1. Johdanto
7.2 Sidosryhmät
Kouluilla on mahdollista toteuttaa huumevalistusta yhteistyössä useiden erilaisten sidosryhmien edustajien kanssa. Näitä ovat esimerkiksi poliisi, terveydenhuollon ammattilaiset, entiset huumeiden käyttäjät tai huumekysymykseen erikoistuneet järjestöt. Eräitä tunnetuimpia huumevalistusta tuottavia ja koulujen kanssa paljon yhteistyötä tekeviä järjestöjä ovat Irti Huumeista ry, Youth Agaist Drugs ry (YAD) ja Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry. Nämä järjestöt tulivat eniten esiller myös kyselyn vastauksissa. Irti Huumeista ry on perustettu vuonna 1984 ja se on puoluepoliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton. Järjestö tekee huumeiden vastaista työtä ympäri Suomen. Keskustoimisto sijaitsee Helsingissä ja tämän lisäksi sillä on 22 alueosastoa. Suurin osa järjestön toiminnasta tapahtuu vapaaehtoistyöllä. Yhdistyksen tavoitteita ovat muun muassa ehkäistä huumausaineiden käyttöä, auttaa huumeiden käyttäjiä
186 Kysymyksen ”13. Millaista huumevalistuksen tulisi olla nykyisin” vastauksissa
lopettamaan käyttö ja pyrkiä säilyttämään huumeiden käyttöä rajoittava lainsäädäntö.
Toiminta-alueiksi voidaan mainita huumeiden käytön ennaltaehkäisy, huumeidenkäyttäjiä ja heidän läheisiään koskeva tukityö ja huumeiden vastaiseen työhön kouluttaminen.
Ennaltaehkäisevää toimintaa on esimerkiksi yhdistyksen tuottama ja välittämä huumeisiin liittyvää valistusmateriaali, sekä erilaiset kampanjat ja tapahtumat.187
Youth Against Drugs ry on perustettu vuonna 1988 ja on toiminnaltaan uskonnollisesti sekä poliittisesti sitoutumaton. Järjestö kuvailee perustehtäväkseen huumeiden käytön ehkäisemisen ja päihderiskien vähentämisen. Nämä tavoitteet toteutuvat jakamalla tietoa ja tukea sekä luomalla huumeiden käytölle vaihtoehtoista toimintaa. Toiminta toteutuu käytännössä valtakunnallisten ja paikallisosastotoiminnan kautta. Toiminnassa yhdistyvät sekä nuoret kansalaistoimijat, että myös asiantuntija- ja ammattilaistoimijat. Päihdekasvatuksellisena lähtökohtana järjestö pitää näyttöön perustuvan tieteellisen tiedon ja kokemustiedon rinnakkaista käyttöä. Järjestö suosittelee käyttämään sellaisia päihdekasvatusmenetelmiä, joissa keskiössä ovat ajatteluun, asenteisiin, tunteisiin ja toimintaan vaikuttavat valistuskeinot.
Järjestö suhtautuu kriittisesti sellaisiin menetelmiin, joissa valistus perustuu pelkoon, huumeet esitetään stereotyyppisesti tai huumeiden vaikutuksia liioitellaan.188
EHYT ry on asiantuntijajärjestö, joka perustettiin vuonna 2011, jolloin Elämäntapaliitto ry, Terveys-Hälsan ry ja Elämä On Parasta Huumetta ry allekirjoittivat sopimuksen toimintojensa yhdistämisestä. Uuden yhdistyksen toiminta alkoi virallisesti 1.1.2012. Yhdistys toimii koko maassa tavoitteenaan terveiden elämäntapojen edistäminen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yhdistys tuottaa menetelmiä, tietoa ja apua näiden pohjaksi. Järjestö nojaa toimintansa tutkittuun tietoon, jonka pohjalta se ilmoittaa tekevänsä päihdepolitiikka sekä ehkäisevää päihdetyötä.189 Huumetyöhön erikoistuneiden järjestöjen lisäksi esimerkiksi poliisi on ollut eräs perinteisimmistä huumevalistuksessa apuna käytetyistä sidosryhmistä. Poliisin asiantuntijuus huumekysymyksessä onkin kiistaton, koska poliisilla on huumeisiin selkeä näkökulma, huumekysymys on sille tuttu ja tehtävien määrittely on huumeiden osalta yksiselitteinen.
Poliisilla on selkeästi rajattu työalue sekä välineet ja keinot huumeiden käytön ehkäisemiseksi.
Toisaalta poliisin huumeisiin liittyvä rikosoikeudellinen toimintamalli on selkeä, mutta samalla
187 ”Meistä” -osio. 22.5.2017. <http://irtihuumeista.fi/meista/>
188 “Tietoa toiminnasta”. 22.5.2017. <http://www.yad.fi/yad-ry/tietoa/>
189 ”Mitä teemme”. 22.5.2017. <http://www.ehyt.fi/fi/mita-me-teemme>
myös riittämätön. Koulujen toiminnan perusrakenne on aivan erilainen kuin poliisilla ja rikosoikeudellinen lähestymistapa on vain yksi näkökulma huumausainekysymykseen.190 Vaikka suomalaisen kouluyhteisön tuottamaa huumevalistusta voidaan pitää laaja-alaisena ja asiantuntevana, niin erillisten kouluympäristössä toteutettujen huumevalistusohjelmien vaikuttavuudesta on ollut kuitenkin vaikeaa esittää tutkimukseen perustuvaa näyttöä.
Suomalaisen mallin voidaan kuitenkin tästä huolimatta olevan tällä hetkellä tarpeeksi pätevä, koska huumausainetilanne tai huumeiden käytön kehitys ei ole kasvanut Suomessa räjähdysmäisesti, vaan kasvu on ollut suhteellisen tasaista, huumeaaltojen aiheuttamia kasvupiikkejä lukuun ottamatta. Suomessa päätösvalta ja toteutus huumevalistuksen suhteen on siirretty paikallistasolle. Koulujen osalta tämä merkitsee sitä, että keskeiset tavoitteet ja sisällöt on asetettu kaikille yhteiseksi ylhäältä käsin, mutta toteutuksesta tavoitteiden saavuttamiseksi koulut vastaavat suurimmalta osin itse. Kouluilla on hallussaan tarvittava perusosaaminen, eikä huumevalistus itsessään juurikaan eroa koulun muista opetus- ja kasvatustoimista.191
Epätoivottujen päihdeohjelmien välttämiseksi EU:n huumeseurantakeskus EMCDDA192 tekee kehitys ja tutkimustyötä päihdekasvatusohjelmien parissa. Se suosittelee jäsenmaita käyttämään sidosryhmien tuottamia hyväksyttyjä päihdekasvatusohjelmia, muun muassa sen perusteella, että tällaiset ohjelmat ovat teoriapohjaisia (on olemassa tutkimustietoon perustuva selitys ohjelman toimivuudesta), vuorovaikutteinen opetus on yksisuuntaista luennointia vaikuttavampaa ja ohjelmat ovat yhdenmukaisia, eli ne tuotetaan ja toteutetaan samalla tavalla kaikkialla. EMCDDA kehottaa myös välttämään sellaisia hankkeita, jotka ovat määrältään tai kestoltaan katsottuna riittämättömiä, eivät perustu mihinkään tutkittuun teoriaan, joiden järjestäjät ovat puutteellisesti koulutettuja, tai jotka perustuvat väärään tietoon.193
Kuten aiemmin todettu, vaikka Suomessa ei seurata säännöllisesti opetussuunnitelman ulkopuolisia valitustapahtumia, niin niitä arvioidaan järjestettävän suhteellisen paljon. Kyselyn tuottamat tulokset tukevat tätä johtopäätöstä. Vaikka kyselyssä ei kysyttykään suoraan sidosryhmiin kuuluvien valistajien vierailuista kouluissa, niin sidosryhmiä koskevissa avoimissa kysymyksissä useat vastaajat mainitsivat vierailut (noin joka kolmas vastaaja mainitsi vierailijat erikseen). Vastausten perusteella valistajia vieraili kouluissa yleensä noin kerran vuodessa tai kahden vuoden välein. Sidosryhmien tuottamaa materiaalia olivat
190 Jaatinen 1998, 161-162.
191 Soikkeli 2011, 28-29.
192 European Monitoring Centre for Drugs and Drug Addiction
193 Soikkeli 2011, 25-26.
käyttäneet lähes kaikki vastaajat194. Tuloksista voidaan huomata, että yhteensä melkein yhdeksän kymmenestä vastaajasta oli käyttänyt sidosryhmien tuottamaa materiaalia opetuksessaan. Ryhmien välillä ei ollut havaittavissa suuria eroja, paitsi ryhmä B:n jäsenistä kaikki ilmoittivat käyttäneensä joskus sidosryhmien tuottamaa materiaalia. Myös ryhmien A ja C jäsenistä enemmän kuin neljä vastaajaa viidestä oli käyttänyt huumevalistuksen tukena jotain ulkopuolisten toimijoiden tuottamaa materiaalia.
Yleisimpiä sidosryhmiä, joiden materiaalia opettajat olivat käyttäneet, olivat Irti Huumeista ry (20 vastausta), EHYT ry (10 vastausta) ja YAD ry (7 vastausta). Muita mainittuja toimijoita olivat esimerkiksi THL, Elämän sankarit, poliisi ja entisten käyttäjien tarinat. Ryhmien välillä ei ollut huomattavissa myöskään suuria eroja sen suhteen, mitä sidosryhmiä oli käytetty valistuksen tukena. Ryhmä A:n ja B:n vastauksissa oli tosin enemmän yleisluontoisia mainintoja, kuten ”erilaiset internet-sivut” tai ”erilaiset vierailut”. Näiden kaltaisten vastausten arvioisin johtuvan siitä, että kyseisten ryhmien vastaajat ovat käyttäneet uransa aikana niin paljon eri lähteistä peräisin olevaa huumevalistusmateriaalia, että niiden yksilöiminen ja muistaminen on voinut olla vastaustilanteessa vaikeaa. Muutamassa vastauksessa vastaaja olikin ilmoittanut, että ei mahdollisesti muista kaikkia apuna käyttämiään sidosryhmiä.
Kysymykseen kuinka kauan sidosryhmien tuottamaa materiaalia on ollut käytettävissä, vastaajat olivat ilmoittaneet lähes johdonmukaisesti joko oman uransa pituuden tai ”useita vuosia”. Tästä voidaan päätellä, että ainakin tietynlaista materiaalia on ollut käytettävissä jo 1980-luvulta asti. 1990-luvulla ja siitä eteenpäin materiaalin saaminen ja vertaaminen on todennäköisesti käynyt entistä helpommaksi, kun materiaalia on ollut saatavilla internetissä.
194 Kuvio 20
Kuvio 20. Vastausten prosentuaalinen jakautuminen kyselylomakkeen kysymykseen ”14.
Oletko käyttänyt koulun ulkopuolisten sidosryhmien (kuten yhdistykset, yritykset tai viranomaiset) tuottamaa opetusmateriaalia huumevalistuksessa?”. Vastaukset eriteltynä myös ryhmittäin.
Opettajat myös kokivat sidosryhmien tuottaman materiaalin käyttökelpoisuuden suurimmaksi osaksi hyväksi tai erittäin hyväksi195. Tällaisissa vastauksissa materiaalia kuvailtiin luotettavaksi, ajantasaiseksi ja oppikirjan tietoja monipuolisemmaksi sekä kiinnostavammaksi.
Vain 3 vastaajaa (6 prosenttia vastaajista) arvioi sidosryhmien tuottaman materiaalin huonoksi tai erittäin huonoksi. Materiaali koettiin huonoksi, koska sitä ei ollut löydettävissä ruotsinkielisenä. Erittäin huonoksi arvioineet vastaajat taas katsoivat sidosryhmien tuottaman materiaalin olevan tylsää, lapsellista, yksipuolista tai syyllistävää. Myös muutamassa sellaisessa vastauksessa, jossa vastaaja katsoi materiaalin olevan pääsääntöisesti hyvää tai todella hyvää, oli havaittavissa kritiikkiä, joka lähinnä koski materiaalin yksipuolisuutta tai vähäisyyttä.
Lomakkeen viimeinen kysymys oli tarkoitettu lisätiedoille ja palautteelle. Vain 15 vastaajaa oli antanut lisätietoja. Lisätiedoissa vastaajat esittivät paljon toiveita huumevalistukselle, kuten esimerkiksi toivottiin televisioon enemmän huumeaiheisia tv-ohjelmia, valitusmateriaalille
Ryhmä A Ryhmä B Ryhmä C Koko tutkimusjoukko
Prosentuaalinen osuus
Ryhmät
14. Oletko käyttänyt koulun ulkopuolisten sidosryhmien (kuten yhdistykset, yritykset tai viranomaiset) tuottamaa
opetusmateriaalia huumevalistuksessa?
Kyllä Ei
jokin yhteinen tietopankki tai koulujen tulisi suunnata enemmän opetuksellista aikaa huumeiden käsittelyyn. Muuten ”Lisättävää ja palaute” -kohdan vastaukset eivät tuoneet tutkielmalle lisäarvoa asetettujen tutkimuskysymysten valossa.
Kuvio 21. Vastausten prosentuaalinen jakautuminen kyselylomakkeen kysymykseen ”17.
Kuinka käyttökelpoiseksi arvioisit sidosryhmien tuottaman materiaalin yleisesti.”
2 % 4 %
75 % 19 %
Erittäin huonoa Huonoa
Hyvää
Erittäin hyvää
JOHTOPÄÄTÖKSET
Suomen huumausainetilanne on muuttuneet 1960–2010-lukujen välisenä aikana ja myös koulujen tuottama huumevalistus on kokenut muutoksia 1970–2010-lukujen välisenä aikana.
Näiden muutosten välillä on nähtävissä myös syy-seuraussuhteita. Kouluvalistus (tai tarkemmin sen luonne) ei ole ensisijaisesti muuttunut huumeisiin liittyvän tutkimustiedon tai oppimisteorioihin perustuvista syistä – joiden voisi kuvitella olevan juuri ne perimmäiset syyt – minkä perusteella valistuksen lähtökohtia olisi tarvittaessa muokattu. Muutosta ovat niiden sijaan hallineet laajalti muuttuneet arviot huumeiden käytön yleisyydestä ja käsitykset huumeista sekä käytön syistä.
Suomen huumausainetilanne muuttui radikaalisti 1960-luvun loppupuolella, kun ensimmäinen huumeaalto oli saapunut Suomeen ja huumeiden käyttö alkoi yleistyä etenkin nuorison keskuudessa. Tämän seurauksena suomalaisen päihdepolitiikan sisältö alkoi laajentua koskemaan myös huumausaineita ja joukkotiedotusvälineet alkoivat uutisoida huumeista.
Myös koulujen raittiuskasvatus alkoi koskea laillisten päihteiden lisäksi huumeita.
Huumausainepolitiikkaa ryhdyttiin luomaan ja toteuttamaan Yhdistyneiden kansakuntien (YK) vuoden 1961 huumausaineyleissopimusta mukaillen ja huumeiden käytöstä tulikin asetustasolla rangaistavaa jo vuonna 1966. Huumausainepoliittiset linjaukset kiristyivät entisestään vuonna 1972, kun ensimmäinen huumausainelaki astui voimaan. Tästä saakka suomalaisen huumekysymyksen poliittisessa tarkastelussa hallitseva näkökulma on ollut huumeiden käytön kokonaisvaltainen rajoittaminen. Tämä lähtökohta on myös vaikuttanut osaltaan myös vahvasti yleiseen mietipiteeseen huumeista.
Ensimmäisen huumeaallon merkitys huumetilanteen muutokselle oli huomattava. Sen voidaan sanoa synnyttäneen uuden huumeiden käyttäjäkunnan, kun käyttö levisi ensimmäistä kertaa laajamittaisesti nuorison keskuuteen. Kannabis oli jo tuolloin käytetyin yksittäinen huumausaine. Viranomaiset ja koulut joutuivat täysin uudenlaisen ongelman eteen: täytyi alkaa valistaa nuorisoa erilaisten huumausaineiden mahdollisista vaaroista, vaikka itse aineista tiedettiin hyvin vähän. Raittiustyöllä oli ollut Suomessa kuitenkin jo pitkät perinteet (lähinnä alkoholin osalta), joka osaltaan helpotti myös huumeista valistamista. Valistuksessa jouduttiin ensimmäisen huumeaallon aikaan soveltamaan paljon joukkotiedotusvälineiden välittämää tietoa huumeista. Joukkotiedostusvälineiden uutisointi vaikutti merkittävästi myös kansalaisten (mukaan lukien huumevalistusta opettavien opettajien) yleiseen suhtautumiseen huumeita kohtaan.
Ensimmäiset huumeiden käyttöä selittävät teoriat (joihin suomalainen valistus suurimmalta osin perustui) perustuivat usein hataraan tai olemattomaan tutkimusnäyttöön, tunnetuimpana esimerkkinä porttiteoria. Ylipäätään valistusta toteutettiin ainekeskeisestä näkökulmasta, vaikka laadukasta tutkimustietoa aineista ei ollutkaan juuri saatavilla. Valistusta muokkasivatkin eniten ennen kaikkea mielikuvat huumeista, joiden syntymiseen vaikuttivat huumeiden lainsäädännöllinen asema, huumeiden käyttöä koskevat teoriat, huumeiden käytön pitäminen sosiaalisesti tuomittavana ja joukkoviestimien välittämä tieto. Nämä kaikki yhdessä lisäsivät huumeiden vaarallisuuden kuvaa, jonka voidaan todeta johtaneen yhteiskunnallisen huumepelon syntyyn. Tämä huumepelko leimasi vahvasti huumevalistusta etenkin 1970–1990-luvuilla ja myös sen jälkeenkin. Huumeiden käyttö tasaantui 1980-luvulla 1970-luvun huippuvuosia matalemmalle tasolle, jonka vuoksi näkisin, että huumevalistuksen lähtökohtia ei koettu tarpeelliseksi muuttaa. On vaikea sanoa, että mikä vaikutus huumevalistuksella todellisuudessa oli ensimmäisen huumeaallon taittumiselle, kun samaan aikaan esimerkiksi hippiliikkeen vetovoimaisuus alkoi kuihtua, joukkoviestimien uutisointi lisäsi yhteiskunnan huumeidenvastaisuutta ja huumelainsäädäntö kiristyi.
Huumekysymys tuli osaksi peruskoulun opetusta virallisesti vuoden 1970 opetussuunnitelman perusteissa, joissa huumevalistus oli osa raittiuskasvatusta. Sen jälkeen, kun raittiuskasvatus poistettiin oppiainejaottelusta (1985 opetussuunnitelman perusteet), suurin vastuu yläkoulun huumevalistuksen suunnittelusta ja toteutuksesta siirtyi biologian ja liikunnan oppiaineiden opettajille sekä kouluterveydenhoitajalle. Huumevalistus kuului siis lähtökohtaisesti ennaltamäärättyjen oppiaineiden opetuksen yhteyteen, eikä kokonaisvaltaisemmalle toteutukselle koettu tarvetta.
Toinen merkittävä muutos huumeiden käytön yleisyydessä tapahtui 1990-luvulla, kun käyttäjämäärät nousivat uudelleen edellisten huippuvuosien (1970-luvun alun) tasolle. Tämän seurauksena julkinen valta joutui tarkastelmaan harjoittamaansa huumausainepolitiikkaa uudessa valossa. 1990-luvun merkittävin huumausainepoliittinen toimenpide oli ensimmäisen huumausainestrategian luominen asiantuntijayhteisön johdolla vuonna 1997. Sen jälkeen huumausainepoliittisia periaatepäätöksiä on valmisteltu monialaisissa koordinaatioryhmissä tasaisin väliajoin. Suomessa harjoitetun huumausainepolitiikan perimmäiset lähtökohdat eivät ole kuitenkaan muuttuneet juurikaan sitten vuoden 1972 huumausainelain voimaantulon jälkeen. Suomi on vieläkin sitoutunut YK:n huumausaineyleissopimuksiin ja Euroopan unionin huumausainestrategian periaatteisiin.
Olosuhteet huumekuvioiden ympärillä (niin Suomessa kuin kansainvälisesti) muuttuivat kuitenkin niin paljon toisen huumeaallon myötä, että pelotteluun ja ainekeskeisyyteen perustuvan valistuksen ei enää omalta osaltaan nähty kykenevän ehkäisemään nuorten huumekokeiluja tarpeeksi. Kannabiksen käyttö tuli entistä oleellisemmin esille 1990-luvulla huumausaineiden käyttöä koskevissa tutkimuksissa. Voidaan olettaa, että huumeiden käytön yleistyessä myös kokemusperäinen tieto levisi kokeilijoiden ja käyttäjien keskuudessa nopeammin, joka osaltaan vaikutti pelotteluun perustuvan huumevalistuksen uskottavuuden vähenemiseen. Huumevalistuksen lähtökohtia ryhdyttiin muuttamaan siten, että osittain pelottelupropagandan tilalle sekä rinnalle tulivat 1990-luvun aikana muun muassa normatiivisen uskomuksen malli ja elämäntaito-opetus, jotka perustuivat nuorten omien kykyjen ja ominaisuuksien vahvistamiseen. Viimeistään tässä vaiheessa kouluvalistusta ryhdyttiin tarkastelemaan enemmän oppimisteorioiden kautta. Yleinen suhtautuminen huumeita kohtaan pysyi hyvin kielteisenä myös 1990-luvulla, jonka todennäköisesti lisäsi valistuksen vaikuttavuutta ainakin niiden henkilöiden parissa, joilla ei ollut omakohtaisia kokemuksia huumeiden käytöstä.
Kauhukuviin ja tieteellisesti kestämättömiin teorioihin perustuneen huumevalistuksen voidaan toisaalta myös nähdä aiheuttaneen haittoja valistuksen kannalta. Nyt muutama vuosikymmen myöhemmin on huomattu, että esimerkiksi osa nuorista ei välttämättä tunne samanlaista luottamusta huumevalistusta kohtaan kuin ennen. Tähän eräs merkittävä syy on se, että uuden ja vaihtoehtoisen huumetiedon määrä on kasvanut ja sen saatavuus on helpottunut viime vuosikymmeninä. Tätä johtopäätöstä tukevat myös kyselyyn vastanneiden opettajienkin näkemykset. Eettisesti tai tietopohjaltaan kyseenalainen valistus voi siis aiheuttaa enemmän haittoja kuin hyötyjä, jos asiaa tarkastellaan varsinkin pitkällä tähtäimellä. Jos pelottelupropagandaan pohjautuvasta huumevalistuksesta etsitään hyviä puolia, niin se oli lähtökohdiltaan kuitenkin hyvin yhdenmukaista koko maassa ja se toimi osaan nuorisosta varsin tehokkaasti.
Toisen huumeaallon jälkeen huumeiden käyttömäärät eivät enää tasaantuneet pysyvästi alemmalle tasolle, kuten kävi ensimmäinen huumeaallon jälkeen. Lisäksi huumekuviot alkoivat koskea entistä laajemmin eri väestöryhmiä ja kannabis kasvatti asemaansa käytetyimpänä yksittäisenä huumausaineena. Tämän vuoksi kouluvalistuksen lähtökohtia ja tavoitteita jouduttiin taas miettimään uudestaan. Valistus on siis ainakin pyrkinyt mukautumaan sille kulloinkin asetettujen haasteiden mukaisesti.
Viimeisimmän reilun kymmenen vuoden aikana huumevalistusta on kehitetty muun muassa oppilaslähtöisyyttä tukevien pedagogisten mallien mukaisesti. Opettajienkin tulkinnan mukaan yksisuuntainen valistaminen on korvautunut ainakin osittain sellaisilla oppimisteorioilla, jotka perustuvat enemmän oppilaan oman ajattelun ja päätöstenteon tukemiseen. Huumevalistus on myös siirtynyt yksittäisistä valistustapahtumista tai oppitunneista enemmän oppiainerajat ylittävään suuntaan. Tämän voi huomata esimerkiksi jo vuoden 2004 opetussuunnitelman perusteissa, joissa valistusta laajennettiin myös kemian oppiainekokonaisuuksiin. Suurin yksittäinen muutos koulujen huumevalistukselle 2000-luvulla oli kuitenkin terveystieto-oppiaineen tuleminen osaksi oppiainejakoa vuoden 2004 opetussuunnitelman perusteissa.
Vaikka kouluvalistus nykyisin ylittääkin paljon oppiainerajoja ja siihen liittyy oleellisesti myös sidosryhmien tuottama valistus, niin suurin vastuu kouluissa tapahtuvasta huumevalistuksesta on kuitenkin terveystiedon opettajilla.
Huumevalistuksen yleinen luonne on siis vaihdellut eri vuosikymmeninä ja sen kulloinkin muotoutunut monen muuttajan vaikutuksesta. Siihen on vaikuttanut niin kansainvälinen huumetilanne, kotimaiset huumeiden käytön trendit, joukkoviestimien välittämä huumeuutisointi, oppimisteorioiden pedagoginen kehittyminen, huumetiedon lisääntyminen ja uudet viestintäkanavat kuin myös koulujen opetukselliset tavoitteet ja sisällöt.
Huumevalistuksen lähtökohdat vaihtelevat luonnollisesti paljon myös valistuksen antajan ajatusmaailman mukaan. Opetusmateriaalin tuottaja on voinut ajatella termin enemmän esimerkiksi lääketieteellisestä näkökulmasta, kun taas opetuksen järjestäjä tai yläkoulun oppilas voivat ajatella termin enemmän juridisesta näkökulmasta. Myös oppiaineella voi olla väliä, eli minkä oppiaineen tunnilla huumeista puhutaan. Esimerkiksi biologiassa ja terveystiedossa huumevalistuksen lähtökohdan voidaan nähdä olevan huumeiden konkreettiset vaikutukset yksilöön. Yhteiskunnallinen näkökulma on vasta toissijainen, mutta sekin näyttäisi tulevan ainakin osittain esille. Vaikka näkökulmillakin on valistuksen kannalta suuri merkitys, niin tärkeämpää on niiden sijaan kuitenkin keskittyä toteutetun valistuksen luonteeseen.
Kyselyyn vastanneiden opettajien näkemysten mukaan huumevalistus on onnistunut paremmin tehtävässään mitä lähemmäs nykyaikaa ollaan tultu. Myös virallisen opetusmateriaalin, eli oppikirjojen ja opettajankirjojen ynnä muiden samankaltaisten opetusmateriaalien laatu on opettajien näkemysten mukaan parantunut vuosikymmenten saatossa. Toisin sanoen huumevalistuksessa voidaan sanoa tapahtuneen positiivista kehitystä. Tämä näkyi myös opettajien huumeiden määrittelyssä, eli millainen luonne käytännössä tapahtuvalla valistuksella mahdollisesti on. Suurimmalle osalle huumeita ei määritellyt niiden vaarallisuus tai
lainsäädännöllinen asema, vaan määrittelyn lähtökohtana oli niiden vaikutukset. Sidosryhmien merkitys huumevalistukselle on ollut merkittävä aina 1970-luvulta tähän päivään asti, vaikka sen ei välttämättä voidakaan katsoa aina olleen valistuksen kannalta pelkästään positiivnen asia.
Positiivisena asiana sidosryhmien kohdalla voidaan kuitenkin nähdä se, että nykyisin ulkopuolisista vierailijoista suurin osa on ollut hyvin usein samoja ehkäisevää päihdetyötä tekeviä järjestöjä, jolloin valistus on siltä osin ollut yhtenäistä. Valistuksen tukena käytetään myös vähemmän entisiä huumeiden käyttäjiä, joiden valistuksellinen vaikuttavuus voidaan nähdä paikoittain jopa negatiivisenä. Myös sidosryhmien tuottaman valistusmateriaalin laatu on parantunut kyselyn tulosten perusteella. Oletan tämän tarkoittavan, että myös sidosryhmät ovat kokeneet huumetilanteen vallitsevat realiteetit sellaisiksi, että pelotteluun tai muuten tunteisiin vaikuttava valistus ei ole enää tarkoituksenmukaista.
Kouluissa toteutettu huumevalistus on siis muuttunut entistä laaja-alaisemmaksi ja sen laadukas toteutus vaatii opettajilta nykyisin entistä enemmän paneutumista huumekysymyksen tarkasteluun. Tätä korostaa myös opettajien laaja pedagoginen autonomia. Vaikka tapahtuneet muutokset ovat eettisistä ja kasvatuksellisista näkökulmista katsottuna olleet askelia parempaan suuntaan, niin herää kuitenkin kysymys, että riittääkö se. Laaja-alaisuudessa ja vastuun jakautumisessa on olemassa myös vaara, että valistus sirpaloituu liikaa ja opettajien omat (mahdollisesti vajavaisiin tietoihin perustuvat) valistukselliset näkemykset korostuvat liikaa.
Toki lähtökohtaisesti valistuksen tulisi tapahtua muulloinkin, kuin vain pelkillä terveystiedon oppitunneilla ja kuten aiemmin mainittu, olla osa kokonaisvaltaista kouluopetusta. Mutta jos valistus ei ole lähtökohtaisesti yhdenmukaista, niin tällöin näkisin riskinä, että oppilaat eivät välttämättä saakaan sen laadukkaampaa valistusta kuin mitä pelottelupropaganda tarjosi.
Huumevalistuksessa löytyy siis myös kehitettävää, esimerkiksi virallisen ohjeistuksen suhteen.
Tämä tuli selvästi esille kyselyn tuloksissa. Opetussuunnitelman perusteissa ohjeistuksen yksityiskohtaisuus on toki vaihdellut vuosien saatossa, mutta pääsääntöisesti se on ollut selkeää, mutta ehkä liian laaja-alaista. Paikallisen opetuksen järjestäjän vastuu yhdenmukaisen valistuksen toteutumisen osalta on siis merkittävä. Näkisin että huumevalistukseen liittyvän tarkemman ohjeistuksen (ja tiedon ylipäätään) saantia ja -välitystä on osaltaan voinut vaikeuttaa narkofobia, joka voi pahimmassa tapauksessa tukahduttaa jo pelkän keskustelun huumausaineista. Joukkotiedotusvälineissä huumeita käsittelevien uutisten luonne on viime vuosina muuttunut neutraalimpaan suuntaan, vaikka iso osa niistä on vieläkin (ainakin otsikkotasolla) hyvin tunteisiin vetoavia. Jos huumevalistusta opettavat opettajat kokevat paljon epätietoisuutta – ja paikoin jopa avuttomuutta – huumekysymyksen kohtaamisessa, niin
voidaanko olettaa, että koulujen tuottama huumevalistus on tällöin tarkoituksenmukaista?
Toisaalta kuten aiemmin mainitsin, valistusta ei tulisi myöskään ulkoistaa pelkästään erillisten huumekysymyksen asiantuntijoiden vastuulle, vaan sen tulisi olla opetukseen ja kasvatukseen kokonaisvaltaisesti sidottua. Huumevalistusta vaivaa paikoittain epäselvän ohjeistuksen lisäksi myös asetelma (tämän myös opettajat itse tunnistivat), jossa valistus nähdään ylhäältä alaspäin tulevaksi yksisuuntaiseksi tiedonsiirroksi. Tilanteen voi nähdä myös esteenä hedelmällisen vuorovaikutuksen aikaansaamiseksi opettajan ja oppilaiden välillä.
Vaikka huumevalistus onkin kehittynyt parempaan suuntaan ja parantamisen varaa löytyy jo ennestään, niin sitä kohtaan on syntynyt myös uusia haasteita. Suurimmat haasteet uskottavan kouluvalistuksen toteutukselle ovat kannabiksen käytön yleistyminen entistä nuoremmissa ikäluokissa (tämä ei tosin ole mikään uusi haaste, vaan ennemminkin merkitykseltään kasvanut), huumeiden käytön sallittavuus toisissa maissa sekä vaihtoehtoisen huumetiedon entistä suurempi määrä ja helpompi saatavuus. Huumeiden lainvastaisuus lähettää kyllä vahvan signaalin, jonka mukaan yhteiskunta ei hyväksy huumeiden käyttöä. Tämä on ehkäisevän päihdetyön kannalta tärkeä viesti etenkin kulttuurisella tasolla. Mutta väkisinkin sen uskottavuutta vähentää huumeiden käytön asteittainen vapauttaminen muissa (Suomea suhteellisen lähellä olevissa) valtioissa, kuten esimerkiksi Portugalissa tai Hollannissa.
Valistajat myös kokevat huumeiden – ja niistä varsinkin kannabiksen – lainsäädännöllisen aseman suhteessa alkoholiin vaikeasti perusteltavana asiana, varsinkin kun sen käyttö on yleistynyt niin paljon. Näiden haasteiden ongelmallisuutta korostaa vielä lisäksi se, että erityisesti nykyisin oppilaiden tietämys huumeista voi olla valistajan tietämystä laajempi, minkä vuoksi koulujen tuottama huumevalistus voi kärsiä entistä pahemmista uskottavuusongelmista.
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS
Painamattomat lähteet
Kyselyhaastattelun aineisto < https://www.kyselynetti.com/results/5a5faa0-849d5c8>
22.5.2017
Lähteenä käytetty kirjallisuus
Hakkarainen, Pekka 1992. Suomalainen huumekysymys: huumausaineiden yhteiskunnallinen paikka Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Alkoholitutkimussäätiön julkaisuja 42.
Alkoholitutkimussäätiö, Helsinki.
Heikkinen, Teija; Kontula Osmo 1992. Koulujen huumeopetus: tutkimus lukuvuodesta 1989-1990. Raportteja, Sosiaali- ja terveyshallitus. Vapk-kustannus, Helsinki.
Kontula, Osmo 1992. Huumeiden käyttäjät Suomessa. Kirjayhtymä, Helsinki
Kontula, Osmo; Koskela Kaj 1992. Huumeiden käyttö ja mielipiteet huumeista: Suomi ja Eurooppa vertailussa. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja. Vapk-kustannus, Helsinki, 1992.
Metso, Leena et al. Nuorten päihteiden käyttö Suomessa 1995-2007: ESPAD-tutkimusten tulokset. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos raportti 6/2009. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.
Peruskoulun opetussuunnitelmakomitean mietintö I: Opetussuunnitelman perusteet.
Komiteanmietintö 1970: A4. Valtion painatuskeskus, Helsinki.
Peruskoulun opetussuunnitelmakomitean mietintö II: Oppiaineiden opetussuunnitelmat.
Komiteanmietintö 1970: A5. Valtion painatuskeskus, Helsinki.
Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 1985. Kouluhallitus. 2., korjatun painoksen
Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 1985. Kouluhallitus. 2., korjatun painoksen