Prekaarit tunteet

Tunteiden tulemisesta olennaiseksi osaksi yhteiskunnan ja kulttuurin tut-kimusta puhutaan affektiivisena käänteenä (Koivunen 2008). Affektiivisen käänteen merkitys feministisessä tutkimuksessa on siinä, että kun halutaan tehdä teoriaa ja empiiristä tutkimusta tavalla, joka ottaa huomioon niin sukupuolen kuin muutkin erot ja niiden väliset valtajännitteet, tarvitaan uu-sia tapoja käsitteellistää ympäröivää todellisuutta. Affekti asettuu samaan joukkoon sellaisten käsitteiden kanssa kuin subjektiviteetti, toimijuus,

hoiva ja ruumiillisuus. Niillä kaikilla on feministisessä tutkimuksessa rikottu klassista dualismia mieleen ja ruumiiseen, järkeen ja tunteisiin ja kahteen vastakkaiseen sukupuoleen. (Jokinen ym. 2015, 21.)

Tunteiden tutkiminen on oleellinen osa post-operaistista prekarisaati-otutkimusta. Tunteilla nähdään olevan uudenlainen paikka jälkikapitalisti-sessa yhteiskunnassa. Niillä hallitaan työvoimaa ja pidetään kurissa, mutta tunteilla, tai ennemminkin mielikuvilla tunteista myös myydään elämyksiä ja tavaroita. Tunteita voidaan myös tutkia toisesta näkökulmasta ja kysyä, millainen on tämän ajan tuntumieli ja emotionaalinen sointi. Tällä tavoin ajateltuna prekaarisuus ei palaudu ainoastaan työn ja tuotannon, vaan myös kokemuksen ja tunteen rakenteisiin. (Jokinen & Venäläinen & Vähä-mäki 2015.)

Prekaarin tilanteen nostattamista tunteista tunnistetuin ja tutkituin on epävarmuus, ja Leena Åkerblad (2014, 13) kritisoikin epävarmuuden tun-teen käsittun-teenä vallanneen liikaa tilaa prekarisaatiokeskustelussa. Epävar-muus on peittänyt näkymättömiin muunlaisia tapoja kertoa ja käsitteellis-tää prekaariuden subjektiivista ulottuvuutta: prekaarit tunteet voivat olla myös innostusta, masennusta ja pakenemisen tarvetta tai julman optimis-tista suhtautumista tulevaisuuteen (Berlant 2011; Papadopoulos, Stephen-son & Tsianos 2008; Jokinen ym. 2015). Prekaarit tunteet voidaan käsittää laajasti koettuina tuntemuksia ja aistimuksia, jotka vaikuttavat luonteen-omaisilta sille, mitä tapahtuu juuri nyt (Jokinen ym. 2015, 10). Tällöin puhu-taan tunteiden sijaan usein affekteista. Ajattelen Mona Mannevuon (2015, 18) tavoin affektin viittaavan subjektiivisen kokemuksen ylittävään raken-teelliseen tasoon, johon subjektiivinen kokemus ja tunne on kuitenkin suhteessa.

Prekarisaatio on työmarkkinoiden epävakautta perusteellisempi ins-titutionaalinen kriisi, jossa elämä merkityksellistyy uusilla tavoilla, jolloin tunteet kärjistyvät ja nousevat pintaan (Jokinen ym. 2015, 10). Käytännös-sä prekaarit tunteet voivat olla esimerkiksi syyllisyyttä työttömyydestä tai uupumuksesta. Tunteita ja kokemuksia on syytä tarkastella analyyttisesti siksi, että tunteet koetaan ja kerrotaan usein yksilötasolla omaksi syyksi tai yksilölliseksi kokemukseksi, eikä niiden rakenteellista luonnetta huomata, etenkään jos on kyse sukupuolesta (Saresma 2010; Orgad 2019; 176–177).

Tunteista puhuminen (ja kirjoittaminen) on poliittisesti ja inhimillisesti tärkeää, koska yhteisen kokemuksen tavoittaminen ja kokemuksen kuvaa-minen poistaa sitä ahdistusta, jota yksilöt voivat kokea esimerkiksi työt-tömyyden kohdatessa tai tuntiessaan, etteivät he sovi äideille ja perheille asetettuihin normeihin. Kaatumista kilpailuyhteiskunnan paineiden alle voidaan ehkäistä jakamalla kokemusta ja löytämällä siitä yhteisiä nimittä-jiä, mikä vie kokemukselta osan sen negatiivisesta tehosta (Precarias a la deriva 2009).

Tunteiden ja affektien tutkimus on oleellista nykytyötä ja yhteiskun-taa tarkastellessa kahdesta syystä. Ensiksi siksi, stressi, kiire, uupumus ja työperäinen masennus ovat yleistyneet ja nousseet yleiseen keskusteluun epidemian tavoin, mutta silti niitä hoidetaan ennemmin terapian ja yksilö-tekniikoiden avulla kuin poliittisin linjavedoin (Julkunen 2008; Pyykkönen &

Harni 2017). Lisääntynyt tietoisuus mielenterveyden ongelmien kasvusta ja niihin kiinnittynyt julkinen huomio on toiminut jo eräänlaisena suojameka-nismina. Työelämän ongelmista kertovat kollektiiviset tarinat voivat toimia hälyttimenä ja yhteisöllisenä suojamekanismina tukien käsitystä, jonka mukaan elämässä täytyy olla muutakin sisältöä kuin työ ja aikaa muullekin kuin työlle (Julkunen 2008, 263; Julkunen ym. 2014, 191–195). Toiseksi siksi, affektiivinen työ on noussut jälkikapitalistisessa nykytaloudessa yhdeksi eniten lisäarvoa tuottavista työn muodoista. Se tarkoittaa, että keskeisintä tuotannossa ei enää ole käyttötavaroiden valmistus vaan informaatio, kom-munikaatio, tieto ja affektit (Jokinen 2010; Hardt 1999). Affektiivista työtä löytyy niin tekniikan, kaupan kuin hoivan aloilta ja se muistuttaa perinteistä naisten reproduktiivista työtä (Hardt 1999; Marazzi 2006).

Monet työelämäntutkijat ja feministiteoreetikot omaksuneet ovat omak-suneet Arlie Hochschildin (1983) tavan teoretisoida tunteita työssä. Tunne-työllä (emotional labour) Hochschild tarkoittaa sitä palveluyhteiskunnassa tarvittavaa tunteiden ilmaisemista ja välittämistä, joka on osa työtä ja joka tuottaa lisäarvoa yrityksille. Tunteita voidaan näytellä, mutta omalla per-soonalla tehtävä työ vaatii myös henkilökohtaista tunnetyötä (emotional work), omien tunteiden hallintaa. Tunnetyötä tehdään erityisesti naisval-taisilla aloilla, kuten lentoemäntinä, hoitajina, opettajina ja palvelualoil-la. Myös Tilastokeskuksen työolotutkimuksissa on alettu vuodesta 2018

lähtien kysyä tunnetyön vaikutuksista palkansaajien jaksamiseen. Tulosten mukaan naiset kokevat tunnetyön selvästi miehiä useammin kuormitta-vana. (Sutela, Pärnänen & Keyriläinen 2019, 130.) Ymmärrän tunteiden merkityksen näistä kahdesta suunnasta: yhtäältä tunteina, joita työssä säädellään, kuin tunteina, joita uusi työ kutsuu kiinnittyessään yhä tiukem-min tekijänsä persoonaan, ruumiillisuuteen, tunteisiin ja niiden esittämisen tapoihin (Ylöstalo ym. 2018, 114).

Otan kerrotut tunteet analyyttiseen tarkasteluun tässä tutkimuksessa siksi, että ymmärrän prekaarisuuden hyvin laajasti ja ennen kaikkea tunne-sävynä ja kokemuksen rakenteina (Virno 2006). Elämäntilanne on prekaari silloin, kun ratkaisuja tehdään tunteen perusteella, koska muuhun ei voi luottaa. Ymmärrän tilanteen prekaariksi niin silloin, kun ihminen kokee epävarmuutta ja huolta toimeentulostaan ja työtilanteestaan, vaikka pe-rusteltua syytä ei huolelle olisi kuin silloinkin, kun ihmisellä ei ole työtä, mutta kokee olevansa onnellinen ja arvokas työttömänäkin. Joka tapauk-sessa samat poliittiset päätökset ja sama ilmapiiri vaikuttavat molempiin kokemisen ja kertomisen tapoihin. (Ks. Julkunen 2008, 60.) Kysymykseksi nousee tällöin, ovatko positiiviset kokemukset prekaareja tunteita ylipää-tään. Osa prekaareista, etenkin tietotyöläisistä, kokee hyvin positiivisena työmarkkinoiden joustavuuden ja vaihtuvat työmahdollisuudet (Vogiatzo-glou 2016, 273). Myös tämän tutkimuksen naiset kertovat työstä välillä hyvin positiiviseen sävyyn, mutta työtahdin ja epävarmuuden negatiiviset vaikutukset, kuten uupumus ja hyperaktiivisuus tulevat esille nimenomaan äitiyden yhdistämisessä prekaareihin töihin, joita on välillä hankalaa yhdis-tää perhe-elämään ja tulevaisuuden suunnitteluun. Laura Fantone (2007, 11) alleviivaa kertomisen ja kokemisen tapojen olevan intersektionaalises-ti paikka-, luokka-, sukupuoli- ja sukupolvisidonnaista. Joillakin seuduilla nuorille naisille ei ole tarjolla muuta kuin pätkittäisiä tai huonosti palkattuja töitä, kun taas prekaarit, uudet työt voivat olla keskiluokkaisille, korkea-koulutetuille naisille elämäntavallinen valinta poispäin tylsistä töistä ja liian tiiviistä perhesiteistä. (Mt.)

Keskustelussa tunteista piilee kuitenkin riskinsä. Etenkin naisista ja jos-takin niin luonnolliseksi ja biologiseksi ajatellusta kuin äitiydestä puhuttaes-sa tunteet puhuttaes-saavat helposti liikaa selitysvoimaa ja kääntyvät tarkoitustaan

vastaan. Koska tunteet kiinnittyvät kokemukseen, arkisiin tapahtumiin ja niiden tulkintohin, ovat feministitutkijat korostaneet kriittisyyden merkitys-tä kokemuksia tutkittaessa: kokemus ja kerrotut tunteet ovat tutkimuksen prosessi, eivät lopputulos. Tutkijan tehtävä on analysoida kokemuksen syntyprosessia sen sijaan, että ainoastaan ”antaisi kertojille äänen”. (Ra-mazanoglu & Holland 2002; Saresma 2010.) Toisaalta tunteiden merkitystä myös vähätellään poliittisessa retoriikassa ja ne alennetaan usein alkukan-taisiksi ja alempiarvoisiksi kuin järjellä tehdyt ratkaisut. Tunteet yhdistetään usein naisiin, joiden katsotaan olevan miehiä enemmän tunteidensa vietä-vissä. (Ahmed 2018, 11–22.)