Installaatio taustakuvana selfieihin, 2016

on moninainen. Minun ministeriö nion fiktiivinen ja ”me” (minä) pystymme tekemään silti jo paljon. Vaikka mitään ei edes tarvitse tehdä. Kirjoittaminen auttaa asioiden käsittelyssä, että ne eivät jää mieleen vellomaan. Kirjoitta-malla tapahtumat paljastuvat näkyväksi ja todeksi. Yhdessä uutisten kanssa ministeriöni piirtää riipaisevan pelottavan kuvan ympäristöstä, ja sen nyky-hetkestä, jonka kuvittelin aikoinaan olevan turvallinen paikka asua.

TUOTANTOKETJUSSA

Minulla oli oma tuotantolinja ja jakelin satoja julisteita kaduille, joka oli minulle julkaisuväylä. Rahoitin työn pääasiassa itse, mutta Suomen suurlähe-tystö rahoitti näyttelyitäni ja rahottivat muun muassa ministerin teettämi-sen. Usein mieheni ja hänen lapsensa olivat mukana jakelemassa julisteita.

Alussa toimin myös yksin keskellä päivää tai aamuisin. Halusin ujuttaa uutta nähtävää perinteisten katujulisteiden, kuten No Mercy -julisteiden, tilalle.

Pohdin usein, että antakaa tosiaankin minulle armoa, sillä en enää ikinä haluisi nähdä yhtäkään näistä turruttavista nyrkkeilyjulisteista. Ne edustivat minulle älyttömyyttä ja leikkimistä tekniikalla ja toimintaa, missä ei ole päätä eikä häntää.

20. No Mercy –sarjatuotantoa bussipysäkillä, 2016. [Ennen.]

Halusin sekoittaa ministeriöl-läni pakkaa siitä, mihin kiinnitämme huomiota. Halusin uudistaa graafi-kon roolin omaehtoiseksi tekijäksi ja julkaisijaksi. Läsnä oli myös poten-tiaalisen häirinnän ajatus ja se, että todennäköisesti emme edes huomaa tekemiäni A4-arkkeja ja minulle se, huomaako joku arkin vai ei, oli minulle ei täysin, mutta suhteellisen merki-tyksetöntä. En kokenut, että on minun roolini setviä yhteiskunnan ongelmia. Monet ihmiset näyttivät ärsyyntyvän ja totesivat palautettani kysyessä, että esimerkiksi eiväthän julisteet ole tarpeeksi isoja tai, että ei niitä edes huomaa tai että ne eivät jää mieleen tai että ei niitä tulisi luet-tua, jos ne olisivat jossain julkisissa

tiloissa. Tämä oli kiinnostavaa ja se innosti tekemään teoksia, jotka olisi-vat todella vaikeita ymmärtää, koska

’yleisö’ odotti jotain tiettyä, jota voisi ymmärtää.

Koko toimintani idea on siinä, että yksilö joko huomaa tai ei huomaa, se on heistä, ei minusta, kiinni. Ei tarvitse tehdä tai tapahtua mitään.

Kaikki merkitys on yksilön omassa pysähtymisessä ja näkemisessä, sillä teokset ovat ehkä kuin kiusan-kappaleita, jotka pitäisi huomata, jos olemme arjessa hereillä, jos nukumme, emme niitä huomaa. Kulje-tin harvoin kameraa (en koskaan, kun liikuin yksin) mukana turvallisuus-syistä, mutta olin muutamia kertoja yliopiston opiskelijoiden ja lehtorin 21. R is for Robbery käy dialogia No Mercyn kanssa bussipysäkillä, 2015. ]Jälkeen].

kanssa kiinnittämässä teoksia, joten dokumentoin itse myös prosessia.

Tulin hiljalleen immuuniksi katu-julisteille, jotka näyttivät vuodesta toiseen samanlaisilta, niissä ei ollut merkityksellistä sisältöä ja materiaa-lin käyttö toistui. Valokuva nyrkkei-lijöistä, vuodesta toiseen tai muuta samannäköistä. Vieroksuin valokuvan käyttöä graafisessa suunnittelussa, mikä näytti olevan vain opittu tapa tehdä jotain. Myös kirjojen kansissa käytetään valokuvaa paljon, myös Suomessa. Esimerkiksi kirjoissa, jotka kertovat julkisuuden henki-löistä, näyttäisi pääsääntönä suun-nitteluun olevan mikäpäs muu kuin helppo ja itsestään selvä asia eli aset-taa kasvokuva kirjan päähenkilöstä

kanteen.

Halusin unohtaa sisällön ja muodon välisen viestinnällisen vaateen eli sen, että teoksen pitää yleensäkään viestiä jotain. Ajatte-lin, että tärkeämpää on tehdä kaikki nurinkurin ja vaikeasti; hieman kuin maa N., jossa asuin, jossa kaikki on hankalaa. Teokseni näyttävät arki-sen helpoilta tehdä, mutta teorian tasolla teos on vaikeasti toistetta-vissa, koska se viittaa omaperäiseen tekemiseen ja kokemuksellisuuteen, kuka voi kopioida minun ajatteluani, jok aon syvempää kuin mikään Phot-shopattu pinta, jossa ei ole todel-lista sisältöä. Ideana on, että kukaan ei itse asiassa ymmärtäisi mitään mistään mitä ministeriö tekee, kun 22. No Mercy meets DADA, Windhoek, 2016

katsoo teoksia. Jos kaikki ymmärtäisi-vät ja pitäisiymmärtäisi-vät, olisin pettynyt omaa kykyyni tehdä tutkimusta maailmasta.

Halusin tuoda kaduille vaihtoeh-toista luettavaa, jotta ihmiset eivät voisi pitää maailmaa itsestäänselvyy-tenä. Halusin muutosta julkisivuun ja tein itse muutoksen, siinä mitä tein.

Olisinhan voinut vain tehdä yrityksille suunnittelua ja saada siitä rahaa. En tehnyt näin.

Kirjaimellisesti halusin laittaa oman teokseni No Mercy -julisteen päälle, uusi vaihtoehtoinen näkymä valokuvan kautta luotavaan ”todelli-seen totuuteen”. Ironia on siinä, että koen uutisten edustavan totuutta yhteiskunnasta ihan samalla tavoin kuin nyrkkeilyottelu. Myös julisteen

funktio muserretaan teoksieni kautta.

Kenenkään ei pidä tehdä mitään.

Vastaanotto vaatii outouttamista, jossa lukija opettelee outouttamisen kielen. Se, tapahtuuko tämä vai ei, ei ole merkityksellistä. Teen No Mercyn vieraaksi ja oudoksi. No Mercy on teknistä toteutusta ja rahantekoa, kun ministeriöni toiminta on älyllistä, mutta samaan aikaan sekä epäyhteis-kunnallista sen yhteiskunnallisuudes-saan.

Valokuvan poissaolo on erittäin tärkeää työskentelyssäni. Tarjoan valokuvattoman ja ei-Photoshopatun realismin. Tekstisisältö ja typografia viittavat kognitiiviseen toimintaan, ja ministeriö mielikuvitukseen ja intuitioon ja taiteeseen. Nopea työs-23. Julisteita jakeluun Palo Altoon, Piilaaksoon.

kentely viittaa intuitioon ja koke-muksellisiin valintoihin, siitä mitä näytön. Todellinen ja fiktio. Kumpi on kumpaa? Kumpi on reaalimaailmaa kuvaavaa visuaalisuutta? Kopiokoneen kautta kopioin todellisen kuvaksi itsestään.

Käsittelen teoksissa ja tutkimuksessa arkisen muutosta omituiseksi, nyky-hetkeä ja tuon tätä esiin typografian, kielen visuaalisuuden, kautta. Koska olen taustaltani graafinen muotoi-lija ja koska typografinen muotoilu on minun alani ja lähellä sydäntäni, minulla on hyvin lämmin suhde teks-tiin, kieleen ja typografiaan, kirjoi-hin, printtiin, musteeseen, paperiin ja tätä kautta kaikkeen, mikä liittyy paperiin, kuten arkistointi, kirjoitta-minen, leimasimet ja A4-arkki. Tämä on henkinen konkreettisesta mate-riaalista muokattu kotini, jonka voi fyysisesti löytää esimerkiksi kirjas-toista, mutta myös taidemuseosta, fyysisistä kirjoista ja kirjojen sivuilta.

On täysin odotettavaa, että taiteen materiaalini on teksti – se ei voi olla mikään muu. Lapsena kirjastot olivat olohuoneitani, nyt olohuoneeni on tietokoneellani, jonka ääressä nytkin istun, jonne asettelen tekstejä A4-ar-kille, ja jolla tarkkailen, kuinka sanat siirtyvät eteenpäin sitä mukaan kuin naputan uusia sanoja. Tämä on kotini:

teksti, typografia, A4-arkki,

typo-grafinen muotoilu, paperi, sinitarra.

Nimikirjoitukset, leimasimet, tulos-tin, paperin sävyt. Miten tiedän, että se on kotini? Koska sisimmässä koli-see ja sisälläni lämpenee, kun kirjoi-tan tätä tekstiä. Siksi tiedän, että tämä on juuri oikea alku teoreettisen näkökulmani esittelyyn – se tuntuu oikealta ruumiissani. Tämä on oikea sanajärjestys, jonka nyt kirjoitan.

Käytän omasta arjesta löytä-miäni sanoja taiteen materiaalina.

Nämä sanat ovat pääsääntöisesti löytäneet minut uutisista, mutta mukana on myös sosiaalisesta medi-asta löytämiäni sanoja, sähköpostiini lähetettyjä sanoja, osaa sanoista en ole koskaan kuullutkaan, osan olen kirjoittanut suoraan tietokoneen ruudulta seuraamistani uutisista tai olen löytänyt ihmisten keskuste-luista, kuulopuheista ja niin edelleen.

Sekä ympärilläni tapahtuva kirjotta-minen ja puhunta ovat lähtökohtiani.

Se, mitä yritän teoksissa viestiä, on samojen aihepiirien toistuvuus, niiden arkisuus. Tuon nämä yksityis-kohdat esiin arjesta, sillä ne eivät näytä loppuvan, joita ei kukaan poista olemassaolostaan. Jos ne poistuisi-vat, maailma olisi toisenlainen kuin näiden sanojen kanssa. Kuvittelen tämän toisenlaisen – jossa teokset ovat osa arkea, sellaisena kuin ne minulle esittäytyvät. Valitsemani arjen sanat, joita kirjoitan pois arjes-tani, tuntuvat olevan joka paikassa, ja jollen irrota niitä niiden alkulähteistä, olen niiden vanki. Vapautan itseni sanoista, niiden sisällöistä tuomalla ne paperille esille, keskusteltavaksi sillä varauksella, että en aio, enkä