Kauhukuvia ja uskottavuusongelmia : suomalaisen huumausainetilanteen ja huumevalistuksen muutokset 1960-2010-luvuilla

Kauhukuvia ja uskottavuusongelmia

–

Suomalaisen huumausainetilanteen ja huumevalistuksen muutokset 1960–2010-luvuilla

Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Historia- ja maantieteiden laitos

Yleisen historian pro gradu -tutkielma

Toukokuu 2017 Matti Karppinen

Sisältö

1. Johdanto ... 4

1.1 Narkofobia ja huumevalistus ... 4

1.2 Huumeiden määrittely ... 5

1.3 Ehkäisevä päihdetyö ... 7

1.4 Valistus ... 9

1.5 Tutkimuskirjallisuus ... 11

1.6 Tutkimuskysymykset ... 12

1.7 Aineisto ja metodi ... 13

2 Päihteet ja yhteiskunta ... 19

2.1 Päihde- ja huumausainepolitiikka ... 19

2.2 Päihteiden yhteiskunnallinen asema ... 26

3 Ensimmäisen huumeaallon harjalla ... 31

3.1 Huumeet nousevat osaksi nuorison elämää ... 31

3.2 Koulujen huumevalistus ... 37

4 Toisesta huumeaallosta kannabikseen ... 41

4.1 Toinen aalto ja käyttäjäkunnan muutos ... 41

4.2 Huumevalistuksen uudet tuulet ... 45

5 Opettajat keskiössä ... 50

5.1 Kyselyyn vastanneet ... 50

5.2 Näkemyksiä huumeista ja huumevalistuksesta... 52

6 Opettajat muutoksen tulkkeina ... 57

6.1 Huumevalistus paikallisesti ja käytännössä ... 57

6.2 Arvioita muutoksesta ... 61

6.3 Huumevalistuksen kehitys ... 66

7 Nykyisyys ja yhteistyö ... 77

7.1 Nykytila ... 77

7.2 Sidosryhmät ... 80

Johtopäätökset ... 86

Lähteet ja kirjallisuus ... 92

Liitteet ... 97

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, TUTKIMUSTIEDOTE

Tekijä: Matti Karppinen Opiskelijanumero: 234663

Tutkielman nimi: Kauhukuvia ja uskottavuusongelmia. Suomalaisen huumausainetilanteen ja huumevalistuksen muutokset 1960–2010-luvuilla.

Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Yleinen historia Sivumäärä: 96 + 2 liitettä

Aika ja paikka: toukokuu 2017, Joensuu

Pro gradu -tutkielma käsittelee suomalaisen huumausainetilanteen muutosta 1960-luvulta lähtien ja yläkoulun huumevalistuksen muutosta 1970-luvulta lähtien sekä näiden muutosten mahdollista yhteyttä toisiinsa. Tutkimustehtävän lähtökohtana on selvittää miten huumevalistus on mahdollisesti muuttunut eri vuosikymmeninä, mitkä asiat tähän muutokseen ovat todennäköisesti vaikuttaneet, millä tavoin ne ovat vaikuttaneet ja millaisena muutos on nähtävissä pitkällä aikavälillä tarkasteltuna. Jotta aiheen käsittely olisi johdonmukaista koko tutkielman ajan, olen avannut huumeiden, ehkäisevän päihdetyön ja valistuksen käsitteet johdannossa. Varsinaisia käsittelylukuja ovat luvut 2–7.

Tutkielman pääasiallisena aineistona ovat opettajien kyselyvastaukset. Analysoin vastaukset soveltamalla niihin sekä kvalitatiivisia kuin myös kvantitatiivisia tutkimusmetodeja. Tulosten perusteella luon kuvauksen, kuinka huumevalistuksen mahdolliset muutokset on koettu paikallisesti ja käytännössä (luvut 5,6,7). Kyselyvastausten lisäksi myös perusopetuksen opetussuunnitelmien perusteet (vuodesta 1970 lähtien) ovat osa pääasiallista tutkimusaineistoa.

Kuvaan muutosta myös yleisemmällä tasolla ja suhteessa huumausainetilanteeseen, jolloin arvioni kouluvalistuksen ja huumausainetilanteen yleisestä muutoksesta perustuu pääasiallisten lähdeaineiston lisäksi myös tutkimuskirjallisuudessa esitettyihin tietoihin (luvut 2,3,4).

Yläkouluissa toteutettu huumevalistus on muuttunut viimeisten 50 vuoden aikana ja muutokseen ovat vaikuttaneet muun muassa niin huumausaineiden käyttömäärien muutokset, oppimisteoriat kuin myös huumausainepolitiikkakin. Varsinkin yleinen mielipideilmasto ja suhtautuminen huumekysymykseen on vaikuttanut vahvasti kouluvalistuksen luonteeseen ja lähtökohtiin.

1. JOHDANTO

1.1 Narkofobia ja huumevalistus

”Kun kysytään kadunmieheltä, mitä huume on, he pitävät kysymystä ennen kaikkea typeränä. Kaikkihan sen tietävät. Se on jotakin vaarallista, jota juuri nuoret käyttävät ja josta he joutuvat rappiolle; juuri sitä vastaan hyvät voimat taistelevat.”¹

Kyseinen lainaus on Christien ja Bruunin (1986) teoksesta Hyvä vihollinen. Tällainen perinteinen mielikuva on hyvin usein kiistaton, mutta myös mystifioitunut näkemys huumeista.

Huumeiden tiedetään olevan pahasta, mutta ei välttämättä osata tarkalleen ottaen määritellä mitä ne ovat, tai mitä kaikkea pahaa ne aiheuttavat. Tällaisia mielikuvia luo ja ylläpitää esimerkiksi joukkoviestimien huumeisiin liittyvä uutisointi, jossa korostuvat huumerikollisuus ja huumeiden käytön riskit.² Suomalaista huumekeskustelua onkin usein vaivannut se, että mitattavissa olevia haittoja ratkaisevampaa on ollut asioista kannettu huoli.³ Esimerkiksi 1990- luvun alkupuolella, kun suomalaisilta kysyttiin käsityksiä ja mielipiteitä huumeista, niin suurimmalla osalla vastaajista oli hyvin kielteinen kuva huumeista. Miehistä vain 8 prosenttia ja naisista 4 prosenttia oli sitä mieltä, että huumeita pystyisi käyttämään ilman suurempia terveydellisiä ongelmia. Nuoremmissa ikäluokissa suhtautuminen huumeita kohtaan oli kuitenkin vähemmän kielteinen. Miehistä 63 prosenttia ja naisista 47 prosenttia arvioi alkoholin aiheuttavan enemmän haittaa yhteiskunnalle kuin huumeiden, vaikka tutkimusten mukaan alkoholin haitat yhteiskunnalle ovat noin sata kertaa huumeiden aiheuttamia haittoja suuremmat.⁴

1 Christie & Bruun 1986, 64.

2 Christie & Bruun 1986, 64-66.

3 Jaatinen et al. 1998, 5.

4 Kontula & Koskela 1992, 83.

Käsityksiä huumeiden haitallisuudesta korostaa myös se, että rangaistuksiin perustuva huumausainepolitiikka saa laajalti tukea koko yhteiskunnan tasolla. Tällaista asenteista, yhteiskunnallisesta suhtautumisesta ja joukkoviestinnän levittämästä informaatiosta rakentuvaa kokonaisuutta voidaan kutsua narkofobiaksi, eli huumepeloksi.⁵ Huumevalistuksen tavoitteiden kannalta narkofobia nähdään usein hyvänä asiana, koska sen katsotaan antavan tukea viranomaistoiminnalle ja se voi nostaa kynnystä kokeilla huumeita. Toisaalta huumevalistuksen näkökulmasta huumepelko voi vaikeuttaa huumausaineista puhumista tai syntynyt keskustelu voi olla moralisoivaa ja syyllistävää.⁶ Tässä tutkielmassa syvennytään muun muassa tämän mielenkiintoisen ristiriidan tarkasteluun. Lisäksi tutkielmassa paneudutaan suomalaisen huumekysymyksen ja huumevalistuksen suhteeseen sekä millaisena yläkoulun opettajat ovat kokeneet huumevalistuksen eri vuosikymmeninä.

1.2 Huumeiden määrittely

Jotta huumeisiin liittyviä asioita voidaan ymmärtää paremmin, täytyy huumeiden määritelmien olla mahdollisimman selkeät. Farmakologisessa, eli lääkeopillisessa mielessä huumeiksi laskettavia aineita ovat periaatteessa kaikki mielialoihin, kognitioihin tai psykoaktiivisesti vaikuttavat aineet, eli lyhyemmin sanottuna päihteet⁷.⁸ Myös Kotimaisten kielten keskuksen laatima Kielitoimiston sanakirja tukee osittain tätä määritelmää. Sen mukaan, huumeet ovat

”keskushermostoon lamauttavasti vaikuttavia aineita, huumausaine, narkoottisia aine”.⁹ Lääketieteellisen huumekategorisoinnin alaisuuteen voitaisiin periaatteessa katsoa kuuluvan myös sellaisia aineita kuten kahvi, tupakka, kannabis sekä heroiini, jotka kaikki sisältävät joitain päihdyttäviä ainesosia. Tällöin esimerkiksi tupakasta voitaisiin puhua tämän

5 Kaukonen & Hakkarainen 2002, 18-19.

6 Partanen 2002, 18.

7 Päihdehuolto laki määrittelee päihteen alkoholijuomaksi tai muuksi päihtymistarkoituksessa käytettäväksi aineeksi

8 ”Duodecim, terveyskirjasto”. 22.5.2017.

<http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=ltt02832>

9”Kielitoimiston sanakirja, huume” 22.5.2017.

<https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/netmot.exe?motportal=80>

määritelmän mukaan laillisena huumeena. Toinen yleinen näkökulma ja lähtökohta huumeiden tarkasteluun onkin juuri lainopillinen. Siinä lainsäädäntö määrittelee huumeiksi laskettavat aineet. Lainopillisessa diskurssissa puhutaan huumausaineista, sillä huumausainelaki ei tunne huume -termiä. Eri maiden kansalliset huumausainelainsäädännöt eroavat hieman toisistaan, mutta tämä ei tuota tämän tutkielman kannalta ongelmaa, koska tarkkailun pääasiallisena kohteena on nimenomaan suomalainen lainsäädäntö.¹⁰

Huumeita voidaan myös määritellä käyttötarkoituksen perusteella. Esimerkiksi Tuomisto ja Paasonen luokittelevat huumeet seuraavasti: ”Mitä hyvänsä psyykkisen vaikutuksensa takia väärinkäytettyä lääkeainetta tai muuta tuotetta kutsutaan usein huumeeksi ja sen käyttöä huumeongelmaksi.” Tällaisessa määritelmässä lääkeaine on huumetta silloin, jos sitä käytetään lääketieteellisessä mielessä epätarkoituksenmukaisesti.¹¹ Perinteisesti väärinkäytön ja oikeanlaisen käytön välinen raja on asetettu suoraan lainsäädännössä.¹² Huumeiden käyttötarkoituksen perusteella tehtävän määrittelyn eräs tunnetuimpia teorioita on tohtori Norman Zinbergin luoma teoria, jossa käyttötarkoitukseen liittyy kolme eri tekijää. Ne ovat aine (farmakologisessa mielessä), viritys (käyttäjän henkilökohtaiset taipumukset ja luonne) ja konteksti (käyttöön liittyvät ympäristöt ja merkitykset). Salasuon mukaan yhteiskunnallisessa keskustelussa painottuvat usein ainoastaan aineen ja virityksen merkitys, jolloin looginen johtopäätös on se, että huumeiden käyttö johtuu niiden aiheuttamasta riippuvuudesta, sekä käyttäjän omista henkilökohtaisista ongelmista.¹³

Huumeita koskevaan keskusteluun voidaan nähdä vakiintuneen tapa, jossa huumeilla tarkoitetaan lähtökohtaisesti vain huumausainelaissa mainittuja päihteitä. Tätä johtopäätöstä tukee myös terveyskirjaston lääketieteellisen sanaston selitys huumeelle. Siinä viitataan nimenomaan huumausainelaissa mainittuihin aineisiin: ”Huume: narkoticum, huumausaine (ark.); huumausainelain tarkoittama aine, jota käytetään sen lamauttavien, päihdyttävien tai harhoja tuottavien keskushermostovaikutusten vuoksi.”¹⁴ Vuoden 2000 huumausainetilanneraportissakin todetaan, että huumausainelainsäädännössä määritellään

10 Sarvanti 1997, 23–26

11 Tuomisto & Paasonen 1988, 313.

12 Huumausainelaki. Finlex 373/2008. <

http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2008/20080373?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=huumaus ainelaki>

13 Salasuo 2004, 39.

14 ”Duodecim, terveyskirjasto”. 22.5.2017.

<http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=ltt01190&p_haku=huume>

varsinaiset huumausaineet. Sen sijaan termin ”huume” siinä nähdään tarkoittavan lainsäädännössä mainittujen huumausaineiden lisäksi myös väärinkäytettyjä lääkkeitä.¹⁵

Tässä tutkielmassa termit huume tai huumausaine tarkoittavat varsinaisia huumausainelaissa määriteltyjä aineita (eli laittomia päihteitä). Laillisilla päihteillä tarkoitetaan lähinnä alkoholia ja tupakkaa, koska kansallinen päihdepolitiikka koskee erityisesti myös näitä aineita huumeiden lisäksi. Päihteillä tässä tutkielmassa tarkoitetaan kaikkia päihdyttäviä aineita. Jos tutkielmassa poiketaan edellä mainituista määritelmistä, löytyy tekstistä niissä tapauksissa myös siihen liittyvä erillinen huomautus.

1.3 Ehkäisevä päihdetyö

Terveellisen elämän tavoitteet ja keinot niiden saavuttamiseksi muuttuvat ajan mukana.

Terveysopista ollaan siirrytty terveystietoon ja raittiuskasvatuksesta päihdekasvatukseen.¹⁶ Ehkäisevä päihdetyö on yläkäsite kaikelle sellaiselle toiminnalle, jonka avulla pyritään vähentämään päihteiden käyttöä ja ennalta ehkäisemään päihteiden käytöstä aiheutuvia haittoja, esimerkiksi vaikuttamalla päihteiden saatavuuteen, niiden käyttötapoihin, päihteitä koskeviin asenteisiin, sekä päihdeongelman syntymistä edesauttaviin olosuhteisiin ja kulttuuriin.

Vaikuttamiskeinot voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään, jotka ovat sisäinen vaikuttaminen, ulkoinen vaikuttaminen ja kulttuurinen vaikuttaminen. Sisäinen vaikuttaminen tarkoittaa vaikuttamista yksilön asenteisiin ja tietoihin, eli sitä voidaan kutsua myös päihdekasvatukseksi.

Sisäistä vaikuttamista tapahtuu osana normaalia kasvatusta, muun muassa kodissa, kouluissa tai harrasteseuroissa. Sen ensisijaisena kohderyhmänä ovat lapset ja nuoret. Sisäistä vaikuttamista ei voi ulkoistaa täysin erillisten valistajien tehtäväksi, vaikkakin esimerkiksi terveystieto oppiaineena tukee sisäistä vaikuttamista pitkäjänteisesti ja suunnitelmallisesti institutionaalisella tasolla. Suomessa terveystiedon opetus sisältää myös päihdevalistusta ja - opetusta, joista jälkimmäinen on myös sisäisen vaikuttamisen keino kasvatuksen ohella.

Ulkoisella vaikuttamisella tarkoitetaan erilaisia päihteiden saantiin ja käyttöön vaikuttavia

15 Virtanen 2001, esipuhe.

16 Huoponen et al. 2001, 19

sääntelykeinoja, kuten verotusta tai lainsäädännössä asetettuja rajoituksia. Kulttuurinen vaikuttaminen tarkoittaa valistusta.¹⁷

Ehkäisevän päihdetyön tavoitteeksi voidaan laskea yleisesti terveellinen elämä ja hyvinvointi, sekä niiden edistäminen. Näiden tavoitteiden toteutumisen merkittävimpiä hidasteita ovat päihteiden käyttöön liittyvien historiallisten ja kulttuuristen arvojen vaikea muuttaminen sekä tieteellisen tietopohjan puuttuminen. Tieteellisen tietopohjan puuttuminen tarkoittaa sitä, että vaikka ehkäisevää päihdetyötä tehdään monien erilaisten teorioiden pohjalta ja erilaisin tuloksin, niin tieteellisistä lähtökohdista ja perustein yhdenkään näistä teorioista tai käytännöistä ei voida sanoa olevan tai olleen tähän mennessä riittävän tehokas, koska päihteiden käyttö ja siitä aiheutuvat haitat ovat pitkällä aikavälillä tarkasteltuna kasvaneet.

Tästä huolimatta ehkäisevän päihdetyön merkitystä ei tule vähätellä, koska esimerkiksi huumeita koskevista koulujen ja muiden ehkäisevää päihdetyötä tekevien sidosryhmien yhteisistä projekteista ja niiden tehokkuudesta on saatu kuitenkin viime vuosikymmeninä positiivisia tuloksia.¹⁸

Varsinkin nykyisin ehkäisevä päihdetyö on laaja käsite, mutta sen tarkastelua helpottaa jakamalla päihdetyön vaiheet kolmeen eri preventiotoiminnan¹⁹ tasoon: primaari-, sekundaari- ja tertiaaripreventioon. Primaalitasolla ennaltaehkäisyn keinot kohdistuvat yleisesti koko väestöön tai yleisryhmiin. Tällaisia keinoja ovat esimerkiksi päihdetiedon lisääminen valistuksen avulla, päihteiden saatavuuden rajoittaminen yleisin kontrollipoliittisin keinoin ja yleisen hyvinvoinnin tukeminen erilaisin sosiaalipoliittisin keinot. Koulussa toteutettu ehkäisevä päihdetyö (mukaan lukien huumevalistus) kuuluu suurimmilta osin primaaritason ennaltaehkäisykeinoihin ja on täten osa laaja-alaisempaa terveyttä ja hyvinvointia tukevaa kokonaisuutta. Sen olennaisimpana päämääränä on estää päihdekokeilujen ja -käytön aloittaminen. Sekundaaritasolla ehkäisevän päihdetyön kohteena ovat ryhmät, joilla on jo kokemusta päihteiden käytöstä tai suuri riski joutua päihteiden käyttäjäksi. Tässä vaiheessa tavoitteena on riskeistä tiedottamisen lisäksi päihteiden käytön lopettaminen. Päihteiden käyttöön pyritään vaikuttamaan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, jotta myös käytön aiheuttamat haitat jäisivät mahdollisimman pieniksi. Tertiaaritasolla ehkäisevä päihdetyö kohdistuu niin sanottuihin päihteiden ongelmakäyttäjiin ja se pyrkii minimoimaan käytöstä aiheutuvia haittoja valistuksen lisäksi hoidon ja kuntoutuksen avulla. Edellä mainittu jaottelu

17 Salasuo 2011, 15-18.

18 Manninen & Huoponen 2000, 15.

19 Preventiotoiminta tarkoittaa ennalta ehkäisevää toimintaa

on usein vakiintumaton ja iso osa eri toimenpiteistä sijoittuu tasojen väliin eri kohderyhmien tarpeiden mukaan. Tasot eivät ole myöskään toisistaan erillään, vaan ne pitää nähdä ennemminkin jatkumona ja toisiaan tukevina kokonaisuutena.²⁰

1.4 Valistus

Valistuksen (tarkemmin päihde- tai huumevalistuksen) määrittelyssä on kirjallisuudessa eroja.

Ensinnäkin päihdevalistus voidaan nähdä viestinnän keinoin toteutettavaksi päihteiden käytön ehkäisyksi. Toisaalta valistukseen voidaan laskea kuuluvaksi myös yleinen päihteisiin liittyvä kasvatus ja opetus.²¹ Tässä tutkielmassa huumevalistus on syytä nähdä yläkäsitteenä, joka sisältää osia kaikista edellä mainituista. Ehkäisevässä päihdetyössä valistuksen on perinteisesti nähty tarkoittavan sen ennaltaehkäisevää osuutta, jonka vuoksi esimerkiksi huumevalistuksen on nähty kuuluvan siis suurimmilta osin primaalitasolla toteutettavaksi. Toisaalta valistuksen asemaa ja merkitystä muilla tasoilla ei tule myöskään liikaa aliarvioida.²² Valistuksen tehtävä onkin moniosainen. Sen ensisijainen rooli on saada valistuksen kohteet pohtimaan päihteiden käyttöä yleisemmällä tasolla, eli kuinka käyttö vaikuttaa yksilön lisäksi myös käyttäjän ympärillä oleviin henkilöihin ja koko yhteiskuntaan. Toisekseen se ylläpitää päihdekasvatuksen aikaansaamia ihmisen sisäisiä mekanismeja. Valistus siis pyrkii kulttuuriseen muutokseen yksilöiden ajattelun muuttamisen sijaan – vaikka valistuksen monesti luullaan tarkoittavan juuri yksilöihin vaikuttamista. Muutos on hidas ja monen eri muuttajan välinen prosessi, jonka vuoksi valistuksen osalta syy-seuraussuhteiden löytäminen on vaikeaa. Yksittäinen valistuskampanja tai oppitunti ei välttämättä saa muutosta aikaan juuri lainkaan, mutta monien kampanjoiden ja oppituntien summalla voi olla suurikin vaikutus, tosin vasta vuosien tai vuosikymmenien kuluttua. Valistuksella ei siis voida korvata muita vaikuttamisen muotoja, vaan se toimii näiden rinnalla laaja-alaisen muutoksen aikaan saamiseksi.²³

20 Huoponen et al. 2001, 9-10.

21 Hippi 2007, 45-46.

22 Metso et al. 2009, 37,87.

23 Salasuo 2011, 18.

Valistus kerää osakseen paljon myös kritiikkiä, erityisesti sen vaikuttavuuden mittaamisen vaikeuden vuoksi. Vaikuttavuudella tarkoitetaan pitkän aikavälin muutoksia. Lyhyen aikavälin vaikutuksia on mahdollista mitata tutkimalla esimerkiksi jonkin valistuskampanjan välittömiä vaikutuksia, kuten lehtien kirjoittelua aiheesta, tai herättikö kampanja keskustelua internetissä.

Yksittäisen kampanjan vaikuttavuutta ihmisten käyttäytymiseen (kulttuurinen muutos) yhden, viiden tai kymmenen vuoden päähän sen sijaan ei voida mitata. Tulosten mittausten vaikeuden ja ennalta-arvaamattomuuden lisäksi valistusta on kritisoitu myös muun muassa yksisuuntaisesta tiedonsiirrosta ja liiallisesta monimuotoisuudesta. Kriitikot ovat asettaneet valistuksen hyödyllisyyden kyseenalaiseksi, kun huumeiden kokeilumäärät ovat kasvaneet valituksesta huolimatta. Monipuolisten tutkimusmenetelmien tai vakuuttavien tutkimustulosten puutteen takia valistusta ei tulisi kuitenkaan tuomita toimimattomaksi, vaan ymmärtää se keinona, jonka avulla on mahdollista edesauttaa pitkällä aikavälillä monia ehkäisevän päihdetyön eri tavoitteita. Myös ehkäisevää päihdetyötä tekevät tahot pitävät valistusta kritiikistä huolimatta tärkeänä osana päihteiden käytön ennaltaehkäisyä, kunhan valistus on asiapitoista, rehellistä ja avointa.²⁴

Esimerkiksi vuoden 1998 Päihdebarometrin tuloksista kävi ilmi, että suurin osa terveyskeskus- ja järjestöjohtajista näki muun muassa koulujen tuottaman huumevalistuksen erittäin tärkeänä osana ennaltaehkäisevää päihdetyötä. Noin neljä viidestä vastaajasta piti huumevalistusta ensisijaisena huumeidenkäytön ennaltaehkäisyn keinona. Huumausaineiden käyttöä tai saatavuutta rajoittavia lakejakin pidettiin tärkeinä, mutta niiden rooli nähtiin enemmänkin muuta ehkäisevää päihdetyötä tukevana. Tilanne säilyi samankaltaisena myös vuosien 2001, 2003 ja 2005 päihdebarometreissä.²⁵

Valistuksen antamisen lähtökohtana voidaan pitää valtion vastuuta kertoa päihteiden käytön mahdollisista haittavaikutuksista, sekä kansalaisten oikeutta tietää näistä. Valistuksen periaatteiden mukaan vastuu ja lopullinen päätös päihteiden käytöstä jätetään liberaalin ajattelun tapaan käyttäjälle itselleen (koskee luonnollisesti vain laillisia päihteitä). Valistus istuu siis näiltä lähtökohdiltaan hyvin yhteen länsimaisen ajattelun kanssa yksilönvapaudesta ja sen periaatteista. Jos täysi-ikäinen ihminen haluaa hänen tietoonsa saatetuista riskeistä huolimatta käyttää päihteitä, on hänellä lähtökohtaisesti siihen täysi oikeus. Tosiasiassa julkinen valta ohjaa päihteiden käyttäjien kulutuspäätöksiä ulkoisen vaikuttamisen keinoilla.

Jos valistusajattelua tarkastellaan historiallisesta näkökulmasta, niin periaatteessa siihen on

24 Manninen & Huoponen 2000, 17.

25 Hippi 2007, 43-44.

kuulunut myös ajatus koko kansan ”alaikäisyydestä”, eli toisin sanoen alamaisuudesta, jonka perusteella valtion asettamat kaikkia ihmisiä koskevat rajoitukset on koettu oikeutetuiksi.

Nykyisin alaikäisyydellä kuitenkin tarkoitetaan nimenomaan juridista alaikäisyyttä ja pakkotoimet ovat olemassa ennen kaikkea lasten ja nuorten suojelemiseksi.²⁶

1.5 Tutkimuskirjallisuus

Huumausaineisiin, huumausainepolitiikkaan ja päihde-/huumevalistukseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta on olemassa runsaasti, niin kotimaista kuin myös ulkomaalaista tuotantoa. Tutkimukseni kannalta olennaisinta oli keskittyä suomalaista huumausainekysymystä koskevaan kirjallisuuteen, joten tämän vuoksi suurin osa viittauksista kohdistuu kotimaiseen kirjallisuuteen. Tutkimukseni kannalta merkittäviä teoksia olivat muun muassa Tapani Sarvannin Huumepolitiikka ja oikeudenmukaisuusi (1997) sekä Nils Christien ja Kettil Bruunin teos Hyvä vihollinen: Huumausainepolitiikka pohjolassa (1986), joiden pohjalta oli helppo alkaa luoda kuvausta päihde- ja huumausainepolitiikan yleisistä periaatteista.

Valistuksen osalta tässä tutkielmassa viitataan useasti Markku Soikkelin kirjoittamiin artikkeleihin ja muuhun kirjallisuuteen. Hän on käsitellyt valistusta todella laajasti ja useasta erilaisesta näkökulmasta. Tärkeimpiä valistukseen liittyviä teoksia tämän tutkielman kannalta olivat Se toimii sittenkin: kuinka päihdevalistuksesta saa selvää (2011) ja Miten puhua huumeista (2002).

Suomalaita huumekysymystä ja –valistusta tarkastellessa yksittäisiä teoksia merkittävämpää on huomioida se, että hyvin usein artikkeleiden ja teosten taustalta on huomattavissa samoja henkilöitä. Jo mainittujen kirjoittajien lisäksi merkittävissä määrin tässä tutkielmassa esiintyy Osmo Kontulan, Leena Metson, Mikko Salasuon ja Juha Partasen tuottama kirjallisuus.

26 Piispa. 2011, 5.

1.6 Tutkimuskysymykset

Tässä tutkielmassa tutkimuksen pääkohteita ovat (ylä)koulussa tapahtuva huumevalistus, sen suhde kulloinkin vallinneeseen huumausainetilanteeseen sekä valistuksen mahdolliset muutokset 1970-luvulta alkaen. Huumevalistuksen muutoksen arviointi perustuu tutkimuskirjallisuudessa esitettyihin tietoihin sekä huumevalistusta opettavien biologian, liikunnan sekä terveystiedon opettajien tulkintoihin mahdollisesta muutoksesta. Jotta huumevalistuksen muutoksia voidaan ymmärtää historiallisessa mielessä paremmin, tutkielmassa tarkastellaan myös suomalaisen huumausainetilanteen muutoksia ja sen suhdetta huumevalistukseen 1960-luvulta alkaen.

Aikarajaus on edellä mainitun kaltainen, koska huumeiden käyttö yleistyi ja levisi nuorempiin ikäluokkiin Suomessa ensimmäistä kertaa jo 1960-luvulla²⁷. Yläkoulu valikoitui tutkimuksen kohteeksi sen vuoksi, koska vuonna 1970 julkaistiin ensimmäiset peruskoulua koskevat opetussuunnitelman perusteet²⁸ ja mielestäni yläkouluikäiset nuoret ovat eräs huumevalistuksen tärkeimmistä kohderyhmistä. Jotta huumetilanteen muutoksesta saa luotua tarpeeksi kattavan kuvan, tullaan tutkielmassa tarkastelemaan yleisellä tasolla myös päihdepolitiikka, päihteiden historiaa ja yhteiskunnallista asemaa. Tutkielman laajuus huomioon ottaen, tällainen tarkastelutapa edellyttää tiettyjen monimutkaisten järjestelmien tarkastelua hyvin yleisluontoisesti sekä tiivistämällä arvioita niistä. Selkeyden vuoksi joudun rajaamaan tutkielman ulkopuolelle tutkimuskysymysten kannalta epärelevanteimpia asiakokonaisuuksia. Tutkielmassa ei käsitellä erityisen tarkasti ja yksityiskohtaisesti esimerkiksi kaikkea huumeisiin liittyvää lainsäädäntöä, mahdollisia syitä nuorten huumekokeilujen taustalla, valistuksen tavoittavuutta tai pedagogisia oppimisteorioita.

Kuvaus huumeiden yhteiskunnallisesta asemasta perustuu tässä tutkielmassa pääosin huumeiden käyttömääriä indikoiviin tilastoihin ja tutkimuksiin sekä päihdepolitiikan pääpiirteisiin. Huumeisiin kohdistuva politiikka on osa yleistä päihdepolitiikkaa, jonka vuoksi tutkielmassa sivutaan myös päihdepolitiikan osalta alkoholia ja tupakkaa, sekä niiden historiallista merkitystä huumeiden nykyiseen poliittiseen asemaan. Huumekysymyksen suhdetta nuorisokulttuureihin tarkastellaan hyvin yleisellä tasolla, koska tämän tutkielman ensisijaisena tehtävänä on luoda kuvaus kulloinkin vallinneen huumetilanteen ja valistuksen

27 Huumetilanteen muutoksista 1960-luvulla tarkemmin luvussa 3.1

28 Opetussuunnitelman perusteista tarkemmin luvussa 3.2

välisestä suhteesta. Ehkäisevän päihdetyön osalta tarkastellaan erityisesti huumevalistusta ja yläkoulua sen toteuttajana. Pedagogisten vaikutusmekanismien tarkemman analysoinnin sijaan tutkielmassa keskitytään enemmän huumevalistuksen konkreettisiin muutoksiin. Yläkoulun huumevalistus valikoitui tutkimuksen kohteeksi sen vuoksi, koska koko peruskoulun huumevalistus olisi ollut tutkielman koko huomioon ottaen liian laaja kokonaisuus. Toinen syy yläkoulun valintaan oli se, että juuri yläkouluikäisissä nuorissa on ja on ollut suhteellisen paljon huumeiden ensikokeilijoita.

Tämän tutkielman tutkimuskysymykset ovat:

1. Miten Suomen huumausainetilanne on muuttunut Suomessa 1960–2010-lukujen välisenä aikana?

2. Miten huumevalistus on muuttunut 1970–2010-lukujen välisenä aikana?

a. Onko huumausainetilanteen ja huumevalistuksen muutosten välillä nähtävissä syy-seuraussuhteita?

b. Millaisia tulkintoja yläkoulun opettajat tekevät huumevalistuksen mahdollisen muutoksesta?

c. Millaisia haasteita huumevalistus on kohdannut ja mahdollisesti kohtaa tulevaisuudessa?

1.7 Aineisto ja metodi

Huumeiden käytön laajuutta ja sen muutosta on mahdollista tarkastella muutamasta erilaisesta näkökulmasta, esimerkiksi tutkimalla huumeiden käyttäjämääriä, huumausainerikollisuutta tai ehkäisevän päihdetyön huumetilastoja. Tässä tutkielmassa tulkinnat huumeiden käytön laajuudesta ja muutoksista perustuvat pääasiassa varusmiesten ja koululaisten huumeiden käyttö- ja kokeilumääriä tutkineisiin tutkimuksiin ja tilastoihin. Käyttömäärien kehitystä tarkastelemalla huumeiden käytön kehityksestä saa historiallisesta näkökulmasta katsottuna selkeän kuvan. Huumeiden käyttö- ja kokeilumääriä koskevia tutkimuksia tarkastellessa täytyy kuitenkin ottaa huomioon huumeisiin liittyvien tutkimusten luonne. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kyselyjen tulokset eivät välttämättä ole tavoittaneet huumeiden käytön todellista

laajuutta, vaan todennäköisesti esittävät sen todellista laajuutta vähäisempänä. Kyselyjen otantojen ulkopuolelle on todennäköisesti voinut jäädä suhteessa enemmän huumeita kokeilleita, kuin heitä jotka eivät ole kokeilleet, tai vastaajat ovat voineet salata tai unohtaa huumekokeilujaan. Tämän vuoksi huumeita kokeilleiden tai niitä käyttävien henkilöiden määrä on todennäköisesti hieman suurempi, kuin mitä luvut osoittavat.²⁹ Tutkimukset eivät myöskään ole toistensa kanssa suoraan verrannollisia, koska esimerkiksi kyselyjen kohderyhmät voivat poiketa toisistaan tai kysymyksenasettelu on voinut olla erilainen. Tästä huolimatta luvut soveltuvat tarpeeksi hyvin kuvaamaan sitä, kuinka huumeiden käyttö on muuttunut suhteessa normaaliväestöön ja kuinka huumeiden sosiokulttuurinen asema on muuttunut.³⁰ Valistuksen osalta tarkastelun painopiste kohdistuu tässä tutkielmassa pääasiassa yläkouluikäisiin nuoriin, jotka ovat ehkäisevän päihdetyön kannalta eräs tärkeimmistä huumevalistuksen kohderyhmistä.³¹ Päihde- ja huumausainepolitiikan osalta ensisijaisina tarkastelun kohteina ovat Suomessa harjoitettu päihde- ja huumausainepolitiikka. Yhteiskunnallisen aseman tarkastelussa vertailuun tuodaan alkoholi ja tupakka.

Merkittävin yksittäinen huumetilanteen tarkasteluun liittyvä lähdekirjallisuuden teos oli Pekka Hakkaraisen väitöskirja Suomalainen huumekysymys: huumausaineiden yhteiskunnallinen paikka Suomessa toisen maailmansodan jälkeen (1992), jossa huumetilannetta tarkastellaan ja arvioidaan muun muassa 1960-1980-lukujen huumeiden käyttäjämäärien perusteella.³² Kouluvalistuksen kannalta merkittävin lähdeteos oli Teija Heikkisen ja Osmo Kontulan tutkimus Koulujen huumeopetus – tutkimus lukuvuodesta 1989-1990 (1992), joka antaa monipuolisen ja hyvän yleiskuvan 1990-luvun vaihteen koulujen huumeopetuksesta. Heikkisen ja Kontulan käyttämä kyselylomake oli huomattavasti monipuolisempi ja yksityiskohtaisempi, kuin tämän tutkielman aineistonkeruussa käytetty, joka vaikeuttaa tulosten suoraa vertailua.

Tämän lisäksi suoraa vertailua vaikeuttaa keskeisesti myös erilainen kysymyksenasettelu ja analyysissä käytettyjen tutkimusmetodien erilaisuus. En siis juurikaan vertaa näiden kyselyiden tuloksia suoraan keskenään, vaan Heikkisen ja Kontulan tutkimustulokset toimivat yhtenä (mutta merkittävänä) osana lähdekirjallisuutta.³³

Kouluvalistusta koskeva aineisto muodostuu Heikkisen ja Kontulan tutkimuksen lisäksi peruskoulua koskevista opetussuunnitelmien perusteista, joita ovat vuoden 1970 peruskoulun

29 Partanen & Metso 2003, 245.

30 Partanen & Metso 1999, 144.

31 Herranen 2010, 26.

32 Hakkarainen 1992.

33 Heikkinen & Kontula 1992, liitteet 1, 2 ja 3.

opetussuunnitelmakomitean mietintö I ja II, peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 1985, peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 1994, peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 2004 ja peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 2014. Näiden lisäksi aineistona toimii huumevalistusta opettavien opettajien kyselyvastaukset. Aineiston tukena toimii koulujen huumevalistusta koskeva tutkimuskirjallisuus. Kysely toteutettiin sähköpostikyselynä lähettämällä kyselylomakkeen³⁴ internetlinkki sähköpostitse Biologian ja maantieteen opettajien liiton (BMOL ry) sekä Liikunnan ja Terveystiedon Opettajat ry:n (Liito) jäsenille.

Valitsin juuri näiden yhdistysten jäsenet kyselyni kohteiksi, koska biologia sekä liikunta ja terveystieto ovat ne oppiaineet, joiden piiriin huumevalistus on eri vuosikymmeninä eniten painottunut. Internet-linkki ohjasi vastaajat Kyselynetti.com -nimiselle sivustolle, jossa vastaaminen kysymyksiin tapahtui suoraan verkkoselaimella. Vastaaminen tapahtui omatoimisesti 20.1.2016 – 11.2.2016 välisenä aikana. Sähköpostiviestissä oli erikseen ilmoitettu kyselyn aukioloaika. Vastausajan päätyttyä kysely suljettiin, eikä siihen enää tämän jälkeen pystynyt vastaamaan. Aineiston keruumenetelmäksi valikoitui sähköpostikysely, koska kyselyn toteutuksen päätavoitteena oli saada mahdollisimman paljon yläkoulun opettajien näkemyksiä huumevalistuksesta eri vuosikymmeniltä.

Kyselyyn vastaajia oli yhteensä 90 henkilöä, joista 61 (=n) henkilön³⁵ vastaukset valikoituivat lopulliseksi tutkimusjoukoksi. BMOL ry ilmoitti perusjoukon kooksi 1600 henkilöä ja Liito ry:n kotisivujen³⁶ mukaan vuoden 2015 päättyessä täysmääräistä jäsenmaksua maksavia jäseniä oli 997 henkilöä. Yhteensä tutkielman perusjoukko oli siis arviolta noin 2600 henkilöä.

Tutkimusjoukon koko edustaa siis noin 2,3 prosentin osuutta perusjoukosta, jonka vuoksi kyselyn tulokset eivät edusta, tai niitä ei tule yleistää koskemaan koko perusjoukkoa. Sen sijaan kyselyvastauksista saadut tulokset antavat vain yksittäisiä näkökulmia huumekysymyksen ja - valistuksen tarkasteluun, etenkin niiden historiallisessa mielessä. Tutkimusjoukon vastausten arvioin jakautuvan siten, että BMOL ry:n jäsenten vastausten osuus on noin 28 prosenttia ja Liito ry:n jäsenten vastausten osuus on noin 72 prosenttia³⁷. Huomioin vastaajien opettamat

34 Liite 1

35 Vastaajista tarkemmin luvussa 5.2

36 ”Liito ry. Jäsenet” <https://liito-fi-

bin.directo.fi/@Bin/09b7cf54ac4b9fa854c97f302e8eceb7/1486375049/application/pdf/347689/Vuosikertomus_

15.pdf>

37 Kyseessä on arvio, koska jäsenmäärätiedot ovat joko vuoden vanhoja tai perustuvat yhdistyksiltä saatuihin arvioihin. Ei voida myöskään olla täysin varmoja kumpaan yhdistykseen kukakin vastaaja kuuluu, koska tätä ei erikseen kyselyssä kartoitettu. Opetettavien aineiden, sekä muiden avointen vastausten perusteella oli kuitenkin mahdollista päätellä, kumpaan yhdistykseen kukakin vastaaja todennäköisesti kuuluu.

oppiaineet tutkimusaineistoa analysoidessani ja toin sen tutkielmassa esille, jos koin sen tutkimuskysymysten kannalta relevantiksi.

Aineistossa jokainen vastaaja sai oman numerotunnuksen 2-62, joiden avulla vastaukset ja vastaajat oli myöhemmin helppo tunnistaa ja yhdistää toisiinsa. Tutkielman aineistoista karsiutuivat pois sellaisten henkilöiden vastaukset (yhteensä 29 vastaajaa), jotka eivät opettaneet huumevalistusta yläkoulussa, tai eivät olleet saattaneet kyselyä loppuun.

Tutkimusaineistoon valituista henkilöistä osa opetti huumevalistusta yläkoulun lisäksi myös jollain toisella asteella. Tässä tutkielmassa ei kuitenkaan perehdytä siihen, että erosivatko monella eri kouluasteella opettavien opettajien näkemykset sellaisten opettajien näkemyksistä, jotka opettivat pelkästään yläkoulussa. Sähköpostitse tai muuten sähköisesti tapahtuvassa aineiston keruumenetelmässä kysyttävät asiat joudutaan rajamaan valmiiseen lomakkeeseen.

Tässä tutkielmassa käytettyä kyselylomaketta ei aikataulullisista syistä voitu testata ennen aineiston keruuta. Näiden syiden vuoksi ei voida olla täysin varmoja siitä, ovatko vastaajat ymmärtäneet kysymykset samalla tavoin kuin kysymyksen laatija.

Kysely sisälsi yhteensä 18 kysymystä, joista seitsemän kysymystä sisälsi valmiit monivalintavastausvaihtoehdot ja loput 11 kysymystä olivat avoimia kysymyksiä. Kysymykset 1-5 olivat taustoittavia kysymyksiä. Näistä erityisesti huumevalistuksen opettamisen aloittamisvuotta koskeva kysymys on erityisen tärkeä selittävä muuttuja tämän tutkielman kannalta, koska sen perusteella muita kysymyksiä pystyi tarkastelemaan ja vertailemaan toisiinsa ajallisessa kontekstissa. Vastaajat jakautuivat kolmeen eri ryhmään³⁸ sen perusteella, milloin vastaaja oli ilmoittanut aloittaneensa huumevalistuksen opettamisen. Tein kyseisen jaottelun siksi, että huumevalistuksen mahdollista muutosta olisi mahdollista tarkastella myös opettajien omaan kokemukseen peilaten. Kysymykset 6-13 koskivat huumevalistusta ja kysymykset 14-18 koulun ulkopuolisia huumevalistusta tarjoavia sidosryhmiä. Aineiston analyysivaiheessa kävi varhain selväksi, että kysymyksenasettelu epäonnistui kahden kysymyksen³⁹ – joissa pyydettiin arvioimaan kysymystä suhteessa omaan uraan – osalta, koska suurin osa vastaajista oli aloittanut uransa vasta vuoden 2004 aikana tai sen jälkeen. Muista vastauksista kävi ilmi, että juuri oman uran lyhyys oli tuottanut isolle osalle vastaajista ongelmia näiden kysymysten kohdalla. Kysymyksen asettelu on kuitenkin siltä osin perustelu, koska kyselyn tavoitteena oli saada opettajilta sellaisia vastauksia, jotka perustuisivat heidän

38 Jaottelusta tarkemmin luvussa 5.1

39 Kysymys numero 7. ” Onko huumevalistukseen liittyvä koulusi virallinen ohjeistus mielestäsi muuttunut urasi aikana?” ja kysymys numero 8. ” Koetko huumevalistuksen muuttuneen pedagogisesti urasi aikana?”.

työelämässään saatuihin autenttisiin kokemuksiin. Tältä osin kysymyksenasettelut onnistuivat tehtävässään. Varsinaisten kysymysten jälkeen vastaajilla oli myös mahdollista täydentää vastauksiaan avoimessa ”Lisättävää ja palaute” -osiossa.

Tutkielman aineiston analyysimenetelminä sovellettiin sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia tutkimusmenetelmiä. Suomen huumetilanteen ja sen muutoksen analysointi tapahtui soveltamalla aikasarja-analyysia jo olemassa oleviin huumausaineiden käyttö- ja kokeilumääriä koskeviin tutkimuksiin. Aikasarjassa tutkittavasta ilmiöstä on tehty mittauksia tai havaintoja ajallisesti toisiaan seuraavina ajankohtina. Näin saatu data on tämän jälkeen jäsennetty ja kuvattu tilastollisin menetelmin. Aikasarja-analyysiä soveltamalla on mahdollista tehdä johtopäätöksiä myös ilmiön ajallisten muutosten taustatekijöistä.⁴⁰ Kyselylomakkeen vastausten analyysimenetelmät riippuivat jokaisen kysymyksen kohdalla erikseen kysymyksenasettelusta, jonka johdosta sovelsin sekä määrällisiä että laadullisia analyysimenetelmiä. Kaikkien monivalintakysymysten (kysymykset 6, 7, 8, 10, 11, 14 ja 17) vastausten tuottaman aineiston tulokset esitän suorina prosenttijakaumina, joista teen myös sanallisia tulkintoja.

Opettajien käsityksiä huumeista (4. Kerro lyhyesti mitä termi ”huumeet” sinulle tarkoittaa) oli mahdollista analysoida soveltamalla niiden tulkintaan kvantitatiivispainotteista teema- analyysiä⁴¹, jonka avulla pystyin ryhmittelemään vastauksia luomieni teemojen⁴² mukaisesti.

Teemoja olivat (1) Kielletty/laiton, (2) Vaarallinen/terveydelle haitallinen, (3) Huumaava/päihdyttävä/keskushermostoon vaikuttava ja (4) Käyttötapa vaikuttaa määrittelyyn.

Teeman 1 mukaisissa vastauksissa huumeita määritteli niiden lainsäädännöllinen asema, teeman 2 mukaisissa vastauksissa niiden terveydelle haitallisuus tai muu erikseen määrittelemätön vaarallisuus, teeman 3 mukaisissa vastauksissa niiden kemialliset vaikutukset välittäjäaineisiin (terveydelle haitallisuus ei tullut välttämättä erikseen ilmi) ja teeman 4 mukaisissa vastauksissa käyttötapa vaikutti määrittelyyn. Vastaukset saattoivat sisältää useamman eri teeman, jolloin myös tilastoin ne tämän mukaisesti, eli yksi vastaus saattoi ilmentää jopa kaikkia neljää luomaani teemaa. Tämän vuoksi tulokset voivat antaa vaikutelman, että vastaajia olisi ollut enemmän kuin 61 henkilöä. Teema-analyysi soveltui parhaiten (ja ainoastaan) tämän kysymyksen analysointiin, koska vastaukset ja kuvailut olivat tarpeeksi

40 Aikasarja-analyysi, Jyväskylän yliopisto. <

https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/aineiston-analyysimenetelmat/aikasarja- analyysi>

41 Teemoittelu, Jyväskylän yliopisto. <

https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/aineiston-analyysimenetelmat/teemoittelu>

42 Liite 2

lyhyitä ja sisällöllisesti suppeita analyysin tarkoituksenmukaiseen toteutukseen. Teemoittelun jälkeen tarkastelin vastauksia yksityiskohtaisemmin soveltamalla fenomenografista analyysiä.⁴³ Tällä tavoin pyrin saamaan esiin huumeisiin liittyvien erilaisten luonnehdintojen kirjon ja vaihtelun.

Kyselylomakkeen muiden avoimien kysymysten (kysymykset 1, 2, 3, 5, 9, 12, 13, 15, 16 ja 18) vastausten analysoimiseen sovelsin laadullista sisällönanalyysiä. Laadullinen sisällönanalyysi on tekstianalyysi, jossa tarkastelun kohteena ovat tekstiaineistot. Sitä soveltaen tutkittavasta ilmiöstä pyritään muodostamaan tiivistetty kokonaisuus. Sen avulla on myös mahdollista tarkastella aineistoa eritellen, yhtäläisyyksiä ja eroja etsien sekä tiivistäen. Teema-analyysi ei olisi soveltunut näiden kysymysten vastauksiin, koska ne olivat pääsääntöisesti liian laajoja ja monipuolisia mielekkään teema-analyysin soveltamiseksi.⁴⁴

Huomioitavaa on myös se, että kysymyksissä ”10. Miten huumevalistus on mielestäsi onnistunut tehtävässään eri vuosikymmeninä?” ja ”11. Kuinka laadukasta huumevalistukseen liittyvä virallinen opetusmateriaali (oppikirjat, opettajankirjat, jne.) on mielestäsi ollut eri vuosikymmeninä?” vastausvaihtoehdot ovat vuosikymmenien mukaisesti, eivätkä esimerkiksi vastaajaryhmien jaottelun mukaisesti. Päädyin tähän ratkaisuun sen vuoksi, koska valistuksen onnistumisen arviointiin vaikuttavat todennäköisesti monet sellaiset asiat, jotka eivät ole sidoksissa opetussuunnitelman perusteiden julkaisusykliin. Myöskään huumevalistuksessa käytetty opetusmateriaali ei välttämättä ole ei ole sidoksissa siihen. Vuosikymmenvaihtoehdot alkavat vasta 1980-luvulta, vaikka tutkimuskysymyksissä aikarajaus on asetettu vuosien 1970- 2016 välille. Tämä johtui siitä, että en uskonut suurimmalla osalla vastaajista olevan autenttisia kokemuksia 1970-luvun huumevalistuksesta. Aavistus osui siltä osin oikeaan, vain kaksi vastaajaa oli aloittanut huumevalistuksen opettamisen jo 1970-luvulla.

43 Fenomenografinen analyysi, Jyväskylän yliopisto. <

https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/aineiston- analyysimenetelmat/fenomenografinen-analyysi>

44 Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006.

2 PÄIHTEET JA YHTEISKUNTA

2.1 Päihde- ja huumausainepolitiikka

Päihdepolitiikkaa on esimerkiksi sellainen valtiovallan harjoittama politiikka, jolla pyritään ohjaamaan kansalaisten päihteiden kulutusta haluttuun suuntaan.⁴⁵ Suomalaisessa yhteiskunnassa päihdekysymystä on totuttu käsittelemään nimenomaan valtiollisella tasolla.

Päihdepolitiikka voidaan jakaa vielä erikoistuneimpiin osa-alueisiin, kuten alkoholipolitiikkaan ja huumepolitiikkaan. Suomessa päihdepolitiikan keskeisimmät toimenpiteet on suunnattu perinteisesti valtapäihde alkoholia kohti, joka on määrällisesti eniten käytetty päihde. Toisaalta huumeita käytetään usein muiden päihteiden lisäksi, eikä niinkään niiden sijaan. Tämän vuoksi huumeita ei tule tarkastella liikaa pelkän huumausainepolitiikan näkökulmasta, vaan ennemminkin osana yleistä päihdepolitiikkaa.⁴⁶ Julkinen valta voi vaikuttaa suoraan kansalaisten päihteiden käyttöön ulkoisella vaikuttamisella, eli sääntelyllä. Tällaisia ulkoisen vaikuttamisen sääntelykeinoja ovat muun muassa verotuksen kohdentaminen sekä laissa asetetut rajoitukset päihteiden käytölle ja myynnille. Rajoitusten tarkoituksena on suojella käyttäjän itsensä lisäksi myös niitä, jotka eivät halua tai saa (alaikäiset) käyttää päihteitä.⁴⁷ Suomen päihdepolitiikan tavoitteena on vähentää tupakan, alkoholin, huumausaineiden ja muiden päihteiden käytön, sekä rahapelaamisen aiheuttamia sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja. Suomessa julkinen valta toteuttaa päihdepolitiikkaa yhteistyössä yleishyödyllisten yhteisöjen kanssa näiden tavoitteiden toteuttamiseksi. Tavoitteet ovat kirjattuina suoraan muun muassa päihdehuoltolakiin (41/1986)⁴⁸ ja lakiin ehkäisevän päihdetyön järjestämisestä (523/2015)⁴⁹, joka voimaan tultuaan korvasi raittiustyölain (828/1982). Edellä mainittujen lakien lisäksi päihdepolitiikkaan ja erityisesti ehkäisevää päihdetyötä koskevaan

45 Hippi 2007, 19.

46 Jaatinen et al. 1998, 3.

47 Piispa 2011, 5.

48 Päihdehuoltolaki. Finlex 41/1986. <

http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1986/19860041?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=P%C3%

A4ihdehuoltolaki>

49 Laki ehkäisevän päihdetyön järjestämisestä. Finlex 523/2015. <

http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2015/20150523?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=Laki%20 ehk%C3%A4isev%C3%A4n%20p%C3%A4ihdety%C3%B6n%20j%C3%A4rjest%C3%A4misest%C3%A4>

lainsäädäntöön liittyvät oleellisesti myös lastensuojelulaki (417/2007)⁵⁰ ja laki perusopetuslain muuttamisesta (1136/2003)⁵¹. Alaikäisten altistumista päihteiden käytön vaikutuksille pyritään tehokkaammin ehkäisemään heitä erikseen koskevilla lainsäädännön erityisrajoituksilla ja valistuksella. Päihteiden käyttöön kuluvat rahat pyritään ohjaamaan mahdollisimman tehokkaasti valtion tuloiksi (esimerkiksi verotuksen avulla), joilla on mahdollista rahoittaa muun muassa päihteiden käytöstä aiheutuneiden yhteiskunnallisten haittojen hoitoa⁵².⁵³ Vuonna 2010 alkoholin käytöstä aiheutuvat haitat maksoivat julkiselle sektorille noin 0,9-1,1 miljardia euroa⁵⁴. Huumeiden osalta summa oli arviolta 229–284 miljoonaa euroa⁵⁵. Vuosien 2006–2010 välillä huumeiden haittakustannukset julkiselle sektorille kasvoivat reaalisesti keskimäärin noin 8 prosenttia. Ehkäisevään huumetyöhön suunnatut avustukset kuitenkin vähenivät 23 prosenttia. Avustusten vähenemisestä huolimatta, ehkäisevää päihdetyötä koskevat huumehaittakustannukset olivat vielä vuonna 2010 alkoholihaittakustannuksia suuremmat.⁵⁶

50 Lastensuojelulaki. Finlex 417/2007 <

http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2007/20070417?search%5Btype%5D=pika&search%5Bpika%5D=Lastensu ojelulaki>

51 Laki perusopetuslain muuttamisesta. Finlex 1136/2003. <http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2003/20030477>

52 Kuvio 1

53 Sarvanti 1997, 197-198.

54 Alkoholihaittakustannusten suhde Suomen bruttokansantuotteeseen oli vuonna 2010 noin 0,7 prosenttia

55 Huumehaittakustannusten suhde Suomen bruttokansantuotteeseen oli vuonna 2010 noin 0,2 prosenttia

56 ”Päihdehaittakustannukset 2010” 5.4.2017 <https://www.thl.fi/fi/tilastot/tilastot-aiheittain/paihteet-ja- riippuvuudet/alkoholi/paihdehaittakustannukset>

Kuvio 1. Julkiset alkoholi- ja huumehaittakustannukset (keskiarvot) pääryhmittäin vuonna 2010

Lähde: Päihdehaittakustannukset 2010, THL.

Päihdepolitiikkaa tarkastellessa täytyy muistaa, että vaikka virallinen päihdepolitiikka pohjautuu toisaalta yksilön oikeuksien ja toisaalta yhteiskunnan etujen suojeluun sekä näiden yhteen sovittamiseen, niin päihdepolitiikan taustalla vaikuttaa myös muita toimijoita ja intressejä. Esimerkiksi tupakka- ja alkoholiteollisuus ovat taloudellisesti merkittäviä toimijoita.

Osittain siitä syystä päihdepolitiikka kohdistuukin niihin eri tavoin kuin huumausaineisiin. Aina näin ei ole kuitenkaan ollut, vaan sekä alkoholi että tupakka olivat oman aikansa yhteiskunnan hyviä vihollisia, jotka tästä huolimatta vakiinnuttivat asemansa eurooppalaisissa yhteiskunnissa yleisesti käytettyinä ja hyväksyttyinä päihteinä. Kumpaakin näitä päihdettä on jossain vaiheessa historiaa syytetty erilaisista yhteiskunnallisista ongelmista, mutta siitä huolimatta niiden rajallinen käyttö on nykyisin sosiaalisesti hyväksyttyä ja lainsäädännön sallimaa.⁵⁷

Huumausainepolitiikka on Suomessa tiiviisti osa yleistä päihdepolitiikkaa, mutta kuten aiemmin mainittu, sitä voidaan tarkastella myös itsenäisenä päihdepolitiikan osa-alueena.

Suomessa valtioneuvosto määrittelee huumausainepolitiikan lopullisen linjan, mutta politiikan lähtökohtina voidaan pitää Yhdistyneien kansakuntin (YK) vuoden 1961

57 Christie & Bruun 1986, 11, 52–55.

huumausaineyleissopimusta⁵⁸⁵⁹ ja vuoden 1971 psykotrooppisia aineita koskevaa yleissopimusta⁶⁰⁶¹. Huumausainepolitiikan päälinjojen voidaan katsoa perustuneen näihin sopimuksiin jo siis usean vuosikymmenen ajan. Suomi on myös sitoutunut Euroopan unionin huumausainestrategiaan ja siellä asetettujen tavoitteiden (esimerkiksi huumeiden käytöstä aiheutuvien haittojen vähentäminen) saavuttamiseen.⁶²

Vasta vuonna 1996 Suomessa aloitettiin asiantuntijayhteisön johdolla koko maata koskeva kansallisen huumausainepoliittisen strategian luominen. Suomen ensimmäinen kansallinen huumausainestrategia valmistui vuonna 1997. Lähtökohtina strategian esitykselle ja periaatepäätökselle oli YK:n hyväksymä huumepoliittinen lähestymistapa, jossa huumausaineiden kysyntää ja tarjontaa pyritään vähentämään, sekä minimoimaan huumausaineiden käytöstä aiheutuvia haittoja. Strategiassa todetaan myös huumausainepolitiikan toteutumisen olevan melko yhdenmukaista, vaikka maasta onkin aiemmin puuttunut valtakunnallinen huumestrategia. Huumeiden käytön ehkäisyssä eräinä tärkeimpinä toimina mainitaan opetus ja valistus. Valistuksen osalta strategiassa todetaan esimerkiksi seuraavasti:

”Valistus tavoittaa kaikki nuorisoryhmät varsin kattavasti. Riittävä koulutus ja tiedotus on jatkossakin turvattava. Tällä sektorilla tärkein tehtävä on huume- ja päihdevalistuksen sisällön kehittäminen. Valistuksen on oltava totuudellista

ja sen on vastattava nuorten omia elämänkokemuksia. Tasokas valistus tukee nuorten itsenäistä ajattelu- ja toimintakykyä sekä elämänhallintaa. Tässä on välttämätöntä käynnistää ja tukea tutkimus- ja kokeiluhankkeita sekä tuottaa

nykyistä vaikuttavampia valistusprojekteja ja huumetietoaineistoa.” ⁶³

Vuoden 1997 julkaistn strategian jälkeen valtioneuvosto on tehnyt (tämän strategian pohjalta) huumausainepoliittisia periaatepäätöksiä tasaisin väliajoin. Viimeisin valtioneuvoston periaatepäätös huumausainepolitiikasta on tehty vuonna 2016 ja se on voimassa vuoteen 2019 asti. Se on valmisteltu erillisessä huumausainepoliittisessa koordinaatioryhmässä, jossa mukana

58 Suomessa sopimus ratifioitiin vuonna 1965 ja se astui voimaan myöhemmin samana vuonna

59 Vuoden 1961 huumausaineyleissopimuse. Finlex 43/1965.

<http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsviite/1965/19650043>

60 Suomessa sopimus ratifioitiin vuonna 1972 ja se astui voimaan 1976

61 Asetus psykotrooppisia aineita koskevan yleissopimuksen voimaansaattamisesta. Finlex 60/1976.

<http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1976/19760060>

62 Eu- ja kansainvälinen huumausainepolitiikka. <http://stm.fi/huumausainepolitiikka/eu-ja-kv>

63 Suomen huumestrategia 1997, 23. <

http://www.emcdda.europa.eu/system/files/att_229795_EN_FI_1997_%20National%20drugs%20policy%20doc ument.pdf>

ovat olleet sosiaali- ja terveysministeriö, sisäasiainministeriö, oikeusministeriö, opetus- ja kulttuuriministeriö, ulkoasiainministeriö, valtiovarainministeriö, Poliisihallitus, Tulli, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Lääkealan turvallisuus ja kehittämiskeskus Fimea, Valtakunnansyyttäjänvirasto, sekä Opetushallitus. Uusin periaatepäätös noudattaa samaa linjaa edellisten periaatepäätösten mukaisesti. Sen ydinviesti on:

”Huumausainepoliittinen linja ei muutu: Suomi on politiikassaan sitoutunut Yhdistyneiden kansakuntien huumausaineiden vastaisiin yleissopimuksiin ja Euroopan unionin huumausainestrategiaan vuosille 2013-2020.”⁶⁴

Periaatepäätöksessä korostetaan muun muassa, että huumausainepolitiikkaa tulee toteuttaa yhteistyössä lääkepolitiikan kanssa, huumausainepolitiikkaa koskevan perustason työn pitkäjänteisyyttä, eri toimijoiden välistä yhteistyötä, huumausaineiden kysyntää ja tarjontaa vähentävien toimien tasapainoisuutta, huumeista aiheutuvien haittojen vähentämistä ja perus- sekä ihmisoikeuksien toteutumista. Periaatepäätöksessä esitellään myös lyhyesti viisi tärkeintä huumausainepoliittisen yhteistyön tavoitetta, jotka ovat:

”1) huumausainepolitiikan kansallinen koordinaatio, 2) ehkäisevä työ ja varhain puuttuminen, 3) huumausainerikollisuuden torjunta, 4) huumausaineriippuvuuden hoito ja huumeongelman haittojen vähentäminen ja 5) EU- ja kansainvälinen yhteistyö.”⁶⁵

Päätöksestä käy ilmi myös päätöksen arvioidut vaikutukset. Taloudellisten vaikutusten osalta päätöksessä todetaan, että niitä ei ole, mutta yhteiskunnallisiksi vaikutuksiksi arvioidaan eri hallinnonalojen välisen yhteistyön tukevan ehkäisevää huumetyötä sekä huumausaineista aiheutuvien riskien ja haittojen vähentämistä. Tutkielmani kannalta periaatepäätöksen relevantein tavoite on kohta 2: Ehkäisevä työ ja varhainen puuttuminen, jossa korostetaan varhaista puuttumista nuorten huumeiden käyttöön. Asetetun tavoitteen mukaan kouluissa ehkäisevää päihdetyötä tehdään monialaisessa oppilashuollossa, jossa yhteistyössä ovat mukana muun muassa koulun henkilöstö, oppilaiden huoltajat, kunnan päihdetyöntekijä, poliisi ja ehkäisevää päihdetyötä toteuttavat järjestöt.⁶⁶ Huumausainepolitiikka, siihen liittyvät periaatepäätökset ja ehkäisevän päihdetyön tavoitteet perustuvat pitkälti vallitsevaan

64 Valtioneuvoston periaatepääös huumausainepolitiikasta 2016-2019. Verkkojulkaisu <

http://valtioneuvosto.fi/paatokset/paatos?decisionId=0900908f804fcd5a>

65 Valtioneuvoston periaatepääös huumausainepolitiikasta 2016-2019. Verkkojulkaisu <

http://valtioneuvosto.fi/paatokset/paatos?decisionId=0900908f804fcd5a>

66 Valtioneuvoston periaatepääös huumausainepolitiikasta 2016-2019. Verkkojulkaisu <

http://valtioneuvosto.fi/paatokset/paatos?decisionId=0900908f804fcd5a>

huumetilanteeseen, jota seurataan Suomessa suhteellisen tiiviisti ja josta raportoidaan tasaisin väliajoin. Raporteissa huumetilannetta tarkastellaan monesta eri näkökulmasta, muun muassa yleisen päihdepolitiikan, huumausainelainsäädännön, huumeiden käytön, käytöstä mahdollisten haittojen sekä terveydenhuollon näkökulmista.⁶⁷

Suomessa huumausaineiden käyttö määriteltiin ensimmäisen kerran rangaistavaksi teoksi vuonna 1966, jolloin tuli voimaan huumausaineasetus (514/1966)⁶⁸. Huumeiden käytöstä tuli Suomessa rikosoikeudellinen asia vuonna 1972, jolloin ensimmäinen huumausainelaki (41/1972)⁶⁹ saatettiin voimaan.⁷⁰ Nykyisen huumausainelain mukaan huumausaineet ovat laittomia ja niiden käyttö, myynti, laiton maahantuonti tai hallussapito on rangaistavaa.

Laittomiin päihteisiin kohdistuva huumausainepolitiikka eroaa siis muusta – laillisia päihteitä koskevasta – päihdepolitiikasta erityisesti siltä osin, että huumepolitiikka perustuu ensisijaisesti ajatukseen huumeiden täysmääräisestä kieltämisestä, ja vasta toissijaisesti ajatukseen käytön rajoittamisesta. Tämä lähtökohta on ollut Suomessa vallalla siitä asti, kun huumeet kriminalisoitiin, eikä muutokselle ole nähty tähän mennessä vielä tarvetta.⁷¹

Suomessa huumausaineisiin liittyvää lainsäädäntöä soveltavat suoraan poliisi, oikeusviranomaiset, tulli, sekä rajavartiosto. Näiden valtion organisaatioiden tavoitteena on rajoittaa kansalaisten mahdollisuuksia saada haltuunsa huumeita, sekä välittää tai käyttää niitä.

Sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön tehtävänä on muun muassa ehkäistä huumeiden käytön aloittamista ja auttaa huumeiden käyttäjiä huumeiden käytön lopettamisessa.

Opetusviranomaiset ja muut sidosryhmät tekevät paljon valistusyhteistyötä sosiaali- ja terveysviranomaisten kanssa.⁷²

Huumausainepolitiikan ei kuitenkaan voida sanoa olevan yleismaallisesti yhtenäistä, vaikka tavoitteet ovatkin hyvin samankaltaisia, eli huumeiden käytön ja huumeongelmien ennaltaehkäisy. Huumepoliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi on nähty olevan kaksi erilaista mallia. Ensimmäisessä mallissa päämääränä on rajoittaa kaikkea huumausaineiden käyttöä.

Kuten edellä on esitelty, suomalainen huumausainepolitiikka vastaa tavoitteiltaan suurimmaksi osaksi tätä mallia.⁷³ Muun muassa Ruotsi ja Norja ovat asettaneet jopa viralliseksi tavoitteeksi huumevapaan yhteiskunnan. Huumeiden käytön kriminalisointi on tämän mallin ehdoton

67 Varjonen et al. 2012, 3.

68 Finlex 514/1966, Asetus vuoden 1961 huumausaineyleissopimuksen määräysten soveltamisesta

69 Finlex 373/2008, Huumausainelaki.

70 Kauhkonen & Hakkarainen 2002, 252.

71 Virtanen 2001, 2

72 Sarvanti 1997, 198.

73 Sarvanti 1997, 202.

edellytys. Tavoitteen saavuttamiseksi huumausaineiden käyttö pyritään pitäämään myös sosiaalisesti tuomittavana. Toisessa mallissa pyrkimyksenä taas on minimoida huumeiden käytöstä aiheutuvia haittoja (esimerkiksi Hollannissa noudatetaan tämän mallin mukaista huumausainepolitiikkaa). Huumausainepolitiikka muodostuukin hyvin usein paikkallisten olosuhteiden mukaisiksi, eli ne ovat ennemminkin käytännöllisiä kuin ideologisia ratkaisuja.

Toteutettuihin poliittisiin ratkaisuihin vaikuttavat myös huumekysymyksen poliittiset tulkinnat, joukkotiedotuksen luomat mielikuvat sekä kansalaismielipiteen ja painostusryhmien vaatimukset.⁷⁴

Suurimmassa osassa maailmaa huumeet ovat pääsääntöisesti olleet rikosoikeudellinen ongelma, mutta esimerkiksi Portugalissa huumekysymystä on ryhdytty tarkastelemaan ensisijaisesti terveydenhuollollisesta näkökulmasta. Viime vuosina huumausaineita koskevaan keskusteluun on murtautunut myös huumeiden vapauttamista puoltavia puheenvuoroja, jopa Yhdistyneiden Kansakuntien tasolla.⁷⁵ Huumeiden viihdekäytönkin vapautumista on jo tapahtunut, esimerkiksi Uruguayssa ja muutamissa Yhdysvaltojen osavaltioissa, joissa kannabiksen viihdekäyttö on vapautettu 2010-luvun aikana tiedostetuista käytön aiheuttamista terveysriskeistä huolimatta. Lyhyen aikavälin tuloksia vapauttamisen aiheuttamista hyödyistä ja haitoista on jo saatu jonkun verran. Esimerkiksi Yhdysvalloissa hyödyt ovat tulleet esille muun muassa verotulojen kasvuna ja kipulääkkeiden aiheuttamien kuolemien laskuna, mutta toisaalta haittoja ovat olleet esimerkiksi alkoholin käytön lisääntyminen ja terveydenhuollon kustannusten kasvu. Tulevaisuus näyttää mitä pitkäaikaisvaikutuksia vapauttamisesta seuraa.

Käytön vapauttamisella ei siis tässä vaiheessa ole vielä suurta merkitystä suomalaisen huumepolitiikan kannalta, koska tieteellistä tutkimustietoa on olemassa vielä liian vähän näin suuria terveyspoliittisia päätöksiä ajatellen. Suomalaisen huumevalistuksen vakuuttavuudelle tämä tosin voi luoda haasteita.⁷⁶

74 Suomen huumestrategia 1997.

<http://www.emcdda.europa.eu/system/files/att_229795_EN_FI_1997_%20National%20drugs%20policy%20do cument.pdf >,14-15.

75 Kontula & Koskela 1992, 155-156.

76 Kailanto & Kotovirta 2015. ”Kannabiksen laillistamisen kokemuksia maailmalta” <

http://www.haaste.om.fi/fi/index/lehtiarkisto/haaste12015/kannabiksenlaillistamisenkokemuksiamaailmalta.html

>

2.2 Päihteiden yhteiskunnallinen asema

Päihteiden yhteiskunnallista asemaa on ehkä helpoin tarkastella siitä näkökulmasta, että mikä niiden asema on lainsäädännössä. Ainakin se toimii hyvänä lähtökohtana tarkastelulle. Hyvin usein päihteiden lainsäädännöllinen asema määrittelee myös sen, kuinka niiden käyttöön suhtaudutaan sosiaalisella ja yhteiskunnallisella tasolla. ⁷⁷ Laillisista päihteistä tupakan historia Euroopassa ulottuu 1500-luvulle asti. Vaikka tupakka alkoi suhteellisen nopeasti nauttia suurta suosiota kansan parissa, niin valtioiden politiikassa tupakan vastustus ja suosio vaihtelivat alusta alkaen. Poliittinen suhde tupakkaan muodostui lähinnä sen mukaan, oliko kyseessä tupakan tuoja- vai viejävaltio, eli taloudellisilla vaikutuksilla oli suuri merkitys suhtautumiseen.

Yleisimpiä sääntelykeinoja tupakoinnin hillitsemiseksi olivat maahantuonnin rajoittaminen, tupakan pano verolle, sekä kasvatuksen ja myynnin monopolisoiminen. Toisaalta tupakan käyttöä myös suojeltiin valtiovallan toimesta, varsinkin jos sen merkitys kansantaloudelle oli huomattava. Vuosisatojen kuluessa tupakka lopulta vakiinnutti asemansa hyväksyttynä päihteenä sosiaalisella ja yhteiskunnallisella tasolla.⁷⁸

Pitkällä aikavälillä tarkasteltuna voidaan todeta, että Suomessa tupakointi on vähentynyt 1950- luvulta lähtien, jolloin vielä 80 prosenttia miehistä tupakoi. Nykyään vastaava lukema on alle 30 prosenttia.⁷⁹ Toisaalta kieltolainkaan ei olla nähty olevan toimiva ratkaisu tupakoinnin lopettamiseksi kokonaan yhteiskunnallisella tasolla. Maailmassa ainoastaan Bhutanissa on kokeiltu laajamittaista tupakkakieltoa, jonka perusteella tupakan myymistä tai polttamista ei sallittu julkisilla paikoilla. Tupakkakielto ei kuitenkaan osoittautunut varteenotettavaksi tai kestäväksi vaihtoehdoksi, vaan tupakan myynti siirtyi lainmuutoksen jälkeen ainoastaan pimeille markkinoille.⁸⁰ Huumevalistuksen kannalta onkin ongelmallista, että vaikka nykyisin tupakan mahdolliset terveydeyshaitat ovat hyvin tiedossa, niin siitä huolimatta sen käyttö on vielä laillista (vaikkakin rajoitettua). Eräs merkittävä syy tähän on tupakan suuri taloudellinen merkitys. Valtio saa tuloja tupakkaveron kautta ja monikansallisten tupakkayhtiöiden edustajat tekevät käytäväpolitiikkaa lainsäätäjäelinten edustajien kanssa ja käyttävät miljoonia euroja

77 Christie & Bruun 1986, 46–47.

78 Lahtinen 2007, 21, 23–24.

79 Duodecim. ”Tupakointi Suomessa”. 7.2.2012 <

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=ldk00294>

80 Lahtinen 2007, 173-174.

vaikuttamiseen, jotta tupakan käyttöä rajoittavien lakien ja asetusten voimaantulo vähintäänkin hidastuisi.⁸¹

Tupakan ohella toinen päihdepolitiikan kohteena oleva laillinen päihde on alkoholi. Päihteenä alkoholi eroaa tupakasta erityisesti siltä osin, että sen vaikutukset aivojen välittäjäaineisiin tulevat näkyvämmin esille käyttäjässään (päihtymys). Ero alkoholin ja tupakan vaikutusten välillä on niin voimakas, että päihtynyt alkoholin käyttäjä ei saa Suomessa esimerkiksi käyttää moottoriajoneuvoja, tai että työnantajalla on tietyin rajoituksin oikeus irtisanoa humalassa työskentelevä työntekijä, kun taas tupakan käyttö on ainoastaan rajattu tupakkapaikoille ja tauoilla toteutettavaksi.⁸² Tältä osin maallikon on ehkä helpompi rinnastaa alkoholi laittomiin huumeisiin, kuin mitä esimerkiksi tupakka, jonka riippuvuuspotentiaali on kuitenkin kaksi kertaa suurempi kuin alkoholilla.⁸³ Myös alkoholin nykyiseen yhteiskunnalliseen asemaan vaikuttaa osin sen pitkä historia. Esimerkiksi useat Euroopan maat ovat olleet kauan tunnettuja laadukkaista alkoholituotteistaan, kuten esimerkiksi Tanska oluistaan, Ranska viineistään tai Skotlanti viskeistään. Alkoholin yhteiskunnallinen asema Suomessa on lähtökohdiltaan myös hyvin pitkälti kulttuuri- ja talouslähtöinen. Alkoholin asema yleisesti hyväksyttynä päihteenä on nykyisin niin vankka, että alkoholinkäytön lainsäädännölliset rajoittamisyritykset voivat olla niitä ajaville poliitikoille vaikeita toteuttaa, esimerkkinä vaikkapa alkoholiveron korotukset.

Tämän vuoksi poliittinen suhtautuminen alkoholiin on ollut ristiriitaista kautta aikain, samaan tapaan kuin tupakankin suhteen.⁸⁴

1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella alkoholiin suhtauduttiin paikoittain hyvinkin kielteisesti ja sen käyttöä vastustettiin. Vastustaminen johti raittiusliikkeiden perustamiseen ja esimerkiksi Suomessa jopa alkoholin käytön täyskieltoon. Suomessa kieltolaki astui voimaan 1919, mutta se ei kuitenkaan tuottanut toivottuja tuloksia ja laki purettiin vuonna 1932.⁸⁵ Vaikka alkoholin aiheuttamat sosiaaliset ja terveydelliset haitat ovat terveydenhuollon näkökulmasta kiistattomat (esimerkiksi Iso-Britanniassa sen vahinkorekisteri⁸⁶ on laskettu olevan laajempi kuin millään toisella päihteellä)⁸⁷, niin tästäkään huolimatta sen käyttöä ei ole

81 ”Tupakkajätti lobbasi EU-poliitikkoja 1,5 miljoonalla eurolla”. 8.9.2013 < http://www.is.fi/taloussanomat/art- 2000001808860.html>

82 Kaarne & Aalto 2009. Alkoholi ja työelämä <http://www.duodecimlehti.fi/lehti/2009/8/duo98006>

83 Riippuvuutta aiheuttavien aineiden vertailu. 13.6.2016 < https://www.thl.fi/fi/web/alkoholi-tupakka-ja- riippuvuudet/ehkaiseva-paihdetyo/keskeiset-kasitteet/paihteiden-riippuvuus-vertailu>

84 Christie & Bruun 1986, 48-52.

85 Helsingin Sanomat, ”Kieltolaki päättyi 80 vuotta sitten”.

86 Kuvio 2

87 Nutt et al. 2010. “Drug harms in the UK: a multicriteria decision analysis” 1.11.2010. <

http://www.thelancet.com/pdfs/journals/lancet/PIIS0140-6736(10)61462-6.pdf>