Laaja prekarisaatioteesi

Tällä tutkimuksella osallistun keskusteluun, jota kutsutaan laajaksi pre-karisaatioteesiksi ja aikalaisdiagnostiseksi prekaarisaatiokeskusteluksi.

Tällöin rajaan ulkopuolelle toisenlaisen tavan tutkia työelämää, jota kut-sutaan suppeaksi prekarisaatioteesiksi. Suppeaan teesiin nojaavaa työn-sosiologista prekarisaation tutkimusta määrittää usein sen tapa käsittää prekarisaatio työn muutoksista jotuvana kausaalisuhteena ja luokkana.

Esimerkiksi Arne Kalleberg (2009) käsittää tutkimuksissaan prekarisaation kausaalisuhteena, jossa epävarmat työsuhteet johtavat madaltuneeseen tulotasoon ja terveydenhuollon heikompaan saatavuuteen, jolloin prekaa-reimmaksi asemaksi määrittyy työttömyys. Suppeassa prekarisaatioteesis-sä käsitetään prekarisaation koskettavan lähinnä kaikista hauraimmassa ja

huonoimmassa sosioekonomisessa asemassa olevia tai jopa uutta yhteis-kuntaluokkaa, prekariaattia (Savage ym. 2013).

Laajaa ja suppeaa prekarisaatioteesiä erottavat näkyvimmin niiden erilaiset metodologiset sitoumukset. Näiden kahden teoreettisen ymmär-rystavan välinen suhde tässä tutkimuksessa on se kontribuutio, jolla pyrin paikkaamaan tilastollisen työelämätutkimuksen katvealueita ja juurtumaan laajan teesin mukaiseen prekarisaatiokeskusteluun. Työssä koettua epä-varmuutta ja työsuhteiden kestoa voidaan mitata ja analysoida tilastollisin menetelmin, mutta prekarisaation moninaisuutta on kuitenkin hankalaa tavoittaa tilastollisiin faktoihin nojaamalla (Pyöriä 2017). Esimerkiksi mo-ninaisia ja päällekkäisiä työmarkkina-asemia on haastavaa tavoittaa tilas-tollisilla tutkimuksilla. Päällekkäisillä työmarkkina-asemilla tarkoitan tilan-teita, joissa henkilö esimerkiksi opiskelee, toimii mikroyrittäjänä ja hoitaa lapsiaan kotona samaan aikaan aikaa. Näitä tilanteita on vaikeaa tilastoida, mutta ne näyttävät olevan yleisiä (Pärnänen & Sutela 2017). Toinen tilas-tollisen prekarisaatiotutkimuksen haaste on se, että tällaisissa työelämä-tutkimuksissa tutkitaan usein palkansaajia, (ks. esim. Pyöriä 2017; Pyöriä

& Ojala 2012) mikä jo itsessään on paradoksaalista prekaarisuuden tutki-musta. Vakituisessa ja usein määräaikaisessakin palkkatyössä ihmisellä on kuitenkin tietty kuukausittainen tulotaso ja siihen liittyvät etuudet, kuten työterveyshuolto, vakuutukset, fyysinen työpaikka ja kertyvä ansiosidon-nainen sosiaaliturva työttömyyden tai vanhemmuuden varalta. Tällaisissa tutkimuksissa on saatu esimerkiksi selville, että epävarmuus palkkatyössä on lisääntynyt vain hieman. Suppean teesin mukaisesti työelämää tutki-van Pasi Pyöriän (2017, 60) mukaan palkansaajia tilastollisesti tutkimalla ei voida kertoa mitään jatkuvan palkkatyön ulkopuolella prekaarissa työmark-kina-asemassa olevasta ryhmästä, joka tekee keikkatöitä, yrittää tai kokee työttömyysjaksoja. Tämä marginaaliseksi kuvattu ryhmä ei kuitenkaan ole aivan pieni, vaan noin neljännesosa työikäisistä (Pärnänen & Sutela 2014).

Näistä syistä prekaareja työmarkkinapositioita tavoittaessa on hedelmälli-sempää tutkia vaikkapa ajankäyttöpäiväkirjoja (ks. Anttila & Berg 2018), tai kuten tässä tutkimuksessa, elämäntarinoita.

Epätyypilliset työsuhteet, kuten silpputyöt ja päällekkäiset työmark-kina-asemat, jotka jäävät tilastollisten analyysien katvealueeseen,

muodostavat sen kontekstin, jota aineistoni naiset edustavat. THL:n tutkijat Minna Salmi ja Johanna Närvi (2017, 16–17) alleviivaavat, että pirstaleista työtä tekevien ja itsensä työllistävien mahdollisuudet esimerkiksi perheva-paiden käyttöön on tärkeä tutkimuskohde, mutta väestökyselyillä on vaikea tavoittaa pieniä vastaajaryhmiä eikä näitä tilastoja katsomalla voida vasta-ta esimerkiksi siihen, kuinka perhevapaivasta-ta tulisi kehittää näiden ryhmien tarpeisiin sopiviksi.

Suppeassa prekarisaatioteesissä prekaareissa tilanteissa olevat ihmiset käsitetään sellaisena luokkana, jota määrittävät huono työmarkkina-ase-ma, turvattomuus, toimeentulon epävarmuus ja heikko neuvotteluasema (Haapala 2016, 13). Tällä tavoin käsitettynä prekarisaation käsite voi olla hyvinkin hankala, sillä uuden ja prekaarin työn jakolinjat eivät suinkaan noudata perinteistä yhteiskuntaluokkien välistä jakoa, vaan prekaareihin kuuluu niin korkeakoulutettuja ja tunnollisia huippuosaajia kuin koulutta-mattomia ja syrjäytyneitäkin. Prekaareissa elämäntilanteissa olevia määrit-tää usein yksilöllisiin elämänkertoihin liittyvä ailahtelevaisuus, jossa tämän päivän menestyjä voi olla huomisen epäonnistuja, koska ahkeruus, ammat-titaito tai edes yritteliäisyys eivät takaa kenellekään varmaa asemaa nykyi-sillä työmarkkinoilla. Hauraassa työmarkkinasidoksessa, mutta erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevien ihmisten, kuten työttömien maa-hanmuuttajien tai korkeakoulutettujen työntekijöiden tilanteet poikkeavat toisistaan jyrkästi, minkä vuoksi ole mahdollista puhua yhdestä yhtenäises-tä prekariaatista, joka kohtaa samanlaisia haasteita samanlaisella intensi-teetillä. (Lempiäinen & Silvasti 2014, 16.)

Laaja prekarisaatioteesi, jota kutsutaan myös post-operaistiseksi preka-risaation käsitteeksi, tarkoittaa prekapreka-risaation ymmärtämistä työelämää laajemmassa merkityksessä. Laajan teesin juuret ovat ranskalais-italialai-sessa radikaalissa filosofiassa (esim. Hardt & Negri 2005; Virno 2006; Ma-razzi 2006). Tällaista tapaa laajentaa prekarisaatio koskemaan laajemmin instituutioiden kriisiä ja koko elämää, on myös kritisoitu myös piittaamatto-muudesta tilastotietoa ja empiriaa kohtaan (Julkunen 2008).

Metodologisesti laaja teesi nojaa aikalaisdiagnostiikaksi kutsutulle ana-lyysitavalle, joka pyrkii pikemminkin kuvaamaan prekarisaation tuntumiel-tä (Virno 2006) kuin löytuntumiel-tämään tilastollisia lainalaisuuksia. Prekarisaatio

terminä on kiistelty ja enemmänkin käsiteperhe kuin yksi käsite (della Porta, Silvasti, Hänninen & Siisiäinen 2012). Esimerkiksi espanjalainen tut-kimusryhmä Precarias a la deriva määrittelee prekaarisuuden hyvin laajasti kokonaisuudeksi, joka tuottaa taloudellista ja henkistä epävarmuutta koko ihmiselämään (Precarias a la deriva 2009). Pohjoismaisessa kontekstissa prekarisoituminen kytketään usein hyvinvointivaltioiden rapautumiseen ja sen instituutioiden hapertumiseen (Julkunen 2008; Moulier Boutang 2011).

Vaikka näiden kahden tutkimussuuntauksen, laajan ja suppean, yhdistä-minen ei olekaan aina ollut kovin hedelmällistä, ne tavoittelevat kuitenkin saman ilmiön ymmärrystä eri suunnista (ks. Pyöriä & Ojala 2016; Jokinen &

Venäläinen 2016).

Laajan prekarisaatioteesin suomenkielisinä esittelijöinä toimineet Joki-nen ja työryhmä (JokiJoki-nen & VenäläiJoki-nen 2015; JokiJoki-nen, KönöJoki-nen, VenäläiJoki-nen

& Vähämäki 2011) korostavat, että nämä kaksi tapaa ymmärtää ja tutkia prekarisaatiota eivät ole varsinaisesti keskenään kilpailevia teorioita, vaan epistemologisesti yhteismitattomia tapoja kuvata yhteiskunnallista muu-tosta. Laajakaan teesi ei hylkää työtä tutkimuskohteena ja prekarisaation olennaisena osana. Se ei tule toimeen omillaan, ilman viittauksia työmark-kinoiden, työsuhteiden tai työn organisoinnin muutoksiin, koska jos preka-risaation käsite irrotetaan viittauksesta työhön, se muuttuu merkitsijäksi niin abstraktille elämän ja eksistenssin hauraudelle, että se menettää helposti otettaan todellisuuden kuvaajana. (Jokinen & Venäläinen 2015, 13.) Teesit myöskään harvoin esiintyvät puhtaasti sellaisinaan ja tässäkin tutkimuksessa perustelen etenkin haastateltavien valintaa ja joskus myös kerronnan tapoja työmarkkinasidoksen hauraudella.

Työmarkkinasidoksen prekaariuden merkitystä tässä keskustelussa ei pidä vähätellä senkään vuoksi, että muutkin prekarisaation tendenssit, esimerkiksi elämän epävarmuus ja taloudellinen haavoittuvuus, kosketta-vat tiukemmin hauraassa työmarkkinasidoksessa olevaa kuin palkkatyön tuomia oikeudellisia ja taloudellisia etuja nauttivaa. Laaja prekarisaatio-teesi ei siis hylkää työn murrosta tutkimuskohteena, mutta ulottaa preka-risaation käsitteellistämään muutakin kuin hauraan työmarkkina-aseman epävarmuuden selittäjänä. Post-operaistinen keskustelu käsittelee pre-karisaatiota monimuotoisena yhteiskunnallisena prosessina ja ilmiönä, ei

ainoastaan työsuhteen muotona. Tätä samaa prekarisaation ilmiötä, jota yhteiskunnissa globaalisti on tapahtunut ja tapahtuu koko ajan, kuvataan yhteiskuntatieteissä eri käsittein. Sosiologit puhuvat esimerkiksi postmo-dernista, riskiyhteiskunnasta ja individualisaatiosta (Beck 2009; Giddens 1991; Bauman 2001). Kuvatessaan instituutioiden haurastumista ja riskien henkilökohtaistumista edellä mainituin termein he tavoittavat samaa ilmiö-tä kuin prekarisaation tutkijat.

Epävarmat työsuhteet ja yleinen elämän epävarmuus eivät ole miten-kään uusi ilmiö, vaan niitä on ollut aina. Prekarisaatiolla tarkoitetaan kui-tenkin nimenomaisesti sitä muutosta, joka on tapahtunut työmarkkinoilla ja ihmisten elämässä jo 1970-luvulta lähtien, mutta joka on kiihtynyt vuo-den 2008 globaalin talouskriisin myötä (Haapala 2016, 9; Suoranta 2009).

Työn muutos koskettaa eri tavoin sukupolvia. Juuri työelämän astuneet nuoret voivat kokea, että uuden työn piirteet, esimerkiksi projektinomai-suus ja itsensä brändääminen ovat työssä tarvittavia normaaleja taitoja, jotka toki voidaan myös kokea kuluttaviksi. Lama-aikana nuoruuttaan elä-neet kokevat nykytyöelämän epävarmuuden herkästi jopa traumaattisena (Järvensivu, Nikkanen & Syrjä 2014).

Vaikka tietyissä työmarkkina-asemissa ja ammateissa toimeentulo on aina ollut epävarmaa, ovat 2000-luvulle tultaessa esimerkiksi pätkätyölli-syys ja työttömyyden uhka alkaneet koskettaa erityisesti keskiluokkaa, joka aiemmin on ollut turvattu asema (Berlant 2011, Julkunen, Nätti & Anttila 2004; Ehrenreich 2006). Jos prekarisaatioprosessia ajatellaan tällä tavoin historiallisena janana (mihin se ei aivan helposti taivu) teesillä pyritään se-littämään ja käsitteellistämään postfordistisen teollisuuden aikaa. Nykyään yhä muistetaan palkkatyön vakaus ja koulutuslupaukset, mutta näihin lupauksiin ei enää voida luottaa (Berlant 2011). Toisaalta nuoret sukupolvet ovat syntyneet maailmaan, jota prekaarisuus jo määrittää (Jokinen, Venäläi-nen & Vähämäki 2015) ja he ottavat työn epävarmuuden ikäänkuin annet-tuna (Fantone 2007). Ihmisiltä odotetaan nykyisin valmiutta liikkua työn perässä, kykyä olla kiinnostunut kaikesta ja samaan aikaan olla sitoutumat-ta mihinkään (Vähämäki 2003). Uusliberaali puhe kaikkien yhtäläisistä mah-dollisuuksista elämässä menestymisestä sävyttää niin julkista puhetta kuin sosiaalipoliittisia päätöksiä. Työn yksilöityminen ja epävarmistuminen on

merkinnyt ihmisten entistä suurempaa sitoutumista työhönsä, joka näkyy vastuusairauksien, kuten stressin, ahdistuksen, masennuksen ja loppuun-palamisten lisääntymisenä (Vähämäki 2007, 263).

Vaikka työelämän on nähty huonontuneen kokonaisuudessaan (Siltala 2007), prekarisaation prosessit eivät kuitenkaan ole ainoastaan negatiivi-sia. Yksi post-operaistisen keskustelun keskeisiä teoreettisia väitteitä on, etteivät prekaarit ole uhreja, vaan myös toimijoita ja aloitteellisia tekijöitä.

Ihmiset kieltäytyvät ja pakenevat liikaa työtä, omistushaluisia työnantajia ja sietämätöntä riistoa. Post-operaistit korostavat, että kyky elää ja toimia tulee ensin, ja vasta sen jälkeen tulevat kontrollit ja keinot hallita työvoi-maa. (Jokinen 2013, 11; Papadopoulos, Stephenson & Tsianos 2008.) Mo-nenlaiset tiedot, taidot ja kyvyt kasautuvat vaihtelevissa elämäntilanteissa ja työtehtävissä (Precarias a la deriva 2009, 15). Liikkuvuus ja sosiaaliset taidot tuovat kulttuurista pääomaa ja ovat siten prekarisaation prosesseina moniselitteisiä. Siinä missä nuorelle yksinelävälle nämä ovat mahdollisesti mieluisia tai ainakin kulttuurista pääomaa kasvattavia haasteita, on perhet-tä perustavalle epävarmuus toimeentulosta ja juurtumisen mielekkyyden epäröinti piinaavampi kokemus.

Prekarisaation tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, mitkä ovat prekaareja tilanteita, ja mikä yksilön oman kokemuksen merkitys tässä määrittelyssä on. Esimerkiksi Jukka Peltokoski (2006, 21) näkee prekaarisuuden viittaavan sellaisiin moninaisiin elämäntilanteisiin, joissa ihmiset omasta halustaan ja/tai olosuhteiden pakottamina ajautuvat palkkatyön sisäringin ja siihen sisältyvien normatiivisten odotusten ja sen tarjoaman oikeudellisen suo-jan reunoille tai ulkopuolelle. Toisaalta esimerkiksi ruotsalaista työelämää tutkineet Jonsson ja Nyberg (2009, 194) eivät lue naisten tekemää osa-aika-työtä prekaariksi, sillä Ruotsissa osa-aikatyö on hyvin yleistä pienten lasten äideillä ja osa-aikatyö koetaan ennemminkin oikeudeksi kieltäytyä kokopäi-vätyöstä ja siksi vapaaehtoiseksi valinnaksi.

Peltokosken (2006) tavoin ymmärrän prekaarisuuden (työ)elämässä kos-kevan myös niitä tilanteita, jotka ovat itse valittuja, kuten palkkatyön reuna-milla tai ulkopuolella pysyttely lasten ollessa pieniä. Vaikka pitkä kotona olo lasten kanssa kerrotaankin usein positiivisena kokemuksena ja täysin va-paaehtoisena valintana, on se eittämättä myös yksi syy naisten pienempiin

eläkkeisiin, hauraampiin työmarkkina-asemiin ja hoiva- ja kotityön epäta-saiseen jakautumiseen kotona ja asettaa tällä tavoin naisia hauraampaan asemaan. Elämästä kerrotaan yleensä ”parhain päin” (Hänninen 2000) ja erityisesti lasten kotona hoitamisen ratkaisuja perustellaan yksityisinä, perheensisäisinä valintoina, vaikka lähestulkoon kaikki kotihoidontukea käyttävistä on naisia. Myöskään pätkätyötä ei koeta aina turvattomaksi tai edes epätyypilliseksi tilanteeksi, vaan normaaliksi asioidentilaksi ja omalle alalle tunnusomaiseksi. Kyse on paitsi yksilön kokemuksesta, myös niistä kertomisen tavoista, joita on tarjolla. Jopa palkattomat työt, joita tehdään tulevaisuuden varmistelemiseksi, voidaan mieltää pakon sijaan mahdol-lisuudeksi. Työmarkkina-aseman prekaarisuus saattaakin osoittautua ongelmaksi vasta elämän odottamattomissa käännekohdissa, esimerkiksi työsuojelun puuttuessa sitä kipeästi tarvittaessa, sairastuttaessa tai perus-tettaessa perhettä. Prekarisaatiokeskustelua popularisoinut Laura Haapala (2016, 13) muistuttaa, ettei keskustelussa ole kyse siitä, että ihmiset edes aina kaipaisivat vakituista työtä, vaan kaipuun kohteena ovat taloudellinen turvallisuus ja luotettavat yhteiskunnan turvaverkot.

Precarias a la derivan (2009, 28–51) linjavedot prekaarisuuden pro-sesseista ja akseleista kuvaavat tapaani ymmärtää nämä käsitteet tässä tutkimuksessa. Tutkimusryhmä yhdistää prekaarisuuden prosessit uusiin työn muotoihin, eli itsenäiseen työurakkaan ja suorituskeskeisyyteen sekä työn aikojen ja tilan hajoamiseen. He yhdistävät sen myös tuotantoproses-sien kiihdyttämiseen tai tehostamiseen, kuten nykyisin on tapana sanoa (Eskelinen, Harjunen, Hirvonen & Jokinen 2017). Samaa prosessia ovat myös näkymättöminen ja vaikeasti mitattavien ominaisuuksien liittäminen tuotantoon, kuten ulkonäön ja sosiaalisten taitojen merkityksen kasvu.

Prekarisaatiota kuvaavat myös vanhojen, erityisesti pohjoismaisessa kon-tekstissa hyvinvointivaltioon kytkettyjen oikeuksien menettäminen, täydel-linen palkattomuus ja epävarmat tulonlähteet, työsuojelun puuttuminen ja työntekijän ja työnantajan välisen suhteen hämärtyminen.

Kun tarkastelen elämästä kumpuavia kertomuksia prekaarisuuden näkökulmasta, jää osia kerronnasta väistämättä pois ja analyysi täytyy kiinnittää prekaarisuudesta kertoviin kohtiin, tai akseleihin, kuten Preca-rias a la deriva (2009) kerronnan teemoja nimittää. Työryhmä määrittelee

prekaarisuuden perusakseleiksi ajan, paikan, tulot, liikkuvuuden, kon-fliktit, yrityksen logiikan, suhteet ja taidot, ruumiillisuudet ja raja-alueet.

Käsittäessäni äitien elämän prekaariksi ulotan tässä tutkimuksessa näistä perusakseleista ajan, paikan, ruumiillisuuksien ja raja-alueiden kiinnittyvän myös äidin ruumiiseen ja työn ja muun elämän rajalla käytyihin neuvotte-luihin ja kamppaineuvotte-luihin. Suhteet ja taidot käsitän osana paitsi uutta työtä, myös perhettä ja sen sisäisiä neuvotteluja ja kamppailuja. Työn perässä liikkuvuus ja liikkumattomuus ovat tematiikkaa, jota suomalaisessa pre-karisaatiotutkimuksessa kutsutaan useammin jäämisen ja lähtemisen retoriikaksi (Åkerblad 2011). Tarkasteluni hankaluuksista ja konflikteista sekä taloudellisen tilanteen esiin nostamat tunteet asettuvat nekin prekaa-risuuden akseleille. Yrityksen logiikka prekaaprekaa-risuuden akselina koskettaa itsestään selvästi yrittäjämäistä työtä, mutta asettuu myös osaksi äidiksi tulemisen kertomuksia.

Precarias a la deriva määrittelee prekaarisuuden näiden prosessien ja akseleiden pohjalta sellaisten materiaalisten ja symbolisten ehtojen koko-naisuudeksi, jotka tuottavat taloudellista ja henkistä epävarmuutta elä-mään. Tämä määritelmä tekee mahdolliseksi ylittää julkisen ja yksityisen tuotannon ja uusintamisen dikotomiat myös tässä tutkimuksessa. Tällainen määritelmä tunnustaa ja tuo näkyväksi ne sosiaalisen ja taloudellisen väli-set yhteydet, joiden vuoksi prekaarisuutta ei voida käsittää pelkästään palk-katyöhön tai ylipäätään työelämään rajoittuvasta näkökulmasta, vaan sen voi käsittää koskettavan koko ihmiselämää. (Precarias a la deriva 2009, 29.)