2. Polyfonia Mukan tuotannossa – avain sielunmaisemaan ja maailmankuvaan
3.1 Kymmenen runoa – balladi romaanissa
Synti on yhtäältä syyllisyyttä Jumalan edessä, toisaalta tiettyjä tekoja.
(Pyysiäinen 2005:65)
Balladirunot antavatSyntiselle laulullerytmin, joka staccatomaisuudessaan on yhtä aikaa eroottisesti virittynyt ja tuskainen. Kiihkeissä, usein kuolemaa ennustavissa ja sen
vääjäämättömyyttä valittavissa, rakkautta ja naisellista voimaa ylistävissä laulullisissa runoissa ennakoidaan tulevaa. Niissä korostetaan tanssia ja laulua, ilmaisun alkuvoimaisuutta ja arkaaisuutta.
Runojen luomat asetelmat ovat tehokkaan auditiivisia ja visuaalisia myös esittäessään lintujen soidinmenoja, kuoron huutoa ja luontokuvina personoituvia puutteen kuvia; vilua, nälkää ja himoa.
Ensimmäisessä runossa ennustetaan tulevia tapahtumia. Se aloittaa romaanin ensimmäisen osan
”Sinua kaipaa sydämeni”. Ensimmäisessä säkeistössä runon kertoja kehottaa rakasta maata itkemään, sillä pian ”on taivaaseen nouseva kuumana huutona laulu”:
Voi rakkaani maa voi rakkaani ranta
itke oi maa itke oi ihana ranta
yli yön havinan – hentojen kukkien tuoksun jäkäläpikarein yli
on taivaaseen nouseva kuumana huutona laulu Ja miehet polvillaan painuvat maahan
ja kätensä ristivät taivaan jumalaa rukoillen.
– –
(Mukka 1966a:7)
Romaanin päähenkilö Martta rinnastuu äiti maahan, joka tulee itkemään Martan tulevaa tuskaa.73 Runon puhuja vaikuttaa ihmisen yleistymältä, luonnonhengeltä tai ehkä Siskonrannan kylän henkilöitymältä. Tarinassa rannalle suremaan jäävä Martta vertautuu ”ihanaan rantaan”, johon miehisen balladisymbolin, veneen, voi nähdä rantautuvan. (Grünthal 1997:184) Rannan
mainitseminen viittaa myös kaksitasoisesti kuolemaan: Oulan tuleva kohtalo sinetöityy rannalla ja vedessä, veden yli on myös perinteisesti kuljettu kuolemaan. Ranta ja maa viittaavat myös
seksuaalisuuteen; poukamaan, valkamaan, naisen syliin. Kuuma huuto taivaaseen on seksuaalisen
73 Ks. Martan ja maan yhteydestä myös Lahtinen 2008.
hurmion ja myös synnytyskivun huutoa, joka muuttuu tuskan huudoksi, rukoukseksi hädässä.
Säkeistö loppuu miesten polvistumiseen maahan, alkukohtuun, josta he kurottautuvat kohti Jumalaa. Romaanin lopussa myös isä-Juhani kurottautuu synnistään nöyränä taivasta kohden.
Syntisen laulunhenkilöiden jumalasuhde on tarinassa kautta linjan voimakkaasti läsnä: Siihen heijastellaan kaikki sieluntilat ja siksi suhde Jumalaan on ambivalentti niin yleisesti kuin yksilöllisesti.
Ensimmäisen balladirunon kollektiivisuuden tuntua lisää kertojan puhe koko yhteisöstä rukoilijana ja itkijänä. Syntyy vaikutelma antiikin tragedian kuorosta, tällä kertaa Siskonrannan ihmisistä koottuna. Kollektiivinen, tuhoa ennakoiva rukous, joka kaikessa kohtalon vääjäämättömyydessään anoo myös armoa lausujilleen ja rakastavaisille, asettaa rakastavan parin sijaiskärsijän asemaan. Maa, joka tuntee piston sydämeensä asti, valittaa hiljaa rakkauden uhria.
Martta ja Oula näyttäytyvät ritualistisina sijaiskärsijöinä, jotka sovittavat koko yhteisön
syntikuormaa kohtaloillaan. Tragedian kuoro on tässä myös raamatullinen kollektiiviRaamattuun viittaavine ilmaisuineen. Koska Martta rikkoo näkyvästi yhteisön kirjoittamattomia sääntöjä, joita kyllä avoimemmin tai salatummin rikkovat monet muutkin yhteisön jäsenet, hän joutuu sovittamaan ylpeytensä ja julkean seksuaalisuutensa synnit menettämällä rakkautensa kohteen ja isänsä. Martan ja Oulan suhde ennakoi koko yhteisön järkkymistä isä-Juhanin kohtalon myötä. Myös kyläyhteisö on murroksen ja muutoksen kynnystilanteessa. Kollektiivisen kuoron asema on näin kaksijakoinen, sillä runossa esiin tuleva rakastavaisten ymmärtäminen ja heidän myötään eläminen on ikään kuin anteeksipyyntöä sille kyläläisten jyrkän tuomitsevalle suhtautumiselle, joka ilmenee kerronnan proosaosuuksissa.74 Yhteisöllisen syntipukin asettaminen on dramaattinen yhteisöllinen
kynnystilanne, jossa sankari tai sankaripari asetetaan halveksunnan (proosaosuudet) ja ylistyksen (runo-osuudet) ristivetoon.
Runon toista ja kolmatta säkeistöä hallitsee voimakas luontotunne:
– –
Rukous on raskaana painava miesteni päitä päin hikoovaa syliä maan
Voi rakkaani – itkua haikeaa itke.
Tämä maani valittaa hiljaa
tämä maani on tuntenut piston sydämeen asti Murhattu rakkauden säikkyvä lintu on tapettu murhattu kaunis arkana astuva eläin ja sinne on astunut suru –
– sydämeen sairaaseen
74 Mukan tuotannossa sijaiskärsijöitä on muitakin, palaan aiheeseen myöhemmin. Sijaiskärsijän ja syntipukin
problematiikka tulee esiin antiikin kirjallisuudessa jaRaamatussa (Job, Jeesus ym.) useasti, ja sitä myötä myöhemmässä maailmankirjallisuudessa esim. Dostojevskin tuotannossa. (Ks. Girard 1987a:138 ja 1987b:23–25)
sinne missä on nimi ja merkki laulujen laulajan sinne tullut on keskiyön hetki
Voi itke rakkaani kyyneleet kuumat kun suru on tullut itke haikea itku kun lempi on lentänyt pois
Voi
suru on saapunut jänkkien itkuisiin silmiin ja onni on haipunut savuna ylitse rajan
Tätä rukousta huutavat miesteni suut kuin itkien tämä rukous polvistaa naiseni anomaan.
– –
(Mukka 1966a:7-8)
Huuto nousee jäkäläpikarien yli, ”suru on saapunut jänkien itkuisiin silmiin”, kuin usvana tai nuotion savuna on elämän onni liukunut kuoleman rajan taa. Kristillinen tarinaperinne on runossa läsnä, kuten romaanin proosaosuuksissakin, mutta sitä kohti kurottaudutaan maan puolesta, luontosuhteen kautta. Runossa maan syli vertautuu naisen syliin. Martan ja Oulan rakkauden lintu on murhattu ja niin Martta kuin koko yhteisökin on tuntenut piston sydämeensä asti. Surusta sairastuneessa sydämessä on ”merkki laulujen laulajan”, mikä viittaaRaamatun Korkeaan veisuun75, maallisen rakkauden ja rakastetun ylistykseen.76Syntisen laulun balladit rakentuvat toistolle, vastakohdille ja vuorottelulle. Niiden puutarha on Lapin vaaramaisema: yöttömän yön ja kaamoksen vaihtelun kontrasti luo balladeihin voimakkaan valon ja pimeyden vaihtelun tunnelman, ja lompolo ja ”jänkkien itkuiset silmät” toimivat niissä vesielementteinä.Korkean veisun kyyhky, laulajan rakastettu, on myös rakkauden ja rauhan lintu, jonkaSyntisen laulun runon kertoja laulaa nyt kuolleen. (Kork.v. 2:14) Hänen näkökulmansa on paitsi tapahtumia ennustava, myös niiden
75 NykysuomennoksessaKorkean veisunnimi onLaulujen laulu. Viittaan tässä vuoden 1963Raamattuun, jonka käännös on samalta ajalta kuin Mukan tuotanto.
76 Myös esimerkiksi Lassi Nummen Balladi (1954) allusioituuKorkeaan veisuun, kuten Grünthal toteaa: ”Molempien kieli rakentuu runsaasta toistosta ja kumuloituvasta puutarhan, lähteen, varjojen ja polttavan auringon symboliikasta.
Molemmissa on kyse rakkaudesta ja intohimosta.” (Grünthal 1997:178–179):
Älä vielä lähde, armaani,
älä vielä, puutarhat eivät ole vielä avanneet syliään!
Sinä katsot – turhaan. Missä ovat pitkät varjojen keihäät?
Sinä löydät vain lyhyet miekat. Vain pistävät tikarit sinä näet – iltapäivä ei ole puhjennut
syvään kuumuuteensa, tummaan kukoistukseensa, se odottaa.
Me odotamme vielä. Älä ole malttamaton, armaani, älä lähde!
Älä vielä tällä hetkellä, sillä hetkiä on monta,
älä kiiruhda niin, vaikka ratsusi on satuloitu ja kuopii maata!
Tosin leikki on kaikunut ja vaiennut hopeisille aukeille, kuin haukat, kuin puro, tosin helle on kirkas, ja laakso on pitkä, ja varjojen miekat kohoavat.
On tomua tiellä. Janon liekki ei sammu. Täällä on varjo ja lähde.
Älä ole malttamaton, armaani, älä lähde vielä!
– –
(Nummi 1954:112-113, viitteessä kaksi ensimmäistä säettä)
jälkeinen. Kaikkitietävyytensä vuoksi runon puhuja saa yli-inhimillisiä, luontoon ja personoituun, sumussa soutavaan kuolemaan viittaavia piirteitä.
Runo loppuu neljännen säkeistön rukoukseen:
– –
Oi jumala suuri
anna tulla sadetta virvoittavaa kaikkina elämän päivinä
Anna ihmisen ymmärtää kiimainen tuska maan minun kukkean rakkaani laulu
laulaa laulujen laulaja sumussa soutaen pois Anna ihmisen ymmärtää tärkeä tunnustus Jumala
Jumala taivaassa
minä tunnustan – olen ihminen ihminen
rietas rakkaasi jumala… (Mukka 1966a:8)
Runon lopussa kertoja ottaa ihmishahmon ja yksilöityy. Epiteetit ”kukkea rakas” ja ”kiimaisen tuskainen maa”, vertautuvat Marttaan. Martta onKorkean veisun haluttava nuori morsian, joka teoksen balladirunojen myötä muuttuu maaemoksi, elämän ja ravinnon antajaksi, suuren äidin arkkityypiksi. (Grünthal 1997:65, ks. myös Haavio 1942:14) Nyt kertojaksi tuntuu kohoavan maan povesta, järven syvyydestä ja kuoleman piiristä Oula, joka on kuolleena saanut kollektiivisen
näkijän aseman. Hän näkee ihmisen syvimpään olemukseen – hänen syntisyyteensä, sukupuolivietin hallitsemaan riettauteen. Jumala ymmärtänee luotujensa olemuksen, mutta ihminen itse ei. Runon puhuja rukoilee jokaiselle päivälle virvoittavaa, viisastuttavaa sadetta. Laulujen laulaja, rakkauden ylistäjä soutaa sumussa pois jättäen maan itkemään rakkauden kuolemaa. Raamatullinen luojan antama sade virvoittaa niin maan kuin janoavat sielutkin. ”Kiimainen tuska maan” viittaa sadetta janoavan luonnon haluun puhjeta kukkaan, ihmisten haluun tulla jumalallisen tiedon täyttämiksi ja hedelmöittymiseen, siementä odottavaan kohtuun. Balladiruno sitoo kaikki merkitykset, joista viimeksi mainittu korostuu runoa seuraavassa proosaosuudessa. Runossa ylevöitetty ja verhoten ilmaistu naisen seksuaalinen halu tuodaan proosaosuudessa peittelemättä esiin.
NiinSyntisen laulun runojaksoissa kuin proosaosuuksissakin kristillinen kuvasto ja Raamatusta tuttu symboliikka ja ilmaisutapa ovat selvästi nähtävissä ja runo-osuuksissa ne hallitsevat kerrontaa. Edellä olevassa runossaRaamatussa, erityisestiPsalmeissa toistuva, sielua virvoittava sade on tärkeä kuva. Yleisesti ottaen veden olomuotojen metaforinen rinnastuminen sieluntiloihin nouseeSyntisen laulun runo-osuuksissa merkittävään asemaan.Raamatun maailmassa kuivuuden ja sateen rukoilemisen luonnollinen sykli rinnastuu hengelliseen janoon ja sielun
virvoitukseen Jumalan sanasta. Tämä on selvää esimerkiksi psalmin 23 kohdassa, jossa ”hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Hän virvoittaa minun sieluni – – ” (Ps. 23:2-3).Syntisen laulunkuvastossa vesi on kuitenkin kaksimerkityksinen elementti; toisaalta se on virvoittava sade ja
lempeä aalto, toisaalta upottavan lompolon itkuinen silmä. Jokaisessa balladirunossa vesi on kuitenkin elementtinä läsnä, vaikkapa sitten veneen kuljettajana, soutajan etsiessä kadonnutta, selvästi hukkunutta, rakastettuaan.
Vesielementti on suomalaisessa kirjallisuudessa kautta aikain ollut tärkeä. Erityisen merkillepantavaa balladitradition valossa on juuriSyntisessä laulussa hukkumisen, veteen
uppoamisen tematiikka, joka yhtäaikaisesti on intohimoon uppoamisen tematiikkaa. Vesi on avautuva syli, rannat kohoavat rintoina, vesi on vaarallinen nainen, joka viettelee luokseen, kuten esimerkiksi Larin KyöstinNäkinneitonen-balladissa. (Grünthal 1997:72)77 Niin ikäänSyntisen laulunruno-osuuksissa jatkuvasti toistuva soutamisen ja soutajan tematiikka korostuu: veneeseen astuminen on paitsi kuoleman purteen nousemista, myös rakkauden aalloille uskaltautumista, rakastelun rytmin ja kohti kuolemaa lipuvan elämän metafora. Soutamisen kuvastoa on runoudessa käytetty laajalti kuvaamaan niin seksuaalikokemusta kuin myös kulkua elämän aallokossa,
esimerkeiksi voi nostaa RimbaudinHumaltuneen venheen ja MeriluodonKahlaajatytön. Teoksen balladirunoissa juuri vesielementin kuvastossa yhtyvät seksuaalisuuden ja kuoleman teemat proosaosuuksien vastaavaa tematiikkaa korostaen. Hukkumisen tematiikka on balladigenressä voimakkaasti läsnä ja se sitoutuu seksuaalisuuteen, toiseen ihmiseen vajoamisen ajatukseen (upota rakastetun silmiin).
Edellä olevassa runossa antiikin tragedian kuoro kertoo kristillisestä näkökulmasta pakanallissävytteisen luonnollisen seksuaalisuuden ja syntiinlankeemuksen välisestä ristiriidasta ja sen seuraamuksista. Genrejen modernille balladille ominainen sekoittuminen on nähtävissä näin myös runo-osuuksien sisällä. (Grünthal 1997:29, ks. myös Fowler 1982: 20–88) Mukan teoksessa kristillisyys on keskeisessä asemassa, sillä tarinan tapahtumat ovat sitoutuneita lestadiolaisuuteen ja esimerkiksi kristilliseen syntikäsitykseen.78Syntisessä laulussa, kutenTabussakin, kristillisten ainesten käsittely on kaksijakoista, mikä liittyy genrevaihteluun eli balladin ja naturalistisen, tyylin tasolla subliimin ja groteskin väliseen jännitteeseen. Rakkautta ylevöittävissä balladirunoissa
kristillisestä kuvastosta on läsnä juuriKorkea veisu, mutta proosaosuuksissa kuvaus kristillisyydestä
77 Nytkö lempo, mi vellot veessä, nyt kai seison ma surman eessä, nyt kun tuska on täysin ylin, avaat armaana mulle sylin, – –
sinun helmaasi tahdon hukkua,
alle aaltojen nukkua. (Larin Kyösti 1917)
78 KoskaSyntisessä laulussaovat voimakkaasti läsnä niin kristilliset ainekset kuin antiikin tragediankin piirteet, on muistettava Northrop Fryen sanoneen teoksessaanThe Great Code. The Bible and Literature, että ilmanRaamatun tekstien sisällön ja rakenteen tuntemusta on mahdotonta ymmärtää suurinta osaa länsimaisesta kirjallisuudesta. Antiikin kirjallisuuden tuntemus on luonnollisesti yhtä tärkeää.
on raadollista ja kriittistä, saarnamiehen edustaessa kaikkea valheellista ja pyhän häpäisevää.
Syntisen laulun tulkinnassa onkin tärkeää huomioida tämä jännite, uskonnon puoleen kääntyminen ja uskonnon kritisoiminen, sillä se on ollut suomalaisessa kirjallisuudessa laajasti läsnä. Esimerkiksi voi nostaa KivenSeitsemässä veljeksessäesiintyvän kaksijakoisen suhtautumisen kirkkoon ja kristillisyyteen (ks. Sihvo 2002) tai Haanpään viittaukset ”kirjakultaan” (ks. Koivisto 2002).
Huomioitava on myös avoimen seksuaalisen halun osoittamisen ja uskonnollisen, vanhakantaisenkin yhteisön ristiriidassa se, että seksuaalisuus halutaan pitää aisoissa, suljetun ja pyhitetyn (avioliitto) piirissä, vaikka poikkeusolosuhteissa tapahtuva seksuaalinen riehaantuminen hiljaisesti saatetaan hyväksyä ja vaieta olemattomaksi. Tällä tavoin yhteisöt ovat kautta aikain suojelleet itseään holtittomalta seksuaalisuudelta ja sen aiheuttamilta ongelmilta (eksogamian lain rikkominen, insesti), joita esimerkiksi Freudin teosToteemi ja tabutarkastelee. René Girard
sanookin, että seksuaalinen halu pysyy ytimeltään pyhän ja kielletyn alueella, mutta se murtuu ulos esittäytymään karnevaaleissa ja juhlissa, sillä sen toteutuminen on rituaaliluonteista ja sääntöihin kiinnittynyttä. Seksuaalisuuden alueella täydellistä ”vapautta” havitteleva joutuu huomaamaan, että aina voisi olla vieläkin vapaampi. (Girard 1987:285–287) 79 Kyseessä on eräänlainen inflaation logiikka, jossa monimuotoiset säännöt ehkäisevät ihmissukua ylläpitävää voimaa kulumasta tyhjiin, sitä jopa pyhäksi ja suljetuksi määrittelemällä.
Syntisen laulunmuissakin balladirunoissa palataan laulajan ja maan suhteeseen.
Toisessa runossa laulaja on edelleen miespuolinen ja kaunis maa on kätkenyt hänen laulunsa
”syvälle sairaaseen multaan” (Mukka 1966a:16). Naisen suru nähdään sairautena. Runon kertoja sanoo järveä omakseen; hänen aaltonsa liukuvat rantaan yhä uudestaan kuin naiseen yhtyvä mies, porojen kiiman äänten soidessa tuulessa. Hukkumisen kuvasto on voimakas, sillä se ennustaa Oulan kuolemaa toistaen samalla ikivanhaa balladimotiivia, mutta muuntuneena, sillä aiemmin balladien aaltojen takaa laulava hahmo on useimmiten ollut naispuolinen (ks. Grünthal 1997:65–84).
– –
silloin lauluni sinulle naiseni annetaan hyvänä rakkaana aaltona
sielusi syliin
Sydän outona vavisten maa – maa minun rakkaani
laululle lempensä antaa… (Mukka 1966a:16)
Mies tulee naiseen hyvänä aaltona, hänen sielunsa sylin virvoittavaan lepoon.
Balladimaailmankuvan mies-nais -asetelma toistuu jopa jo kuolleen miehen luontosulautuman laulussa: levoton, liikkeessä oleva maskuliininen laulaja palaa rakastettunsa naiselliseen, staattiseen
79 Girard ottaa Freudin ajatteluun laajasti kantaa ja myös kritisoi erityisestiToteemia ja tabua. Paradoksaalista on, että se on myös teos, jonka pohjalta Girard on kehittänyt useat ajatusrakennelmansa.
rauhaan. Naisen sielu on kuin kotitalo, kotiranta, turvallinen ja paikallaan pysyvä, miehen sielu taas liikkuu levottomana kulkijana, aaltona, joka lankeaa rauhan satamaan ja tulee naisessa kotiin. (Ks.
Grünthal 1997:165–166) Balladin kuvasto näkyy runojen symboliikassa monimuotoisena. Samoin runojen symboliikan kautta balladikuvaston mies-nais -asetelman voi tulkita asumisen ja aistimisen kysymykseksi, miestä ja naista yhdistäväksi ja erottavaksi kynnystilanteeksi. Liikkuva mies kulkee aina jotakin kohti, etsii aina uusia satamia, valloittaa aina uusia maita, joihin rakentaa omat
merkkinsä. Nainen on avoin tulemiselle, aistit valppaina. Irigarayn mukaan ”[a]suminen on miehen olemisen perustava piirre. Tämä piirre voi jäädä tiedostamattomaksi ja epätäydelliseksi erityisesti eettisen kantavuutensa osalta. Siitä huolimatta mies ei lakkaa etsimästä, rakentamasta ja luomasta kaikkialle taloja: luolia, majoja, naisia, kaupunkeja, kieliä, käsitteitä, teorioita…” (Irigaray
1996:161) Ja naisen olemisen perustavanlaatuisesta piirteestä hän sanoo: ”Aistiminen olisi ehkä feminiinisen tavanomaisin ulottuvuus? Feminiininen, naiset, jäisivät aistimisen piiriin tarvitsematta nimeämistä ja käsitteitä. Vaille sulkeumaa. Aistimisessa viipyminen tarkoittaa, että pysyy
avautuneena ja koko ajan kuulolla ulkopuolen ja maailman suhteen, aistit valppaina. - - Maailman aistiminen ja pysyttäytyminen maailman aistimisessa sulkematta sitä tai itseään tarkoittaa, että muodostaa maailmaan kynnyksen ja vaalii sitä. Aikakauden, paikan ja ajan myötä muuttuva kynnys.” (Ibid.) Irigarayn näkemys maskuliinista asuntojen, leposijojen rakentajana ja feminiinistä avoimesti aistivana, vapaana sieluna vastaa, ehkä paradoksaalisestikin, balladisankareiden ja -sankarittarien olemistapaa. Liikkeessä oleva Oula pyrkii rakentamaan itselleen taloa naiseen; hän pyrkii määrittämään Martan itselleen. Rakkauden lepopaikaksi avautuva Martta on jatkuvassa aistimisen tilassa, aistein koettavan kynnyksellä. Naisen paikallaan pysyvyys on jatkuvaa sisään ja ulospäin avautumista, miehen liikkuvuus on kohteeseen suuntautuvaa ja sellaisenaan staattista.
Tämä asetelma näkyy myös Martan ja Oulan diskurssissa romaanin proosajaksoissa, joita tarkastelen tuonnempana.
Kun Martta on proosakerronnassa rakastunut Oulaan, runot saavat kaksi uutta elementtiä, joutsenen ja tanssin. Kolmannesta runosta kahdeksanteen rinnastuvat valkea, pesimispaikkaa etsivä joutsen ja keinuvin lantein reisiinsä lyövä, tanssiva nainen. Oulan
joutsenhahmon voi nähdä rinnastuvan antiikin tarinan Zeukseen tai Juppiteriin, joka ottaa joutsenen muodon ja astuu Ledan.80 Runon kertoja puhuu naisestaan, ja antaa laulajan laulaa. Laulaja on toisaalta kertoja, joka järvellä soutaen laulaa esitetyt runot. Toisaalta hän on selvästi Kuolema, joka liikkuu järvellä, elämän ja kuoleman välimaastossa, häviten välillä usvaan. Järvi onkin eräs
80 Martan kohtalo mukailee Ledan tarinaa myös lapsen alkuperän epävarmuuden vuoksi. Samana yönä kun joutsenhahmoinen jumala astuu Ledan, tämä makaa myös miehensä, Spartan kuninkaan Tyndareuksen kanssa.
Seurauksena on kaksi munaa, joista kuoriutuvat Helena, Klytaimestra, Kastor ja Polydeukes. Epäselvää on, kuka on jumalan jälkeläinen, kuka kuolevaisen kuninkaan. (Ks. esim. Castrén&Pietilä-Castrén 2000:297)
romaanin rajatiloista: Sen yli soudetaan konkreettisesti kuolemaan, siihen hukutaan kaksikin kertaa ja balladirunojen soutava kuolema katselee sen rantoja.
Aluksi kertoja kysyy joutsenelta ”mihin on vietävä nainen jonka sieluun on tullut himo kuin suurena mustana kukkana” (Mukka 1966a:48). Sitten runon kertoja kyselee, mihin hän voisi viedä naisensa, kukkansa. Tämän jälkeen alkaa fyysistä rakkautta symboloiva tanssi, joka on ainoa keino taistella tulevaa surua, kauhua ja tuomiota vastaan. Kertoja ennustaa myös saarnaajien tulon. Saarnaajat vertautuvat korppeihin, haaskansyöjiin, jotka ovat aina tietäneet huonoa onnea ja ennustaneet kuolemaa. Joutsenet ovat kirjallisuudessa vertautuneet niin puhtauteen ja uskollisuuteen kuin myös seksuaalisuuteen ja kuolemaan. Luontosymboliikka on voimakasta. Päivä on lyhyt, elämä on lyhyt, valon ja pimeyden vaihtelu tuodaan esiin kaikilla tasoilla:
– –
himojaan huutaen juoksevat vuonelot jäkälämailtani pois ja saarnaajat saapuvat
kutsutta kyliin kuin korpit tuomaan tuomion sanaa
Voi rakkaani tanssi – tanssi oi naiseni notkuvin lantein ja reisiisi paukuttain lyö
Yön mustan varjon alla on hyvä
kun kaamos on suojana julmilta totuuden sanoilta.
Tanssi rakkaani – tanssi.
Ei viedä voi kukkaa kukkivaa varresta pois tämä laulu ei pääty tämä sävel ei kuole tämä kipua on tämä tuskaa on
laulaja laulaa soutaen sumussa pois…… (Mukka 1966a:49)
Viittaukset tanssin alkamiseen kertovat Martan menettäneen neitsyytensä. Viimeisessä säkeistössä yhdyntä kuvataan kukkivana kukkana ja loppumattomana, tuskaisena lauluna. Martan seksuaalisuus vertautuu myös joutsenen soidintanssiin. Neljännessä runossa kertoja sanookin, että ”[k]uin
joutsenen laulu on elämä naisen”. Joutsenlauluksi kutsutaan myös runoilijan viimeistä runoa.
Käsitys joutsenlaulusta pohjautuu antiikin taruun, jonka mukaan joutsen hyvästelee elämän laululla.
Verratessaan naisen elämää ja joutsenen laulua, runoilija kertoo kukoistuksen ja riemun ajan olevan naisen elämässä lyhyt. Nuoruuden riemu päättyy raskauteen, ”pesimiseen”:
– –
Se rakastaa lompolon mustassa vedessä
ja pesänsä laittaa kuin kuningas suuren ja hyvän Se istuu öin sekä päivin pesässään hautoen miettien – miettien
rakkaansa lentoa.
– –
(Mukka 1966a:77)
Joutsenen kohtalon kokeva nainen sidotaan jälleen kotiin, josta käsin hän miettii miehen matkoja maailman ääriin. Edellisessä runossa kerrotut kivun ja tuskan kokemukset viittaavat myös tulevaan synnytykseen, eräänlaiseen naisen perustuskaan, joka aiheuttaa kipua ja riemua yhtä aikaa. Neljäs ja viides runo rajaavat Martan ja Oulan ensimmäisen yhteisen yön Outakodan ladossa ja
seurakohtauksen. Viides runo ylistää hedelmällistä maata, naisen kohtua ja luontotunteeseen
liittyvää luonnollista rakkautta ja luonnollista suhdetta Jumalaan. Vastapainoksi se asettaa virallisen uskonnon valheellisen äänen:
Voi rakkaani lentävät joutsenet laulavat linnut laulujaan Yön helmassa nyyhkii naiseni – tule soutaja sumusta.
nouda jo naisesi kauniille rannoille.
Nämä sydämet itkevät synnistä huutaa korpin ääni
näissä lanteissa peto on maannut Tule Jumala tanssimaan kanssani Minun vilu on
Minun nälkä on
Minun leipäni jäätynyt on Tässä sylissä höyryää elävä maa älä unohda minua Jumala.
Näillä rannoilla nukkuu riettaus saarnaa saarnaajan suu
Tässä sylissä asustaa odotus huomisen aamun Tähän kouraan on kätketty kivi
Tämä rinta aurinkoaamuja odottaa, Herra. (Mukka 1966a:104)
Toisessa säkeistössä kerronnan fokalisoijaksi vaihtuu nainen, Martta. Hän kommentoi saarnaajan puhetta, johon ei selvästikään usko. Hän pyytää Jumalaa tanssimaan kanssaan. Pyhän hengen ja armon vuodatus rinnastuu seksuaaliaktiin. Nainen esittää itsensä viluisena ja nälkäisenä, ja hän pyytää elämän leipää jäätyneen ja kuoletetun hengenravinnon tilalle, jollaisena hän pitää saarnamiesten kaksinaismoralistisia puheita. Naisen pyrkimys on kohti valoa, maata kasvattavaa voimaa, oman naiseuden voimaa. Hän pyrkii totuuden valoon, mahdollisuuteen kasvaa yksilönä.
Runossa naispuolinen puhuja hakee Jumalan hyväksyntää omalle olemukselleen rukoillen, ettei selvästi miespuolisena nähty Jumala hylkää puhujaa. Tämä on paradoksaalista, sillä puhujan asenne Jumalaa kohtaan sisältää hämmentyneen ja ristiriidan värittämän ajatuksen Jumalan luodun
kelpaamattomuudesta luojalleen sellaisena kuin hän on eli luodun epäilyksen siitä, että hän on tehnyt itsestään omankaltaisensa, toiminut omana luojanaan. Hänestä on tullut erilainen kuin
Jumalan alkuperäinen tarkoitus oli: seksuaalinen, olemuksellisesti vapaa ja valmis puolustamaan tätä alkuperäistä ja vääristelemätöntä itseyttään (kivi kourassa). Nainen ei näe enää omaa kuvaansa uskonnon asettaman jumalakuvan peilistä sellaisena kuin sen on selitetty hänelle heijastuvan, vaikka hän kaipaakin kuvajaisensa heijastusta Jumalan silmistä/ssä. (Ks. Benstock 1991:93–96) Ulkopuolelta asetettu objektiivinen kuva vaihtuu puhujan subjektiiviseksi näkemykseksi itsestään.
Tämä itsenäisen naisellisen kapinahengen värittämä runo liittää näkyvimmin
sisältönsä puolestaSyntisen laulun kokonaisuudessaan moderneihin, epistemologisiin eli mihinkään lajiin puhtaasti asettumattomiin balladeihin. Rakenneratkaisuiltaan teos kuulu jo näihin, kuten edellä on todettu, mutta kyseinen runo nostaa esiin yllätyksen jo valmiiksi yllättävässä: Martta tulee mielipiteineen ulos tarinan maailmasta ja sen petollisen konventionaaliselta vaikuttavasta
maailmankuvasta. Hän kertoo voimastaan ja halustaan suoraan lukijalle, mitä hän ei tee missään kohtaa proosatekstiä. Nyrkki ja kivi tulevat lähes läpi paperin.
Kuudes runo on teoksen toisen osan, ”On yksin tästä sen ikävästä kyyneleeni”, ensimmäinen. Se ylistää seksuaalisuutta ja kertoo alati sykkivästä himosta, jonka kohistessa korvissa ”pois korppien ronkkuna unohtuu” (Mukka 1966a:125). Runon puhuja viittaa jälleen saarnaajiin, virallisen ja valheellisen totuuden takana piileskeleviin kaksinaismoralisteihin.
Seitsemäs runo on sijoitettu juuri ennen Oulan kosimiskohtausta. Runosta huokuu kuolema ja menetys. Kaksi ensimmäistä säkeistöä kertovat Martan tuskasta isä-Juhanin kiellettyä Oulan
Seitsemäs runo on sijoitettu juuri ennen Oulan kosimiskohtausta. Runosta huokuu kuolema ja menetys. Kaksi ensimmäistä säkeistöä kertovat Martan tuskasta isä-Juhanin kiellettyä Oulan