Kotimaahan paluu

Tutkimuskirjallisuuden perusteella kotimaahan paluu on kolmannen kulttuurin kas-vateille usein vaikea kokemus (esim. Bell-Villada ym. 2011; Pirinen 1999; Pollock

& Van Reken 2001). Esimerkiksi Huffin (2001) mukaan kotimaahan paluuseen liit-tyvä kulttuurishokki on merkittävin kolmannen kulttuurin kasvatteja yhdistävä te-kijä. Heidän kokemuksiaan voidaan tarkastella myös ekspatriaattien kotiinpaluusta tehtyjen tutkimusten valossa. Betina Szkudlarek (2010) pyrkii kirjallisuuskatsauk-sessaan systematisoimaan tiedon ekspatriaattien kotiinpaluuseen liittyvistä kysy-myksistä ja ongelmista ja luomaan perustavan näkemyksen kotiinpaluusta ilmiönä.

Hyödynnän hänen katsaustaan kotiinpaluukysymysten tarkastelemisessa siltä osin kuin se soveltuu myös ekspatriaattien lapsiin. Szkudlarekin (2010, 1-2) mukaan globalisaation ja kansainvälisen liikkuvuuden lisäännyttyä on myös tutkimuksissa kiinnitetty enemmän huomiota kulttuurien välisiin siirtymiin ja niiden vaikutuksiin psykologisella ja käytännöllisellä tasolla, mutta nimenomaan kotiinpaluuseen liit-tyvät kysymykset ja ongelmat ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Olemassa oleva tieto kuitenkin osoittaa, että kotimaahan paluuseen liittyy psykologiseen hyvinvoin-tiin, sosiaaliseen uudelleensopeutumiseen ja kulttuuri-identiteettiin liittyviä kysy-myksiä ja haasteita (esim. Klemens & Bikos 2009).

Paluuprosessiin vaikuttavia yksilöllisiä ja tilannekohtaisia tekijöitä tarkasteltaessa on huomattu, että onnistuneeseen paluuseen ja uudelleensopeutumiseen vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa sukupuoli, persoonallisuus, minäkuvan vahvuus, itse-näisyys, ikä, aviollinen tausta, kulttuurinen etäisyys sekä ulkomailla vietetty aika (Szkudlarek 2010, 5-8). Käsittelen lyhyesti niitä tekijöitä, joilla saattaa olla merki-tystä erityisesti kolmannen kulttuurin kasvateille. Iän merkitys näkyy siten, että pie-nille lapsille kotimaahan paluu näyttäisi olevan helpompaa ja nuorille vastaavasti vaikeampaa. Taustalla saattaa olla se, että nuoret viettävät juuri kehitykselliset vuo-tensa ulkomailla, jolloin he omaksuvat ja sopeutuvat helpommin vieraaseen kult-tuuriin ja siten käyvät läpi syvällisemmän identiteettimuutoksen. Myös heidän si-teensä isäntämaan ihmisiin ja kulttuuriin ovat voimakkaammat. (esim. Maria &

Junkkari 2003, 29; Tikka 2004.) Isäntämaan ja kotimaan kulttuurien etäisyyden on

nähty vaikuttavan akkulturaatioprosessiin niin, että mitä suurempi etäisyys ja sen myötä kulttuurierot ovat, sitä vaikeampaa on sopeutua uuteen maahan (esim. Ward ym. 2001, 95). Eri maissa on oma kansallinen kulttuurinsa ja myös Suomessa ihmi-set jakavat yhteisiä käyttäytymisnormeja ja arvoja, vaikka arvopohja onkin moni-naistunut (Antikainen, Rinne & Koski 2000, 24).

Myös persoonallisuudenpiirteiden vaikutusta on pyritty tutkimaan. Vahva minä-kuva, avoimuus ja itsenäisyys näyttävät edistävän onnistunutta sopeutumisproses-sia. Kotimaahan paluu ja siihen liittyvät ristiriidat vaativat avoimuutta, positiivi-suutta ja joustavuutta. (Szkudlarek 2010, 6-7; Sussman 2000; Ward, Bocher &

Furnham 2001, 84-86.) Myös muutto vanhempien tahdosta, ei vapaaehtoisesti saattaa vaikuttaa kielteisesti nuoren kokemukseen itsenäisyydestään. Itsenäisyys, minäkuvan vahvuus ja etenkin sisäinen hallinnantunne ovat myös tekijöitä, jotka vaikuttavat sopeutumiseen (esim. Dyal 1984). Sisäinen hallinnantunne tarkoittaa ihmisen uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa elämänsä suhteen. Ulkoinen kontrolli viittaa puolestaan siihen, että yksilöt katsovat elämänsä olevan pitkälti ul-kopuolisten tahojen ohjaamaa, mikä voi johtaa masennukseen ja opittuun avutto-muuteen. Yksilön suhtautuminen akkulturaatioprosessin aikana ilmeneviin ongel-miin, niiden ratkaisemiseen ja käsittelemiseen on riippuvainen edellä kuvatuista asemista. (Cantell 2000, 111-116.) Sukupuolen merkityksestä on ristiriitaista tietoa akkulturaatiokirjallisuudessa (esim. Liebkind 1994, 182) ja kolmannen kulttuurin kasvatteihin liittyvässä kirjallisuudessa (esim. Pollock & Van Reken 2001).

Ekspatriaattien paluututkimuksissa on Szkudlarekin (2010) mukaan kolme toistu-vaa teemaa: prosessi, ihmiset ja käytäntö. Kotiinpaluuprosessi on moniulotteinen, vaiheittainen prosessi joka vaikuttaa tunteiden, käyttäytymisen ja ajattelun tasolla.

Affektiivisella eli tunnetasolla vaikutusvaltaisin on ollut Gullahornin & Gullahor-nin (1963) malli käänteisestä kulttuurishokista. Obergin (1963, ref. Szkudlarek 2010, 3) mukaan uuteen kulttuuriin sopeutuminen etenee vaiheittain ja jokaiseen vaiheeseen liittyy tunnetason vastineita ja reaktioita. Ensin tulee euforia eli innostus uudesta ympäristöstä, toiseksi tulee kulttuurishokki, jonka aiheuttavat yllättävät, lä-hinnä negatiiviset piirteet uudessa ympäristössä. Kolmanneksi tulee akkulturaatio eli oppimis- ja sopeutumisprosessi uuteen kulttuuriin. Neljäntenä onnistunutta ak-kulturaatioprosessia seuraa vakaa vaihe ja integroituminen uuteen yhteiskuntaan.

Paluushokki kestää yleensä 3-6 kuukautta. Empiirinen tutkimus tarjoaa kuitenkin

vähän tukea sille, että kotimaahan paluu noudattelisi tätä samaa prosessia, sillä sii-hen liittyy omia erityispiirteitä eikä kulttuurista sopeutumista ja uudelleensopeutu-mista voi samastaa. (emt.) Ekspatriaattien kotimaahan paluuseen liittyvät vaikeudet näyttävät liittyvän niiden odottamattomuuteen, valmistautumisen puutteeseen ja su-ruun, joka liittyy ekspatriaatin elämän jättämiseen (emt.; Sussman 2000). Samat tekijät vaikuttavat myös ekspatriaattien lasten kokemuksiin. Käsittelemättä jäänyt suru on yksi kolmannen kulttuurin kasvattien kokemuksia leimaava negatiivinen piirre ja esimerkiksi Pollock ja Van Reken (2001) sekä Marttinen (1992) korostavat kunnollisten hyvästien merkitystä. Muuttomotivaatio liittyy puolestaan siihen, onko muuttaminen vapaaehtoista vai pakotettua –vaikeinta kotimaahan paluu on niillä, jotka lähtevät ei-vapaaehtoisesti. Ekspatriaateilla esimerkiksi isäntämaan le-vottomuudet ja kiristynyt poliittinen tilanne saattavat tehdä lähdöstä pakotetun.

(Storti, 2001, 63.) Cottrellin (2011, 64) mukaan itse kolmannen kulttuurin menetys saattaa olla kaikista merkittävin menetys ekspatriaateille ja heidän lapsilleen, tätä käsitellään tutkimuskirjallisuudessa harvemmin. Kolmanteen kulttuuriin kuuluvat instituutiot kuten kansainväliset koulut tarjoavat yhteisön kansainvälisen ja liikku-van taustan omaaville lapsille.

Sussmanin vuoden 2002 artikkelin mukaan tutkimus oli keskittynyt joko siirtymään isäntäkulttuuriin tai vähemmässä määrin kotimaahan paluuseen, eikä siirtymien suhdetta toisiinsa ollut huomioitu riittävästi. Miten esimerkiksi isäntämaan kulttuu-riin sopeutuminen vaikuttaa kotiinpaluuseen ja uudelleensopeutumisen onnistumi-seen? Osa tutkijoista olettaa, että onnistunut sopeutuminen isäntämaahan ennustaa myös onnistunutta kotimaahan paluuta, koska on opittu kulttuurisia sopeutumistai-toja. Yleisemmin kuitenkin oletetaan, että voimakas sopeutuminen ja identifioitu-minen isäntämaan kulttuuriin ennustavat vaikeuksia kotimaahan paluussa ja sopeu-tumisessa. (emt. 393.)

Kotimaahan paluuseen liittyvä stressi on kolmannen kulttuurin kasvateille usein odottamatonta. Sussmanin (2000) mukaan kotimaahan sopeutuminen vaatii erilai-sia kognitiivierilai-sia taitoja kuin uuteen kulttuuriin sopeutuminen. Siihen liittyy odotuk-sia kodintunteesta ja kuulumisesta, jolloin vaikeudet saattavat tulla yllätyksenä. Ko-kemukset kotimaan kulttuurista ovat usein myös välittyneet toiskätisesti vanhem-pien kertomusten ja muistelun kautta (McCaig 2011, 49). Odotusten merkityksestä paluuprosessin kokemiseen ja onnistumiseen onkin näyttöä, joskin jälleen hieman

ristiriitaista (Szkudlarek 2010 3-4). Realististen odotusten on yleensä katsottu vai-kuttavan suuresti uuteen kulttuuriin sopeutumiseen (Ward ym. 2001, 76-78). Aikui-silla ekspatriaateilla kotimaan kulttuurin on odotettu olevan tuttu, mutta se on saat-tanut vuosien saatossa muuttua. Lapsilla puolestaan vanhempien kotimaa on usein jäänyt hyvin vieraaksi ja heidän paluukokemuksiaan saattavat kuvata paremmin tut-kimukset maahanmuuttajien sopeutumisprosessista. (Szkudlarek 2010, 3-4.) Maa-hanmuuttajista poiketen sekä kolmannen kulttuurin kasvatit itse että muut mieltävät heidän kuitenkin olevan kansalaisuudeltaan lähettävästä maasta ja he odottavat pa-laavansa kotimaahan ja vanhemmilta opittuun kulttuuriin. He ovat useimmiten myös viettäneet aikaa kotimaassaan ulkomailla asumisen välissä. Lapset myös usein mieltävät itsensä kansalaisuudeltaan samaksi kuin vanhempansa ja vanhem-pien kertomana odotukset kotiinpaluusta saattavat olla hyvinkin positiivisia, mutta ne eivät vastaakaan käytäntöä. (esim Schaetti 2000.) Esimerkiksi amerikkalainen kolmannen kulttuurin kasvatti Nina Sichel (2011) kuvaa artikkelissaan, kuinka hä-nelle lapsuudessa opetettu kuva kotimaasta poikkesi todellisuudesta ja kuinka hän lopulta hyväksyi muukalaisuutensa Yhdysvalloissa. Kolmannen kulttuurin kasvatit ovat saattaneet kokea erilaisuutta ja juurettomuutta jo isäntämaassa ja siksikin odot-tavat kotimaahan palatessa tulevansa paikkaan, johon todella kuuluvat.

Plamondonin (2008) tutkimuksessa kotimaahan Yhdysvaltoihin tehtyjen matkojen määrällä oli kuitenkin suora yhteys identiteetin kehittymisen vaikeuksiin ja nega-tiivinen vaikutus psykologiseen hyvinvointiin. Myös ilman identiteetin vakiintumi-sen ja psykologivakiintumi-sen hyvinvoinnin välistä yhteyttä, oli kotimaahan tehdyillä mat-koilla suora negatiivinen vaikutus psykologiseen hyvinvointiin. Plamondon (emt.) pitää mahdollisena selittävänä tekijänä sitä, että lapset eivät vielä omaa sellaisia kognitiivisia ja tunteiden säätelyyn liittyviä taitoja, joiden avulla kotimaahan tehdyt matkat lisäisivät kykyä myöhemmin kotimaahan palatessa sopeutua ja kehittää ko-herentti identiteetti ja jotka ennustaisivat positiivista psykologista hyvinvointia.

Plamondon (emt.) huomauttaa, että tällä tutkimustuloksella on merkitystä, kun yri-tykset ja järjestöt suunnittelevat työntekijöidensä uraa - usein nimittäin siihen kuu-luvat pitkät välijaksot kotimaassa, koska ne on nähty positiivisena kokemuksena.

Kolmannen kulttuurin kasvatille saattaa kuitenkin olla hyväksi viettää ulkomailla pitkäjaksoisempi yhtämittainen aika kuin palata välillä kotimaahan. Joissakin laa-dullisissa tutkimuksissa ja anekdooteissa on Sussmanin (2000) mukaan kuitenkin

havaittu yhteys kotimaahan paluuseen liittyvien odotusten ja todellisen kokemuk-sen välillä. Siksi voisi olettaa, että kotimaahan tehdyt matkat tekisivät kotimaahan paluuseen liittyvistä odotuksista realistisempia ja ennustaisivat onnistuneempaa ko-tiinpaluuta.

Downien (1976) mukaan kotimaahan palaajat voidaan luokitella kolmella tapaa:

kotiinpalaajat, muukalaiset ja kosmopoliitit. Kotiinpalaajat ovat niitä, jotka palaa-vat maahan johon odottapalaa-vat kuuluvansa ja johon huomaapalaa-vatkin kuuluvansa koti-maahan paluun yhteydessä. Muukalaiset ovat niitä, jotka palaavat koti-maahan, johon odottavat kuuluvansa, mutta jossa huomaavat etteivät kuulukaan. Maailmankansa-laiset tai kosmopoliitit palaavat maahan, johon eivät oletakaan kuuluvansa tietäen jo olevansa kuin kotonaan monessa maassa, mikä selittää myös kolmannen kulttuu-rin kasvattien kokemusta kuulumisesta ”kaikkialle ja ei mihinkään” (ks.esim. Pol-lock & Van Reken 2001). Barbara Schaetti (2000) tutki väitöskirjassaan kolmannen kulttuurin kasvattien identiteetin kehittymistä ja hänen mukaansa kolmannen kult-tuurin kasvatit palaavat kotimaahansa useimmiten muukalaisina – he odottavat pa-laavansa tuttuun kulttuuriin, mutta huomaavatkin olevansa muukalaisia. Hänenkin tutkimuksensa mukaan odotukset, joita kotimaahan paluusta on, vaikuttavat paluu-kokemusten ja sopeutumisen onnistumiseen. Sisäisen ristiriidan määrä odotusten ja todellisuuden suhteen on suurempi muukalaisilla, jotka odottivat kuuluvansa ”pas-sin maahansa”, mutta huomasivat etteivät kuulukaan ainakaan odottamallaan ta-valla.