten äidit. Salmen ja Närvin (2017, 17) mukaan julkinen huolipuhe naisten pitkistä kotiäitiysjaksoista onkin liioiteltua.

Monet haastattelemistani naisista työskentelevät naisvaltaisilla aloilla.

Vaikka Suomessa naiset kouluttautuvat miehiä enemmän ja työllistyvät lähes saman verran kuin miehet, on naisten palkkataso miehiä matalampi (Koskinen Sandberg 2016). Matala palkkataso kertoo monien naisvaltaisten alojen ansiotöiden alhaisesta arvottamisesta (Anttila & Suoranta 2007) ja naisvaltaisia aloja vaivaavat myös huomattavasti miesvaltaisia aloja enem-män määräaikaiset työsuhteet, osa-aikaisuus, ja pätkätyöt sekä ajautumi-nen suhdanteiden mukaan heitteleväksi reservityövoimaksi (Jakoajautumi-nen 2015, 286; Siltala 2007, 287).

Naisten matala palkkataso johtuu pääosin työmarkkinoiden segre-gaatiosta, joka tarkoittaa työmarkkinoiden sukupuolittumista niin, että

palvelu-, hoito ja opetusaloilla selvä enemmistö työntekijöistä on naisia (Sutela & Lehto 2014, 12–18). Suomen työmarkkinat ovat jopa eurooppalai-sittain tarkasteltuna vahvasti segregoituneet ja tämä työurien eriytyminen alkaa jo ennen työmarkkinoille tuloa miesten ja naisten tehdessä toisistaan poikkevia koulutusvalintoja (Kauhanen & Riukula 2019, 81). Segregoitumi-nen ei kuitenkaan täysin selitä sukupuolten välisiä palkkaeroja ja työuralla etenemisen tahtia. Kauhasen ja Naparin (2015) mukaan samalla koulutuk-sella miehet ja naiset aloittavat työuransa erilaisista tehtävistä ja myös erot myöhemmässä urakehityksessä kasvattavat sukupuolieroja työtehtävissä.

Kauhanen ja Riukula (2019, 81) toteavat, että naisten työssä ja koulutukses-sa kohtaamaan epätakoulutukses-sa-arvoisuuteen vaikuttavat myös käytetyt työtunnit ja työelämäkatkokset, joten epätasa-arvo linkittyy myös kotitalouksien sisäiseen työnjakoon ja epätasaiseen perhevapaiden käyttöön. Epätasa-ar-voa kohdataan kaikissa koulutuksen ja työuran vaiheissa. Naiset kokevat miehiä usemmin syrjintää niin työhönottotilanteissa, koulutus- ja etene-mismahdollisuuksissa kuin palkkauksessa ja arvostuksen saamisessakin (Koivunen, Ojala, Saari & Viitasalo 2017).

Suomessa naisilla on erittäin korkea koulutustaso ja korkeakoulutuksen suorittaneiden naisten osuus työllisistä on EU-maiden korkein (Sutela, Leh-to & Keyriläinen 2019, 30). Haastattelemistani naisista kuitenkin juuri kor-keasti koulutetut ovat kohdanneet työllistymisen hankaluuksia ja työn epä-varmuutta. Eräs suomalaisten työmarkkinoiden erityispiirre onkin korkeasti koulutettujen määräaikaisten työntekijöiden suuri määrä eurooppalaisit-tain tarkasteltuna. Määräaikaiset työsuhteet ovat ovat naisilla kaksi kertaa yleisempiä kuin miehillä ja erityisen yleisiä nuorilla koulutetuilla naisilla.

(Palanko-Laaka 2005, 30; Sutela & Lehto 2014; Viuhko 2006.) Vuoden 2015 tilastojen mukaan lähes joka viidennellä (18,1 %) naispalkansaajalla oli määräaikainen työsuhde, miehistä noin 13 prosentilla. Useampi kuin kaksi kolmesta (68 %) oli määräaikaisessa työsuhteessa vastentahtoisesti, koska vakituista työtä ei löytynyt, naiset miehiä useammin. (Tilastokeskus 2016.) Määräaikaisia työsuhteita on yleisimmin juuri perheenperustamisiässä ole-villa naisilla (Sutela 2013). Osa-aikatyötä tekevät Suomessa varsinkin naiset, mutta kuitenkin selvästi vähemmän kuin muualla Euroopassa. Vuonna 2013 osa-aikatyössä oli 19 prosenttia naisista, kun EU-maiden keskiarvo oli

32 prosenttia. Osa-aikatyötä tekevien naisten osuus oli Isossa-Britanniassa 42 prosenttia ja Ruotsissakin 38 prosenttia (Sutela & Lehto 2014).

Epätyypillisillä töillä tarkoitetaan kaikkia niitä työsuhteita, jotka poikkea-vat kokopäiväisen palkkatyön normista (Pyöriä 2017). Epätyypillisiä töitä tekeviä ovat esimerkiksi keikkatyöläiset ja freelancerit, kuten kääntäjät, valokuvaajat ja muut kulttuuripuolen ammattilaiset. Samoin tutkijoiden ja muiden itsenäistä ideointityötä tekevien työsuhteet ovat usein epätyypil-lisiä. Näissä ryhmissä työn epävarmuus on jo määritelmällisesti osa työn luonnetta. Pätkätöitä on erityisesti uusmedian, telekommunikaation ja informaatiotekniikan alalla. Uusi piirre on sen sijaan se, että koulutus-, ter-veydenhuolto-, ja sosiaalialalla on paljon lyhyitä työsuhteita. (Siltala 2004, 178; Viuhko 2006, 40.)

Työn muutosta kuvaavat palveluvaltaistuminen ja tietotyön lisääntymi-nen. Ihmiset työskentelevät enenevässä määrin näillä aloilla verrattuna teollisuuteen. (Sutela, Lehto, Keyriläinen 2019; Heiskanen, Korvajärvi &

Rantalaiho 2008.) Palvelualojen kasvu työllistäjänä liittyy viime vuosina kauppojen aukiolojen vapauttamiseen, joka on tuonut etenkin osa-aikaisia viikonloppu- ja iltatöitä (Mähönen & Oravainen 2018). Osa palveluista on irronnut palkkatyön kehyksestä yrityksiksi, tai niitä tehdään yrittäjämäisissä olosuhteissa. Yrittäjyys on aikaisempaa varteenotettavampi ja tavanomai-sempi vaihtoehto sosiaali- ja terveysaloilla, kuin myös akateemisessa maail-massa, joissa yrittäjyys aiemmin on ollut marginaalinen vaihtoehto (Heis-kanen, Korvajärvi & Rantalaiho 2008, 111; Heinonen, Kovalainen, Paasio, Pukkinen & Österberg 2006).

Sutela, Pärnänen ja Keyriläinen (2019, 46) näkevät työelämässä nopeasti yleistyvänä ilmiönä sen aineistossanikin näkyvän seikan, että sama henkilö voi tehdä työtä vaihtelevasti eri ammattiasemissa, toisin sanoen vuoroin palkansaajana, yrittäjänä tai yrittäjäperheenjäsenenä. Yrittäjyyttäkin on monenlaista: maatalousyrittäjyyttä, työnantajayrittäjyyttä, yksinyrittäjyyttä ja freelancerina toimimista. Myös apurahalla työskentely voidaan nähdä eräänlaisena yrittäjyytenä tai ainakin yrittäjämäisenä työnä. Kombityöksi kutsutaan sellaista työllistymisen muotoa, jossa samalla henkilöllä on mo-nenlaisia, yhtäaikaisia työmarkkina-asemia. Tilastokeskuskuksen laajaan työolokyselyyn vastanneista pieni osa katsoi yhdistelevänsä vaihtelevasti

palkansaajatyötä, yrittäjä- tai freelancertyötä ja/tai apurahatyötä eikä siten osannut nimetä mitään näistä selkeästi päätyökseen, mikä mukailee suurelta osin aineistoni naisten kuvauksia työtilanteistaan. (Sutela ym. 2019, 46.)

Yksi työelämän muutoksista on itsensätyöllistäjien määrän kasvu, joka on ollut varsin tasaista viimeksi kuluneen reilun kymmenen vuoden aikana.

Tilastokeskuksen tutkijat Pärnänen ja Sutela (2014) määrittelevät itsensä-työllistäjät seuraaviin ammattiasemiin. Yksinyrittäjät työskentelevät yksin ilman ulkopuolisia työntekijöitä, mutta heillä voi olla myös osakekump-paneita. Ammatinharjoittajat työskentelevät toiminimellä ilman fyysistä toimipistettä ja palkattua työvoimaa, myyden omaa ammattitaitoaan ja työsuorituksiaan. Freelancerit voivat toimia palkkiota tai palkkaa vastaan niin työsuhteessa kuin oman yrityksen tai toiminimen kautta. He harjoitta-vat toimintaansa freelancer-verokortilla ja heillä voi olla useitakin toimek-siantajia. Apurahansaajat työskentelevät apurahalla taiteessa ja tieteessä.

Heillä voi olla työtilat, mutta he eivät ole työsuhteessa apurahan myöntä-neeseen tahoon tai esimerkiksi yliopistoon. (Pärnänen & Sutela 2014, 7.)

Itsensätyöllistäjät on yhteinen nimi yllä kuvatuille ryhmille, mutta kysei-seen Tilastokeskuksen raporttiin haastatellut ihmiset eivät itsekään aina tienneet, mihin ammattiluokkaan itsensä sijoittaisivat. Samankaltaisessa ammattiasemassa olevat saattoivat määritellä itsensä eri tavoin ja kokivat ammattiasemansa määrittelyn hankalaksi (Pärnänen & Sutela 2014, 14, 17). Mikäli ihmiset eivät itsekään tiedä, mihin luokkaan itsensä sijoittaa tai annetut vaihtoehdot eivät vastaa tutkittavien todellisuutta, jää kysely-lomakkeen täyttäminen varmasti kesken (Ks. Åkerblad 2014, 18–19). Tä-män takia on tärkeää tehdä nimenomaan haastattelututkimuksia, jossa vastaajat saavat vapaasti sanallistaa ammattiasemaansa, kun ollaan kiin-nostuneita muista kuin palkansaajamallin ulkopuolella työskentelevistä.

Tyypillisesti itsensätyöllistäjiä ovat nuoret, korkeastikoulutetut freelancerit, mutta myös perinteisissä ammateissa työskentelevät, kuten kampaajat ja rakennusmiehet työllistävät usein itsensä. Voidaankin kysyä, onko myös perinteisten ammattien tekemisen tapa muuttunut, eikä ainoastaan uusien tietotöiden. Eniten itsensätyöllistäjien määrä on kasvanut rakennustyönte-kijöiden, toimittajien ja taiteilijoiden ammattiryhmissä. (Mts. 12–13.) Tilas-tot pystyvät kuitenkin tavoittamaan tärkeitä lukuja etenkin epätyypillisten

töiden tekijöistä. Vaikka itsensä työllistävien ammatinharjoittajien ja freelancereiden osuus työllisistä ei ole suuri (1,7 % vuonna 2013), on se kaksinkertaistunut 2000-luvun kuluessa. Freelancereista 62 prosenttia on 25–44-vuotiaita. Yksinyrittäjistä lähes kaksi kolmesta on miehiä (64 %), mut-ta ammatinharjoitmut-tajismut-ta ja freelancereismut-ta puolet on miehiä, puolet naisia.

(Sutela & Lehto 2014, 16–17.)

Tässä luvussa olen tuonut esiin tutkimustietoa naisten kouluttautumi-sesta ja työllistymisestä luodakseni pohjaa aikalaisdiagnostiselle preka-risaatiokeskustelulle. On kuitenkin huomionarvoista, että tilastot, kuten työssäolotutkimukset kertovat ainoastaan työllisistä eivätkä pysty tavoitta-maan työelämän moninaisuutta ja sen harmaita alueita (Sutela ym. 2019, 51). Tilastojen ulottumattomissa työtä tehdään myös opintojen ohella ja uusia projekteja suunnitellaan ennen edellisen loppumista. Naiset voivat lukeutua tilastoissa perhevapaalla oleviin, mutta todellisuudessa he voivat mieltää itsensä työttömiksi ja olla kotona vastentahtoisesti. Pienet, naisille tyypilliset mikroyrittäjyydet eivät myöskään näy tilastoissa, vaan päätoimi voidaan tilastoida esimerkiksi työttömyydeksi tai opiskeluksi. Toimeentulo voi koostua esimerkiksi keikoista tai toimeksiannoista (osa saatetaan tehdä myös palkatta tulevaa varmistellen) ja osa-aikatöistä ja provisiopalkoista, ja muuttaa muotoaan täysin seuraavassa kuussa.