Palkkatyöäitiydestä prekaariin äitiyteen

Ennen siirtymistä menetelmälukuihin, avaan vielä lyhyesti palkkatyöäitiy-den ja prekaarin äitiypalkkatyöäitiy-den käsitteipalkkatyöäitiy-den historiallisia ja poliittisia lähtökohtia, jotka luovat pohjaa äitiyden muutoksille.

Kun naiset siirtyivät Suomessa laajamittaisesti työelämään 1960–1970-lu-vuil la, nivoutui muutos kapitalismin ja palkkatyöyhteiskunnan kehittymi-seen, jonka yksi perustavanlaatuinen piirre on ollut ”palkkatyöläistää po-tentiaalinen työvoima sukupuolen kaltaisista eroista riippumatta” (Julkunen 2010, 25). Naisten aktiivisemmasta työelämään osallistumisesta huolimatta työssäkäyvien rakenne oli kuitenkin erityisesti laajamittaisen naisten työ-elämään siirtymisen alkuvaiheessa selvästi sukupuolen mukaan eriytynyt

ja naiset työllistyivät erityisesti naisvaltaisille aloille (Mts. 126). Naisten sisäänmarssi työelämään ei ole ollut Suomessa kuitenkaan yhtä radikaali muutos kuin monissa muissa länsimaissa. Kotiäitiys ei ole koskaan saavut-tanut samanlaista suosiota Suomessa kuin eteläisemmässä Euroopassa ja työväenluokkaiset naiset olivat jo tätä ennen usein työskennelleet esi-merkiksi tehtaissa ja satamissa. Hidas kaupungistuminen on luonut omat erityispiirteensä suomalaisen naistyövoiman kehitykselle. Työteliäisyyttä ja kumppanuutta korostavassa sukupuolijärjestyksessä ja työnjaossa naiseu-den sisältöä on Suomessa historiallisesti määrittänyt vahvasti työ ja äitiys (Kinnunen & Korvajärvi 1996).

Suomen kontekstissa naisten työssäkäynti on perustunut nimenomaan kokopäivätyölle, jonka laajat varhaiskasvatuspalvelut ja subjektiivinen päivähoito-oikeus ovat mahdollistaneet 1970-luvulta lähtien myös pienten lasten äideille. Tämä metaforinen uusi sukupuolisopimus solmittiin nimen-omaan naisten ja valtion välille, ja tätä sukupuolisopimusta kutsutaan palk-katyöäitiydeksi (Rantalaiho 1994, 14, 20–23). Sopimuksessa on kyse äitien ja lasten paikasta, jossa naisilla on yhtäläinen oikeus itsensä elättämiseen ja itsensä toteuttamiseen palkkatyössä kuin miehillä, eli kyseessä on suku-puolten samanlaisuussopimus. Kokoaikainen palkkatyö on myös naisten riippumattomuuden pohja. Naisen oma ammatti ja myös äidin ansiotyö ei-vät ole vain naisen elatusvastuusta ja taloudellisesta niukkuudesta johtuvia pakkoja, vaan naisilla haluttiin olevan mahdollisuus yhdistää työ ja perhe, eikä asettaa heitä valitsemaan näiden välillä. (Mt.)

Toki perheellisten naisten työssäkäynti on ollut normaalia ja välttämä-töntä Suomessa historiallisesti jo aiemmin, mutta se ei ole pohjautunut palkkatyöäitikansalaisuudelle, joka tässä sopimuksessa neuvoteltiin. Sopi-mus sisälsi viisi kohtaa, joista tärkeimpänä oli naisten palkkatyön norma-lisointi henkisen ja taloudellisen riippumattomuuden lähteenä; aikuisten välillä ei tullut olla elatussuhteita. Toinen kohta vaatii naisten seksuaalista ja reproduktiivista vapautta, eli ehkäisyn hyvää saatavuutta ja vapaata aborttia. Kolmas kohta koski naisten yhteiskunnallista ja poliittista osallis-tumista ja neljäs kotityöhön ja lasten hoitoon osallistuvaa miestä. Viides kohta oli vaatimus hoivan ja kotitaloustyön siirtämisestä julkisiksi tai yhtei-siksi palveluiksi. (Julkunen 2010, 89–93; 1994; Rantalaiho 1994.) Naiset ovat

tehneet paljon kompromisseja suomalaisen hyvinvointivaltion rakentami-sen jälkeen. Naiset ovat olleet, ja ovat edelleen edullista työvoimaa, jolla on vähäinen painostusvoima hajanaisen järjestäytymisen vuoksi. Naisten töiden ja huonon palkan ohella naiset ovat tehneet ”toista vuoroa”, eli kan-taneet päävastuuta hoivasta ja kodinhoidosta palkkatyön ulkopuolellakin.

(Jokinen 2013, 11.)

Koskinen Sandberg (2016, 25) näkee näiden sukupuolisopimusten olevan tällä hetkellä ideologisten neuvottelujen alla. Uudessa sukupuoliso-pimuksessa naisten palkkatyökansalaisuus on heikompi, jopa prekaari, ja uusfamilistiset vaikutukset ovat vahvempia kuin ennen. Hän nimittää ny-kyistä sukupuolisopimusta prekaari työntekijä/välikainen kotiäiti -sopimuk-seksi. Tämä sukupuolisopimus on lopputulos samanaikaisista ilmiöistä, kuten 1990- ja 2000-luvun taloudellisista laskusuhdanteista, globalisaatios-ta ja uusliberalismin noususglobalisaatios-ta, työmarkkinoiden muutoksisglobalisaatios-ta ja epävar-muudesta sekä uusfamilismin vahvistumisesta.

Prekaarisuutta ja sukupuolta on teorisoitu jonkin verran, mutta spe-sifimmin äitiyden näkökulmasta keskustelua on käyty yhä melko vähän.

Etelä-Euroopan prekaarisuusanalyysejä ja poliittisia vaatimuksia vaikkapa naisten palkatusta äitiyslomasta (ks. esim. Fantone 2007) ei voida kritiikittä yhdistää Pohjoismaisiin hyvinvointivaltioihin, joissa naisten työssäkäynnin historia ja perhepolitiikka perustuvat aivan erilaisille lähtökohdille. Naisten ja äitien prekaarisuutta arjessa on kuitenkin pohdittu myös suomalaises-sa kontekstissuomalaises-sa ottaen tutkimuksen keskiöön maahanmuuttajat (Pöllänen 2015), pitkän lasten kotihoidon (Rokkonen 2015), prekaarin toimijuuden (Åkerblad 2014) ja arkielämän (Jokinen 2005). Naisten ja äitien voidaan katsoa olleen aina prekaarissa asemassa naisten palkattoman hoivatyön ja naisvaltaisten alojen huonon palkkauksen vuoksi (Lorey 2015, 165; Suoran-ta 2009). Taloudellinen haavoittuvuus ja sukupuolittunut hoiva ovat kyt-köksissä toisiinsa (Naskali & Ronkainen 2010) ja siksi myös (nais)sukupuoli voidaan nähdä prekaariksi (Jokinen 2013).

Angloamerikkalaiset nykyäitiyden analyysit tulevat lähelle sitä tapaa hahmottaa äitiyden ja prekarisaation suhdetta, jota koetan tässä tutki-muksessa tavoittaa. Esimerkiksi äitiyttä prekaareissa tilanteissa tutkineet Wilson ja Yochim (2017, 4) esittävät uusliberalismin levittävän taloudellista

turvattomuutta ja horjuttavan perheitä kaikissa yhteiskuntaluokissa, mikä tekee prekaarisuudesta laajalti, mutta epätasaisesti jaetun äitiyden piir-teen. Ana Villalobos (2014) on havainnut naisten kehittävän strategoita äitiydessään luodakseen turvallisuuden tunnetta epävarmassa, prekaarissa maailmassa. Tällaisia strategioita ovat esimerkiksi omistautuminen äitiy-delle ja turvallisuudentunteen luominen edes lapsille. Kotiin jääneitä naisia tutkinut Orgad (2019) ei nimitä haastattelemiaan naisia tai äitiyttä ylipää-tään prekaariksi, mutta päätyy analyysissaan samankaltaisiin ratkaisuihin ja johtopäätöksiin. Yhdistellen äitiyden ja työn mediarepresentaatioita Orgad tuo esiin rakenteita, jotka työntävät naisia ja nimenomaan äitejä kauem-mas työmarkkinoilta. Myös Lisa Adkins (2015, 3) näkee intensiivisen äitiy-den ja prekarisaation hyvin läheisinä käsitteinä. Siinä missä fordistisessa yhteiskunnassa naisen paikka on ollut kotona ja äitiys ja perhe on toiminut työn vastaparina, postfordistisessa sukupuolisopimuksessa intensiivisen äitiyden ideaalit, kodinomaisuus ja yrittäjämäisyys ja ylipäänsä ote työnte-koon eivät muodosta mitään erillisiä puolia, vaan kulkevat käsi kädessä.

Prekarisaatiokeskustelujen lomassa on käyty keskustelua työstä ja per-heestä ja etenkin näiden välisestä haurastuvasta rajasta. Työn ja perheen yhteensovittaminen on suomalaiseen sosiaalipoliittiseen tutkimukseen vakiintunut käsite ja tutkimusasetelmana klassinen (ks. esim. Lammi-Tas-kula, Salmi & Parrukoski 2009; Haavio-Mannila, Jallinoja & Strandell 1984).

Yhteensovittamisessa on kyse siitä, kuinka palkkatyön ja perhe-elämän erilaiset rytmit on mahdollista sovittaa yhteen. Aihetta tutkitaan niin yh-teiskuntapoliittisella tasolla kuin yksilöiden kokemuksia tarkastelemalla (ks. esim. Närvi 2014, 26). Työn ja perheen muodostamaa vastinparia on myös problematisoitu työn muutoksen keskusteluissa (Pälli & Rissanen 2006; Julkunen, Nätti & Anttila 2004). Työn ja perheen yhteensovittaminen tarkoittaa usein nimenomaan vakituisen palkkatyön yhdistämistä pienten lasten hoivaan, jolloin keskustelu sulkee ulkopuolelle muut hoivaa tar-vitsevat, muun elämän ja erilaiset työn muodot. Feministit ovat jo kauan kyseenalaistaneet tämän jaottelun, joka jättää näkymättömäksi suuren osan yhteiskunnallisesti merkittävästä työstä lukemalla ainoastaan palk-katyön työksi. (Eräranta & Känsälä 2007, 186.) Yhteensovittamisen puheta-van sijaan prekarisaatiokeskusteluissa on nostettu esille työn ja perheen

raja-aitojen muuttumista osana prekarisaation prosesseja (esim. Rönkä &

Kinnunen 2009).

Keskusteltaessa työn ja kodin rajan muuttumisesta osana prekarisaation prosesseja en käsitä rajan muuttumista ainostaan haurastumisena, vaan myös tiivistymisenä. Olen aiemmin (Rokkonen 2015) ehdottanut naisten kotiin jäämistä kunniallisena valintana ottaa taukoa työelämästä ja tulkin-nut tätä kodin ja työn välisen raja-aidan tiivistämistöinä. Sitä tilaa, jossa naiset nyt liikkuvat kodin ja palkkatyön välimaastossa, on hahmoteltu nel-jänneksi käänteeksi (Jokinen 2009). Naisten työelämään osallistumista on jaoteltu käänteisiin tai järjestyksiin, jotka ovat historiallisesti paikannetta-vissa aikaan, mutta myös päällekkäisiä ja lomittaisia. Ensimmäisessä kään-teessä perhe ja ansiotyö eriytyivät toisistaan ja jakautuivat sukupuolten kesken. Porvarillinen, heteroydinperheen idealle rakentuva julkinen-yksityi-nen -jaottelu syntyi ensimmäisessä käänteessä. Toisessa käänteessä kah-den työssäkävijän perhemallista tuli sosiaalipoliittinen ja taloudellinen nor-mi, mutta naisten palkkatyöhön osallistuminen ei kuitenkaan vaikuttanut kotitöiden jakamiseen, vaan naisten aika jakaantui käytännössä ensimmäi-seen vuoroon työssä ja toiensimmäi-seen vuoroon kotona. Tämän vuoksi puhutaan naisten toisesta vuorosta tai kaksoistaakasta. Kolmannessa käänteessä kodin ja työn merkitykset kääntyivät nurinpäin. Kodista tuli vaivan ja väsy-myksen paikka, josta naiset lähtivät mieluusti töihin ilmaisemaan itseään ja kokemaan vapautta ja omaa tilaa. (Jokinen, Könönen, Vähämäki & Åkerblad 2008; Hocschild 1997.)

Nyt elettävässä neljännessä käänteessä palkkatyö menettää elämää itsestään selvästi jäsentävän voimansa. Työn ja kodin välinen raja hämär-tyy ja perheen sisä- ja ulkopuoli sekoittuvat, intensivoituvat ja muuttuvat monimerkityksellisiksi. (Jokinen, Könönen, Vähämäki & Åkerblad 2008).

Sukupuolten valtasuhteet ja hoivavastuu perheissä ja työmarkkinoilla ra-kentuvat uudenlaisille järjestyksille, mutta lainaavat niitä myös aiemmista järjestyksistä. Työn ja kodin raja hälvenee, kun työn tekemisen mahdolli-suudet lipuvat kodin puolelle, eikä tämä liike ole suinkaan yhdensuuntaista, vaan myös työ saa feminiinisiksi, jopa perheenäidin taidoiksi miellettyjä piirteitä. Esimerkiksi sosiaalinen kanssakäyminen ja monen asian teke-minen yhtä aikaa ovat nousseet uuden työn hyveiksi (Vähämäki 2004;

Julkunen 2008). Koska jälkimodernissa yhteiskunnassa elämän eri sfäärejä ei voida enää käsittää kaksinapaisina ja erillisinä, kodin ja työn yhteensovit-taminen onkin usein työn ja perheen rajan ylläpitämistä tai hajottamista.

(Jokinen ym. 2008.)

Siinä missä kolmannessa käänteessä naiset kokivat työn kotia houkut-televana ja jopa levähdyksen paikkana, nyt houkuttelevampana vaihtoeh-tona näyttäytyy kotiin jääminen ja hetken levähdys työn paineista (Orgad 2019; Rokkonen 2015). Tosin kotikaan harvoin tarjoaa levähdyspaikkaa, vaan äidit myös opiskelevat ja tekevät töitä kotoa käsin. Työn ja kodin raja näyttää hälventyneen, mutta näiden välistä rajaa myös puolustetaan pyrki-mällä löytämään työnteolle sellaisia hetkiä, jotka eivät uhkaisi intensiivisen äitiyden mukaisia vaatimuksia läsnäolevasta vanhemmuudesta (Gregg 2011). Kun kysymys työn ja perheen yhdistämisestä muuttuu kysymykseksi näiden rajan puolustamisesta, ollaan neljännen käänteen ytimessä (Joki-nen 2009, 362; Rokko(Joki-nen 2015.) Tämän tutkimuksen kertomuksia voidaan lukea neljättä käännettä vasten erityisesti elämän rytmityksiä kuvaavassa viimeisessä analyysiluvussa 8.4.3. Työn ja kodin välisen rajan haurastumis-ta on käsitteellistetty työelämäntutkimuksissa Henri Lefebvren (1992/2004) rytmianalyysia mukaillen. Esimerkiksi Aho (2015), Helander, Levä-Saksela

& Bergholm (2017) ja Jokinen (2005) ovat kuvanneet rytmien avulla pre-kaarisuuden ja epätyypillisten työaikojen aiheuttamaa arjen ja työn epä-tahtisuutta. Lefebvren ajatus on, että rytmit paljastuvat suhteessa toiseen, itselle vieraaseen rytmiin.

Tässä ja edeltäneissä teoreettista viitekehystä kuvaavissa luvuissa olen pyrkinyt avaamaan tutkimukselleni olennaisia keskusteluja äitiydestä, työn muutoksesta ja naisten asemasta työmarkkinoilla. Otan lähtökohdakse-ni analyysiin ajatuksen, etteivät ainoastaan työn muutokset aseta naisia prekaareihin työmarkkina-asemiin, vaan myös muut sukupuolittuneet yhteiskunnalliset rakenteet, jotka äitiys tuo erityisen näkyväksi. Äitiys ja prekarisaatio ovat limittäytyneet toisiinsa myös elämän muilla alueilla kuin työssä ja prekarisaatiokeskusteluissa usein esille nouseva instituutioiden kriisi koskee myös vanhemmuuksia.

Kun työn tekemisen tavat ovat muutoksessa, täytyy kysymyk-set hoivan jakamisesta niin perheissä kuin yhteiskunnan tasolla

uudelleenkeskusteluttaa. Poliittiset päätökset päivähoito-oikeudesta, naisvaltaisten alojen kurittamisesta, päivähoidon ryhmäkokojen suuren-tamisesta, koululaisten iltapäivähoidon maksujen nostamisesta ja koti-hoidon rahallisesta tukemisesta (Ks. Sihto 2015) antavat selkeää viestiä naisille jäädä kotiin ja rakentavat affektiivista ilmastoa, jossa hoivan tavat – ja äitiystarinat – luodaan uudella pohjalla. Siinä missä toisen käänteen feministit taistelivat naisten ja äitien oikeudesta työhön ja vapautumiseen kodin piiristä, nyt, kolmannessa ja neljännessä käänteessä liikutaan aivan erilaisella pohjalla, jossa keskustellaan kokopäiväisen työn mielekkyydestä ja siitä, mikä ylipäätään on työtä (Weeks 2011).