Genreperimä ja -vaihtelu Mukan proosataiteessa

Alkaessaan tarkastella Dostojevskin tuotannon genreperimää Bahtin lainaa Leonid Grossmanin merkittävää Dostojevski-tutkimusta, josta Bahtin on selvästi saanut paljon ideoita oman tutkimuksensa genreteorian lähtökohdiksi:

Dostojevski sulauttaa vastakohdat yhteen vastoin ikivanhoja estetiikan lakeja, jotka vaativat materiaalin ja sen käsittelyn vastaavuutta ja edellyttävät yhtenäisyyttä tai ainakin samankaltaisuutta ja taideteoksen rakenne-elementtien sukulaisuutta. Hän heittää ratkaisevan haasteen taideteorian peruskaanonille. Hänen tehtävänsä on voittaa taiteilijan suurin vaikeus – luoda erilaisista, eriarvoisista ja toisilleen aivan vieraista aineksista yhtenäinen ja eheä taideteos. Siksi Jobin kirja, Ilmestyskirja, evankeliumit, Pyhän Simeonin Uuden Teologin saarna, kaikki se mikä on osa hänen romaaneitaan ja luo kullekin luvulle sävyn, yhdistyy Dostojevskilla omaperäisesti sanomalehteen, anekdoottiin, parodiaan, katukuvaan, groteskiin ja jopa pamflettiin. Hän viskaa rohkeasti sulatusastiaansa yhä uusia elementtejä, tietäen ja uskoen, että hänen luovan työnsä purkauksessa arkitodellisuuden hiomattomat palaset, kioskikirjallisuuden sensaatiot ja Pyhän kirjan Jumalan innoittamat sivut lopulta sulautuvat yhteen; ne sulautuvat uudeksi koostumukseksi, jolla on hänen henkilökohtaisen tyylinsä ja sävynsä syvällinen leima. (Bahtin 1991:32, Leonid Grossmanin teosta Poétika Dostojevskogo lainaten. Ks. myös Grossman:Poétika Dostoevskogo.)

Edeltävässä lainauksessa Bahtin on vielä yhtä mieltä edeltäjänsä kanssa Dostojevskin romaanien genren ja komposition erityispiirteistä, mutta muutoin hän pitää Grossmanin tulkintaa banaalina ja yksinkertaistavana, liikaa Dostojevskin henkilökohtaista tyyliä ja sävyä korostavana.

Kirjallisuushistorian tarve kanonisoida jokainen kirjailija tietyn lajityypin edustajaksi rajaa väistämättä genretraditiota laajasti hyödyntävien kirjailijoiden tuotannon varsin ahtaasti yhden lajinimikkeen alle. Dostojevskin katsotaan yleisesti edustavan psykologista realismia, sillä hänen tuotantonsa ajoittuu realismin kukoistusaikaan länsimaisessa kirjallisuudessa ja hän pyrkii

teoksissaan syväluotaamaan henkilöidensä sielunelämää ja ajattelua. Edellä esitetyn sitaatin valossa Dostojevskin tuotanto edustaa geneerisesti paljon muutakin kuin psykologista realismia. Itse asiassa Dostojevski ei mahdu mihinkään lajikategoriaan, jos kaikki hänen tuotantonsa genrelainat ja

muunnelmat otetaan huomioon. Näin käy myös Mukan kohdalla: hänet voidaan luokitella

moderniksi romaanikirjailijaksi, mutta hänen romaaniensa modernismi on niin vivahteikasta, että sen eri tekijät on tarkennettava, jotta nimitys alkaisi hänen kohdallaan merkitä jotakin. Näinhän on tietysti kaikkien kirjailijoiden kohdalla, kenenkään tuotanto tuskin mahtuu vain yhden

lajinimikkeen alle. Simon Dentithin mukaan niin sanottujen sisällytettyjen genrejen (incorporated genres), niin taiteellisten (novellit, lyyriset laulut [lue: balladiaines], runot, draamaosuudet jne.) kuin ei-taiteellistenkin (arkipäivään liittyvät, kuten sanomalehdet, tieteellinen teksti, kirkolliset

kaavat jne.) merkitys romaanin heteroglossialle on perustavanlaatuinen. (Dentith 1995:214) Jokainen sisällytetty genre tuo romaaniin oman kielensä ja näin romaanista tulee puheen tasolla kerrosteinen ja vaihteleva kokonaisuus, jonka heteroglossia määräytyy romaanin lingvististen ja tyylillisten piirteiden kokonaisuuden pohjalta. (Ibid.:214–215) Dentithin mukaan romaanimuotoon sisällytettyjen genrejen rooli on niin suuri, että romaanista itsessään ensisijaisena lajityyppinä on lähes mahdotonta puhua. Romaani elää muiden lajien läsnäolosta: romaani on olemassa

sekundäärisesti, kun taas siihen sisällytetyt, romaanin luovat ja mahdollistavat, romaanin

ilmaisutapoja ja tyylejä aktualisoivat (”verbaalimmat”) genret ovat primaareja. (Ibid.:1995:215)²³ Romaania ei kuitenkaan voi pitää tällaisena muista lajeista epäitsenäisesti

muodostuneena kirjallisuudenlajina. Romaania ei voi ajatella sen enempää yksitasoisena,

monologisena ja suljettuna sanataiteen muotona kuin muiden lajien varastonakaan. Kuten todettu, romaanin syvin olemus, sen omaleimaisuus löytyy juuri sen kyvystä sulattaa itseensä muita genrejä.

Itsessään muita lajeja uudeksi, itsenäiseksi taiteelliseksi kokonaisuudeksi sulattava romaani on näin monimuotoisuudessaan voimakas ja rajattoman vapaasti uusiutuva sanataiteen muoto. Romaani onkin terminä siinä mielessä hankala, että sitä käytetään yleensä pitkästä, suorasanaisesta proosatekstistä, jolloin se on ikään kuin vastakohta novelli-termille (lyhyt tai lyhyehkö, suorasanainen proosateksti). Bahtinilaisessa mielessä romaania on kuitenkin kaikki sellainen proosakirjallisuus, joka sisältää kirjallisuushistorian geneerisen kehityksen ja hyödyntää sitä tyylin ja kerronnan vaihtelussa. Dostojevski tekee tämän Bahtinin mukaan täydellisimmin.

Myös genreteoreetikko Alastair Fowlerin mukaan kirjallisten genrejen historiasidonnaisuus on tärkeätä muistaa niitä tutkittaessa, mutta hänen lähestymistapansa

genrehistoriaan on huomattavasti formaalimpi kuin Bahtinin. Fowler määrittelee kirjallisen genren käsitettä laajasti teoksessaanKinds of Literature. An Introduction to the Theory of Genres and Modes.²⁴ Käsillä olevan tutkimuksen kannalta tärkeää on huomioida erityisesti Fowlerin näkemys teoksen sisäisestä genrevaihtelusta ja hybridigenrestä. Viimeksi mainitusta Fowler sanoo, että selkein genresekoitus, jossa on läsnä kaksi kirjallisuuden lajia tai useampi selvästi erottuva kirjallisuuden laji, on juuri hybridi. Hybridigenressä esiintyvät lajit ovat yhteismitallisia, sillä ne esiintyvät rinnakkaisina tai vastakkaisina, ja ne ovat ulkoisesti yhdistetyt. (Fowler 1997:183)

23 “So great is the role played by these genres that are incorporated into novel that it might seem as if the novel is denied any primary means for verbally appropriating reality, that it has no approach of its own, and therefore requires the help of other genres to re-process reality; the novel itself has the appearance of being merely a secondary syncretic

unification of other seemingly primary verbal genres.” (Dentith 1995:215)

24 Fowler käyttää kind-käsitettä laajimpana mahdollisena lajia kuvaavana sanana. Hän myös sanoo: ”The kinds are subject to change; but that does not destroy their coherence – –” (Fowler 1997:74) Suomalaisessa

kirjallisuustieteellisessä diskurssissa käsitteet ’genre’ ja sen pitkä suomennos ’kirjallisuuden lajityyppi’ ovat luontevimmat termit.

Fowlerin hybrigenren määritelmää voi valottaa Mukan tuotannon avulla: hänen proosateoksissaan on nähtävissä ainakin kahden vastakkaisella tyylillisellä (mode, style) tavalla toimivan kirjallisuuden lajin (kuten balladi ja naturalismi) läsnäolo, joka tähtää lajille tyypillisten temaattisten seikkojen vastakkainasetteluun ja tätä kautta niiden dramaattiseen ja taiteellisesti kiinnostavaan esilletuontiin. Tämän lisäksi Mukan proosassa esiintyy useamman kirjallisuuden lajin rinnakkaisuutta, joka tähtää lajille tyypillisten temaattisten seikkojen korostukseen ja niin ikään taideteoksen jännitteen lujittamiseen. Tällaisia rinnakkain toimivia genrejä ovat esim. balladirunot ja rukoukset (korostavat balladin asemaa), sanomalehtityyli ja pamfletti (korostavat realismin asemaa), pilkkalaulut/runot ja pornografia (korostavat naturalismin asemaa). Balladi, realismi ja naturalismi ovat näin genrenimiä, mutta myös tyyliä korostavina nimityksinä eräänlaisia ylägenren edustajia proosamuodossa.

Fowlerin mukaan kaunokirjallisessa teoksessa, jossa esiintyy genrejen sekoittumista (jota siis Mukan tapauksessa perustellusti kutsun genrevaihteluksi), kirjallisuuden lajien määrä voi vaihdella runsaastikin. Näin ollen teos, jossa on runsaasti genrevaihtelua, pitää sisällään sekä

genrejen yleisiä, myös yleisinhimillisiä piirteitä että paikallista väriä. (Ks. Fowler 1997:191) Mukan tuotannossa tämä on selvästi nähtävissä ja näin ollen tulkinnallisesti tärkeä seikka, koska Mukan proosasta välittyvä maailmankuva syntyy juuri genrevaihtelun kautta.

Mukan proosan tarkastelun taustaksi on määriteltävä myös mitä realismi, naturalismi ja modernismi (postmodernismiin heijastuen) käsitteinä tarkoittavat. Kirjallisuuden realismin kysymys on kaksitahoinen ja juuri siksi haasteellinen. Realismilla voidaan tarkoittaa

kirjallisuushistoriassa 1830-luvulla syntynyttä tyylikautta, joka 1800-luvun lopulle tultaessa sulautti itseensä naturalistisia pirteitä ja esimerkiksi Dostojevskin tuotannon kohdalla psykologisten

ilmiöiden syväkuvausta. Realismin perinne jatkui 1900-luvun kirjallisuudessa ja jatkuu tänä päivänäkin realismin piirteitä eri tavoin varioivana ja korostavana. Tässä tutkimuksessa tarkoitan kuitenkin realismilla tyylisuunta-ajattelun yli menevää ja sen rajoja rikkovaa näkemystä. Sen mukaan realismissa on kyse todellisuuden kuvaamisesta kirjallisuudessa. Kuten Hannu Riikonen sanoo Erich AuerbachinMimesis-teoksen esipuheessa, todellisuuden kuvaus ”on saanut hyvinkin erilaisia muotoja, joista monet ovat olleet kaukana 1800-luvun realismista” (Riikonen 1992:14) Tämä tapa nähdä realismi, kuten myös muut kirjallisuuden lajit, on myös lähellä Bahtinin tapaa nähdä romaanimuoto, jossa kirjallisuuden lajit sulautuvat toisiinsa ja kirjallisuushistorian tyylikaudet limittyvät. Auerbach puhuu ”tyylejä sekoittavasta realismista” Goncourt-veljesten tuotannon kohdalla²⁵. Tämä realismin muoto pyrki käsittelemään sosiaalisia ongelmia ja lähentyikin

25 ErityisestiGerminie Lacerteuxinkohdalla.

1800-luvun lopun naturalismia, erityisesti Emile Zolan tuotantoa. (Auerbach 1992:536–537) Auerbach myös huomioi, kuinka edellä mainittujen, objektiivisen varmasti todellisuuteen

suhtautuvien kirjailijoiden jälkeen, jo 1800-luvun lopulla, alkoi realismi murtua tai siihen tunkeutua subjektin havaintoihin pohjautuva tapa hahmottaa todellisuutta. Virginia Woolf ja Marcel Proust ovat hänen esimerkkejään ”monipersoonaisesta tajunnankuvauksesta” (ibid.:570–571).

Dostojevskin tuotanto voidaan kirjallisuushistoriallisesti sijoittaa tähän realismin jatkumoon, jossa henkilöhahmojen psyykenliikkeet ja reagointi toiseuteen korostuvat. Näin myös siksi, että

Dostojevski mitä selkeimmin edustaa eräänlaista ”eksistentiaalista realismia”, ”joka yhdistää traagisen syvyyden ja historiallisen konkreettisuuden; tällainen realismi ei voi olla koomista, didaktista, idyllistä tai pelkästään traagista ” (Riikonen 1992:14). Dostojevskin realismissa

konkretisoituu romaanimuodon monilajisuus ja -tyylisyys, jolloin sijoittaminen tiettyyn genreen on käytännössä mahdotonta.

Realismin ja modernismin yhteys Mukan tuotannon kohdalla liittyy niin ikään edellä kuvattuun tyylisuuntavirtausten päällekkäisyyteen ja vuorovaikutteisuuteen. Mukka on 60-luvun kirjailijana 50-luvun modernismin perillinen. Mukan tuotannon kohdalla ovat nähtävissä niin 1900-luvun todellisuuden kuvauksen piirteet kuin modernistinen muodon ja sisällön uudistushenki. Kuten Tuula Hökkä sanoo:

1950-luvun modernismi on nähty kirjallisuushistorioissa vahvana taiteen uudistuksena. Ammatillisuus, autonomisuus, epäohjelmallisuus ja kirjallisuuden pyrkimys eurooppalaisen kulttuurin yhteyteen ovat modernismin yhteistä pohjaa. Ideologioita karttavan empiristisen maailmankuvansa ja kielelle osoittamansa suuren arvostuksen ansiosta modernismi vaikuttaa melko yhtenäiseltä. Sellainen se ei kuitenkaan ole käytännön tekstiratkaisuissa, niiden elämänkäsityksissä ja muotopiirteissä.

Selkeät ajalliset rajaukset ja periodiset peräkkäisyydet merkkiteoksineen ja hallitsevine puhetapoineen ovat tavallinen kirjallisuushistorian rakennelma. Toinen tapa on nähdä virtausten päällekkäisyys ja moninaisuus, ilmiöiden

moninaisuus ja vuorovaikutus. Se nostaa myös marginaalit näkyviin ja suhteellistaa ja profiloi toisin keskuksen asemaa – –

Vaikka realistien ja modernistien kirjallisuuskäsitykset näyttivät tyystin erilaisilta, niiden teoreettisen perustan kosketuskohdat ovat ilmeiset – ei vähiten Alex Matsonin romaaniteorian (Romaanitaide 1947) kautta. Aikakauden yhteinen tausta näyttäytyy nyt jo siten, että yhtä lailla [Väinö] Linnan taiteellisten keinojen modernistisuus kuin modernistien kielellisen ohjelman kansallisuus tai uusrealistisuus ovat mahdollisia näkökulmia. (Hökkä 1999: 69,76)

Realismin, modernismin ja myös postmodernismin kysymykset kulminoituvat Mukan proosassa paitsi lajityyppien vaihteluun ja muunteluun niin myös henkilöhahmojen ominaisuuksiin. Realismin mukaisia henkilöhahmoja pidetään ominaisuuksiltaan lukkoonlyötyinä ja he esiintyvät tekstissä samankaltaisina, jolloin syntyy vaikutelma henkilöhahmon kokonaisuudesta ja jatkuvuudesta (Docherty 1983:181, Käkelä-Puumala 2001: 263) Käkelä-Puumalan mukaan:

Sen sijaan moderni ja varsinkin postmoderni kerronta usein kyseenalaistaa lineaarisen aikajatkumon.

Tarinan pirstominen irrallisiksi fragmenteiksi, vaihtoehtoisten asiantilojen esittäminen samanaikaisesti vallitseviksi,

kerronnallisen ajan pysäyttäminen – kaikella tällä on vaikutuksensa myös henkilöhahmojen yhtenäisyyteen. (Käkelä-Puumala 2001:263)

Mukan alkutuotannossa niin henkilöhahmot kuin tarinakin ovat ehjinä säilyviä kokonaisuuksia.

EsimerkiksiSyntisen laulunMartta on rakennettu elämän jatkuvuuden omaavaksi persoonaksi, mutta joTabussaon nähtävissä päähenkilön persoonan kokonaisuuden rakennetta murtavia piirteitä. Tämän jälkeen Mukan kertoja- ja henkilörakenteet muuttuvat yhä kokeellisemmiksi ja häilyvämmiksi, kuten tarinoiden aikajatkumonkin rakenne.

Myös genrevaihtelun merkitystä Mukan proosan kokonaisuudessa on hyvä havainnollistaa henkilöhahmojen olemistavan avulla: Mukan proosassa henkilöhahmojen

olemistapa kulminoituu nimenomaan genrevaihtelussa. EsimerkiksiSyntisessä laulussa realismin ja naturalismin mukaiset hahmot esitetään realistisesti ja naturalistisesti kuvatuissa proosaosuuksissa.

Balladi jähmettää henkilöhahmojen olemuksen ylimaalliseksi ja jopa yliluonnolliseksi muuntaessaan heidän olemustaan vaikkapa eläimen hahmoon. Balladi ylevöittää ja nostaa

tapahtumat ja tunteet korkeammalle tasolle. Modernin ja tietyin varauksin postmodernin kerronnan piiriin Mukan proosa siirtyy esimerkiksi teoksissaJa kesän heinä kuolee jaKyyhky ja unikko.Kesän heinässätarina kulkee epälineaarisesti, se on päähenkilön tajunnantilan vuoksi fragmentaarisesti esitetty ja tarkoituksiltaan häivytetty. Päähenkilön melankolinen tila myös syntyy tästä

epävarmuudesta ja sieluntilojen vaihdosten mahdollisuudesta. Kerronta on huojuvaa ja jättää lukijan epävarmuuteen ja määrittelyn pakon eteen.Kyyhkyssä ja unikossapäähenkilön olemus kulminoituu syvenevän mielisairauden ympärille. Ulkopuolisen kertojan asettama prologi, tarinan kertojan realistinen kerronta ja Pietin nykyhetken toivottomuudessa ja tarinan ajan menneisyyden vielä hiukan paremmissa päivissä liikkuva kerronta muodostavat kerronnan ajassa aaltoilevan syvenevän hulluuden kuvauksen.Kyyhkyn ja unikonprologi etäännyttää lukijan tarinan näennäisestä

realistisuudesta. Realismin, naturalismin ja balladin genrepiirteet ovat näissä tarinoissa niin ikään koko ajan läsnä. Genrevaihtelu on siis monimuotoista, tarinan ja kerronnan tasot läpäisevää.

Millainen genreperimä Mukan proosatuotannossa sitten on nähtävissä? Miten Mukan proosatuotanto artikuloituu kirjallisuushistoriaan? Teoreettisessa mielessä tämä kysymys on paikallaan esittää tässä, mutta vastaus siihen annetaan tämän tutkimuksen kokonaisuudessa genrevaihtelua ja mahdollisia kirjallisia alluusioita tarkasteltaessa. Mukan proosatuotannon omalaatuinen tyyli syntyy juuri edellä kuvatun kaltaisessa ”sulatusuunissa” eli eri genrejen vaihtelusta hänen proosateoksissaan. Vastakkaisia tyylielementtejä sisältävät genrepiirteet

aiheuttavat yhteenliittymisellään kiinnostavan, vastakohdista ammentavan kokonaistyylin. Mukalle genrevaihtelu on nimenomaan työväline; sen mahdollistaman tunnelman vaihtelun avulla hän

pystyy tehokkaasti korostamaan juonen käänteitä, ja erityisesti päähenkilön sieluntilan vaihteluita.

Mukka käyttääkin genrejen välineistöä vivahteikkaasti.Maa on syntinen laulu on alaotsikoitu balladiksi, joten teoksen balladipiirteet korostuvat. MyösTabu on selvästi balladiromaani. Samoin monet Mukan novellit sisältävät balladipiirteitä jaKyyhkyn ja unikonkerronta on osittain lyyrisen kertovaa ja dramaattista, intohimosta ja kuolemasta ammentavaa, eli balladia. Mutta Mukan teoksissa on paljon muitakin genrejä.Maa on syntinen laulujaTabuammentavat

raamatunkertomuksista, erityisesti evankeliumeista jaIlmestyskirjasta.Maa on syntinen laulu on osin naturalistisen romaanin edustaja ja naturalismin piirteitä on myös balladiromaaneiksi

luokiteltavissa teoksissaLaulu Sipirjan lapsista jaKyyhky ja unikko, kuten monissa novelleissakin.

TeoksessaTäältä jostakinMukka hyödyntää pamfletti- ja sanomalehtityyliä raportinomaisissa jaksoissa, samoin kuin kirjeitä, autobiografista materiaalia ja tyylillisiä lainoja muilta kirjailijoilta.

Modernin proosan kerrontakeinoja, tajunnanvirtatekniikkaa ja sisäistä monologia hyödynnetään teoksissaTäältä jostakin, Ja kesän heinä kuolee jaKyyhky ja unikko.Tabussa on nähty pohjoisen romantiikan aineksia, Hamsunin perintöä ja se on yhdistetty ”Laxnessin ja Blixenin tapaisten myyttikertojien yhteyteen” (Paasilinna 1974:102). Mukka sai aineksia omaan tuotantoonsa erityisesti Knut Hamsunin teoksestaNälkä (Sult), joka kertoo nuoren kirjailijan vajoamisesta hulluuden partaalle köyhyyden ja nälän seurauksena. Myös Axel Sandemosen tuotanto oli Mukalle tärkeä vaikutuslähde, jonka kohdalla erityisesti ”elämän ja kuoleman voimakas tunnesisältö herätti vastakaikua” (ibid.:85). Paasilinna mainitsee tärkeänä vaikuttajana myös Anton Makarenkon muistelmateoksenPaljasjalkaiset isännät, joka kuvaa irtolaisnuoria ja teroittaa

yhteiskuntakelpoisuuden, tottelevaisuuden ja järjestyksen merkitystä. (Ibid.)

Yleisemmin Mukan tuotannon voisi määritellä kuuluvaksi myyttisen realismin piiriin;

Mukkahan pyrki omien sanojensakin mukaan kuvaamaan todellisuutta. Paasilinnan mukaan Mukan tuotannossa ”[O]lemassa olevaa todellisuutta oli voitava kuvata paljaaltaan ilman että jostakin yksityiskohdasta tehtiin pääsisältö.” (Paasilinna 1974:108) Monet tyylipiirteet Mukan tuotannossa, etenkinSyntisessä laulussa ja useissa novelleissa, liittyvät naturalismin perinteeseen. Toisaalta Mukka kuvaa todellisuutta usein myyttisin keinoin, esimerkiksiTabussapyhän perheen mytologian hyödyntämisen kautta. Bahtinilaisen tulkinnan valossa Mukan tuotanto kuuluu vahvasti

karnevalistisen naurukirjallisuuden perillisiin, tyyliltään monilta osin groteskin realismin piiriin.

Menippolaisen satiirin perintö kantaa siis kaunokirjallisuuden muistissa 1960–70-lukujen Lappiin asti. Mukan teosten tyylillinen ja geneerinen pluralismi onkin osoitus hänen tuotantonsa

kuulumisesta suomalaisen kirjallisuuden modernismin kiinnostavimpien kokonaisuuksien joukkoon.