Rakastavaisten viettely

Martta ja Oula pääsevät tutustumaan paremmin poroerottelussa, joka toimii esileikkikohtauksena samana iltana Outakodalla järjestetyssä poroerottelujuhlassa tapahtuvalle rakkauden täyttymykselle. Martta ja Oula ovat viettelyn kynnystilanteessa tutustuessaan poroerottelussa; Oula kehuu Marttaa kauniiksi ja tarjoaa tälle kahvit. Lähtiessään kävelemään järvellä kulkevaa taakkatietä kohti Martta kutsuu lappalaista katseellaan. Mies menee tytön perään ja he sopivat tapaamisesta Outakodalla:

– Oota hei… tyär! huusi lappalainen.

Martta melkein pysähtyi, antoi lappalaisen kietoa kätensä vyötäisille.

– Mihin sulla niin hoppu on? Seisotu vähäksi…

Tyttö pysähtyi. Lappalainen piteli häntä hellävaroen, niin että kolttu kosketti tytön rintaa vain kuin hipaisemalla. Puoliksi kuiskaten lappalainen virkkoi:

– Tule illala Outakoale. Mulla nyt on semmonen… hommia… häätyy olla aijala…

Martta vilkaisi nopeasti miehen silmiin, sitten alemmas.

Suupielet onnellista naurua vavahdellen hän nyökkäsi. Mies puristi häntä lujemmin, painoi huulensa Martan suulle – nopeasti koskettaen. Sitten hän löysäsi tytön ja kääntyi menemään takaisin poroaidalle.

– Tule Outakoale!

Pitkän aikaa tyttö seisoi jäällä lappalaisen oudon käytöksen ja miehen koko olemuksen huumaamana. Suudelma poltti huulilla kipeänä ja rakkaana, hengitys kulki vaivalloisesti. Hän ponnistautui liikkeelle, riensi juosten ohi Outakodan, Poudan, Kurkelaisen ja Alatalon kotiinsa, heitti lakin ja takin sängylle, etsi peilin käsiinsä ja punastuen katsoi pakkasen polttamia poskipäitään ja hämillisiä silmiä. (Mukka 1966a:74–75)

Ensimmäinen sopimus Martan ja Oulan välillä syntyy enteellisesti järven jäällä. Kuten

balladirunotkin ennustavat, syksyllä Siskonjärven jäällä solmittu suhde päättyy keväällä samaisiin jäihin. Martta ja Oula ovat ensimmäistä kertaa rajatilanteessa; heidän seurustelunsa alkaa veden ja maan rajalla, poroerottelualueen ulkopuolella, luonnon piirissä. Tilanteen kronotooppi on

enteellinen, sillä heidän suhteensa tulee aina olemaan juuri laillisuuden rajan tuolla puolen, poissa ihmisten silmistä, osa luontoa. Lopulta Martta jää rannalle ikuisesti kaipaamaan Oulaa. Luonnon enteet ovat vahvasti läsnä ensimmäisen sopimuksen tapahtumapaikassa ja ajassa, ja juuri niiden kautta syntyy romaanin subliimi tunne; ylimaallinen kohtalonyhteys, kohtalokkuuden,

saavuttamattomuuden, kuoleman ja kauhun liittyminen rakastavaisten yhteyteen. (Ks. Burke 1990:36–37; 53–76, Grünthal 1997:41–42)

Illalla Outakodalla Oula ja Martta istuvat ovinurkassa sylikkäin. Martan koko

olemuksesta paistaa ilo ja onni. Lappalainen supattaa Martan korvaan kosintansa ja lupaa tuoda tälle seuraavana kesänä kihlat. Hän puhdistaa naistenmiehen mainettaan Marttaa silmiin katsoen, kun tämä on esittänyt epäilynsä, että Oulalla on ”kläppiäkin joka kylässä” (Mukka 1966a:79). Oula viettelee Martan taitavilla hyväilyillä ja suutahtamista esittämällä, ennen kuin he päätyvät Outakodan latoon:

Ovinurkassa istuu lappalainen Martta sylissään. – –

Lappalainen ei huolinut kiljua, jota Outakodan Ville hänelle tarjosi, vaan kumartui Martan puoleen ja puristi käsillään tytön rintoja ja kuljetti huuliaan tämän niskassa. Hän suuteli Martan kaulaa, huulillaan kaulan ihoa puristaen. Martta ummisti silmänsä, antoi kevyen huohotuksen livahdella huulien ja sierainten kautta.

– … sie olet pörrö!

– Mie nain sinut.

– Katothan.

– Tuon kihlat kesälä…

– Tuotko… ? kysyi tyttö kuin ähkäisten.

– Tuon kihlat.

Lappalaisen sormet kaivautuivat villapaidan kaula-aukkoon, levittivät sitä ja huulet tavoittivat valkoista olkapäätä.

– … kyllä sinun konstit tiethään, huohotti Martta.

Vähän väliä lappalainen kuiskutti:

– Anna mie nain sinua, anna…

– Pöh, vastasi Martta siihen.

– Anna, ei se huonoa ole…

– Hmyh… älä höpötä…

Mutta kuitenkin Martta katseli ympärilleen. Kuunteliko äijä? Äijällä oli tyttö kummallakin polvellaan, hän kyseli tyttöjen nimiä ja kiusoitteli heitä.

– Lähemä… mitä se haittaa, anoi lappalainen.

– En anna…, sanoi Martta.

Silloin lappalainen otti kätensä Martan kaulalta, haki kiljukauhan Outakodan Villen kädestä ja joi kauhan tyhjäksi.

Martta katseli häntä peläten. Ehkä mies ottaa hevosensa ja lähtee – ajaa kotiinsa. Hän veti lappalaisen vierelleen ja väkinäisesti nauraen kutitti miehen jalkapohjia.

– Älä, mie menen nyt…

Mies köytti sääryksensä, kietoi pitkää, punaista ja vihreää verkanauhaa sääriensä ympärille ja pani siepakat jalkaansa.

– Hyvästi! sanoi lappalainen.

Hän meni.

Ja kohta hänen mentyään lähti Marttakin. Hän pani villamyssyn päähänsä ja sulki oven varovasti jäljessään. Lappalainen odotti tyttöä eteisessä. Hän kietoi käsivartensa Martan hartioille suudellen tytön ujoina antautuvia huulia. Toisistaan kiinni pitäen he hoipersivat Outakodan latoon. (Mukka 1966a:78, 79–80)

Kynnyksen ja eteisen kronotoopit ovat kohtauksessa määräävässä asemassa.

Istuessaan ovinurkassa sylityksin Oula ja Martta ovat katseita paossa. He ovat suhteensa alussa, epävarmoja muiden ihmisten ajatusten edessä, joten he istuvat lähellä ovea, kuin pakenemaan valmiina. Kynnyksen kronotoopin ja rakastumisen yhteys tulee tässä konkreettisesti esiin. Martta ja Oula ovat astumassa toistensa sisimpään. Oula on suuttuvinaan Martalle, joka ei varauksettomasti myönnykään tämän kosiskeluihin, ja päättää äkisti lähteä. Martta lähtee kohta myös kuin yhteisestä sopimuksesta. Lappalainen odottaa Marttaa eteisessä, ja poissa ihmisten silmistä he sinetöivät sopimuksensa suudelmalla. Martan siveä estely ja Oulan suuttumus ovat osa viettelyriittiä. Eteisessä he voivat näyttää avoimesti tunteensa. Ovensuun ja eteisen välinen kynnys on myös kynnys

teeskentelyn ja totuuden välillä.

Kynnystilanne kuluu myös kohtauksen kerronnassa ja rakastavaisten diskurssissa.

Vaikka kertoja kertookin Oulan varsin estottomasti puristelevan Martan rintoja ja Martan nautinnosta Oulan koskettaessa häntä, on Martan vastaus Oulan viettelyyn estoinen; hän näyttää antautumisensa vasta kynnyksen ulkopuolella. Mies viettelee tyttöä seksuaaliaktiin

avioliittolupauksella, jota tyttö ensin epäilee, mutta sen vaikutus häneen on ilmiselvä. Kun Martta kieltää Oulaa höpöttämästä, hän on selvästi imarreltu Oulan sanoista. Kun Oula lupaa tuoda kihlat, Martan kysymys: ”Tuotko… ?” osoittaa heräävää luottamusta miehen tarkoitusperiä kohtaan, vaikka hän seuraavassa hetkessä pitääkin kihlojen lupaamista vain konstina seksuaaliaktin toteuttamiseksi. Mielihyvää Martan diskurssissa ilmentävät hymähtelyt ja huohotukset, joiden tarkka kuvaaminen dialogissa liittää kerronnan naturalistiseen kerrontaperinteeseen. Mutta vaikka naimisesta edelleen puhutaan suoraan, se ei ole kohtauksen päämotiivi vaan luottamuksen

herääminen ja rakastumisen syveneminen, samoin kuin Oulan Martaan kohdistama testi: uskaltaako Martta astua kynnyksen yli hänen perässään. Sankari koettelee sankaritarta kirjallisuudenhistorian eri vaiheissa tutuksi tulleella tavalla. (Ks. Bakhtin 1990b:388) Martta kuuntelee Oulan puheen

hyväksyviä, kärsimättömiä ja lopulta suuttuneita sävyjä. Hän on täysin suuntautunut lappalaisen toiseutta kohti. Martta liukuu jokaisessa ilmauksessaan lähemmäs sitä hetkeä, jolloin hän antautuu täysin. Martan suuntautuminen kohti Oulan tietoisuutta alkaa tästä kohtauksesta lähtien hallita Martan diskurssia ja ajatuksia. (Ks. Bahtin 1991:297, Bakhtin 1990a:59–61, myös

Morson&Emerson 1990:184)

Huomattavaa on, että kohtauksen kielellinen vaihtelu liittyy myös genren

kysymyksiin. Dentithin mukaan romaanissa heteroglossia ilmenee toisen puheena, toisella kielellä ja palvelee tekijän tarkoituksia henkilöiden asenteen taittokulman kautta.¹⁰⁴(Dentith 1995:218) Kyseisessä kohtauksessa kummankin osapuolen puhunnassa on nähtävissä “toisesta kielestä”

kotoisin oleva sana, joka palvelee tekijän/kertojan intentiota samalla kun se kertoo henkilöiden asenteista. Henkilöiden sana on kaksiääninen, kahtaalle suuntautunut. Martan kiellosta kuultaa yleisen mielipiteen kuulostelu. Se on tyyliltään autoritääristä, virallista moraalikäsitystä edustavaa ja imitoivaa sanaa, jonka mukaan naisen on kiellettävä miehen lähentely ja oltava siveellinen. Oula vastaa tähän ”toisen” ääneen Martan puhunnassa avioliittolupauksilla, jotka ovat tyyliltään samaa alkuperää kuin Martan kielto. Kristillis-siveellinen naisihanne kuuluu Martan puhunnassa niin kauan kuin hän pelkää jonkun kuuntelevan hänen ja Oulan keskustelua. Heidän päästyä kahden kesken luottamus suoraan ilmaisuun palautuu, eikä sanoja enää tarvita lainkaan. Vaikeneminen ei ole tässä puheen estymistä vaan puheen tarpeettomuutta kehon kielen syrjäyttäessä puheen.

Oulan vastaus Martan kieltoon on niin ikään kohtauksen sosiaalisen tilanteen ja

”toiseuden” diskurssin määräämää; hänen hyvästinsä on kahdella tasolla vierasta puhetta vieraalla kielellä: Hän ei todella sano hyvästejä vaan esittää lähinnä kutsun seurata itseään, eikä esitetyn tyylinen hyvästely myöskään kuulu hänen kielelliseen todellisuuteensa. ¹⁰⁵ Oulan hyvästit ovat kotoisin traagisten, väärinymmärrettyjen, ylväiden ja itsenäisten balladisankareiden romantiikan genreperintöön linkkiytyvästä diskurssista. Hän esiintyy miehenä, joka ei odota ja jota neito jää kaipaamaan. (Ks. Grünthal 1997:165–166, 178) Mutta kuten kaiken vakavan ja juhlallisen on kumouduttava parodisella vastaparilla, niin kumoutuu myös Oulan diskurssin jyrkkä vieraan sanan intonaatio (ks. Bahtin 1995:7–8, 11): dramaattisesti lähtenyt lappalainen on jäänyt odottamaan

104 “Heteroglossia, once incorporated in the novel – – ,is another´s speech in another´s language, serving to express authorial intentions but in a refracted way. Such speech constitutes a special type ofdouble-voiced discourse.” (Dentith 1995:218)

105 Romaanin genrekontaktit näkyvät teoksessa myös dialogisen taustan ja kielellisten tyylien muutoksina: ”As that dialogizing background changes, and different voices are intensified or muted within it, the kinds of hybridizations operative may change. The text – – is “reaccented” and in that sense becomes a somewhat different one. Exploitative as they are of the dialogizing background of social heteroglossia, novels undergo a great deal of reaccentuation in the course of long historical life. That kind of change may add, as well as subtract, hybridizations the text holds in potential.” (Morson&Emerson 1990:337)

Marttaa eteiseen. Henkilöiden puheeseen tunkeutuvat, heidän omalle ilmaisulleen vieraat

puheenlajit (speech genres) heijastavat teoksessa tapahtuvaa kirjallisten genrejen (literary genres) vaihtelua ja muuntelua. (Ks. Bakhtin 1986:60–61, 80-81, 98–99)

Oulan suhtautuminen Martan siveyttä teeskentelevään puhuntaan on siis näennäisen rationaalista ja jyrkkää; jos tyttö ei hänestä kohtuullisen pyytelyn jälkeen huoli, hän lähtee. Oula ei mene fyysisessä viettelyssä liian pitkälle, sillä hän tietää itseään kunnioittavan miehen kiinnostavan tyttöä enemmän kuin loputtomasti lempeä kärttävän ressukan. Oulan itsekunnioituksen

pelastaminen tapahtuu miehisesti kiljuryypyn ottamisella ja hyvästin sanomisella. Mies tarjoaa itseään tytölle sanomalla: ”…ei se huonoa ole…”. Hyvästin sanominen on jyrkkyydestään huolimatta Martan reaktiota vilkuilevaa: Martan koetteelle asettaessaankin Oula vilkuilee tytön mielipidettä. Kummankin puheessa kuultaa toisen mielipide ja toisen ennakoitu repliikki, jolloin dialogin jokaisessa sanassa on havaittavissa resonointia, joka määrittää sekä puheen aksentteja että syntaksin rakennetta. (Ks. Bahtin 1991:298). Kaksisuuntainen kohdistuminen toisen minuuteen on rakastavaisille tyypillistä. Kohtauksen jälkeen Martan ja Oulan dialogissa on nähtävissä

sulautumista, niin puheen sisällöllisen kuin syntaktisen yhtymisen myötä (palaan tähän käsitellessäni kosimisen kronotooppia).

Naturalistiseen tyyliin kerrotussa viettelykohtauksessa balladin sankaripari laskeutuu subliimeja piirteitä sisältävästä viettelytilasta konkreettisen, fyysisen rakkauden kynnykselle.

Testaamisen idea laajenee kohtauksessa henkilöasetelmasta kynnyksen kronotoopin toimivuuden testaukseksi ja lopulta genrevaihtelun rajankäynnin testiksi. (Ks. Morson&Emerson 1990:151, 303) Kiinnostavan lisänsä kohtaukseen tuo Oulan ottama kiljuryyppy, joka vahvistaa hänen

miehisyyttään ja itsenäisyyttään. Ryyppäämisen akti sublimoituu balladisankarin olemusta

kohottavaksi, vaikka yleensä juopottelu on balladitraditiossa esiintynyt miehisen epäonnistumisen merkkinä. (Vainikkala 1990:32, Grünthal 1997:198) Suomalaisessa kansanperinteessä juominen on aina liitetty paheellisuuteen (Apo1995:189), mutta kyseinen kohtaus on ylpeä miehisyyden osoitus, uhka feminiiniselle yhteydenhalulle. Ryyppykohtaus balladitraditioon sopimattomana mutta samalla balladisankariutta pönkittävänä aktina on konkreettinen osoitus genreparodiasta. Romaanin

naturalistinen juopottelun kuvaus kääntyy kyseisessä kohtauksessa ylevätyyliseksi teoksi. Romaani nauraa myös naturalismin perinnölleen.