1. Johdanto
4.2 Huumevalistuksen uudet tuulet
Huumevalistuksen lähtökohdat alkoivat muuttua 1990-luvun kuluessa. Muutoksen taustalla voidaan nähdä muun muassa huumeiden käyttäjämäärien kasvaminen, huumetiedon lisääntyminen sekä muuttuneet käsitykset oppimisesta. Pelottelupropagandan ja ainekeskeisen valistuksen jälkeen huumevalistus muuttui enemmän neutraalimman asiatiedon jakamiseksi, jota kutsuttiin normatiivisen uskomuksen malliksi. Sen taustateoriana toimi tieto-asenne-käyttäytyminen-malli, eli sen avulla pyrittiin vahvistamaan huumeiden käyttöön vaikuttavaa sosiaalista kontrollia ja normeja. Toisin sanoen normatiivisen uskomuksen malliin perustuva
140 Huumetilanne Suomessa 2014, s31.
https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/125568/THL_RAPO1_2015_web%20%281%29.pdf?sequence=1
141 Hakkarainen & Metso 2003, 246-248.
valistus yritti tehdä huumeiden käytöstä sosiaalisesti ei-hyväksyttävää. Tämä oli kasvatuksellisesta ja eettisestä näkökulmasta katsottuna askel parempaan suuntaan, mutta valistuksen ei koettu olevan vieläkään tarpeeksi tehokasta. Mallin käytöstä raportoitiin positiivisiakin tuloksia, mutta siihen liittyi myös monia ongelmia. Esimerkiksi ympäröivän yhteiskunnan ja valistajien esimerkin tuli olla yhdenmukaista valistuksen sanoman kanssa.
Kasvatuksellisessa mielessä mallin suurin ongelma oli se, että valistus ei nojannut valistettavien omaan ajatteluun, vaan tottelevaisuuteen. Tällöin valistus ei vedonnut varsinkaan niihin nuoriin, joille huumeiden käyttö edusti vastakulttuuria ja kapinallisuutta.142 Huumeiden käyttäjämäärien kasvu myös näkyi nuorten huumeasenteissa. Ne nuoret joilla oli kokemuksia kannabiksen käytöstä, arvioivat kannabiksen myös vaarattomammaksi kuin muut vastaajat, joilla ei ollut henkilökohtaisia kokemuksia kannabiksen käytöstä.143
2000-luvulla huumevalistuksen keskiöön nousivat huumeiden käytöltä suojaavien tekijöiden vahvistaminen ja käytölle altistavien tekijöiden pois karsiminen, eli elämäntaito-opetus.
Valistuksessa painotetaan enemmän, kuinka kieltäytyä huumeista, millaisia ovat terveelliset elämäntavat tai missä on mahdollista viettää vapaa-aikaa ilman päihteitä. Tällöin aineet itsessään ovat jääneet enemmän sivuosaan.144 Persoonallisuuden piirteisiin vaikuttavia valistusmalleja kutsutaan affektiivisiksi malleiksi. Niiden avulla pyritään vahvistamaan esimerkiksi kykyä vastustaa sosiaalista painetta huumeiden käyttöön, itsetuntoa ja päätöksentekokykyä. Toinen hyvin samankaltainen malli on sosiaalisten taitojen valistusmalli, joka perustuu sosiaalisen oppimisen teoriaan. Siinä keskiössä ovat käytännön taitojen oppiminen ja niiden harjoittelu, eli se siis käytännössä vaatii valistettavien aktiivista osallistumista harjoituksiin. Kolmas valistusmalli on itseuskomusmalli. Siinä perusajatuksena on se, että henkilöiden suoriutuminen riippuu suurimmaksi osaksi siitä, kuinka hyvin henkilöt uskovat suoriutuvansa. Sen tavoitteena on saada valistettavat uskomaan itseensä ja omiin kykyihinsä. Tämän avulla he saavat positiivisia kokemuksia, joiden on nähty edistävän päihteettömyyttä.145
Vuonna 1994 julkaistiin taas uusi opetussuunnitelman perusteet. Siinä oppilaiden terveyden ja hyvinvoinnin parantamiseen otetaan kantaa yleisemmällä tasolla, eikä siinä ole enää kansalaistaitoa erillisenä oppiaineena. Terveyteen ja hyvinvointiin liittyvien kysymykset
142 Huoponen et al. 2001, 18.
143 Rimpelä et al. 1995, 25.
144 Soikkeli 2011, 27.
145 Soikkeli 2001, 50-53.
tulevat esille tarkemmin terveyskasvatukseen liittyvissä aihekokonaisuuksissa146. Peruskoulun terveyskasvatuksen yleisiksi tehtäviksi on mainittu tukea oppilaan tervettä kasvua ja kehitystä, sekä terveyttä edistävää käyttäytymistä. Sivistävän terveyskasvatuksen kohdalla todetaan ennakoivasti, että riskejä ja terveysuhkia korostava tieto ei välttämättä saa sen kaipaamaa ymmärrystä ja vastakaikua nuorilta. Yleisten suuntaviivojen lisäksi, opetussuunnitelman perusteissa terveyskasvatusta käsitellään myös yksityiskohtaisemmin oppiainekohtaisissa luvuissa. Biologian osiossa ”Tavoitteet ja keskeiset sisällöt” mainitaan muun muassa tällainen tavoite: ”Oppilas oppii ottamaan vastuuta omasta terveydestään ja omaksuu terveellisiä elämäntapoja.”, sekä keskeisiin sisältöihin opetussuunnitelman mukaan kuuluu: ”...terveyttä edistävät ja vaarantavat tekijät”. Biologiaa oppiaineena käsittelevä luvussa mainitaan, että opetuksen suunnittelussa tulee ottaa huomioon myös muihin oppiaineisiin sisältyvä terveys- ja perhekasvatus. Liikuntaa koskevassa oppiaineosiossa ja erikseen yläasteelle korostetuissa kohdissa mainitaan itsehoitoteemat, joista yksi on päihde- ja vaikutusaineiden käytön ehkäisy.
Opetussuunnitelman mukaan käsiteltävät teemat nousevat nuorten omasta kokemusmaailmasta ja heille merkityksellisistä asioista. Vuoden 1994 opetussuunnitelman perusteet käsittelee huumeita ja päihdevalistusta hyvin väljästi. Se jättää vuoden 1985 opetussuunnitelman perusteiden kaltaisesti paikallisten opetussuunnitelmien suunnittelijoille suhteellisen vapaat kädet huumevalistuksen toteutuksen suhteen.147
Seuraava perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet julkaistiin vuonna 2004. Siinä yläkoulun oppiainejaon kohdalla esiintyy uutena oppiaineena terveystieto, jota ei edellisissä opetussuunnitelman perusteissa ollut. Biologian tai liikunnan opetuksen tavoitteissa tai keskeisissä sisällöissä päihteitä tai terveyskasvatusta ei mainita enää erikseen, mutta sen sijaan kemian opiskelun tavoitteisiin päihde- ja vaikutinaineiden vaarallisuuden ymmärtäminen on mainittu. Terveystiedon oppiainekuvailussa mainitaan kuitenkin, että terveystiedon opetusta tulee suunnitella yhdessä muun muassa biologian ja liikunnan kanssa. Terveystiedon keskeisissä sisällöissä mainitaan tupakka, alkoholi ja muut päihteet, sekä niihin liittyvät mielihyvä, riippuvuus sekä valintojen teko. Arviointikriteereissä oppilailta odotetaan kykyä kuvata ja pohtia päihteiden, esimerkiksi huumeiden käyttöön liittyviä terveysriskejä ja riippuvuutta, sekä käytön syitä ja seurauksia. Näiden lisäksi oppilailta odotetaan myös esimerkkejä keinoista, joilla välttää päihteiden käyttöä. Oppiaineiden lisäksi myös oppilashuollon tavoitteissa ja keskeisissä periaatteissa on mainittu, että paikallisista
146 Aihekokonaisuudet ovat oppiainerajat ylittäviä, tärkeiksi ja ajankohtaisiksi katsottuja teemoja, joita on mahdollista käsitellä useissa eri oppiaineissa tai muun koulutyön ohessa
147 Peruskoulun opetussuunnitelman perustet 1994, 9, 32, 34, 81-83, 107.
opetussuunnitelmista tulee löytyä ohjeet siitä, millaisin toimenpitein ja kenen johdolla koulu puuttuu tupakointiin ja muiden päihteiden käyttöön. Aihekokonaisuuksissa päihteet mainitaan turvallisuuteen ja liikenteeseen liittyvässä osiossa. Sen keskeisiin sisältöihin kuuluu päihteiltä suojautuminen omassa elinympäristössä.148
Viimeisin, eli vuoden 2014 Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet on hyvin samankaltainen tätä edeltäneen opetussuunnitelman perusteiden kanssa ehkäisevän päihdetyön osalta. Oppiaineiden ja opetuksen lisäksi myös oppilashuolto on mainittu päihteiden käyttöä ehkäisevänä ja käyttöön puuttuvana tekijänä. Terveystiedon tavoitteissa painotetaan kokonaisvaltaista terveyteen ja hyvinvointiin liittyvää opetusta, joka toteutuu ikätasoisesti etenevissä, mahdollisesti oppiainerajat ylittävissä opetuskokonaisuuksissa. Keskeisissä tavoitteissa päihteet mainitaan myös erillisenä terveyden vaaratekijänä. Opetuksen sisällössä tulee ottaa huomioon nuoren mielen riippuvuudet, sekä päihteet ja niiden käytön ehkäisy.
Huumeita ei mainita erikseen lainkaan. Kuten kahdessa aiemmassakin, niin myös vuoden 2014 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa päihde- ja huumevalistusta koskeva ohjeistus on hyvin väljä. Sen opetukselliset toteutuskeinot tai painotukset jätetään paikallisen tason opetussuunnitelman varaan.149
Nykyisessä oppimiskäsityksessä oppilaan rooli on olla aktiivinen tiedon etsijä ja -tuottaja.
Faktoja ja tietoa tarjoavan yksisuuntaisen opetuksen lisäksi on tärkeää, että oppilailla on mahdollisuus oppia tuntemaan omaan terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä asioita myös aidon vuorovaikutuksen kautta. Vuorovaikutuksessa tulee ennen kaikkea ottaa huomioon nuorten kehityksen ja kasvun eri vaiheet sekä tukea niitä. Kouluissa tapahtuva huumevalistus ei ole mikään yksittäinen projekti, vaan se on osa koulun olemassa oloa ja tapaa toimia.
Opetussuunnitelman mukaisen valistuksen toteuttamisesta vastaavat koulussa opettajien lisäksi myös muut tahot, kuten terveydenhoitoja, muu oppilashuoltoon liittyvä henkilöstö, sekä koulun ulkopuoliset sidosryhmät, jotka yleensä järjestävät erilaisia huumevalistustapahtumia.
Opetussuunnitelmien ulkopuolisten valistustapahtumien järjestämistä ei seurata Suomessa säännöllisesti, mutta niitä järjestetään nykyisinkin suhteellisen paljon. Vuonna 2008 noin kaksi kolmesta yläkoulusta oli järjestänyt terveydenhuoltoon liittyviä teemapäiviä. Teemapäivien sisältöihin kuuluu erilaisia elämysreittejä tai muuta esittävää opetusta, kuten päihdeputket, päihdebussit, lyhytelokuvat tai draamamenetelmät.150
148 Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004, 25, 201-202.
149 Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014, 83, 399.
150 Varjonen et al. 2012, 51-53.
Suomen huumevalistus on siitä poikkeuksellista verrattuna muuhun Eurooppaan, että Suomen lisäksi vain Iso-Britanniassa ja Irlannissa terveystieto on erillinen oppiaine. Muualla koulut turvautuvat huumevalistuksen järjestämisessä koulun ulkopuolisiin tahoihin paljon enemmän, kun taas Suomessa luotetaan enemmän koulun itsensä tuottamaan huumevalistukseen. Se tarkoittaa osaltaan sitä, että myös valistajien koulutuksesta täytyy pitää huolta. Suomessa terveystiedon opettajilta vaaditaan aineenopettajankelpoisuus.151 Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että terveystieto oppiaineena olisi juuri paras tai ainoa oikea tapa huumevalistuksen toteuttamisessa. Huumekysymys on monimutkainen kokonaisuus. Jos terveydentiedon opettajalla ei ole tarpeeksi tietoa asiasta, niin tällöin opettajalla ei välttämättä ole myöskään laadukkaan valistuksen toteuttamiseen tarvittavia valmiuksia.
Kouluvalistuksen eräänä merkittävänä haasteena voidaan 2000-luvulla nähdä muun muassa internetin välityksellä leviävä huumetieto. Seppälän ja Mikkolan näkemyksen mukaan joukkotiedotusvälineiden ja kouluvalistuksen välittämään tietoon luottavat ensisijaisesti sellaiset ihmiset, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia huumeiden käytöstä. Sanomalehtien huumeuutisoinnista hyvin suuren osan voidaan katsoa olleen huumepelkoa lisäävää ja vahvistavaa vielä 2000-luvullakin152. Huumeiden käyttäjät taas luottavat enemmän ystäviltään ja internetistä saatuun tietoon. Internetissä esiintyy tieteellisesti tutkitun tiedon lisäksi myös paljon kokemuspohjaista tietoa, jota huumeidenkäyttäjät jakavat toisilleen. Kokemuksiin pohjautuva tieto voi olla sekä huumeiden käyttöä suosivaa (esimerkiksi elämyksellisiä tarinoita huumekokemuksista), että myös käyttöä ehkäisevää (esimerkiksi varoituksia tiettyjen aineiden käytön suhteen).153 Ylipäätään yhteiskunnassa tuotetaan ja levitetään paljon erilaista ja keskenään osin ristiriitaista tietoa huumeista. Toisistaan eroavan tiedon lisäksi ongelmana on myös eri tietolähteistä saadun tiedon arvioimisen vaikeus, eli on vaikeaa erottaa esimerkiksi mielipiteet, tutkimustieto ja ideologisesti värittyneet kannanotot toisistaan.154
151 Soikkeli 2011, 23-24.
152 Piispa 2001, 469.
153 Seppälä & Mikkola 2004, 39-42.
154 Huoponen 2001, 21-23.