Kuvataiteet kaunistavat asioita, joista emme välttämättä pidä tai jotka ovat mielestämme rumia. Tästä on myös syntyisin käsitys kuvataiteiden ylem-myydestä ja universaalista pitämi-sestä. (Grabes 2008, 1–3.) Grabes (2008, 22) kuvailee oudon estetiikkaa seuraavilla termeillä: tutun todelli-suuden tuhoaminen, subjektiivinen, realismista luopuminen, muotojen vääristäminen. Avautuu toinen todel-lisuus, joka esittäytyy outona, sillä se on yhteisöllisen sijasta yksilöllinen ja tiedostamaton sisäisten voimien luoma. Taiteilija Emil Nolde kuvai-lee, että taiteilija luo seuraten omaa luontoaan ja vaistoaan, ja tekemi-sessä syntyy itsenäinen maailma, jonka suhde todellisuuteen on kieli-kuvallinen. Ernst Ludwig Kirchner totesi, ettei ole oikein arvioida hänen teoksiaan suhteessa todellisuuteen.
Teokset ovat pikemminkin itsenäi-siä organismeja, jotka on koostettu viivasta, pinnasta ja väreistä. Teokset ovat hänelle metaforia eli kielikuvia eikä representaatioita. (Grabes 2008, 22–23.)
Outouttamisen erilaiset ilme-nemismuodot olivat vahvasti läsnä varhaisen modernismin taiteessa ja kirjallisuudessa. Näistä esimerkkinä Grabes (2008, 2) mainitsee impres-sionistien näyttelyt sekä ekspressio-nistien, kubistien, konstruktivistien, dadaistien ja surrealistit työsken-telyn. Symbolistinen ja imagistinen runous, ekspressionistisen draama,
aikana. Eivät ainoastaan taiteilijat, vaan myös kirjailijat pyrkivät voimak-kaasti varmistamaan, että outous on saapunut jäädäkseen. (Grabes 2008, 2.) Myös kirjalliset expressionisti-set teokexpressionisti-set ovat kielikuvia eivätkä todellisuuden representaatioita.
Muun muassa Strindbergin unenomai-set näytelmät ovat Grabesin (2008, 23) mukaan esimerkkejä kielikuvista näytelmässä, jossa maisema, henkilö-hahmot ja tapahtumat on rakennettu toteuttamaan alitajunnan sisäistä maailmaa ja ”hidden unconscious”
-tietoisuutta. Rakennetaan outou-tettu kuva todellisuudesta, jossa kaikki toimii epäloogisuuden, sattu-man ja epätodennäköisyyden kautta.
Yhtenä keinona on myös, että kuvi-tellut roolit esitetään teatraalisen tehokkaasti samalla kun ne asetetaan vastakkain todenmukaisen tarinan kanssa. (Grabes 2008, 23–24.)
Ensin modernistit, sitten postmo-dernistit kehittivät uudenlaisia outoja strategioita ja visuaalisuutta.
Taiteellinen mielikuvitus edelleen laajentaa, taiteilijoiden ja kirjailijoi-den toimesta, outoukirjailijoi-den tuotantoaan.
Jos nykytaiteilijat eivät enää täytä perinteisen esteettisen ja kauneuden normeja, se johtuu outouden valta-kunnan laajenemisesta pikemmin-kin kuin siitä, että taiteilijat kuvai-sivat esineitä, jotka järkiperäisesti haluavat yleisön näkevän rumina tai vastenmielisinä. (Grabes 2008, 2.) Outoutettu luova prosessi ja sen tuotokset tarjoavat erilaisuutensa kautta yleisölle uudenlaisia esteetti-siä kokemuksia. Tuttu ja tavanomai-nen kauneuden ja ylevän estetiikka
ei tähän enää pysty. Ristiriitaista on se, että nimenomaan outouden este-tiikka (ei tuttu ja turvallinen kauneus ja ylevyys) samalla sekä työntää luotaan että vetää puoleensa. Grabes (2008, xi-xii) nostaakin oudon este-tiikan kolmantena esteeste-tiikan katego-riana esiin ylevän ja kauniin rinnalla.
Oudon kategoriat ovat Grabesin (2008, 135) mukaan: huolestuttava (unsettling), käsittämätön (incomp-rehensible) ja outo (levottomuutta tai pelkoa herättävällä tavalla/hämmäs-tyttävä; uncanny). Oudon estetiikassa voidaan puhua vaihtoehtoisista todel-lisuuksista, jotka esitetään epätavalli-silla tavoilla. (Grabes 2008, 22.) HÄMÄRYYS
JA
MONIMERKITYKSISYYS
Hämäryys ja monimerkityksellisyys ovat avainsanoja 1900-luvun ajatte-lussa ja kirjallisuudessa. Suomessa on kirjoitettu niin sanotusta hämä-rän historiasta ja teoriasta, jossa vaikeaselkoisuus, arvoituksellisuus ja epäselvyys määrittävät teok-sia. Aihetta voidaan lähestyä muun muassa kirjoittamisen tekniikkana, jolloin tietoisesti kirjoitetaan hämä-rästi. (Mehtonen 2002, 7.) Suomen kielessä on termejä, kuten hämär-tää, hämätä, hämmenhämär-tää, jotka kaikki kuvaavat ”epämääräisen näkemi-sen, lukemisen ja tuntemisen tiloja”.
(Mehtonen 2002, 9.) Hämäryys on Mehtosen (2002, 9) mukaan vakiin-tunut termi suomen kielessä ja sillä viitataan seuraavaan: ”Hämäryys kirjallisuudessa voi olla
tarkoituk-sellista tai tahatonta. Kummassakin tapauksessa ’hämärän’ kirjoittajan merkitystä on vaikea ymmärtää. [...]
Hämäryyden merkkejä ovat: elliptinen tyyli (löyhä lauserakenne, anakoluutti, asyndeton), vaikeatajuiset viittaukset ja merkityssuhteet, vanhanaikainen tai koristeellinen kieli, yksityinen ja subjektiivinen kuvasto sekä vieraspe-räisten sanojen ja ilmaisujen käyttö.”
Mehtonen (2002, 24) liittää hämä-ryyden poetiikan historiaan ranska-laiset symbolistit, kuten Mallarmén, italialaisten futuristien taistelun syntaksia vastaan, saksalaisten dadaistien anti-runouden ja surrea-listien manifestit. Angloamerikkalai-sista runoilijoista Mehtonen (2002, 24) mainitsee T.S. Eliotin, jonka vaikeaselkoiset tekstit olivat närkäs-tyttäneet yleisöä samalla tapaa kuin esimerkiksi abstrakti maalaustaide.
Avantgarde viittaa taiteen edelläkä-vijöihin ja esimerkiksi futurismi, dada ja surrealismi liitetään historialliseen avantgardeen. Sekä avantgardea että kokeellisuutta määrittää samanlainen oman ajan radikaalisti uutta etsivä esteettinen ja kirjallinen ajattelu.
Tehdään pesäeroa vanhaan taiteeseen ja suunnataan uuteen muotoon. Avan-tgarden tehtävä on luoda pesäero vanhaan ja luoda uutta. (Veivo &
Katajamäki, 2007, 11–14.) POIS LAISKASTA
AJATTELUMALLISTA
Ihmisen tieto ei ole kuitenkaan
alku-syntynyttä tietoa ja täten laadul-taan sosiaalisesti koottua. Michel de Certeau (2013, 233) kirjoittaa, että lukeminen samastetaan passiivisuu-teen, ja vertaa lukemista vaelteluun
”väkisin tyrkytetyssä järjestelmässä (tekstissä, joka vastaa kaupungin tai supermarketin rakennettua järjes-tystä)”. De Certeau (2013, 233) jatkaa, että ”sanallisten tai ikonisten merk-kien järjestelmä on varanto muotoja, jotka odottavat merkitystä lukijal-taan”. (De Certeau 2013, 233.) De Certeau (2013, 233) kirjoittaa, että kaikki lukeminen kuitenkin muut-taa kohdetmuut-taan ja viitmuut-taa Jorge Luis Borgesin sanoihin, ”kirjallisuus ei eroa toisesta kirjallisuudesta niin-kään kirjoittamisen tavan vaan lukemistapansa puolesta”. Kirjal-lisilla merkityksillä ja moraaKirjal-lisilla arvoilla on yhteisiä piirteitä. Ne eivät kumpikaan ole subjektiivisia mielentilojen ilmaisuja, vaan ne ovat osa reaalimaailmassa jo olemassa olevaa kalustoa. Kirjallisista teok-sista voidaan keskustella ja väitellä ilman viittausta johonkin oletettuun ja alisteiseen pääteemaan. Kirjalli-set teokKirjalli-set ovat lopuksi vain kirjoi-tettuja merkkejä, sillä kaikki kirjalli-suudessa tapahtuu kirjoittamisessa.
Tapahtumat, henkilöt ja tunteet ovat sivulla olevien merkkien määrityk-set. (Eagleton 2013, 63.) Eagletonin (2013, 91) mukaan meidän tulisi pyrkiä pois laiskasta ajattelumallista, jonka mukaan kirjallinen teos on vaivan arvoinen vain, jos jokin
kirjallisuu-set siinä, että kummassakin materi-aali nousee arjesta. Kyseessä ei ole yleisesti hyväksytty stereotyyppi-nen ja ’kärsivä’ taiteilija; taiteessa ja muotoilussa on takana ihminen, joka tulkitsee maailmaa oman ammattinsa kautta ja ajatellen.
De Certeau (2013, 235) kirjoit-taa lukemisesta: ”Puhukirjoit-taan sitten sanomalehdestä tai Proustista, teks-tillä on merkitys vain lukijoidensa ansiosta; se muuttuu heidän kans-saan; se järjestyy siltä pakenevien havaintokoodien mukaan.” Kutsun teoksissani ja työskentelyssäni luki-jan ja teoksen välistä tapahtumaa dialogiksi, joka tapahtuu tarkoituksel-lisesti tekijän poissa ollessa. Tekijän, eli itseni, poissaolo on nähdäkseni oletustila, jossa taiteelle ja muotoi-lulle yleisimmin altistutaan. Kirja kirjoitetaan ja lukija jää teoksen kanssa yksin. Näin toimii myös graa-finen muotoilu, jossa lukija tulkitsee ja pohtii näkemäänsä. Tämä tapah-tuu itsenäisesti. Se ei tapahdu ohja-ten tai opastaen. Teokset keskus-televat yleisön kanssa taiteena ja muotona. Tekijä ei ole paikalla vastaa-massa kysymyksiin – lukijasta itses-tään. Taiteilija ei osaa, eikä tarvitse, vastata kysymyksiin lukijan puolesta.
Se on lukijan tehtävä, jota ei pidä sivuuttaa. Taiteessa vastaukset kysy-myksiin löytyvät siis yleisöstä itses-tään – oman ajattelun kautta.