Feministisen tutkimusotteen kysymyksiä

Isoäitejä haastatellut Tatiana Tiaynen (2013, 289) kertoo väitöskirjas-saan kokeneensa sellaiset etnografiseen aineistonkeräämiseen liitetyt dikotomiat kuin koti/kenttä ja kentälle pääsy /poistuminen hankaliksi ja

uudelleenneuvottelua kutsuviksi käsitteiksi. Keräsin haastatteluaineistoani yli vuoden ajan, enkä määritellyt kentälle lähtemiselle selkeää aloitusta, koska aloin käymään keskusteluja tämän tutkimuksen aiheesta tapaamieni ihmisten kanssa jo tutkimuksen suunnitteluvaiheessa. Tiaynen (2013, 33) kuvaa aineistokeruuaikaa sosiaalisuuden venyttämisenä. Joka paikassa tuntosarvet ojossa kulkemisena, tarinoiden kuulemisena kauppajonossa ja saunanlauteilla, keskusteluihin ja uutisiin pysähtymisenä sosiaalisen me-dian jatkuvassa virrassa. Koin aineiston keräämisen ja kentällä olemisen Tiayaisen tavoin sosiaalisuuden venyttämisenä, jossa työn ja vapaa-ajan raja hämärtyy myös tutkijalla.

Tällaisella virittäytymisellä on hyvätkin puolensa, sillä näin olin jo val-mistutunut haastattelun kannalta olennaisiin kysymyksiin ja ajatuksiin ja valmis tekemään haastatteluja. Tein ensimmäisen haastattelun tätä tutki-musta varten vain parin tunnin varoitusajalla kaukana asuvan haastatelta-van ilmoittaessa haastattelun sopihaastatelta-van vain kyseisenä päivänä hänen olles-saan vierailulla asuinkaupungissani. Yhden haastattelun jouduin tekemään ajateltua nopeammalla aikataululla, kun raskaana olevan naisen synnytys alkoi lähestyä, eikä syvähaastattelua tietenkään olisi ollut soveliasta tehdä vastasynnyttäneen äidin kanssa.

Haastattelujen jälkeen koin useasti innostumista tutkimusaiheesta-ni. Kuinka mielenkiintoisia ja hyviä kertomuksia sainkaan kerta toisensa jälkeen aineistooni! Muutama haastateltavani kertomus kosketti henki-lökohtaisemmallakin tasolla ja muutama heistä ehdotti tapaamista myös vapaa-ajalla. Jouduin miettimään, missä menee tutkimushaastattelun ja ystävystymisen välinen raja. Ystävyyden esittämistä erityisesti feministisis-sä haastattelumetodeissa on kritisoitu laajalti. Ystävyyden kaltaisuus haas-tattelutilanteissa on epäeettistä, koska sen nähdään olevan yritystä peitellä tutkimukseen joka tapauksessa liittyviä valtasuhteita ja saada haastatel-tavista irti näin luottamuksellista tietoa (Duncombe & Jessop 2002; Oinas 2004, 224). Näen kuitenkin ystävällisyyden ja ystävyyden esittämisen hyvin erilaisina tulokulmina – kohtelen yleensä ihmisiä ystävällisesti ja empaatti-sesti muissakin kuin haastattelutilanteissa. Haastattelumetodin tilanteista ystävyyttä on kuitenkin syytä tarkastella kriittisesti siitä syystä, että keskus-telunomainen syvähaastattelu ei ole valtasuhteiltaan tasainen, vaan tutkija

on kuuntelevassa ja kysyvässä roolissa, jolloin haastattelu on ennemminkin lahja tutkijalle (Oakley 2015) kuin tasa-arvoinen keskustelu. Valtasuhteet kääntyvät toisin päin heti haastattelun loputtua, kun tutkija siirtyy kentältä koneelle ja päättää, mitä ja miten haastattelua analysoi kysymättä enää haastateltavan mielipidettä analyysinsä tuloksista (Hyvärinen, Nikander &

Ruusuvuori 2017). Vaikka tunsinkin lämpimiä tunteita useassa haastatte-lussa, toivoisin ystävyyden rakentuvan tasa-arvoisemmalle pohjalle kuin tutkimushaastattelu.

Esimerkiksi pätkätyötä tekeviä äitejä tutkinut Lähteenmäki (2004) pitää tutkimuseettisesti kestävänä tapana pitää kunnioittava etäisyys tutkijan ja haastateltavan välillä ja jopa vaihtaa puheenaihetta, jos haastateltava menee liian syvälle henkilökohtaisiin muistoihin. Tämä on hyvin erilainen ratkaisu kuin oma haastattelutapani, jossa päinvastoin annoin haastatel-tavien kertoa mitä he halusivat ja luotin siihen, että aikuisina he pystyvät päättämään, mitä haluavat kertoa ja missä asiassa tulla kuulluksi (esim.

Oinas 2004, 209). Samoin päätin itse kestää ne asiat, joista naiset minulle kertoivat ja olla läsnä, vaikka aiheet ajoittain vaikeita olivatkin ja kerran jos toisenkin kyyneleet yrittivät kihota omiinkin silmiini. On kuitenkin muistet-tava, että tutkija ei ole terapeutti (Birch & Miller 2000), vaan ennemminkin inhimillinen ja empaattinen kuuntelija.

Koska en pitänyt tutkimushaastattelun rajoja tiukkana, jouduin mietti-mään, mitkä naisten kertomista kokemuksista ovat olennaisia tämän tutki-musasetelman kannalta ja mitkä on syytä jättää vain meidän kahden välille.

Mitkä osat haastattelusta olivat kerrottuja vain kuulluksi tulemisen halusta ja luottamuksen synnyttämiseksi? Arkaluontoisten kertomusten kohdalla punnitsin hyvin tarkkaan osan haastattelupuheesta jättämistä kokonaan analyysin ulkopuolelle ja osan muuta tekstiä tarkempaa anonymisoimista.

Näin toimin etenkin, jos puhe kosketti myös muita ihmisiä kuin kertojaa itse, kuten hänen lapsiaan tai puolisoaan, jotka eivät ole voineet tehdä itsenäistä päätöstä antaa elämäntarinaansa osaksi tutkimusaineistoa, kuten haasta-teltava on voinut tehdä. Myös työstä kerrottujen teemojen analyysissa olen noudattanut erityistä harkintaa silloin, kun haastattelupuheessa sivutaan myös muita ihmisiä. Muutamassa kohdassa analyysilukuja en katso pel-kän anonymisoinnin tason olevan riittävää ja siksi niissä kohdissa, joissa

haastateltava puhuu arkaluontoisia asioita työstään tai lapsistaan, en ole käyttänyt mitään tunnistetietoja. Olen myös jättänyt tietoisesti kuvaamatta kokonaan sellaisia tietoja haastateltavista, jotka ovat harvinaisia ja tunnis-tettavia, vaikka nämä saattaisivat olla tutkimuksen kannalta merkityksellisiä.

Anonymisoidakseni ja selkeyttääkseni aineistoani olen myös poistanut sitaateista usein toistuvia puheen maneereja, mutta sen sijaan jättänyt yleisempiä murresanoja – ja jopa kirosanoja – säilyttääkseni aineiston autenttisuutta ja kielen rikkautta. Yleisemmin anonymisoin haastattelut jo litterointivaiheessa korvaamalla ihmisten ja paikkakuntien nimet vastaavilla yleissanoilla esimerkiksi naisen nimi/kaupunki. Samoin kertojien lasten ja kumppaneiden nimet on vaihdettu jo litterointivaiheessa korvaaviin sanoi-hin, kuten lapsi, puoliso tai mummo järjestelmällisesti enkä niitä luettavuu-den vuoksi ole merkinnyt muutoin anonymisoiduiksi aineistositaatteihin.

Luettavuuden vuoksi sitaateissa on hakasuluissa kontekstissa tarkoitetut, mutta sanomatta jätetyt sanat, esimerkiksi tein sen [työsopimuksen] vahin-gossa. Katson näiden eettisten ratkaisujen olevan riittäviä, koska en halua myöskään vähätellä kertojien kykyä päättää siitä, mitä he olivat valmiita kertomaan tutkimushaastattelussa.

Luottamuksellisen ilmapiirin synnyttäminen ja yhteisymmärrys, tai pikemminkin näihin pyrkiminen, on tutkimuseettinen kysymys, jota esimer-kiksi pitkän linjan äitiystutkijat Ann Oakley (1981) ja Tina Miller kumppanei-neen (2012) ovat pohtineet. Yhteinen turvallinen kertomisen tila luodaan paljolti tutkijan ja haastateltavan persoonalla, mutta se on myös työtä, jota Hochschild (1983) nimittää tunnetyöksi. Mitä luottamuksellisempi haas-tattelutilanne on, sitä suuremmat ovat myös tutkimuksen eettiset riskit (Oakley 1981; Miller, Birch, Mauthner & Jessop 2012).

Luottamuksellisen ilmapiirin tavoittelua on kritisoitu feministisen haas-tattelun ideaalina syystäkin. Avautuminen intiimeistä asioista ei välttä-mättä rikasta aineistoa siinä määrin, että sen tavoittelu olisi tarpeellista ja henkilökohtaisista asioista kertominen asettaa haastateltavan hauraaseen asemaan etenkin, jos kertojien anonymiteettien säilymisen suhteen ei olla erityisen varovaisia. Koska tunteet ja kokemukset ovat olennaisia hah-mottaessani prekaaria äitiyttä, näen henkilökohtaisen kerronnan olevan tärkeää metodologisesti. Pyrin haastattelutilanteissa tietoisesti luomaan

sellaisen tilan, jossa naisten oli oletettavasti helppoa puhua, mutta tur-vallinen kertomisen tila syntyi välillä myös vahingossa. Useaan otteeseen kuvaan kenttäpäiväkirjassani ajatelleeni jo haastattelun sellaisenaan loppu-neen ja meidän siirtyloppu-neen puhumaan ohi aiheen arkipäiväisyyksistä, mutta tarkemmin luettuna ja litteroituna nämä olivatkin juuri niitä hetkiä, joissa kokeiltiin tilanteen turvallisuutta ja mukavuutta pohtien, onko tämä sellai-nen tilanne, jossa uskallan kertoa kohta jotain henkilökohtaista.

Janet Finch (1984) pohtii artikkelissaan It´s great to have someone to talk to kriittisesti naisten helppoa uskoutumista naistutkijalle. Finchin mukaan naistutkijan ja haastateltavan kohtaamiseen liittyy paljon hyväksikäytön po-tentiaaleja siksi, että ihmiset uskoutuvat helposti tällaisissa tilanteissa, joissa luodaan mukavat olosuhteet ja käytetään syvähaastattelun tekniikoita, jotta saataisiin hyviä kertomuksia tutkimuksen tarpeisiin. Finchin haastattelemat kotirouvat kertoivat tutkijalle toistuvasti, että oli mukavaa, kun oli joku, jonka kanssa jutella. Uskon, että oman aineistoni naisilla oli enemmän läheisiä, joille jutella kuin Finchin haastattelemilla pappismiesten kotirouvilla. On kuitenkin myös totta, että naisen ja äidin elämään liittyy paljon tunnepitoisia kokemuksia, jotka eivät kuulu normaaliin kahvipöytäkeskusteluun ja joita helposti painetaan alas yhä edelleenkin yksityiseen kuuluvina, naisellisina ja siksi vähäpätöisinä, ja siksi niiden kertomiselle on luotava oikeanlainen tila.

Finch (1984, 72) ehdottaa monien muiden feministitutkijoiden tavoin, että haastattelumetodista voi tehdä tutkimuseettisesti kestävämmän te-kemällä tilanteesta mahdollisimman epähierarkisen antamalla osia myös omasta identiteetistä. Täysin hierarkioita ei voi purkaa, eikä se ole tarkoi-tuksenmukaistakaan. Tutkijana kerroin mieluusti tietämyksestäni nykyisen työelämän haasteista ja monien jakamista kokemuksista haastateltavan pohtiessa esimerkiksi, onko vika hänessä itsessään rakenteellisista syistä työttömäksi jäätyään. Finchin tavoin ajattelen, että feministitutkijan täytyy voida tuoda oma persoonansa haastattelutilanteeseen. Kerroin jo ennen tapaamista itsestäni ja tutkimuksestani puhelimessa tai viestisovelluksessa.

Kerroin millaista tietoa haen, millaisilta ihmisiltä ja millainen tilanne haas-tattelu on. Kerroin myös, että minulla itselläni on lapsia, enkä työskentele haastatteluhetkellä vakituisessa palkkatyösuhteessa, joten minulla on omakohtaisiakin kokemuksia aiheesta. Pidin tutkimuseettisesti tärkeänä

kertoa etukäteen esimerkiksi anonymisoinnista ja muista tutkimuseettisistä seikoista, mutta totta puhuakseni, kovin moni haastatelluista ei ollut näistä kiinnostunut. Ehkä he luottivat yliopistosta tulevan tutkijan ammattitaitoon tai mukavan nuoren naisen hyväntahtoisuuteen? Tästä kontekstista katsot-tuna olen samaa mieltä Finchin kanssa, että feministiseen syvähaastatte-luun liittyy vahva hyväksikäytön potentiaali, mikä asettaa erityisiä haasteita tutkijalle.

Vaikka asemoituminen samoihin rakenteellisiin suhteisiin, kuten samaan luokkaan, rotuun tai sukupuoleen ei välttämättä takaakaan pääsyä saman-laisiin tietämisen tapoihin (Skeggs 2014, 237) huomasin että sen, että olen itsekin nainen, äiti ja myös minulla on kokemuksia hauraista työmarkkina-sidoksista, monesti olevan minulle suureksi avuksi aineiston keräämisessä.

Esimerkiksi kerran tullessani sovittuun aikaan haastateltavan kotiin, tämä ei ollutkaan paikalla. Lapsenvahtina ollut isoäiti toivotti minut lämpimästi sisään odottelemaan ja tervetulleeksi, ajatteli minun ehkä olevan vanha ystävä. Sanoi, että tytär on varmasti ihan pian tulossa kotiin. Empimisen jälkeen suostuin, koska olin ajanut melko pitkän matkan tämän haastatte-lun takia ja olimme puhuneet tapaamisesta viestein juuri edellisenä päivä-nä. Vietin puolituntisen isoäidin kanssa, joka esitteli uudenkarheaa taloa ja ihastelimme yhdessä pintamateriaaliratkaisuja. Leikimme pienen lapsen kanssa duploilla ja kerroin että minullakin on pieniä lapsia ja remonttia tehdään vanhassa talossa kovasti, hienoa kun on uusi talo. Puolen tunnin päästä odottelemani nainen saapuikin ja kertoi unohtaneensa sovitun haastattelumme kiireisen arjen keskellä. Esittäydyimme ja aloitimme haas-tattelun alkuhäkellyksestä selvittyämme ja lopuksi joimme kahvia yhdessä, isovanhemmat mukana.

Ajellessani illalla kotiin päin mietin omaa tutkijanpositiotani. Mitä jos olisinkin ollut keski-ikäinen mies, jolla ei ole kokemusta sen enempään pie-nistä lapsista kuin pintamateriaalien valinnasta? Olisiko minut ylipäätään toivotettu tervetulleeksi sisälle? Minua kohdeltiin kentällä paitsi tutkijana, myös kanssaäitinä ja naisena, joka kamppailee samoilla työmarkkinoilla.

Kentällä sain koottua tutkimukseni aineiston, mutta lisäksi sain myös hyvää suklaata, ohjeita, kuinka veroilmoitus täytetään ja vinkkejä perheen ja työn yhdistämiseen erityisesti minua vanhemmilta haastateltavilta.

Toinen tutkimuseettisesti haastava kohtaaminen tapahtui nuoren äidin kotona. Kysyin naiselta hänen tutkimukseen osallistumisen motiiveista, jota kysyin naisilta ennen haastattelun aloitusta. Naisen vastaus painoi välittö-mästi painon hartioilleni: ”On niin mukavaa, kun joku tuli käymään. On edes joku, jonka kanssa jutella.” Tämän jälkeen tuntui epäreilulta tulla tekemään haastattelua väitöskirjaa varten, kun vastapuolen motiivit olivat hyvin erilai-set. Naisella ei ollut kertomusta valmiiksi mietittynä, eikä hän tuntenut kes-kusteluja tutkimusaiheeni taustalla, ei ollut kuullut poliittisista kädenvään-nöistä, jotka eittämättä koskisivat häntäkin. Saimme kuitenkin oikein hyvän keskustelun aikaiseksi, nuori nainen oli avoin ja ystävällinen, keittelimme kahvia ja hoidimme hänen lastansa. Naisen kertomukset olivat välillä surulli-sia, hyvin erilaisia kuin ne, joita kuulin vaikkapa siinä uudenkarheassa talos-sa, jossa koko suku oli paikalla. Kerroin hänelle, mistä löytää vertaistukea ja samassa tilanteessa olevia äitejä. Vietin hetken jos toisenkin naisen kotona ja juttelimme välillä reilusti ohi aiheen samalla kun leikin hänen lapsensa kans-sa. Lähtiessäni halasin nuorta naista ja toivotin hänelle hyvää jatkoa.

Kuten feministisen haastattelumetodin kritiikeissäkin (Oinas 2004; Iko-nen & Ojala 2005; Oakley 2015) huomautetaan, eivät kaikki naiset avaudu syvistä tuntemuksistaan toiselle naiselle automaattisesti, ja näin tapahtui muutaman kerran myös tämän tutkimuksen aikana. En houkutellut tun-nepitoista kerrontaa tietoisesti esiin, vaan kunnioitin naisen tapaa kertoa omasta elämästään. Kaksi naisista kertoi jo haastattelun alussa haluavan-sa puhua enimmäkseen työstä eikä niinkään avautua äitiyteen liittyvistä tunteistaan. Ymmärsin hyvin naista, joka kertoi, että hänelle se aika, jonka lapsi nukkuu päiväunia, on erityisen tärkeä hetki, jolloin keitetään kahvit ja puhutaan mieluiten aikuisessa seurassa päivän polttavista kysymyksistä.

Hän oli kiinnostunut politiikasta ja siitä, kuinka yhteiskunta toimii, joten haastattelukerronta rakentui näiden aiheiden ympärille. Vaikka tutkija oli se, joka haastattelutilanteissa asetti kysymykset, oli haastateltava aina se, joka loppujen lopuksi määräsi sen, mistä hän haluaa siinä hetkessä puhua.

Toinen näistä haastattelutilanteista, joka ei sisältänyt metodikirjalli-suudessa kuvattua tunnustuksellisuutta, oli muistutus siitä, että sama sukupuoli ja samankaltainen kokemuspohja eivät avaa automaattisesti ovea empaattiseen ja luottamukselliseen keskusteluun, jossa molemmat

ymmärtävät toisiaan. Haastattelun takkuisuus tuli yllätyksenä, sillä olimme ehtineet puhua useita kertoja puhelimessa ennen tapaamista, ja kaikki tun-tui sujuvan oikein hyvin. Itse haastattelutilanteessa puhuimme toistemme ohi ja päälle ja nauhurille tallentui epäuskoista naurua ja pitkiä hiljaisuuk-sia, kun emme ymmärtäneet, mistä toinen puhui ja mitä ajoi takaa. Palasin tähän haastattelunauhaan vielä useasti myöhemmin ja kuuntelin sen läpi löytääkseni, missä meni vikaan. Ymmärsin, että olin palannut liian aikaisin influenssasta toipilaana kentälle, enkä pystynyt keskittymään tämän haas-tattelun tekemiseen samalla intensiteetillä kuin muihin. Haastateltava oli mukava ja fiksu, minä taas liian väsynyt. Vaikka haastattelunauhan läpikäy-minen uudelleen oli suoraan sanottuna piinallista, oli se myös ammatilli-sesti hyödyllistä. Opin konkreettiammatilli-sesti, että naistutkijoilla luontaisina pidetyt sosiaaliset haastattelutaidot eivät tule itsestään, vaan ne ovat oikeaa työtä ja ehdottomasti tunnetyötä, joka vaatii keskittymistä ja hyvää työkuntoa.

Toisinaan parhaan lopputuloksen saavuttamatta jääminen on inhimillistä, enkä siksi edes harkinnut haastattelun jättämistä pois aineistosta, koska myös tässä keskustelussa tallentui haastateltavan hyvää pohdintaa ja tut-kimusaineiston kannalta arvokkaita kertomuksia. Vaikka olen tässä luvussa avannut aineistonkeruun haasteellisimpia prosesseja, yleensä kohtaamiset sujuivat ilman sen kummempia mutkia. Kysyin jokaisen haastattelun lopus-sa, mikä olo kertojalle jäi. Vastaus oli usein seuraavan kaltainen:

”H8: Oonpa mä puhunu kaikista jutuista. Ja jälleen palautuu siihen, että onpas onnekas olo, kun se on mahdollista.

LA: No se on kyllä mulla vähän tavoitteenakin näissä haastiksissa, että kun ne loppuu, niin ei jäis kellekään semmonen olo että ei hitto, onpa miun elämä kyllä oikeesti ihan huonoa.

[naurua]

H8: Että nyt kun oikein pitkään olen tässä pohdiskellut, niin oikeestaan oon kyllä tehny kaiken ihan väärin! Joo ei, kyllä tämä pohdiskelu pi-kemminkin vahvistaa sitä tunnetta, että olen tehnyt elämässäni oikeita ratkaisuja – ratkaisuja, jotka jollekin toiselle ois ollu aivan täysin vääriä.”