Nykyään nuorisotyötä harjoitetaan useissa eri muodoissa ja sitä toteuttavat monenlaiset toimijat eri sektoreilla, kuten järjestösektorilla. Yhteistä kaikille toimijoille on, että toiminta on pääasial-lisesti syrjäytymistä ehkäisevää toimintaa, ja se edistää toimintaan osallistuvien oppimista ja valmiuksia sosiaalisella ja yhteiskunnallisella osa-alueella. Nuorisotyötä tapahtuu niin pakalli-sella kuin kansallipakalli-sella ja kansainvälisellä tasolla. (Söderlund 2012, 194–195; ks. myös Matthies 2006; Soanjärvi 2011.) Maailmanlaajuisesti nuorisotyön määrittely vaihtelee sen mukaan, miten sitä määritellään ajan, paikan, strategioiden ja suunnitelmien suhteen. Myös sen yhdistyminen ja suhde muihin toimielimiin vaikuttaa määrittelyyn (Pozzoboni & Kirshner 2016, 3). Esimerkiksi Yhdysvalloissa nuorisotyö nähdään täydentävänä osa-alueena muodollisessa
koulutusjärjestel-mässä, kun taas pääosin muualla maailmassa nuorisotyöllä on heikompia yhteyksiä kouluun (Fusco 2012). Suomessa järjestöt tekevät nuorisotyön saralla vähintäänkin kausittaista yhteis-työtä kuntien kanssa, ja tässä yhteistyössä toteutetut toimet voivat olla esimerkiksi tapahtumia, nuorisotilaohjauksia, tukioppilastoimintaa sekä erilaisia projektiluontoisia kehittämistoimia (Ce-derlöf 2010, 96–97). Suomalainen nuorisotyö kiteytyy traditioihin, jonka elementit liittyvät ryh-mäoppimiseen ja ajatukseen nuorten kasvusta: nuorisotyössä on pitkään ryhmäytetty nuoria.
Myös itseilmaisun ja identiteettityön asiat ovat olleet vahvasti läsnä. (Hoikkala & Sell 2008, 10.) Nuorisotyö on pohjimmiltaan kasvatusta (ks. Niemi 2008), joka on noussut uudelleen keskuste-lun keskiöön. Monikulttuuristuvat nuorisotyön toimiympäristöt ovat pakottaneet keskustekeskuste-lun uudelleen virittäytymiseen, sillä yhtä tapaa kasvattaa ja yhtä yksittäistä arvomaailmaa kasvatuk-sen perustana on hankala määrittää. Monikulttuurisuuden ohella syynä keskustelulle ovat myös nuorisotyön ammatillistuminen sekä koulutuksen tiivistyminen ja eteneminen Suomessa. Kas-vatus näyttäytyykin suomalaisessa mediayhteiskunnassa ongelmallisena. (Hoikkala & Sell 2008, 10; Purjo 2012; ks. myös Soanjärvi 2011.)
Institutionaalisesti tarkastellen nuorisotyön on katsottu paikantuvan vapaa-aikaan, kodin, koulun sekä työn ulkopuolelle. Sukupuoli on ollut siinä liikunnan tavoin merkityksellinen ulottuvuus (Koski 2008, 299; ks. myös Näre 2008). Näin ollen kansalaistoiminta ja nuorisojärjestöt ovat nostettu nuorisotyön keskeisiksi toimintakentiksi (Viitanen 2008). Psykologisesti tarkastellen nuorisotyö liittyy vaiheeseen, jossa nuoret alkavat irrottautua lapsuutensa malleista, vanhem-mista ja kodista. Nuoruusikään yhdistyvä herkkyys näyttäytyy sosiaalisten sidoksien löyhyytenä ja dynaamisuutena, mikä asettaa haasteensa luottamuksen kehittymiselle nuorisotyön piirissä.
(Hoikkala & Sell 2008, 11–12; Soanjärvi 2011, 25.) Nuorisotyötä voidaan harjoittaa epäviralli-sen koulutukepäviralli-sen parissa tai järjestää nuorisotyön opetussuunnitelman raameissa, mutta työn me-nestyksen kannalta tärkeintä on luoda niitä käytänteitä, joissa nuorten ja nuorisotyöntekijöiden välinen luottamus ja työsuhde ovat myönteisiä (Coburn & Wallace 2011, 36).
Nuorisotyön tehtävät
Nuorisotyön keskeinen perustehtävä on nuorisopoliittinen vaikuttaminen (Määttä & Tasanko 2012, 23). Esimerkiksi Skotlannissa pyritään parantamaan nuorten oikeuksia nuorisotyön ohjel-milla, jotka auttavat sosiaalisten, kasvatuksellisten, hyvinvoinnin valmiuksien kehittämisessä ja ylittämään eri tahojen välisiä rajoja tavoitteiden saavuttamiseksi. Nuorisotyö mukailee dynaa-mista prosessia, joka vastaa nuoren elämään vaikuttaviin huolenaiheisiin ja nuoren toiveisiin.
(Coburn & Wallace 2011, 2.) Nuorisolain mukaan nuorisotyöllä tarkoitetaan nuorten kasvun, itsenäistymisen sekä osallisuuden tukemista yhteiskunnassa. Sen tavoitteena on muun muassa edistää nuorten osallisuutta sekä vaikuttamisen mahdollisuuksia, kykyjä ja edellytyksiä yhteis-kunnassa toimimiseen, tukea nuorten harrastamista, parantaa kasvu- ja elinoloja sekä nuorten yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja oikeuksien toteutumista. (Nuorisolaki.) Nuorisotyötä tekevillä organisaatioilla on lakiin peilaten kuitenkin oikeus määrittää omat tehtävänsä. Näin ollen esi-merkiksi nuorisojärjestöjen, kansalaisjärjestöjen ja oppilaitoksien nuorisotyön tehtävät sekä ta-voitteet ovat moninaisia. Pääpiirteissään ne nojaavat toimintaa ohjaaviin sääntöihin, periaate-päätöksiin, ohjelmiin, suunnitelmiin, strategioihin, visioihin sekä erillislakeihinkin. Tehtävien erittelyllä pyritään paikantamaan niin nuoristyön asemaa yhteiskunnassa, ihmiselämän kulussa kuin jäsentämään nuoristyön muotoja, käytäntöjä ja menetelmiä. Nuorisotyön tehtävät eli funk-tiot ovat sosialisaatiofunktio, personalisaatiofunktio, kompensaatiofunktio sekä resursointi- ja allokointifunktio. (Nieminen 2012, 22–23.)
Sosialisaatiofunktiolla tarkoitetaan tehtävää, jossa nuorta pyritään liittämään lähiyhteisön, yh-teiskunnan ja kulttuurin jäseneksi siirtämällä sukupolvelta seuraavalle hyväksi havaittuja rooleja, käyttäytymistapoja, toimintamalleja sekä arvoja. Sosialisaation sisällölle on ominaista sen muuttuminen ajan kuluessa sekä mielipidesidonnaisuus. Jotta nuorisotyön sosialisaatiofunktio voidaan täyttää, on oleellista tiedostaa se erityisalue, jonka nuorisotyö pystyy tekemään parem-min kuin muut. Personalisaatiofunktion perusajatuksena on ohjata nuoren ihmisen kehittymistä omaksi itsekseen, tarpeet ja pyrkimykset tuntevaksi yksilöksi. Funktion täyttämisen vaateena on, että nuorisotyön toimijat tunnistavat, tunnustavat sekä tukevat ihmisen yksilöllisyyttä ja ainut-laatuisuutta. Persoonan vahvistamiseksi nuorisotyön tulisi tarjota mahdollisuuksia inhimilliselle
kasvulle kuin myös innostaville oppimiskokemuksille sekä kehittää jokaisen henkilökohtaisia ominaisuuksia. (Nieminen 2008, 23–24.)
Nuorisotyön kolmas tehtävä liittyy sekä sosialisaation että personalisaation tehtävissä ilmenevien puutteiden tasoittamiseen ja vaikeuksien kompensointiin eli korjaamiseen. Peruslähtökohtana on, että nuorisotyöllä korjataan tasa-arvon, yhdenvertaisuuden sekä henkilökohtaisen elämänhallin-nan ongelmia. Toisekseen pyritään myös kohdentamaan toimintaa erityisryhmien sekä heikom-massa aseheikom-massa oleviin nuoriin yhdessä terveystoimen kanssa. Neljäntenä tehtävänä nuoriso-työssä merkittävänä nähdään yhteiskunnan nuoriin suunnattuihin voimavaroihin eli resursseihin sekä niiden suuntaamiseen eli allokointiin vaikuttaminen. Jo 1900-luvun alusta alkaen tavoit-teena on ollut mahdollistaa nuorten vaikuttaminen omien järjestöjensä kautta heitä koskeviin asioihin. Nuorisopolitiikan kautta on pyritty vaikuttamaan siihen, että nuoret huomioitaisiin yh-teiskuntapoliittisessa päätöksenteossa sekä resurssien jakamisessa ja kohdennuksessa elämänalu-eilla. Kasvatuksellinen nuorisotyö kiteytyy sosialisaatio-, personalisaatio- ja osin kompensaatio-funktioon, kun taas nuorisopolitiikka syventyy resursointi- ja allokointifunktioon. Nämä edellä mainitut nuorisotyön funktiot eivät ole toisiaan pois sulkevia, vaan kukin nuorisotyötä tekevä voi toteuttaa useaa funktiota samanaikaisesti. Monifunktioisuus onkin vahvasti nuorisotyötä lei-maava ominaisuus. Kaikkien näiden ohella nuorisotyötä tekevillä toimijoilla voi olla tiedosta-mattomia piilofunktioita. (Nieminen 2008, 25–27.)
Oppimis- ja toimintaympäristöt
Kasvatustieteen alalla oppimisympäristön käsite on kytketty pitkälti muodolliseen eli formaaliin koulutukseen (Nieminen 2008, 28), mutta perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa kui-tenkin todetaan "Yhteistyö nuoriso-, kirjasto-, liikunta- ja kulttuuritoimen, poliisin sekä seura-kuntien, järjestöjen, yritysten ja muiden lähiympäristön toimi- joiden kuten luontokoulujen, mu-seoiden ja nuorisokeskusten kanssa lisää oppimisympäristöjen monipuolisuutta ja tukee koulun kasvatustehtävää." (Opetushallitus 2014, 36). Niemisen (2008) mukaan oppimisympäristön nä-kökulma näyttäytyy nuorisotyöhön peilaten hedelmällisenä, sillä se vapauttaa oppimisen ahtaista
luokkahuoneen rajoista. Oppimisympäristönäkökulma antaa entistä enemmän arvoa nuoren ih-misen kasvulle, omille kokemuksille kuin myös kehitykselle ja oppiih-misen monimuotoisuudelle.
(Nieminen 2008, 28.) Oppiminen ei rajaudu opetuksen ja koulun piiriin, vaan oppimista tapahtuu kaikkialla formaalin, nonformaalin ja informaalin oppimisen alueilla. Kokonaisvaltainen oppi-minen sekä erilaiset oppimisen ympäristöt ovat tärkeitä yksilöiden ja yhteisöjen tukemisessa.
(Krokfors ym. 2009.) Mäkelän (2018) tutkimus osoittaa, että laadukkaiden oppimisympäristöjen oppimista, niiden suunnittelua, demokraattista kulttuuria ja hyvinvointia edistää, jos ne on suun-niteltu yhdessä eri sidosryhmien kanssa. Myös oppilaiden osallistaminen tähän prosessiin on merkittävää.
Nuorisotyössä toimintaympäristöt nähdään oppimisympäristöinä, joissa nuoria autetaan oppi-maan esimerkiksi omista kokemuksistaan. Oppimista ohjaavat, motivoivat ja innostavat nuori-sotyöntekijät sekä vapaaehtoiset ohjaajat. Nuorisotyössä oppimisympäristöksi voidaan luokitella nuorisotyön yleisiä tehtäviä toteuttava toimintakokonaisuus, joka koostuu niin pedagogisesta menetelmästä, kasvatustavoitteesta kuin oppimisympäristön rakenteellisesta tekijästä. Siten op-pimisympäristö on tavoitteellinen kokonaisuus, joka edellyttää nuorisotyötä tekeviltä tavoitetie-toisuuden ohella kasvun, kehityksen ja oppimisen ohjauksen kattavaa tuntemusta. Oppimisympä-ristöille on rakenteellisesti tyypillistä se, että ne ovat kohdennettu joko avoimesti kaikille tai tar-kemmin rajatulle nuorisoryhmälle. Toiminta ympäristöissä voidaan järjestää esimerkiksi pien-ryhmissä tai laajemmassa joukossa. Nuorisotyön oppimisympäristöt taas voivat olla muodoiltaan pysyviä tai projektimuotoisia. Oppimista puolestaan ohjaavat joko vapaaehtoiset tai ammattimai-set nuorisotyöntekijät. Nuorisotyössä oppimisympäristöt määrittyvätkin nonformaalin kasvatuk-sen alalle, ja niille on tällöin ominaista epämuodollinen luonne. Nonformaali kasvatustoiminta näyttäytyy nuorisotyön kentällä käytäntöön suuntautuvana ja vapaaehtoisuuteen perustuvana, mutta kuitenkin tietoisena, tavoitteellisena sekä ohjattuna toiminta. (Nieminen 2008, 28–30;
Pozzoboni & Kirshner 2016, 3; ks. myös Coburn & Wallace 2011.)
Nuorisotyön ja koulun yhteistyö
Suomessa nuorisotyön ja koulun yhteistyötä on pohdittu 2000-luvun alusta lähtien (Karhuvirta 2012, 185). Esimerkiksi nuorisotyön ja koulun välinen yhteistyö uusien oppimisympäristöjen luomiseksi niin koulunkäynnin sisään kuin sen ulkopuolelle on koettu nuorten mahdollisuudeksi saavuttaa potentiaalinsa menestyneinä oppijoina sekä täysimittaisina yhteiskunnan kansalaisina.
Nuorisotyön katsotaan arvostavan sosiaalisesti konseptoituvaa oppimiskäsitystä sekä käyttävän ongelmapositoitunutta vuoropuhelua sosiaalisena ja kulttuurisena käytäntönä torjuessaan oppilaisiin kohdistuvaa puutteellisuuden tai riittämättömyyden puhetta. Vaikka yhteisöllisyyttä, jota nuorisotyö pyrkii lisäämään esimerkiksi ohjelmiensa kautta, pidetään tärkeinä kouluissa, ei ohjelmat ole rutinoituneet osaksi koulun suunnittelua tai yleistä koulutuspolitiikkaa. Yhdessä arvojen tärkeyden tunnustamisen ohella nuorisotyön katsottaisiin tarjoavan mahdollisuuksia uudelleenkoulutukselle sekä sen tavoitteille ja tarkoitusperille. Sen katsottaisiin myös tarjoavan mahdollisuuden uusien käytäntöjen kehittämiselle, jossa nuorten, opettajien ja nuorisotyöntekijöiden arvostus on keskiössä. (Coburn & Wallace 2011, 38, 41, 55.)
Nuorisotyön järjestöjä leimaa vahva kehittämisorientoituneisuus, sillä ihmisten vapaa-ajasta kil-pailevien muiden toimijoiden keskuudessa sen on pyrittävä uudistumaan sekä kehittämään toi-mintatapojaan toiminnan laadun parantamiseksi ja tällä tavoin perusteltava toimijaan rahoitta-jalle. Kehittäminen kohdistuu osin perustoimintaan ja sitä tapahtuu myös kehittämisprojektien kautta. Kehittämistyö on hyvin pitkälti eri toimijoiden kanssa tehtävää aktiivista ja ennakkoluu-lotonta yhteistyötä, jolloin osapuolina ovat järjestöt ja muut toimijat, kuten oppilaitokset ja kunta. (Söderlund 2012, 194–195, 210.) Mikäli kehittämisprosessi kumpuaa toimijoiden omista intresseistä, on se koettu helpommaksi verrattuna yhteiskunnan antamiin kehitysvaatimuksiin (Komonen, Suurpää, Söderlund 2012, 17). Vaatimus kehittämisestä koskee myös nuorisotyönte-kijöitä sekä heidän osaamistaan ja tehokkuuttaan (Baizerman & Rohont 2016, 64–65).
Melén-Paaso (2011) on Kasvaminen maailmanlaajuiseen vastuuseen -projektityön tuloksena todennut koulun ja nuorisotyön välisen suhteen olevan olleen myönteisessä kehityksessä, mutta
tarkkaa kokonaiskuvaa ei toistaiseksi ole saatavissa. Kehitys näyttäisi tällä hetkellä ohjautuvan siihen, että nuorisotyöntekijöiden rooli tunnistetaan koulussa ja yhteistyötä halutaan vakinaistaa.
Suhde on tähän saakka vaihdellut koulun viranhaltijatapaamisten ja kunnan nuorisotyön yh-teydettömyydestä kausittaisesti toteutuvaan lasten ja nuorten ohjaustoimintaan. Esimerkiksi nuo-risotyöntekijöiden toteuttamista vuosittaisista koululuokkien ryhmäytyksistä ja osallisuuskoulu-tuksista, kuten oppilaskuntatoiminnasta, sekä vanhempainilloista on saatu positiivisia tuloksia.
Tällä hetkellä kokeilu- ja kehittämistoiminta tähtää yhteistyön edistämiseen. (Mélen-Paaso 2011.)
3.5 Hyvinvoinnin rakentuminen yhteisöllisyyden ja osallistavan toimijuuden kautta