Kulttuuriset mallitarinat ja vastatarinat

Sisäistä tarinaa verrataan tietoisesti tai tiedostamatta mallitarinoihin eli niihin vakiintuneisiin kertomisen tapoihin, kuinka tutkittavasta ilmiöstä on tapana puhua ja millaisia mallitarinoita kulttuurissamme on tarjolla (Hyvärinen 2004). Sekä äitiys että palkkatyö instituutioina ovat molemmat vahvasti normitettuja ja samaan aikaan jatkuvan muutoksen alla. Kertojat muodostavat elämäntarinansa palkkatyön reunoilta reflektoiden kulttuu-rista mallitarinaa esimerkiksi palkkatyöäitiydestä. Hännisen (2000) tavoin tukeudun analyysissä ajatukseen, että haastateltavien kertomukset ilmen-tävät heidän kokemuksiaan, jotka juontuvat heidän eletystä elämästään ja

joita he ovat tulkinneet saatavilla olevia kulttuurisia tarinoita ja sanastoja hyödyntäen.

Ihmisen oma tarina itsestään on kiinteässä vuorovaikutuksessa kulttuu-risten kertomusten kanssa. Yksilön toimijuus näkyy sekä siinä, miten aktiivi-nen ja luova oman tarinansa kertoja hän on, että siinä, miten paljon hän pystyy sillä vaikuttamaan kulttuuriseen kertomukseen tai tarinavarannon kokonaisuuteen. Olennainen osa tarinan kertomista on sen sovitteleminen yhteen toisten ihmisten tarinoiden kanssa. (Järvensivu & Nikkanen 2014, 101.) Kiinnitän analyysissä huomiota siihen, kuinka kertojat puhuvat niin toisiaan mukaillen kuin toisiaan vastaankin tuoden esille paitsi tarinoiden yksilöllistä merkitystä niiden kertojille, myös kokemuksen jaettua luonnet-ta. Kulttuuristen kertomusten olemassaolo tarkoittaa sitä, ettei tarinoita kerrota irrallaan yhteiskunnasta vaan sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudel-liset edellytykset määrittävät ihmisten valintoja ja rajoittavat heidän mah-dollisuuksiaan (Järvensivu 2014, 101; Skeggs 2014). Tämän vuoksi uusia kulttuurisia mallitarinoita syntyy samanlaisessa elämäntilanteessa elävien ihmisten keskuudessa.

Vastatarina on kollektiivisesti muotoiltu vaihtoehto mallitarinalle ja vastatarinoita kerrotaankin usein äitiydestä, sillä mystifioidut kulttuuriset äitiystarinat ovat usein hyvin erilaisia kuin koettu ja kerrottu äitiys. Vaik-ka vastatarinat ovatkin kertojan henkilökohtaista kerrontaa, ne sisältävät myös jaettuja merkityksiä eivätkä ne ole koskaan mallitarinoista irrallaan, vaan rakentuneet nimenomaan niitä vasten. (Tuovinen 2014, 45.) Koska mallitarinat ja niitä haastavat vastatarinat rakentuvat tietyssä kulttuurissa, ne eivät ole pysyviä, vaan mallitarinasta voi jopa tulla vastatarina ja toi-sinpäin. (Andrews 2004, 5.) Tällaista mallitarinoiden liikkumista ajassa on tulkittavissa etenkin analyysiluvussa 6.2.2, jossa kertojat leikittelevät ajatuk-sella 50-luvun kotiäitiydestä. Vastatarinalle sukua on vastapuheen käsite, jolla tarkoitetaan sellaisia puhetapoja, joilla pyritään muuttamaan itseen kohdistuvia määritelmiä kyseenalaistamalla, kieltämällä ja muuttamalla nii-tä (Jokinen, Huttunen & Kulmala 2004, 11–12). Näytnii-tääkseni esimerkin vas-tatarinoista ja vastapuheesta lainaan taas elämäkerrontaa ja kulttuurisia mallitarinoita osuvasti reflektoivan H7:n kertomusta: ”Mä en oo ollenkaan semmonen että olen naimisissa ja haluan asua yhdessä paikassa. Minä

olen seikkailija. Minä en ole yhtään semmonen.” Sitaatissa kertoja rakentaa vastatarinaa kulttuuriselle mallitarinalle, jossa nainen asettuu paikoilleen asumaan perheellistyttyään. Hän puhuu vastaan kulttuurista odotusta, jota kokee itseensä kohdistuvan toteamalla, ettei ole ollenkaan sellainen, kuin häneltä ehkä odotetaan.

Kulttuuristen kertomusten ja oman yksilöllisen tarinan välinen suhde on yhdistetty luovuuteen. Ihmiset tuottavat ainutkertaista tarinaansa kulttuu-risia malleja ja omaa kokemustaan yhdistäen. Luovuuden mahdollisuus tarinankerronnassa riippuu siitä, kuinka rikkaasta varannosta ihmisen on mahdollista omaksua tarinalliset mallinsa. Mitä yhdenmukaisempia ja kaa-vamaisempia tarinoita kulttuuri tarjoaa ja mitä voimakkaampia odotuksia yhteisö asettaa tiettyihin malleihin asettumiseen, sitä pienempi on yksilölli-nen liikkumavara. Toisaalta kyse on myös siitä, miten omaksuttu tarinamal-li tehdään omaksi niin, että se saa kaikupohjansa kokemukseltarinamal-liselta tasolta ja integroituu osaksi omaa tarinahistoriaa. (Hänninen 2000, 79.)

Aineistoni kertomukset paikantuvat monesti elämänmuutoksien hetkiin, kuten äidiksi tulemiseen, elämässä kohdattuihin haasteisiin, työn alkami-seen tai loppumialkami-seen ja muihin elämän risteyskohtiin. Hännisen (2002) mukaan elämänmuutokset ovat luovuutta ja tarinoita synnyttäviä tilanteita, sillä muutoksissa elämä suistuu kulttuurisesti normaaliksi määritellyiltä ja totutuilta raiteilta. Ne kutsuvat etsimään elämälle uusia, totutusta poikkea-via tulkintoja ja arvoja. Muutokset ovat paitsi yksilöllisesti rutinoituneiden, myös kulttuurisesti vallitsevien merkityksenantojen haastajia, jotka kut-suvat ihmistä kertomaan omaksi elämäntarinaansa. Erityinen tila tarinan uudelleen muotoilulle syntyy myös silloin, kun uusi elämäntilanne pakottaa joutilaisuuteen, kuten perhevapaiden tai työttömyyden aikana, mikä voi irrottaa ihmisen normaalin arjen hyörinästä ja sitoumuksista. (Hänninen 2000, 79; Ketokivi 2010.)

Äitiystarina on yksi osa naisen sanoittamaa omaelämäkertaa, johon yleensä kuuluu myös jossain määrin lapsen isä. Tarinalla on harvoin loppua, mutta alku erottuu tarinankerronnassa selvästi äidiksi tulon tarinoissa. Äidiksi tuleminen on paljon tutkittu aihe nimenomaan tari-nanäkökulmasta analysoituna (esim. Sevón 2011; 2009). Äitiystarina on harvoin selkeää ääriviivoiltaan, koska on hankalaa erottaa, missä määrin

esimerkiksi talojen rakentamiset, uudet ja vanhat läheissuhteet, erot ja uudet puolisot liittyvät äitiyteen (Nätkin 1997, 192). Naisten elämäkertoja eivät kuitenkaan sävytä ainoastaan äitiystarinat, eikä naisten elämää ole syytä nähdä vain äitiyden odotuksena ja äitiyskokemuksina. Tässä tutki-muksessa olen nimenomaisesti pyytänyt naisia kertomaan elämästään äitiyden näkökulmasta, mikä ei välttämättä ole laisinkaan se tapa, jolla he puhuvat itsestään jossakin toisessa tilanteessa. Äitiystarinat ovat usein selviytymis- ja itsenäistymistarinoita, eivät niinkään sankaritarinoita, mutta kuitenkin tyyliltään usein vaikeuksien kautta voittoon -tarinamallin mukai-sia (Nätkin 1997, 105). Voi ajatella, että on olemassa kulttuurinen äitiysta-rinavaranto, josta ammennetaan aineksia laittaa oma kokemus äitiydestä tarinan muotoon. Äitiydestä kertomista ohjaavat erityisesti tunnesäännöt (Hochschild 1979; Mustosmäki & Sihto 2019, 160), eli kulttuuriset normit, kuinka missäkin tilanteessa on sopivaa tuntea. Esimerkiksi lapsen synty-mää kuvataan usein elämän parhaana päivänä ja mieleen painuvat koulun aloitukset ja muut merkkihetket. Tällainen tunteellinen ja normatiivinen tarinallistamisen tapa on äitiyden ideaalinarratiivi, mutta äidit voivat myös tuntea katumusta äidiksi tulosta ja muita vaikeita tunteita, joiden kertomi-nen on hankalaa.

Ammattiuraa pidetään länsimaisissa yhteiskunnissa yhtenä identiteetin olennaisena määrittäjänä ja elämänjäsennyksen osana. Työ, ammatti ja ura ovat myös vahvoja kulttuurisia representaatioita, joista yksilön odotetaan kertovan tiettyjä asioita ja jäsentävän kokemuksensa mielekkäällä ja kohe-rentilla tavalla. (Tikka 2007, 48.) Työelämäntutkija Anu Järvensivu käyttää työelämäntarinan käsitettä viittaamaan sellaiseen elämäntarinan versioon, jossa työelämän merkitys ja rooli korostuvat (Järvensivu 2014b, 60). Työ-elämäntarinoiden tutkiminen on yksi työelämän tutkimuksen osa-alue ja kerronnallisten haastattelututkimusten menetelmällinen ratkaisu (esim.

Leinikki 2009). Työelämätarinat ovat myös suosittu tieteen popularisoinnin muoto tietokirjallisuudessa. Esimerkiksi Lindroos ja Lipponen (2016, 160) kertovat yhdeksän naisen työelämätarinan teoksessaan Naisen 9 työ-elämää. Tarinoiden lisäksi kirjoittajat tarjoavat myös naisille hyödyllisiksi katsomiaan neuvoja työelämään, kuten: "Ole aktiivinen ja osallistuva, vaikka tuntuisi, että et jaksa. Muuten menetät muiden mielenkiinnon" (Mts. 160).

Toisenlainen tulokulma työelämätarinoihin on Pauli Juutilla (2012), joka on kirjoittanut romaanin muotoon tarinoita, jotka on kerrottu Juha Silta-lan teoksen Työelämän huonontumisen lyhyt historia pohjalta pidetyssä opintopiirissä. Samankaltaista työelämäntarinoiden tutkimuksen ja tieteen popularisoinnin välimaastossa liikkuvaa proosaa ovat tehneet Barbara Ehrenreich (2006; 2003) etnografiallaan minimipalkkatöistä ja akateemi-sesta työttömyydestä ja Richard Sennett (2002) samankaltaisilla metodeilla yhden perheen kahta sukupolvea koskevalla tutkimuksellaan työelämän muutoksesta. Niin ikään työelämätarinoita ja tieteenpopularisointia yhdis-televät Henttonen ja Lapointe (2015, 22) korostavat kertomusten valtaa. Ne eivät ole täysin faktaa, mutta eivät fiktiotakaan, vaan vakiintuneita tapoja ajatella ja jäsentää maailmaa. Samoista työmarkkinoista kerrotaan yhtä ai-kaa niin huonontumis- kuin parantumistarinoita. (Mt.) Lähestulkoon kaikki kerronnan kautta työelämän muutoksia lähestyvät tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että tarinat eivät koskaan ole täysin yksilöllisiä, vaan osa jaettua koke-musta.