Helvetin piirit

RomaanissaTäältä jostakinalokas ja myöhemmin sotamies Tullin pelko ja paniikki näyttäytyvät kuoleman erilaisten ilmenemismuotojen pohdinnassa; tarina on hitaasti etenevän kuoleman kerrontaa. Tullin elämä siviilissä näyttäytyy menetettynä paratiisina ja armeija-aika jäsentyy alaspäin viettäviksi helvetin piireiksi. Lopussa helvetti korvautuu eräänlaisella maailmasta irtisanoutumisella mystisen luontoon sulautumisen kautta. Tarina on kokonaisuudessaan suuri kynnystilanne, jossa siirrytään elämästä kuolemaan armeija-nimisen välitilan kautta.

Kokonaisuudessa on jälleen kyse balladista, jonka sisällä muut genret vaihtelevat. Tosin balladi ei nyt erotu niin voimakkaasti omana lajinaan kuin kahdessa edellä tarkastellussa teoksessa.

Balladinomaisesti esitetyt vuodenaikojen vaihtelu, luonnon kiertokulku ja luonnonilmiöiden korostaminen tukevat kuolemaan astumista. Auringon puute on aina läsnä, auringon puute on elämän puuttumista, elämän puuttuminen on erojen puuttumista, tasapäisyyttä. Alokas Tullille armeijaelämä on valheellinen olomuoto, elävän kuolleen elämää: Vaikuttava esimerkki tästä on kohtaus, jossa aika ja paikka sulautuvat yhteen, mies muuttuu asemaravintolan pöydässä eläväksi ruumiiksi, jota symboloi suureksi, kivikovaksi, mielettömäksi siittimeksi muuttuminen, joka sekin sulaa aikaan, sateen loppumattomaan lihaksettomuuteen. Siitin myös vertautuu kohtauksessa

ihmissydämeen. Siitin toimii aivottoman, väkivaltaisen maskuliinisen raakuuden ja sotilaan symbolina, jonka kohtalona on kadota kuolemaan:

Eilinen ja tapahtunut ja huominen tapahtumattomuus sekoittuu jäykistyneessä sydämessä tämän hetken tapahtumiseksi ja ei-tapahtumiseksi, eikä silmätön ja korvaton, aistiton elin voi rajoittaa aikaa hetkeksi, irti

kokonaisuudesta revityksi yksilöksi, vaan lihakset teräksenkoviksi jäykistyneinä seisoo kuin mieletön siitin ja sulaa aikaan, liittyy lihaksineen sateen loppumattomaan jatkuvaan lihaksettomuuteen ja liukuu ulos ruumiistaan, jättäen sen elottomana asemaravintolan pöydän ääreen, vailla elämää, ajatuksia, liikettä ja valuu itse sinä sateena jota se

olemattomat aistinsa herkistäneinä kuunteli, katsoi ja aisti. Kuolema. (Mukka 1994:134)

Tekstiesimerkissä on nähtävissä myös tarinassa toistuva, tärkeä motiivi (joka on Mukan tuotannossa yleinen): seksuaalisuuden ja genitaalisuuden toimiminen merkkinä päähenkilön mielentilasta – seksuaalisuus on purskahtelevaa, irrallisina viipaleina lukijalle heitettyä, impotenttia, (todellisesta) toiminnasta irrotettua. Impotentti, käsiin surkastuva elin symboloi Tullin

voimattomuutta ahdistavan tilanteen, ”toisen” pahan katseen edessä. Tullille seksuaalisuus on positiivista, onnellista ja hedelmällistä vain kotimiljöössä eli vaimon luona; kasarmimiljöö on kastroiva. Siellä impotentit, elävät ruumiit tottelevat mekaanisesti järjettömiä, väkivaltaan kehottavia käskyjä.

Romaanissa kuolemaa käsitellään ja se käsitetään laajasti: ei vain armeija ole kuolemaa vaan kaikki pakkovalta, jossa ihminen alistetaan hänen omaa tahtoaan ja luonnollista olemustaan vastaan. Sellaiset tilanteet ovat kuolemaa, joissa luovuus ja ihmisluonnon perimmäinen vapaus kyseenalaistetaan ja koetetaan vangita. Mukan romaanin päähenkilö näkee ihmisen

pohjimmiltaan rauhaa rakastavana olentona ja perustavaa laatua olevat inhimillisyys ja pasifismi taistelevat kaikkea pakkovaltaa vastaan; pakkovaltaa yhteiskunnassa, ihmisten välisissä suhteissa (parisuhde raadollisimpana esimerkkinä), valtioiden välillä ja niin edelleen. Taide, erityisesti runous ja kuvataide, kohoaakin Mukan romaanissa pakkovallan ja kuoleman vastapooliksi. ⁵

Myös teoksessa esiintyvät toistot huutavat elämän tarkoituksen perään. Alkupuolella toistuvat runon säkeet, jotka seuraavassa on esitetty täydellisimmässä muodossaan⁶:

Minne kaikki pienet lapset …… kun äiti on heidät synnyttänyt? Minne kaikki …… lapset …… kun äiti on heidät synnyttänyt? Minne …. …… lapset ……

kun äiti on heidät synnyttänyt? Minne …….. ……

…… äiti on heidät synnyttänyt? Minne …… pienet

…… …… …. on heidät synnyttänyt? Minne ……

5 Mukan teoksissa genrevaihtelun kautta esiin tuleva pasifismi, johon liittyy voimakas poliittisluonteinen kritiikki yhteiskunnan ja maailman tilaa kohtaan, liittyy paitsi informalismiin niin myös laajemmin pop-taiteen muotojen, tyylin ja tarkoitusperien tiedostamiseen. Esimerkiksi teoksiinTäältä jostakinjaKesän heinä kuolee,60-luvun

vastakulttuuriliikkeiden ideologiaa on kirjoitettu sisään maailmanrauhaa ja sodanvastaisuutta peräänkuuluttavissa kohdissa. (Ks. esim. Ala-Ketola 1985)

6 Runossa on vaikutteita ajankohdan konkreettisesta runoudesta. Vert. esim. Väinö Kirstinä ja Kari Aronpuro.

…… …… …… …… heidät synnyttänyt? Minne

…… …… …… …. …….. …… synnyttänyt?

(Mukka 1994:106)

Romaanin kokeellisessa runossa aktiivista verbiä ei esiinny. Se voisi olla: joutuvat, menevät, laitetaan, haudataan, kuopataan, kadotetaan, hukataan tms. Lukija lisää verbin ympäröivän tekstuaalisen kontekstin opastamana. Mistä lapset tulevat ja miksi, ja minne he joutuvat? Runon ajatuksena on osoittaa, etteivät lapset synny armeijoita varten vaan vapauteen. Runo korostaa myös aikuisten olevan entisiä lapsia, jotka edelleen tuntevat lapseutensa, haluavat hellyyttä, ymmärrystä ja ilon siivittämää vapautta. Myös Jumalan olemukseen otetaan kantaa. Tässä jumalakuva on erittäin synkkä: jumala on kuolema, sillä kumpaankaan ei voi suhtautua inhimillisesti, kumpaakaan ei voi rakastaa vastavuoroisesti, eikä kummallekaan voi puhua vastakaikua odottaen. Kuten Tulli sanoo: ”Mun oma jumalani on ruma jumala.” (Mukka 1994:135) Jumala vaatii ja rankaisee.

Helvetin piirien ensimmäisen osan nimi on: Lintu lensi taivaan yli. Lintu lentää ihmiselämän katoavaisuuden symbolina kohti auringonlaskua, putoavaa yötä. Osan nimessä mainittu lintu havaitaan osan lopussa, ja silloin myös paljastuu romaanin kerronnan kannalta merkityksellinen seikka. Kolmannen persoonan kaikkitietävä kertoja ottaa muutaman kerran

ironisen etäännytetyn kerrontaotteen kasarmin tapahtumiin. Hän kertoo miesten tilasta ylhäältä päin, tulevia tapahtumia vääjäämättömästi ennakoiden. Hän asettaa tilannettaan inhoavat miehet ironiseen valaistukseen sanoessaan:

Eräs puute, auringon poissaolo, vaikutti negatiivisena tekijänä heidän ajatuksiinsa ja keskusteluihinsa, mutta loppujen lopuksi he kaikki ymmärsivät, ettei aurinkokaan voi paistaa aina, joskus senkin on kadottava, ja oppivat ymmärtämään sen poissaolon tosiasiana jonka korjaaminen on mahdottomuus. Kerran kadonnutta aurinkoa ei voida nostaa takasin taivaalle.

Kapteeni Hakkarainen, puhuessaan heille lämpimällä miellyttävällä äänellään, antoi ymmärtää että oli olemassa myös toisenlainen katsantokanta, sellainen jota he eivät milloinkaan tulleet ajatelleeksi. Oliko välttämätöntä että aurinko paistoi aina? Miettikääpä sitä?

Sitä he eivät todellakaan olleet ajatelleet ennen. Se synnytti kiivaita väittelyjä, mutta lopulta kaikki taipuivat huomaamaan: todellakin… oliko auringon paistettava aina? Siellä kyllä, mistä he olivat tulleet, tapahtui niin, mutta oliko mennyt asia tavoittelemisen arvoinen? Sitä sieti miettiä.

Aliupseerikoulun ja etenkin reserviupseerikoulun kannalta oli tärkeää juuri tämän huomion tekeminen, itse asiassa se oli ainoa vaatimus sinne pääsemiseksi: ymmärtää selvästi ja peruuttamattomasti tosiasia: auringon poissaolon merkityksettömyys, itse asiassa: oliko aurinkoa milloinkaan ollutkaan, eikö sen olemassaolo ollutkin harha?

Niin, tarkemmin ajateltuna se näytti ilmeiseltä.

– –

Heidän olemassaolonsa oli saanut merkittävän käänteen. He eivät enää olleet tyhjää, vaan miehiä joita arvostettiin ja kunnioitettiin heidän kantamansa vastuun ja heidän aivoissaan syntyvien vastuullisten ajatusten vuoksi.

– –

Pojat, tulkaa katsomaan! huusi Valtavesi J J lokakuun viimeisenä päivänä. Katsokaa.

Mikä, mitä…

Lintu!

He näkivät sen lentävän yli taivaan raskain apaattisin siiveniskuin ja iloitsivat hiljaa mielessään siitä, etteivät he olleet niinkuin linnut, joilla ei ollut kotia, ei mitään, vain tuo taivas ja aurinko ehkä jossakin, jos joku sitä arvostaisi. (Mukka 1994:28, 29, 30)

Ironia syntyy, kun miesten järjen valon ja itsenäisyyden sammuminen, heidän muuttumisensa aivopestyksi laumaksi, esitetään vakavana velvollisuutena ja aikuisen miehisenä vastuunoton kykynä. Pakkovallan kritiikin esiin tuominen on näissä kohtauksissa terävimmillään.

Kahleettomuuden ja onnen symbolit, taivaan kannen esteetön kaartuminen ja aurinko, kääntyvät naurettaviksi ja halveksittaviksi. Kansakunnan turvallisuudesta huolehtiva aikuinen mies ei tuijottele taivaalle! Kolmannen persoonan kertoja myös ilmaisee oppineen ironiseen tyyliin Tullin halveksunnan, jota hän tuntee pikkuhiljaa armeijaan sopeutuvia tovereitaan kohtaan. Muutoin ensimmäinen osa kertoo Tullin sielussa vallitsevasta pohjattomasta kyllästymisestä ja tylsyydestä, ja kotipuolen tilanteen aiheuttamasta huolesta.

Romaanin kronologinen eteneminen alkaa vasta toisessa osassa, jonka nimi on Portilla. Kyse on kuoleman, helvetin portista: armeija on kuolema, henkinen kuolema, ihmisen totaalinen esineellistäminen ruumiiksi. ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää…”. Tästä esimerkkinä tekstikohdat, jotka kertovat elämästä tässä kuolemassa:

Hän alkoi olemuksensa sisimmässä kerroksessa elää toista elämää niin voimakkaasti, että hänen kuolemassa askareita, tekoja suorittava ruumiinsakin joskus eli mukana tässä uudessa maailmassa joka kehittyi päivä päivältä ja muuttui ja muistutti yhä enemmän todellista elämää. (Mukka 1994:96)

Ironiseen sävyyn esitetty kommentti seuraa sen jälkeen, kun kapteeni Hakkarainen on kehunut poikia loistavaksi ikäluokaksi:

Tunnustuksen sanat loivat heidän mieliinsä intoa. Palvelus jota he suorittivat, sai heidän silmissään kokonaan uuden ulkomuodon verrattuna siihen hajanaiseen ja epätarkkaan mielikuvaan, joka heillä oli ollut kuolemasta aikaisemmin. (Mukka 1994:112)

Tulli muistelee viimeisiä kotona viettämiään aikoja, joiden ylle heitti varjonsa pöydällä lojuva kutsuntapaperi. Sitten tulee lähtöpäivä ja kerronnan fokus siirtyy kasarmille vievään junaan, jossa on myös muita armeijaan meneviä nuorukaisia. Tulli jättäytyy vielä kasarmikaupungin

asemaravintolaan kahville miettimään vaihtoehtoja, joita hänellä ei ole. Hän käy läpi ajatuksiaan kutsuntakirjeen saapumisen jälkeen. Kuinka hän oli ajatellut itsemurhaa, armahdusta, pakoa, jalan katkeamista, lykkäystä. Lopulta hän kuitenkin nousee kasarmille menevään autoon.

Kolmannen osan nimi on Nopea kuolema, ja siinä kuvataan kuoleman hetken äkillisyyttä ja nopeutta, kun kasarmi nielaisee uuden alokkaan. Tässä osassa sisäistekijä huutaa Tullin suulla taidetta apuun. Hän lainaa Federico García Lorcan Espanjan sisällissodasta kertovaa balladirunoaRomance de la guardia civil española⁷, jossa voimakkaimmaksi kuvaksi nousee

7 Mukka lienee itse suomentanut kyseistä runoelmaa.

mustalaistyttö Camborion Rosan silvotut rinnat, jotka kädessään hän seisoo muiden kylän tyttöjen paetessa kauhuissaan. Lorcan balladin lainaaminen korostaa ja kertaa teoksen balladipiirteitä;

kummassakin puhutaan jatkuvasti kuolemasta ja sodan järjettömyydestä. Lorcan runo on myös massamurhan kuvaus, jossa mielenkiintoisessa roolissa ovat Maria ja Josef; Maria sodan

runtelemien lasten sairaanhoitajana ja Josef haavoihinsa kuolevana soturina. Tähän Lorcan balladin luomaan kuvamaailmaan rinnastuvat viittaukset Tizianin ehyeen ja seesteiseen maalaukseenVenus Anadyomene. Myös TizianinUrbinon Venus jaDiana mainitaan; hohtavia, hedelmällisiä

elämänkantajia kaikki. Mukka viittaa kuvataiteeseen laajemminkin, myös Goya, El Greco, van Gogh, Gauguin ja Seurat mainitaan neljännessä osassa Kuoleman hellä kosketus:

Vaikkei hänen ulottuvillaan ollutkaan maalauksia, ei yhtä tai kahta maalausta, vaan täydellinen taiteen ja sen ymmärtämisen ja sille suopeuden puute, hän käänteli sormillaan suuren taidekirjan sivuja ja etsi tuhansien tuntemiensa maalausten keskeltä Goyan, El Grecon, Tizianin, van Goghin ja Gauguinin ja Seuratin ihmeelliset luomukset jotka roikkuivat seinillä ihailtavana Leningradin länsimaisen taiteen museossa, Louvressa, Milanossa ja Washingtonissa ja eli niitten keskellä kuin kotonaan. Van Goghin intensiivinen taivas astui harmaan armeija-taivaan tilalle hänen silmiinsä, El Greco esitti näytelmää Kuolemasta (josta hän itsekin nyt tiesi vaatimattomasti jotakin) ja Goya haastoi häntä taistelemaansankarillisesti, sankarillisesti. (Mukka 1994:108)

Kaikki mainitut taiteilijat olivat Mukan innoittajia hänen kuvataiteilijan työssään, muttaTäältä jostakin -romaanissa kyseisten taideteosten luoma myyttien, sankariuden, kuoleman ylevyyden sekä värin, valon ja muodon yltäkylläisyys lievittää sotamies Tullin kuolemantuskia.

Taideteokset ovat pala taivasta helvetissä.⁸

Neljännessä osassa, Kuoleman hellä kosketus, aurinko katoaa kokonaan ja alokkaita aletaan hellästi mutta järkähtämättömästi sopeuttaa armeijaolosuhteisiin eli, kuten Tulli asian tulkitsee, kuoleman tilaan. Kaamosaika on syvimmillään. Tässä osassa Tulli kirjoittaa armeijaa ankarasti kritisoivan aineen aiheesta ”Mielipiteeni armeijasta ja kokemuksiani

varusmiespalvelusta”, jossa hän muun muassa tuo ilmi, ettei aio tehdä sotilasvalaa. Aineen vuoksi hän joutuu kapteeni Hakkaraisen puhutteluun. Puhuttelu on esitetty suorana dialogina, jossa puhujien nimet (kapt. Hakkarainen ja Alokas Tulli) on kirjoitettu versaalilla (suuraakkosin).

Kapteeni Hakkarainen siteeraa Tullin ainetta ja suhtautuu niskoittelevaan alokkaaseen isällisen nuhtelevasti mutta samalla hämmentyneesti. Ennen muuta hän korostaa sitä, ettei alokkaan pidä

8 Jarmo Antti on kirjoittanut Timo K. Mukan kuvataiteesta katsauksen Tuula Mukan ja Riitta Kuusikon toimittamaan teokseenTimo K. Mukka 1944–1973. Antti mainitsee jälki-impressionismin vaikutuksen voimistuneen Mukan maalauksissa Suomen taideakatemian koulun jälkeen. Erityisesti van Goghin vaikutus tulee esiin Mukan teoksen Sisäkuva Mukkalasta (1963) värikylläisyytenä sekä sommittelun ja yleiskuvan samankaltaisuutena. Teos muistuttaa van Goghin teostaVan Goghin makuuhuone Arlesissa (1889). Gauguinin vaikutus Mukaan näkyy teoksessaMilloin menet naimisiin? (1962-63), sillä se muistuttaa eksoottisine tunnelmineen Gauguinin Tahitilla tekemiä maalauksiaMilloin menet naimisiin (1892) jaHeidän vartalonsa kulta (1901). Mukan varhaisempien töiden innoittajina olivat Antin mukaan mm. Renoir, Gallen-Kallela ja Munch. (Antti 1996: 97–118) Antti tekee katsauksessaan myös pintapuolisen Mukan kuvataiteen ja kirjallisen tuotannon synteesin, muttaTäältä jostakin -romaanissa mainittuja taiteilijoita hän ei nosta esiin.

luulla olevansa mitenkään erityinen, vaikka hänet on aineensa vuoksi kapteenin toimistoon pyydettykin. Valtakoneisto ei halua antaa erityisyyden kunniaa kenellekään, kaikkien on oltava tasapäisiä. Palaan kohtaukseen vielä tuonnempana.

Neljännessä osassa Tulli yrittää muistojensa voimalla tavoittaa vielä tavallisen elämän tunteen, vaikka hänen ruumiinsa suorittaakin jo tekoja kuolemassa. (Mukka 1994:96) Syvemmälle helvettiin laskeutuessaan hän käy läpi armeijaelämän mielettömyyttä, hulluja käskyjä, joita on kyseenalaistamatta toteltava. Kerronta heittelehtii tyylistä toiseen kuin käsivarakameralla Tullin sielunliikkeitä kuvaten. Sulkeisten ja simputuksen sekamelskan dogmafilmissä kiroillaan ja

huudetaan vittua, analysoidaan non-violent actionia ja toisen maailmansodan lopputulosta Suomen ja Norjan kannalta, oksennetaan, parodioidaanKuullos pyhää valaa (”kuuls ny pyhä mustekala”, s.

102). Myös kaikkien mahdollisten sotaromaanien sotilashuumoria parodioidaan kitkerästi. Se mikä jermuja nauratti, on nyt tympeää koilotusta. Meno rauhoittuu hetkeksi, kunKuullos pyhä vala tosiaan lauletaan ja kun seuraavassa hetkessä kertoja luettelee seikkaperäisesti lakia (SO § 97) lainaten, kenelle yksityinen sotilashenkilö suorittaa kunnianosoituksen (s.103). Lopulta Tulli pyytää ymmärrystä yön pimeinä hetkinä Federicolta, Saarikoskelta, Kekkoselta ja lintujen ystävä

Fransiskus Assisilaiselta. Tämän jälkeen talvi hiipii lähemmäksi, vasen, ja päivät muuttuvat kylmemmäksi, vasen, ja lukija on hengästynyt. Armeijan päiväjärjestys käydään läpi, Tulli hoitaa kivääriään ja kuvittelee hoitavansa poikaansa. Minne kaikki pienet lapset…? Tullin sekavuustila syvenee ja osa loppuu jälleen ironiseen loppukappaleeseen, jossa Hakkarainen kehuu jalon kansan parhaita poikia – täysin valheellisesti tietenkin:

Te, niin kuin jääkärikomppaniat yleensä, olette maan arvokkainta ja parasta omaisuutta, maan parhainta mies-ainesta… olen teistä ylpeä, sanoi kapteeni Hakkarainen heille usein. Teistä edellinen ikäluokka on suorittanut palveluksensa hyvin kiitettävästi, mutta minun on sanoittava että te olette parempia kuin he… ja se on paljon se…

Tunnustuksen sanat loivat heidän mieliinsä intoa. Palvelus jota he suorittivat, sai heidän silmissään kokonaan uuden ulkomuodon verrattuna siihen hajanaiseen ja epätarkkaan mielikuvaan, joka heillä oli ollut kuolemasta aikaisemmin. (Mukka 1994:112)

Kapteeni Hakkarainen edustaa romaanissa kaikkein lipevintä ja valheellisinta ylhäältäpäin asetettua virallistettua totuutta. Hän on oopiumia sotilaille, toiseus, johon poikien pitäisi samastua, jotta heidät saadaan ”ruotuun” ja, Tullin näkökulmasta, kuolemaan.

Viidennen osan nimi on Silloiset tapahtumat. Tullin pelko, kauhu ja ahdistus kulminoituvat hermoromahdukseen taisteluharjoituksissa. Kohtaus on teoksen käännekohta, eräänlainen ”mitä todella tapahtui” -kohtaus. Tullin joutuessa komppanianpäällikön toimistoon hermoromahduksensa jälkeen alkaa susi työntyä hänen ajatuksiinsa. Hän ulvoo jo hiljaa. Tämän jälkeen alkaa Tullin matka kohti todellista pimeyttä, irrationaalista, lopullista luontoon

sulautumista, metamorfoosia, nurkkaan ahdistetun suden elämää ja kuolemaa. Ensiksi alkaa kuitenkin Tullin matka kohti Helsinkiä, pelottavaa ihmispaljoutta, kohti Tilkan sotilassairaalaa, jonka atmosfääri on surrealistisen vinksahtanut.⁹

Kuudennessa osassa Oli pimeää, Tulli odottaa lähtöä sotilassairaalan tutkimuksiin ja kuulostelee oloaan kasarmin sängyssä nähden outoa unta, jossa koko maailman paino siirtyy hänen rintansa päälle:

Unesta jonka näin: oli pimeää… oli pimeää… tuntui kuin kaiken maailman paino olisi siirtynyt painamaan rintaani: autot, jääkaapit, elintaso, hinnat, palkat, luokkataistelu joka tosiasiassa muuttuu proletariaatin taistelusta riistäjää vastaan intelligenssin taisteluksi topeliuksen ja ruuneperin haamuja vastaan, elämästä

vieraantuminen, taiteen vierautuminen todellisuudesta, hätä asioista jotka kuuluvat minulle ja joista haluaisin toistenkin ottavan selvää, voimakkaammin kuin minä, paremmin kuin minä joka olen joskus väsynyt… väsynyt, ja ajattelen kuin sentimentaalinen kamarineito pitsialushameesta ja niukasta kuukautisvuodostaan.

Kuolema!!!

Isänmaa kuolema isänmaa kuolema sankaruus summa sankaruus suomussalmi sankaruus raate sankaruus karjala karjala kuolema… (Mukka 1994:136)

Uni sisältää elämän kaikki huolet taiteen tilasta elämän kalleuteen tavarapaljouden keskellä ja vaihtuu lopulta kuoleman kauhuun, joka kiteytyy marssirytmisessä sodan kuvastossa. Pian unen jälkeen Tulli pitää juhlapuheen, joka koskee isänmaan puolustajan mielipidettä ”viime sodasta sen jälkeen kun hänet (kunniallisesti tai kunniattomasti) oli haudattu” (Mukka 1994:136–137). Tulli vihaa, inhoaa ja halveksii turhana pitämäänsä uhrikuolemaa. Tässä vihan ja halveksunnan syöverissä genrevaihtelu on kiivaimmillaan: seuraa raamattuviite (Simon Kiivailija, tulinen ja poliittisesti aktiivinen apostoli), marssia, vala, ammuntaa, pamflettia,Porilaisten marssia. Tämän jälkeen Tulli istuu jälleen asemakahvilan pöydässä, jossa kaksi punahuulista naista vetävät hänen huomionsa puoleensa. Sama kohtaus toistuu teoksessaJa kesän heinä kuolee lähes sana sanalta, samoin kuin seuraava kohtaus, jossa Tulli esittää näyn, jossa mies kulkee rannalla ja jossa menneiden kesien muistot tulvivat Tullin mieleen. Tarkastelen näitä Mukan omien tekstien autokommunikatiivisia lainoja tarkemminJa kesän heinä kuolee-teoksen kohdalla, sillä siinä ne toimivat selkeimmin sairauden eli melankolian merkkeinä.

Helvetin seitsemännen piirin nimi on Yön ja päivän vaihtuminen joksikin. Se kertoo nimeään myöten olemattomuudesta ja on tyyliltään kuin tyhjyydessä leijuva uni. Luvun nimi viittaa myös siihen, että Tulli voi vain aavistella tulevan olotilansa luonnetta; luvun nimi ennakoi

kuoleman mystistä olotilaa, myös metamorfoosia sudeksi. Sotilassairaalassa systeemiin sopeutumatonta Tullia kohdellaan kuin hullua. Hänet laitetaan eristysosastolle, jonka vartija vaikutta kaikkein vaarallisimmalta hullulta. Muut potilaat ovat kohtaloonsa alistuneita. Tilkassa

9 Myös teoksessaJa kesän heinä kuolee päähenkilön sieluntilaa tutkitaan sairaalassa. Siinäkin hän kirjoittaa tutkimuksista vaimolleen.

Tulli hakee sylin lohtua yövuorossa olevalta hoitajalta, joka lempeästi torjuu miehen lähentelyt.

Tulli kirjoittaa Liisalleen kirjeen, jossa kokee, että ”[l]apsia aamiaisekseen syövä pappi, aikuisia päivälliseksi syövä pappi, vanhuksia illalliseksi nauttiva pappi valloittaa mieleni” (Mukka 1994:155). Kummallista on, että vaimon ja äidin kirjeen lisäksi Tulli saa sairaalaan oudon, hysteerisellä käsialalla kirjoitetun nimettömän kirjeen, jossa vilisee raamatunkohtia ja

kammottavaksi irstaudeksi kääntynyttä jumalansanaa. Tulli ajattelee, että kirjoittaja on nähnyt hänen erään surrealistisen maalauksensa, jossa ”mustapukuinen piispa seisoo huorista kootun paraatin edessä kädessään perheenisän irtileikattu siitin, josta vielä valuu vertakin. ”Jumalan lapset, liittykää yhteen” luki huorien käsissä olevissa suurissa julisteissa.” (Mukka 1994:159) Lukija vastaavasti ajattelee, että Tulli ei välttämättä edes saa kyseistä kirjettä, vaan hänen sekavuustilansa tuottaa uskontoa ja pornografiaa sekoittavan syöverinaturalistisen kuvitelman.

Tullin sairaala-aika jää lyhyeksi ja hän joutuu takaisin kasarmille, josta hänet passitetaan saman tien viikon toipumislomalle kotiin. Kahdeksas osa, Sydänyön hetki, kertoo viimeisestä käynnistä kotona. Siinä mies koettaa puhua vaimolle pelostaan mennä takaisin, mutta vaimo on hiljainen ja sulkeutunut, raskauteensa kääntynyt ja häntä pelottaa synnyttää ilman miestään. Mies moittii vaimoaan masentavuudesta ja maalaa hitaammin kuin tavallisesti.

Myöhemmin hän kasarmilla tajuaa nukkuneensa lomansa alusta loppuun. Lomalla hän kuitenkin maalaa taulua tulevista tapahtumista:

Kasarmin käytävä jota hän maalaa tauluun, on pitkä ja synkkä, mutta ulkoa paistaa joulukuinen kuu ikkunaristikkojen takaa ja pihan yli johtavat kohti kasarmia kummalliset jäljet: – – suden jäljet, ja kasarmin

pihanpuoleisella seinällä käytävän ikkunan kohdalla jäljet päättyvät. Se seisoo ikkunan alla takajalkojensa varassa ja tuijottaa sisälle, susi. (Mukka 1994:187)

Taulua maalaavan Tullin ajatusten näkökulmasta kertoja kertoo kasarmin pihalla ahkiossa kuolleena makaavasta sudesta. Susi on ammuttu sotilaskiväärillä, mutta silti se kolkuttaa oveen ja pyytää päästä sisälle kuoleman ja apatian kasarmiin, sillä

[ei] kukaan muukaan joka on kuoliaaksi ammuttu sotilaskiväärillä ja jonka rinnassa on vielä veres haava, mielellään vietä yötä pakkasessa sellaisen talon kuin kasarmin pihalla. (Mukka 1994:187)

Maalauksen ja tarinan todellisuuden ja fantasiatason tapahtumat sekoittuvat ja kerrostuvat. Ironia syntyy kuolleen suden eläväisyydestä; se on elävämpi kuin kasarmin asukkaat. Tullille paluu kasarmille on henkisen luhistumisen tilanne. Teoksen balladiainekset, jotka liittyvät kuoleman ja hulluuden kerrontaan, pääsevät pintaan oudon (uncanny) ja groteskin ilmenemisen kautta, mikä puolestaan johdattaa kuoleman ylevän ja subliimin luonteen pohdintaan. Kahdeksannen osan ennustavuus on balladille ominaista tyyliä myöten:

Tapahtumat tiivistyvät, kaotisoituvat, sekoittuvat toisiinsa, lähestyy loppu, mitään ei tule jäämään, kaikki katoaa, tulee tyhjyys, kaiken käsittävä tyhjyys, totaalinen tyhjyys, loppumaton tyhjyys, meidän jälkeemme ei enää ketään, me olemme viimeisiä, ei enää eläimiä, ei enää ihmisiä, varustaudumme kilpaa kohdataksemme meitä odottavan mahdollisuuden joka oli pieni kunnes teimme sen suureksi, teitte sen suureksi, se murskaa teidät kourassaan kuin marjan, ei teitä enää ole, eikä meitä. (Mukka 1994:185)

Täältä jostakinon tyyliltään kaikista Mukan teoksista runsaimmin postmoderneja piirteitä sisältävä balladi: Se hyödyntää genrevaihtelua estottomimmin ja muuntuu genrejen kirjon myötä ajoittain täysin rakenteensa hajottavaksi. Tällaisena se kyseenalaistaa koko genrejärjestelmän ja täyttää puhtaimmin epistemologisen balladin tuntomerkit (Grünthal 1997:217)

In document Olen maa johon tahdot : Timo K. Mukan maailmankuvan poetiikkaa (sivua 173-181)