Nuorisokasvatus on kansalaistoimintaa ja niiden valmiuksien edistämistä, joita tarvitaan kansa-laisvaikuttamisessa. Nuorisokasvatukseen linkittyy siis kansalaiskasvatus ja vuorovaikutus yh-teiskunnan kanssa. Se näyttäytyy hajotettuna kulttuurisena ja toiminnallisena todellisuutena, joka ei toimi tiettynä hallinnollisena alana. Suomalainen nuorisokasvatus on laaja kenttä, johon kuu-luvat nuoruusiän erilaiset nonformaalit ja formaalit kasvatuksen muodot, sekä koulussa että sen ulkopuolella tapahtuva kasvatustoiminta. (Hämäläinen 2007; 2008.)
Yhteistyöhön perustuva verkostomainen toiminta ei ole synonyymi yhteistyö-sanalle, sillä yh-teistyö verkostoissa on erikaltaista kuin markkinasuhteissa tai hierarkioissa. Ei-hierarkisten,
vastavuoroisten vuorovaikutussuhteiden arvon lisääntyminen kasvattaa toimjioiden keskinäistä riippuvuutta. Tätä kuvataan verkostoitumisella. Ammatillisella kentällä käytössä oleva monimatillinen yhteistyö on verkostoitumisen lähitermi. Yhteistyörakenteet, joissa henkilöt eri am-mattikunnista ottavat osaa asiantuntemuksensa ja ammatillisen roolinsa mukaan tai koittavat ylittää ammattikuntien rooleja ja rajoja, muodostavat moniammatillisen yhteistyön. Ammatillis-ten tavoitteiden ja käytänteiden sekä tieto- ja taitoperustan lisäksi ammattilaiset pyrkivät näissä yhteistyörakenteissa jakamaan vastuualueitaan palveluiden tuottamisessa. (Soanjärvi 2011, 32;
Payne 2000, 9)
Kolmas sektori on monissa kunnissa asukkaiden hyvinvointia ylläpitävää ja edistävänä toimi-jana, minkä vuoksi vuorovaikutusta sektorin kanssa pidetään merkittävänä. Kunta ostaa usein palveluja kolmannelta sektorilta, se voi tehdä erilaisia yhteistoiminta- ja yhteistyösopimuksia kolmannen sektorin toimijoiden kanssa sekä ylipäätään tukea kolmannen sektorin toimintaa.
Monien kuntien pääasiallisena tavoitteena on yhteistyömuotojen kehittäminen mahdollisuuksien ja edellytysten tarjoamisen ohella. Yhteistyön kautta pyritään mahdollistamaan monipuolisempi ja kattavampi palvelutarjonta, sillä harva kunta tai kolmas sektori yksinään kykenee tarjoamaan riittävän kattavia palveluja. Kolmas sektori onkin kunnille oleellinen lisäresurssi, johon panos-tamisella nähdään olevan merkittäviä vaikutuksia monimuotoisten toimintamahdollisuuksien tarjoamisessa. Sen vahvuuksia ovat muun muassa asiantuntemus ja oman alan osaaminen sekä valmiit ihmissuhde- ja toimintaverkostot. Lisäksi organisaatioiden joustavuus, asiakaslähtöisyys, palvelujen saavutettavuus, aktiivisuus, energisyys ja innostuneisuus tekevät kolmannesta sekto-rista merkittäviä yhteistyökumppaneita. (Ruusuvirta & Saukkonen 2010, 185–186; ks. Cederlöf 2010, 95; Sava & Ahonen 1991.)
Toimintaympäristöjen nopea muuttuminen nostaa rakenteiden uudistamisen edelle toiminnan uudistamisen. Niiden muutos kasvattaa ehdoitta toimijoiden välisiä riippuvuuksia ja korostaa vuorovaikutusta toimijoiden välillä. Verkostoitumisen kannalta merkittävää on se, millaisia toi-mijoita järjestöt ovat monista toimijoista koostuvassa verkostossa ja millaisia paikallisia resurs-seja niillä on sekä miten näitä resursresurs-seja, niin henkisiä kuin fyysisiä, voidaan hyödyntää. Lisäksi se, millä tavoin järjestöt voivat omien tavoitteiden saavuttamiseksi toimia mahdollisimman
kiin-teässä yhteistyössä esimerkiksi kunnan kanssa, on merkittävää tiedostaa. Yhtäältä järjestöt ovat itsenäisiä ja tasa-arvoisia etenkin yhteistyösuhteissaan, eikä näin alisteisia julkiselle toiminnalle tai julkisen sektorin tavoitteille. Toisaalta hyödyn saaminen yhteistyösuhteista julkisen sektorin kanssa vaatii avoimuutta ja ajatusta siitä, että yhteistyö hyödyttää myös julkista sektoria. (Möttö-nen & Niemelä 2005, 79–80, 103–105; ks. myös Matthies 2006.) Kaikkien yhteiskunnallisten toimijoiden vastuuta ehkäisyssä sosiaalisia ongelmia vastaan on painotettu 1990-luvulta alkaen poliittishallinnollisella ohjauksella. Tavoitteet ja keinot esimerkiksi syrjäytymistä ehkäisevässä työssä liittyvät sekä hyvinvointivaltiolliseen perinteiseen että kommunitaristiseen retoriikkaan, joka tavoittelee historian havinasta löytyvää välittävää ja rajoja asettavaa paikallisyhteisöä. Pal-velusektorien välisiä neuvotteluja ammattilaisverkostot vaikuttavat toteuttavan hyvinvointival-tiollisen hallinnan eli väestön ja yksilön elämän potentiaalin kontrollin, ohjaamisen ja asiantun-tijuusvetoisuuden sekä yhteisöhallinnan eli lähiyhteisöiden velvoittavuus ja vastuullistamisen kykyjen risteyksessä. (Määttä 2007.)
Edellytykset
Verkostotyön poikkihallinnollisuuden kehittymisen takana ovat esimerkiksi ehkäisevä politiikka, kommunitarismi ja kasvatus- sekä hyvinvointityön kehitys monien muiden yhteiskunnallisten, poliittishallinnollisten ja ideologisten kehityskulkujen kanssa. Edellytys poikkihallinnollisen yh-teistyön onnistumiselle lähtee siitä, että kuntatason eri hallinnonalojen päättäjät toimivat yhtenä osana suunnittelutyötä. Heidän tulee pohtia, millä tavoin toimintaa voidaan kehittää paikallisesti ja millaisia toiminnan edellytyksiä yhteistyö vaatii toteutuakseen. Kuntien ja kolmannen sektorin yhteistoiminnan kehittämisen ja kehittymisen lähtökohtina ovat ennen kaikkea riittävät taloudel-liset resurssit. (Kasurinen 2005; Määttä 2007; Ruusuvirta & Saukkonen 2010, 186.)
Toimivalle monialaiselle hallinnolliset ja sektorirajat ylittävälle yhteistyötoiminnalle edellytyk-senä ovat yhteiset ja selkeät suunnitelmat, sopimukset, ammatillisesti määritellyt tavoitteet sekä molemminpuolinen toimintakulttuurien tuntemus. Tämän tutkimuksen näkökulmasta tavoitteet koskettavat nuorten kasvun ja hyvinvoinnin tukemista, minkä tulisi heijastua palvelujen
suun-nitteluun ja toteutukseen. Yhteistyötä tulisi tukea sama pedagoginen lähtökohta sekä yhteiset asiakkaat. Tärkeintä on mahdollistaa nuorelle hänen tarvitsemansa palvelu. Yhtä lailla kaikilla aloilla yhteistyön vaatimuksena on sitoutuminen yhteistyöhön, selkeiden sääntöjen luominen toiminnan toteuttamiseksi sekä vastuualueiden tietoinen jakaminen. On ymmärrettävä, mikä on kunkin toimijan lähtökohta suhteessa yhteistyöhön ja miksi työtä tehdään sekä hyväksyä amma-tilliset valta- ja vastuuasetelmat. (Fedotoff 2008, 420; Mäkelä & Järveläinen 2017, 56; Määttä 2007; Nykänen 2010; Vanhalakka-Ruoho 2007)
Haasteet
Moniammatillisen yhteistyön haasteina näyttäytyvät erot lähtöorganisaatioiden toimintatavoissa ja -kulttuureissa, arvomaailmoissa, motivaatiossa, asenteissa, kielissä, tiedeperustoissa ja ter-minologioissa. Poikkihallinnollisten ryhmien yhteistoiminnassa haasteiksi voivat osoittautua ryhmän sisällä ilmenevät eriävät ja/tai kilpailevat toimintatavat, liian yleiselle tasolle asetettu tavoite, vaihtuvuus työntekijöiden parissa, erot toimintaa ohjaavassa lainsäädännössä sekä huoli toisen sektorin taholle valuvasta hyödystä ja vallasta. Myös tarpeeton byrokratia vaikuttaa hei-kentävän yhteistyötä palvelun tarjoajien ollessa tuntemattomia toisilleen tai kärsiessään luotta-muspulasta. Yhteistyön toimintamallit on kuvattava kuntatasolla tehtäviin suunnitelmiin, ja tähän vaikuttaa suuresti alueellisen yhteistyön koordinointi. Maantieteellisesti tai asukasluvultaan suurten alueilla haasteina on löytää kustannustehokkaat yhteistyötahoille sopivat toimintatavat ja -välineet. Palvelutarjonnan joustavoittamista, mutta myös saatavuuden epävakaisuutta ja eriar-voisuutta luo palveluiden modifiointi moniammatillisessa ja monihallinnollisessa hankeverkos-tossa. Kovin laajoja kansalaispiirejä ei pystytä palvelemaan hankerahoilla, ja hankerahoitteisten palveluiden pulma on niiden väliaikaisuus ja pysyvyyden arviointi, mikä puolestaan vaikeuttaa niihin koskevaa tiedotusta. Haasteita ovat myös epävarmuus hyväksi todettujen yhteistyösuhtei-den päättymisestä hankkeiyhteistyösuhtei-den loppumisen yhteydessä sekä organisaation perustyöstä irrallisiksi koetut hankkeen työntekijät. Lisärahoituksella perustellaan hankkeen työntekijöille työnnettyä kehittämisvastuun määrää sekä perustyöntekijöiden oletuksia siitä, että hankkeen työntekijät hoitavat heidän resurssialueidensa kantamattomissa olevia vastuita. Hankerahoitteiset palvelut saattavat aiheuttaa tempoilevuutta, sillä eivät ehdi juurruttaa uusia toimintatapoja organisaation
alkuperäiseen toimintakulttuuriin. Yhteiskunnassa tapahtuneen yksilöllistymisen, valinnanmah-dollisuuksien sekä elämäntapojen moninaisuuden vuoksi verkostoideaalin saavutus nähdään het-kellisenä, rajoitetulla toiminta-alueella tapahtuvana. (Kasurinen 2005: Kasurinen 2009; Määttä 2007; Nykänen, Karjalainen, Vuorinen & Pöyliö 2007; Nykänen 2010.)
Edut
Moniammatillisen yhteistyön etuina taas voidaan pitää välittömiä sosiaalisia suhteita ja näihin perustuvaa luottamusta, jaettua käsitystä hyvästä elämästä sekä aktiivista toimijuutta. Tämä yh-teisen verkoston ideaali vaikuttaisikin nimeävän juuri niitä vaikeasti saavutettavia, mutta kovasti kaivattuja yhteiskunnallisia tavoitteita. (Määttä 2007.) Innovaatiopolitiikan mukaan toimijata-solta suodattuneet hyvät käytänteet saattavat päätyä lainsäädäntöön asti, mitä todentavat erilaiset hankkeet. Hankkeissa, joissa tapahtuu moniammatillista yhteistyötä, on etuna kansallisesti ja alueellisesti toteutettuna palveluntuottajien tutustuminen. Innovaatioiden, jotka tuotetaan moni-hallinnollisissa hankkeissa, parempaa kytkemistä perustoimintoihin ja rahoituksen jakamista eri hallintokuntien kesken pidetään järkevänä. (Nykänen 2010; ks. myös Krokfors, Hakala, Vitikka
& Mylläri 2009).