Jumalani – suo halajan, sut hylkään!

Muista, Jumala, että huusin sinua silloin kun hätä oli ylläni ja murhe ja itku raastoivat rinnassani repivinä. Kappaleiksi, minun Jumalani – kappaleiksi ne repivät sydämeni ja imivät veren minun suonistani. Minä kuljin riemukkain sydämin sinun ohitsesi, kun tuska oli mennyt ja kun sydämeni oli jälleen täysi kuin leili maitoa pullollaan.

Jumala, sinä et katsonut puoleeni silloin kun minä sinua tarvitsin, silloin kun minä sinut halusin tavata.

Silloin sinä pakenit minua.

Minä otin sydämeni omaan käteeni. Omilla silmilläni tutkin teitäni, omilla huulillani suutelin haavani ja lääkitsin kipuni. Sinua Jumala en tahdo tuntea, en tavata, en rakastaa.

Näillä sanoilla minä jätän Jumalani. (Mukka 1966b:7)

Tabun kerronta alkaa Jumalan hylkäämisellä. Milka puhuttelee Jumalaa kerrontahetken näkökulmasta, parikymmentä vuotta tarinan tapahtuma-ajan jälkeen.Tabun

kerronnassa polarisoidaan kahden aikatason tilanteita. Kerronnan ajan aikuinen Milka on Jumalansa hylkäävä nainen, jonka nykyisestä elämästä lukija ei saa tietää paljoakaan. Tarinan edetessä nuori Milka rukoilee kahdeksan kertaa, kulloisenkin tilanteen mukaan apua Jumalalta, ja kuusi kertaa heti nuoren Milkan rukousten perään kertoja-Milka keskeyttää menneisyydestä kertomisen ja muistuttaa katkeraan sävyyn Jumalaa näistä rukouksista, lopulta aina Jumalan hyljäten. Kaksi kertaa nuoren

142 Milkan rukous esiintyy ilman kertoja-Milkan syyttävää vastinetta. Ensin sivulla 22 Milkan

rukoillessa Jumalaa antamaan hänelle Kristus-Perkeleen rakkauden, muttei niin, ”että se olisi taakaksi pienille käsilleni, tuskaksi sydämelleni, vaivaksi minun äidilleni”. Tässä Milka ikään kuin ennustaa millaisen hinnan hän joutuu rakkaudestaan maksamaan; lapsi on taakaksi käsille, Kristus-Perkeleen lähtö tuskaksi sydämelle ja tyttären häpeä ja petetyksi tuleminen vaivaksi äidille. Toisen kerran syyttävä vastine jää pois tarinan lopettavassa rukouksessa, jossa Milkan jo edellisessä rukouksessa orastava hulluus puhkeaa näkyville hänen tarjotessa ruumistaan Jumalan

rakasteltavaksi:

Jumala, minun rakkaimpani. Monina öinä olen odottanut sinua, olen nukkunut sylini levittäneenä, jalkani olisin avannut sinulle. Miksi sinä olet minut hyljännyt, miksi olet lapsesi unohtanut. Öisin värisen vilusta, päivisin silmäni kylälle tähyävät – sinä et vastaa kutsuuni. (Mukka 1966b:116)

Tarinan lopettava rukous yhdistää rukouksien jatkumon tarinan aloittavaan, niin ikään yksin esiintyvään Jumalan puhutteluun; koska et vastaa kutsuuni, jätän sinut näillä sanoilla.

Romaanin lopettavassa Jumalan puhuttelussa Jumala ja Kristus-Perkele muuttuvat yhdeksi. Kertoja-Milkan diskurssi jumalanhylkäämisjaksoissa paljastaa hänen mielenterveytensä järkkymisen. Toistuvat, todellisuuden ja kuvitellun sekoittavat rukoukset ovat selvä merkki pakkoneuroosista, eräänlaisesta tabusairaudesta, samoin Kristus-Perkeleen nimen kirjaimellinen ymmärtäminen. (Ks. Freud 1989:44, 76, 06)¹⁴ Milka sanoo Jumalan paenneen häntä (Mukka 1966b:7), hän sanoo: ”huulillasi et minua hyväillyt, Jumala” (ibid.:33), hän sanoo ymmärtävänsä nyt Jumalan katseen merkityksen (ibid.:66), hän kieltäytyy myös enää suutelemasta Jumalan huulia ja asettumasta tämän viereen makaamaan reitensä avaten (ibid.:73), hän myös syyttää Jumalaa siitä, ettei tämä huolinut häntä syliinsä ja sitten lopuksi hän kuitenkin tunnustaa avanneensa öisin sylinsä Jumalalle tätä turhaan odottaen. Huomattavaa on, että Milkasta tulee ”jumalaton” hylkäämisen, ei kiellon kautta. Hän siis edelleen uskoo Jumalaan, muttei halua tätä elämäänsä. Jumala ei ole vastannut hänen rukouksiinsa, joten Jumalan välinpitämätön luonne on selvinnyt Milkalle. Hän luottaa ennemmin itseensä kuin mykkään Jumalaan. Milka hylkää Jumalan, koska kokee Jumalan hyljänneen hänet. Jumalan hylkääminen nostaakin esiin kysymyksiä Jumalan hiljaisuudesta

kärsimyksen edessä: Miksei hyväntahtoinen kaikkivaltias auta Milkaa? Pitäisikö Milkan ensin tulla synnintuntoon ja pyytää syntejään anteeksi, mitä hän ei koskaan tee, vaikka anteeksipyyntö on traditionaalisesti olennainen osa rukouksen sisältöä (vert. esim. Isä meidän -rukous)? Mikä on Milkan synti? Kenties ylpeys ja varmuus siitä, että Kristus-Perkeleen rakastaminen on oikein. Niin

14 Henkilöhahmon nimeäminen moniselitteisesti on myös postmodernille proosalle tyypillistä leikittelyä. (Ks. esim.

Käkelä-Puumala 2001:260–261)

143 Milkan kuinSyntisen laulunMartankin rukouksia hallitsevat sanat ”anna” ja ”haluan”.

Rukouksissaan he eivät nöyrry, mutta elämässä on nöyrryttävä.

Milkan rukouksien vastapainona toimivissa jumalanhylkäämisjaksoissa

merkityksellistä on nuoruuden viattomuuden korostus: ”Silloin minun mieleni oli viaton, silloin minun sieluni oli viaton, silloin minun ruumiini oli viaton.” (Mukka 1966b.:14) Samoin niissä toistuvat avuttomuuden ja hyljätyksi tulemisen tunnot. Nuori Milka lähestyy rukouksissaan ensin armahtavaa ja auttavaa Jumalaa, jota voi myös kiittää hyvyydestä. Kristus-Perkeleen lähdettyä uusitestamentillisesta Jumalasta tulee outo ja tutkimaton vanhatestamentillinen Jumala, jonka katsetta ei tavoita (ibid.:66). Tällöin Milka kysyy Jumalalta, miksi tämä on jättänyt hänet, jolloin ensimmäinen Jumalan ja Kristus-Perkeleen rinnastus tapahtuu. Seuraavassa rukouksessa Milka sanoo jo suoraan kantavansa Jumalan lasta rintansa alla. (Ibid.:73) Vaikka kaikki lapset voi

metaforisesti nähdä Jumalan lapsina, on selvää, että Milka tarkoittaa tässä olevansa konkreettisesti raskaana Jumalasta. Milkan mielenterveyden horjumisen liittäminen rukousten etenemiseen on hienovarainen tyylikeino. Milkan sielunelämän hiljainen kietoutuminen Jumalan syyttelyn ympärille on traagista ja ahdistavaa. Vapahdusta ei tunnu olevan.

Myös aiemmin tarkasteltu feminiininen melankolia liittyy Milkan Jumalan kieltämisrukouksiin, jotka paljastavat Milkan olevan ressentimentin vallassa. Hänen kostonsa Jumalalle näyttäytyy yhtä aikaa sekä ylpeänä ja totaalisena jumalankieltona että voimattomina mielensisäisinä syytöksinä ja resignaationa. Milkan feminiininen ressentimentti on tyylipuhdasta, sillä hänen koko olemistapaansa määrittää raskas muistojen vangiksi jääminen ja pakkomielteinen rukoileminen. Milka on balladihahmonakin kurjistunut sankaritar (abject heroine), yksinäisyytensä ja pakkoneuroosinsa kellariloukkoon jäänyt. (Ks. Bernstein 1989:203–204, 211; Bernstein

1992:81–83)

Tabunrukouksilla ja jumalanhylkäämispuheilla on samalla tavoin tarinaa rytmittävä tehtävä kuinSyntisen laulun balladirunoilla. Samoin lyyriset rukoukset ja Jumalan puhuttelut vahvistavatTabunkuulumista balladigenreen, sillä balladimuoto korostuu juuri rukousjaksoissa.

Milkan voimakkaasti seksuaalisväritteiset rukoukset (”minun rintaani on tullut tuli” s.33) ja intohimoa tihkuvat jumalanhylkäämispuheet edustavat balladimaailmankuvaa, sillä ”[b]alladien rakkaus ei ole pehmeää tai platonista, vaan se on ehdotonta ja väkevää intohimoa. Yleensä intohimo on seksuaalista – – ” (Grünthal 1997:35). Milkan suhde Jumalaan on samanlainen intohimosuhde kuin hänen suhteensa Kristus-Perkeleeseen. Ja lopulta suhde on yksi ja sama. BalladigenreenTabun liittää myös Milkan ambivalentti olemus toisaalta neitseellisenä jumalanrakastajana, toisaalta sylinsä anteliaasti avaavana naisena. Milkan oman kertojanäkökulman kautta syntyy häilyvä kuva viattomasta tytöstä, joka kuitenkin osaa hyödyntää seksuaalisuuttaan maallista hyvää

144 tavoitellessaan. Milka on selvästi balladille tyypillinen kotipiirin nainen, joka on kahlehdittu paitsi kotiin (rakastetun karatessa maailmalle), niin myös luvattoman rakkauden kahlein oman hulluutensa muuriin. (Ks. Grünthal:136–138, 92–99) Siveyden kyseenalaistaminen implikoi Milkan hahmoon sisältyvän myös porton aineksia; hän on Kristuksen morsian ja hornan huora, Sulamith ja Baabelin portto. (Ks. ibid.:123–135) Patriarkaalisen kulttuurin kliseinen naiskäsitys elää Milkan hahmossa, mutta Mukan kunniaksi on sanottava, että hän onnistuu esittämään Milkan mykän ahdingon kuvauksen avulla nimenomaan maskuliinisen asenteen vinoumia. (Ks. Daly 1984:104–105) Kuten edellä on tullut ilmi, toimii rukousTabussa eräänlaisena mentaalisena rajatilanteena, jossa rukoilevasta Milkasta tulee liminaalihahmo taivaan ja maan, henkisen ja ruumiillisen, pyhitetyn ja syntisen välimaastoon. Rukous liittää Milkan kaunokirjallisten balladien liminaalinaisiin. Kaunis, fyysistä rakkautta rukoileva Milka neitsykäinen keltaisessa juhla- ja häämekossaan on onnettomuuteen tuomittu ”valkea neito” ja metsän halki Kristus-Perkeleen mökille juostessaan hän rinnastuu metsänneitoihin, jotka toimivat hallitsemattomien, vieraiden voimien, kuten estottoman seksuaalisuuden symboleina. (Grünthal 1997:44–47, 84–86) Juuri rukouksissa näkyy myös Milkan sielunelämän muutos. Rukoukset paitsi omalta osaltaan sijoittavat tarinan balladigenren piiriin, ne myös määrittävät kertojan yleisön: koko tarina on kerrottu

Jumalalle, jota Milka puhuttelee niin kerrontahetkestä kuin tarinan ajasta käsin. Rukoukset

hallitsevat myös kerronnan tyyliä, sillä rukouksien toisto on mantramainen tehokeino, jolla luodaan lyyrillisen pinnan alla väreilevä suggestiivinen pahaenteisyyden tunnelma.¹⁵

Kärsivän Milkan Jumalan puhuttelut viittaavat selvästi Jobin kirjaan. Sen ydinkysymyshän on, miksi hurskas saa kärsiä ja jumalaton voi menestyä. (Räisänen&Saarinen 1995:48) Ongelma implikoi Jumalan olemuksen erään suurimman mysteerin: Tekeekö Jumala ihmiselle, luodulleen, vääryyttä?Jobin kirjan kirjoittaja on ”käyttänyt teoksensa lähtökohtana kansanomaista tarinaa hurskaasta Jobista, joka koki suuria onnettomuuksia, – – mutta otti ne tyynesti ja kiitollisin mielin vastaan. Palkkioksi Jumala siunasi häntä moninkertaisesti.” (Ibid.:82) Tähän tarinakehykseen kirjoittaja on kuitenkin sijoittanut ”omaperäisen ja rohkean runoelman, jossa nimihenkilö nousee avoimeen kapinaan Jumalaa vastaan”. (Ibid.:83) Samalla tavoin Milka nousee avoimeen kapinaan Jumalaa vastaan koettuaan kärsineensä ansaitsematonta vääryyttä. Viattoman kärsimyksen ongelmaan eiJobin kirjassa tarjota mitään rationaalista ratkaisua. Girardin mukaan Job oli yhteisönsä syntipukki, joka joutui ritualistisesti kärsimään yhteisön tekemien syntien vuoksi,

15 Teoksen ajaton tunnelma liittyy toistoon. Henri Broms sanoo toistosta: ”Tällainen toisto lauserakenteissa on ominainen myyttiselle ajattelulle. Jos mikään on tullut selväksi semiotiikassa, on se juuri myyttisen ajattelun tapa ilmaista itseään kielellisessä ja musiikillisessa toistossa. Tällaista loputtomuuden tuntua luo jo samanlaisena toistuva rytmi.” (Broms 1985:129) Broms sanoo myös myyttisen ajattelun rakenteiden ja ajattomuuden perustuvan toistolle.

(Ibid.)

145 ja sijaiskärsijänä myös yhteisön häpeäpilkuksi. (Girard 1987) Näkemys Milkasta niin ikään

yhteisönsä haureuden syntien sovittajana on perusteltu. Hän on varoittava esimerkki muille nuorille naisille siitä, mitä voi tapahtua, jos ei noudata ikiaikaisia tapoja ja Jumalan lakia, ja päästää

seksuaalisuutensa valloilleen. Freudin mukaan alkuperäiskansojen kohdalla rangaistus tabun rikkomisesta on kuolema¹⁶ (esim. Freud 1989:46), mutta Mukan tarinassa rangaistuksena on niin äidin kuin tyttärenkin hulluus ja heidän keskinäisen suhteensa, samoin kuin todellisen

jumalasuhteen tuhoutuminen. Rangaistuksen hirvittävyys paljastuu Milkan rukousten epätoivoisesta mielettömyydestä.

Romaanin jumalanhylkäämispuheet ovat niin ikään suora vastine Jobin Jumalan puhuttelulle tyyliä myöten: Job sanoo viimeisessä puheessaan Jumalalle: ”Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt. Sentähden minä peruutan puheeni ja kadun tomussa ja tuhkassa.” (Job 42:5–6, ks. myös Räisänen&Saarinen 1995:83) Ja Milka sanoo: ”Et sinä minun ääntäni kuunnellut, et sinä itkuani tuntenut. – – En tahdo enää nähdä silmiäsi – –. Ei sinua enää ole, Jumala.” (Mukka 1966b:73) Job on kuullut Jumalasta ja nähnyt hänet silmillään, Milkan Jumala ei ole kuunnellut häntä, joten Milka ei tahdo enää nähdä Jumalan silmiä.

Jumalanhylkäämispuheissa on läsnä myös Milkalle pahantahtoinen toinen: ne ovat

syntipukkisyndroomasta kärsivän tytön takaporttisanoja, joiden avulla hän saa sanottua edes

näennäisesti viimeisen sanan itsestään. Mukan romaanissaJobin kirjalle, kuten myös kertomukselle pyhästä perheestä tapahtuu postmoderni käänne: kärsijänä on nyt tietämätön tyttö, jonka avoin kapina tarpeettoman tuntuista Jumalaa vastaan ei käännykään katumukseksi vaan johtaa Jumalan hylkäämiseen.Raamatunparodiassa Kristus primitivisoituu ihmistä ja vastuuta pakenevaksi hyvän ja pahan hybridiksi, Kristus-Perkeleeksi, Job muuntuu maallisesta rakkaudesta hybriksensä

ammentavaksi naispuoliseksi Jumalan hylkääjäksi ja pyhä perhe syntyy varsin perverssien

suhteiden seurauksena. Yhdistäessään balladin ja naturalismin tyylikeinoja, tarina myös hyödyntää mainittuja raamatunkertomuksia oman maailmankuvansa tarpeiksi. Postmodernille tyypillinen variointi ja anarkistinen muuntelu ovat teoksessa läsnä. (Hassan 1987:42–45, 91)

Ylösalaisin käännetyssä raamatunkertomuksessa, jossa kielletty ja kadotettu kohde edelleen houkuttaa Milkaa, on tunteensiirrolla, josta juuri rukousten viha-rakkaus -asetelma väkevästi kertoo, merkittävä rooli. Freudin mukaan: ”Vietinomainen halu vaihtelee kaiken aikaa päästäkseen kiellosta, jonka alaiseksi on joutunut, ja etsii korvikkeita kielletylle asialle –

korvikekohteita ja korviketoimintoja. Sen vuoksi myös kielto vaihtaa kohteitaan ja laajenee koskemaan kielletyn yllykkeen uusia tavoitteita. Torjutun libidon jokaiseen uuteen hyökkäykseen

16 Näin siksi, että tabukiellon rikkoja herättää kateutta, sillä hän on tehnyt jotain, mikä on ehdottomasti kiellettyä mutta mikä muitakin houkuttelee.

146 kielto vastaa kärjistymällä entisestään. Noiden kahden ristiriitaisen voiman keskinäinen

ehkäistyminen saa aikaan purkautumisen tarpeen, vallitsevan jännityksen vähentämisen tarpeen, ja se juuri on syynä pakkotoimintoihin.” (Freud 1989:48–49) Juuri näin Milkalle tapahtuu: Hänen elää ratkaisemattomassa tilanteessaan sielullisen fiksaationsa kanssa, joka on seurausta ylitsevuotavan halun ja tämän halun jyrkän kieltämisen vuorottelusta. Milkan elämää hallitsee näin

perustavanlaatuinen ambivalenssi.