Leimasin arkikäytössä

otsikot, graafiset valokuvat ja lopu-ton väkivallan teema. Tässä pahinta oli, että asuin tässä paikassa. Jos kyseessä ei olisi oma kotikaupunkini tai maa, jossa asun, en ehkä olisi ollut ollenkaan näin kiinnostunut. On hyvä muistaa, että vuonna 2007 en itse-kään ollut vielä tekemisissä tämän maan N. kanssa ja minulla on itselläni ollut tuolloin hyvin vääristynyt, naiivi kuva maasta. Nyt siellä asuessani vähempikin olisi riittänyt. En unohda mielestäni sanomalehden kannessa olevaa miestä, jolla oli viikate isketty päähän. Kuvassa hän oli sairaalassa.

Tai poliisia kantamassa kuollutta kapalossa olevaa vauvaa poliisiau-toon.

Toisto. Toisto. Murha, ryöstö, rais-kaus, murto, varkaus. Toisto. Toisto.

Toisto. Toisto. Murha, ryöstö, rais-kaus, murto, varkaus. Toisto. Toisto.

Toisto. Toisto. Poisto. Halusin pois-taa uutiset, ja niin teinkin. Halusin korvata No Mercy -julisteet, ja niin teinkin. Kuvittelin, että kun revin tekstit pois uutisista, ne poistuvat, eivätkä koskaan palaa.

Kuvittelin, että ministerini, joka on [Minervan] pöllö, tuo uutiset näky-viin, jolloin ihmiset tajuavat yksityis-kohtaisesti reaalimaailman todelli-suuden eli heräävät näkemään, mitä ympärillä ”oikeastaan” tapahtuu.

Siellä on muutakin kuin nyrkkeilyä.

Kuvittelin, että ryöstäjä lukee uutisen ja lopettaa ryöstöt. Kuvittelin ensin, ja sitten tiesin, että samoilla kaduilla liikkuvat rikolliset. Samoilla kaduilla, joilla itse aikoinaan liikuin, mutta en enää vuosiin ole liikkunut, kävelee myös työtä etsivä murtovaras,

ryös-täjä ja niin edelleen, johon en halua törmätä.

Monille ohikiitävä arkinen uutis-teksti on nähdäkseni kiitänyt ohi, mutta minulle aggressiiviset teks-tit olivat kuin tarjottimella, ja ne pakottivat itsensä materiaaliksi, sillä kysyin vain itseltäni, onko tämä normaalia, ja vastaus oli ”ei”. Minulle oli epänormaalia, että arki oli täynnä näitä tekstejä, mutta vielä enemmän minua vaivasi se, että asioista keskus-telu, siis arjesta keskuskeskus-telu, osoittau-tui niin haastavaksi. Ympäristössäni ja lähistöllä tapahtuvista murhista, ryöstöistä ja varkauksista keskustelu osoittautui herkäksi asiaksi, jopa niin, että pyrin lopettamaan keskustelun monien, erityisesti ulkomaalaisten kanssa, sillä he eivät kokeneet, että oli asianomaista puhua maanosasta tai maanosan maasta negatiiviseen sävyyn. Tunnistin ongelman myös Suomen matkoilla – monille negatii-vissävyiset asiat maanosaan liittyen olivat keskustelunaiheina liikaa. Tämä oli absurdia. Toinen asia oli raha;

palkkatyöstä keskustellessani vasta-osapuoli oli huolissaan siitä, miksi en tee hyväntekeväisyystyötä ja miksi olen rahasta kiinnostunut.

Sarjakuvakirjanäyttelyn avajaisissa Sanomatalossa Helsingissä syksyllä 2015 kerroin asuvani paikassa N., ja keskustelu kulkeutui heti köyhyy-teen, kehitysyhteistyöhön, avustami-seen ja haasteisiin eli singulaariavustami-seen, länsimaiseen näkökulmaan. Minun yksityistä arkeani on vaikea sovittaa keskusteluun – universaalista näkö-kulmasta käsin ymmärrettäväksi.

Minulle oli toistuva yleinen haaste

keskustella maanosasta ja maasta, jossa asuin. Ymmärsin pian, että sanassa

”Namibia” on sisäänrakennettu konnotaatio, joka tarkoittaa kehitysapua, hyväntekeväisyyttä ja köyhyyttä. Minun olisi pitänyt olla parantamassa maail-maa, tekemässä vapaaehtoistyötä (tai vastaavaa työtä) ulkomaalaisen rahoi-tuksen kautta. Tämän sijaan työskentelin paikallisessa ministeriössä, mutta maa ja maanosa nähtiin vain kapeasta näkökulmasta, johon ei mahdu taitei-lija, muotoitaitei-lija, minun tarinani tai arkeni. Tämä on varmasti kattokäsite, jonka moni voi mielessään allekirjoittaa. Maanosa liitetään köyhyyteen ja tuskaan.

Oliko minulla jotain muuta kerrottavaa? Oli hyvinkin. Lopetin keskustelun arjesta ja keskityin keräämään evidenssiä, että kokemukseni arjen rankoista teksteistä on totuutta minulle.

Ministeriöni totuus merkitsee omaa totuuttani: kysyn kysymyksiä. Se ei ole jotain yhtä totuutta, enkä pyri ajamaan yhtä universaalia todellisuuden kuvaa tai näkökulmaa, sillä taide ei ole sama kuin arki. Taide on taidetta ja sen mate-riaalia löytyy reaalimaailmasta. Nämä ovat kaksi toisistaan erillään olevaa 43. Hmm, Windhoek, 2013.

kiinni, kaikki on hyvin – hieman kuin Unicefin katalogin kannessa – lopulta ihanasti. Minä koin, että jos olen hiljaa, niin hyväksyn kaiken, mitä tapahtuu muutaman kilomet-rin säteellä itsestäni ja samalla tulen yhdeksi ”meistä”, jotka alkavat pitää kaikkea tätä normaalina.

On helppo vierailla ”kriisialu-eilla” ja palata pellavalakanoihin, mutta asuminen näillä valtavirran näkökulmasta katsotuilla oudoilla alueilla eri asia. Turisti näkee kaiken toisin – eksoottisena mutta kapeana.

En pitänyt ympäristöni tapahtumia tuttuina, niistä ei tullut tuttuja, mutta en pystynyt sivuuttamaan totuutta.

Ministeriö on taistelu arjen banali-soitumista vastaan. Georges Pere-ciin (1999) viitaten minulle

lento-koneen ei tarvinnut pudota ennen kuin huomaisin, että se on olemassa.

Ihmiset muuttuivat mielessäni hypno-tisoiduiksi, sillä heillä oli selkeä tieto siitä, mitä ”totuus” arjessa on, ja se muokkaa heidän käytöstään paran-oidimaiseksi. Arjessa haamun lailla odottaa materiaali uusia näkökulmia varten. Uusien näkökulmien kautta otetaan kantaa olemassaoloon ja arjen itsestäänselvyyksiin. Houes-sou (2010, 248) kirjoittaa tilanteesta, kun taiteilijaa alkaa vaivaamaan jokin, ja tämä jokin hiljalleen muuttuu taiteeksi. Näkymätön saa hämärtyvän typo-sanallisen muotonsa ajattelun visualisoimisen kautta.

Samalla kun kirjoitan taiteelli-sen tehtävän esiastetta auki, on hyvä tuoda alleviivaten esiin, että arjen 44. Vallila elokuussa 2015.

sanojen paljastaminen oli vain toinen taiteellisista tehtävistäni. Toinen oli se, että teen näkymättömästä graafisesta muotoilusta ja erityisesti typo-grafiasta näkyvää, sillä se oli samalla tavalla haihtunut pölypalloksi huoneen nurkkaan, josta se silloin tällöin lakaistaan ulos. Ryhdyin kohtelemaan graa-fista muotoilua itsenäisenä omaehtoisena sanataiteena ja typografisena ilmaisuna. Nimitin työskentelyä sloganeilla ”Rivien välistä lukeminen”, ”Asiat eivät ole sitä miltä ne näyttävät” tai ”While you are talking about it, we are doing it”. [Kun te vasta keskustelette asiasta, me teemme jo jotain sen eteen.]

Nämä sloganit oli suunnattu massalle, halusin liikkua tietoisesti valtavirtaa ja heidän toivomuksiaan vastaan. Rivien välistä puhuin ministeriön takaa, prota-gonistina, todelliselle virkamieskoneistolle ja valtiolle, joka oli poissaoleva oman valtionsa reaaliaikaisista tapahtumista. Julistin valtion kuolleeksi – The Government is Dead, sillä epäilin, että sokeita pisteitä on kehittynyt moniin eri paikkoihin ja eri tavoin.

Ministeriöni yritti suostutella yleisöä uskomaan, että teokset, jotka heille esitin, joko julisteina tai virallisina dokumentteina, olivat aitoja, muun muassa todellisiin uutislähteisiin vedoten:

• Fiktiivinen ministeriö ja sen käyttämät leimasimet pyrkivät suostutte-lemaan katsojaa uskomaan, että ministeriö on todellinen päättävä ministeriö (mitä se ei ole) imitoimalla todellisten ministeriöiden leimasimia.

• Sana ”truth” viittaa tekstin totuuteen ja teoksen totuuteen ja yleisem-min viehätykseen totuudesta ja oletukseen, että totuutta etsitään, ”totuus”

on dialogia totuudesta, keskustelua teoksen kautta katsojalle, juliste julistaa uutisia ja tuo ne esiin.

• Sana ”typography” leimasimissa viittaa kirjainten käyttöön materiaa-lina eli kielen visuaalisuuteen.

• Sana ”poster” viittaa ideaan julisteesta, joka on graafisen muotoilun taiteellisin versio, vaikka teokset eivät ole varsinaisia julisteita vaan pikem-minkin käyttäytyvät hieman kuin julisteet – ainakin joskus, mutta väittävät aina olevansa julisteita. Samanaikaisesti pyrin uskottelemaan, että teos on dokumentti tai juliste, jotta katsoja uskoisi myös ministeriön olevan totta ja täten etsisi totuutta tekstien takaa. Koska juliste julistaa uutisia, on uutis-ten oltava jokin merkki yhteiskunnan nykytilasta. Tämä on koukku, johon lukija langetetaan, jos hän etsii lankeamista. Sana viittaa myös yhteen alku-peräisistä ideoista ministeriön takana, jossa jo a) olemassa olevat julisteet kaduilla poistetaan tai niiden päälle tuodaan häiriköimään standardi A4-arkki ja b) olemassa olevat sanomalehtien viihdettä käsittelevien osioiden kuvat poistetaan ja ne korvataan tekstipohjaisilla uutisilla, sillä näyttäisi siltä, että

ihmiset ovat sikeässä unessa tässä yhteiskunnassa ja nukkuvat elämänsä läpi, joten ministeriö katsoo tehtäväkseen herätellä uinuvaa katsojaa lukijaksi.

Julisteella on kuitenkin muukin merkitys, sillä juliste sananmukaisesti julis-taa yhteiskunnan haasteita, sillä se osoitjulis-taa haasteet, kutsuu yleisön paikalle, kun samalla itse poistuu paikalta. Juliste on taiteellisin graafisen muotoilun muoto, joten annan yleisölle sitä, mitä muotoilu perinteisesti on samalla sitä parodioiden – jätän lukijan yksin labyrinttiin ja teosten tekstien syövereihin.

Onko tässäkin esittämäni aiheet ’”i mitään”, vai ehkä ne ovat kuitenkin jotain, jotain ainakin tuon esiin, mitä ei aiemmin ollut olemassa omassa arjessani, joka liittyy tähän uuteen arkeen, ja tästä syntyy uusi muoto. Onko edessämme

”ei-mitään”, kun joudumme kaasukammion eteen? Lankean aina puhumaan ja saan aikaan vastamyrskyn, josta sitten pyrin pois. Siksi voin puhua vain ystäville kokemuksistani, muille vain todella vähän, varautuneena. Olen ambi-valentissa tilassa teoksissani, esitän ja samalla piilotan totuutta etsiessäni totuutta.

Otin työkseni tunnistaa arjestani asioita, joiden huomasin olevan muille ympärilläni oleville tuttuja ja siis huomaamattomaksi muuttuneita; tunnistin, että uutiset kuuluvat tähän kategoriaan. Toisekseen uutisten loputon toisto tarkoitti, että valtio (ja ihmiset) eivät tee mitään sen eteen, että tapahtumille tulisi loppu. Pidän täten valtiota kuolleena, kuten jo aiemmin totesin. Lähdin visualisoimaan uutisia uusilla tavoin, luomaan niistä typografista kielioppia, sanataidetta ja outouttamisen menetelmän – pyrkimyksenäni tuoda uutiset näkyväksi. Uutisista sanotaan populaaristi, että ne ovat vain uutisia. Näin toteaa myös Olli Löytty (2008) Maltillinen hutu -kirjassaan ja nimenomaan maahan N. liittyen: ”No news, good news – kun ei ole mitään uutisoitavaa, niin kaikki on hyvin. Namibiaa ei ole juuri näkynyt otsikoissa. Itsenäinen Namibia on ollut monessa suhteessa mallikas esimerkki demokratiasta. Yleisarvosana on moniin muihin maihin verrattuna kiitettävä.” Luonnollisesti olen eri mieltä tästä väittämästä – tänä päivänä.

Tilanne 25.1.2013 oli sellainen, että olin jo pitkään ihmetellyt ihmisten