oli sellainen, että olin jo pitkään ihmetellyt ihmisten (paikallisten ja ulkomaalaisten) puheita, käyttäytymistä ja reaktioita

liit-tyen siihen, miten, mitä ja kuka saa puhua paikasta N. Olin havainnut selkeän, erikoisen, keskusteluissa väistämättä esiin nousevan punaisen langan eli mitään negatiivista ei saa sanoa, vähiten minä, joka liitettiin niin sanottuihin ulkopuolisiin. Toisin sanoen, minun kannattaisi ulkomaalaisena hiljetä tai ei ainakaan verrata mitään näkemääni, kokemaani oman itsen ”aikaisempaan”

elämään. Kokemus tällaisesta arjen viitekehyksestä on jotain, mitä en ole aiemmin kokenut, se on täysin absurdia, ja muistutti minua hiljalleen

jonkin-laiselta ideologiselta aivopesulta, jossa minun toivottiin kuuluvan joukkoon, joka hyväksyy sen, mitä takapihalla tapahtuu. Minut haluttiin osaksi proses-sia, jossa maan ”tapahtumat” lakaistaan maton alle, eihän niitä todellisuu-dessa edes tapahdu, ja jos jotain tapahtuikin, en minä ulkopuolisena voi niistä mitään ymmärtää. Toisaalta ehkä mitään merkittävää ei koskaan tapahtu-nutkaan, vaan kaikki oli ihan normaalia tälle ”joukolle”. Tunsin olevani ainoa, harva yksilö, joka koki tilanteen perin erikoiseksi. Luontaisena tarkkailijana ja muotoilijana tunnistin tarpeen tuoda tämä ilmiö, sen outous ja omitui-suus, paperille. Samalla kun tämä erikoinen ”joukko” toisilleen tuntemattomia ihmisiä, joihin törmäsin toistuvasti, pyöritti oravanpyöräänsä ja samalla kun oravanpyörä pyöri pyörimistään – minä vastustin hyppäämästä mukaan pyörän pyörimiseen. Kieltämättä ajatuksissani oli, ja on edelleen, että mistä on tosi-asiassa kyse. Mistä tämä outous on lähtöisin? Tässä vaiheessa ajatteluani käännän loogisen, rationaalisen ja ongelmanratkaisuun pyrkivän mieleni pois päältä, sillä asia on kompleksinen ja hankalasti paikannettavissa, ja sen sijaan unohdan ja käytän taiteellista ajatteluani. Näin tuon tämän ilmiön, jonka keskiössä olen ja elän, näkyviin. Taiteellinen tutkimus pyrkii myös Varton (2017) mukaan esittämään rajauksia kompleksisesta maailmasta, sen uutena kuvana.

Tässä tutkimuksessa pyrin tuomaan esiin niin perusteellisesti kuin pystyn kuvauksen siitä, miten yllä kuvaamani ilmiö kehittyi konkreettisista arjen tapahtumista typografiseksi outouttamiseksi – synnyttäen matkalla satoja teoksia ja tapahtumia. Työskentelyni päämäärä on arjen kielen ja sanojen muuttaminen taiteen kieleksi. Tarkoitukseni ei ole analysoida itsestäni ulkoi-sia käsityksiä tai muiden mielipiteitä ilmiöstä, vaan piirrän matkaani todel-lisista tapahtumista sadoiksi teoksiksi, joiden kautta havainnollistan tätä tunnistamaani ilmiötä. Koen olevani ilmiön edessä yksin, koska myönnän avoi-mesti ilmiön olevan olemassa. Tästä johtaen, tekemiseeni kuuluu piilottami-sen ja esittämipiilottami-sen samanaikainen dialogi, jota kuvaan teoksissa. Haluan näyt-tää ja haluan piilottaa näkyvistä, haudata totuuden ambivalenttiin muotoon.

Luovassa prosessissa ilmiö astuu paperilleni. Taiteessa astutaan uuteen todellisuuteen, mutta kyse ei ole todellisuuden kuvittamisesta, vaan taide on tutkimusmatka. Inspiraationani on ollut Franz Kafkan ”Linna”-teos, jonka luin 2000-luvun alussa. Tarinan protagonistin kykenemättömyys toimittaa vies-tiä perille on jäänyt mieleeni kuin eilinen päivä. Tai ei tarina, vaan tunnelma, joka kirjaa lukiessa otti minusta vallan. Omassa arjessani tunsin usein eläväni tuossa kirjassa ja kafkamaisessa todellisuudessa – mutta vain paikassa N.

Sen sijaan, että jättäisin kokemani ja paikan N. muistojen arkistoihin, avaan

arkistot avoimeksi ja taiteellisen tutkimuksen hyötykäyttöön. Toivon tutkimukseni inspiroivan muita tutki-joita siinä, miten nykyhetkeä ja arjen ympäristöä voi taiteessa kuvata käyt-tämällä hyödyksi esimerkiksi sanoma-lehtien sanoja ilmiön kuvaamiseen.

Näin kuvaan ammattitaitoni kautta ilmiötä, joka astuu parhaiten esiin taiteen kautta. Kun reaalimaailmassa eteeni tulee seinä, menen seinän läpi ja muutan puhumattoman puheen taiteeksi. Kiinnostavaa on, että kuvaamani ja täysin todellinen ilmiö ei tunnu olevan tarkoituksenmukaista esittää tai edes relevanttia – monien mielestä. Monet ovat montaa mieltä monista asioista – miten relevantteja nämä mielipiteet sitten ovat? Tämä on oman tutkimukseni vastus, joka tulee esiin tässä raportissa.

En kuitenkaan pyri tutkimukses-sani selvittämään, tuskin pystyisin-kään, mistä tässä ilmiössä on reaali-maailman tasolla kyse, sillä se ei ole taiteellisen tutkimuksen tarkoitus.

Se olisi vastoin outouttamisen mene-telmääni ja sen logiikkaa. Voin vain todeta, että toistuvasti maasta N. ja sen tapahtumista pitäisi joko vaieta tai puhua ”hiljennetyn, köyhän ja kollektiivisesti uhrautuneen” kansan näkökulmasta. Keskityn tämän sijaan kompleksisen tilanteen kuvaamiseen ja maailman uudelleen järjestämi-seen minulle tutulle paperikoolle.

Samalla kun maahan N. reaalimaail-massa saapuu koulutetuista kansain-välisistä ulkomaalaisista koostuvia ryhmiä, eikä ainoastaan länsimaalai-sia, ryhmät toinen toisensa jälkeen ryhtyvät avustamaan

yhteiskunnallis-ten ongelmien ratkaisussa. Samana hetkenä minä pohdin, miksi paikal-lisella tasolla samojen yhteiskun-nallisten ongelmien ratkaisuun ei suhtauduta kollektiivisesti, ideolo-gisesti ja palavasti Miksi ongelmille ei tehdä mitään? Pitäisikö jotain tehdä? Loppuun jää vain kysymyksiä siitä, oliko tai onko yhteiskunnalli-sia haasteita edes totuudellisesti olemassa. En pyri vastaamaan tähän-kään mahdottomaan kysymykseen, päinvastoin suhteeni on apofaattinen.

Mutta juuri tästä tilasta, tästä kyvyt-tömyydestäni löytää vastausta, olen pyrkinyt kuvailemaan tätä tilannetta ja kokemustani typografisen outout-tamisen menetelmän avulla. Olen käyttänyt graafisen muotoilijan, kirja-muotoilijan ja typografian ammatti-taitoani sekä omaa henkilökohtaista silmääni havaitsemani ympäristön yksityiskohtien kuvaamiseen graafi-sena muotoiluna, jolla on merkitystä ja josta tulee taidetta, joka antaa tilan subjektiiviseen kuvaamiseen. Etsin merkityksellistä muotoa ja siitä puhu-mista teoreettisesti tutkimuksessani.

Teosten polyfonia projisoi monimer-kityksisyyden tuomista paperille esit-täen, että edessä on ratkaisu, jonka ministeriökin validoi.

Ketä kiinnostaa, mitä paikassa N. tapahtuu? En usko, että yleisesti kovinkaan montaa, jollei ihminen asu itse maassa tai ole matkustanut sinne ja siellä. Tämän tutkimuksen aiheena ei ole maa, ei sen asukkaat eikä se, mitä siellä tapahtuu. Tämän taiteel-lisen työskentelyn ja tutkimuksen aiheena on visualisoida, miten oma käsitys paikasta, siis oma

yksityi-nen tietoisuus paikasta muuttui niin, että syntyi tarve tuoda tästä arjesta

”jotain” näkyviin. Kutsun tätä tilaa outouttamisen tilaksi. Se on tarina, joka minulle maasta kerrottiin, josta olin kuullut, lukenut ja johon uskoin.

Nyt tämä tarina muuttuu myytti-sestä realistiseksi ja sitten teen siitä taiteen – kyseessä on metamorfoosi turistin henkisestä ja naiivista kotoi-sasta kodista, johon avautuu hiljalleen pelottava väkivallan kehto. Olohuo-neen seinä ulkomaailmaan hajoaa.

Tämä outouttamisen tilaus vapaut-taa arjen ”yleisesti hyväksytyt” tapah-tumat ja niiden kauhun paperille taiteelliseen prosessiin vastapuhu-jaksi tälle myyttiselle seinälle, joka vakaasti kuin tiilirakennus seisoo tantereellaan, jatkaa tarinointiaan kehitysavusta ja yhteishyvästä ja sorretusta kansasta. Karnevalismissa (Bahtin, 1991) vakavia aiheita käsi-tellään naurun kautta. Ministeriöni edustaa nimenomaan tätä näkökul-maa näkökul-maailnäkökul-maan. Tällöin kaikki saavat puhua, kaikki saavat oman estradinsa ja kaikki saavat kertoa tarinansa.

Vakava–naurullisessa ajattelussa yhdistyy nimensä mukaan vakavuus, joka on naurettavaa. Tällä tarkoite-taan, että ”kuvauksen kohde esitetään ilman minkäänlaista eeppistä tai traa-gista välimatkaa”. (Bahtin 1991, 160.) Tässä kohtaa tarkoitan, että elin nyky-hetkeä ympäristössä, joka on outo, olen silti siellä paikallinen ja kuvaan nykyhetkeä kriittisesti karkean tuttavallisella ja röyhkeällä,

grotes-ovat länsimaisia vaatteita ja sandaa-leita käyttäviä murtomiehiä, raiskaa-jia, varkaita ja prostituoituja. Näytän pimeän puolen yhteiskunnasta. Nämä ammattirikolliset asuvat ja toimivat lähistöllä, puhuvat kanssani englantia samalla vyöhykkeellä, joka on tutta-vallisessa kontaktissa loputtoman, päättymättömän nykyhetken kirjain-ten ja sanojen tulvan kanssa. He tuot-tavat tapahtumia, uutiset levittävät tapahtumia mediaan, minkä kään-nän kaiken sanataiteeksi ja runoiksi.

Hämmästelen, miksi tämä ei lopu.

4.2

OUTOUTTAMISEN