Kaipuu ja suru

Kotimaahan sopeutumiseen vaikuttaa myös lapsuuden maisemiin, paikkoihin, kult-tuuriin ja ihmisiin liittyvä kaipuu ja suru (ks. esim. Sussman 2000; Pollock ja Van Reken 2001). Myös omassa aineistossani nämä kokemukset nousivat esiin - elä-mänkertomuksissa on kuvauksia lapsuuden maisemien ja ihmisten merkityksestä ja kaipuusta, kaipuun kokemus esiintyy vielä kolmekymppistenkin kertomuksissa.

Lapsuuden maisemiin ja ihmisiin liittyvän kaipuun määrään vaikuttaa sekin, kuinka vahvasti lapsi on sopeutunut ja identifioitunut isäntämaahan. Esimerkiksi Sussma-nin (2002, 393) artikkelin mukaan tutkijat yleensä olettavat, että voimakas samas-tuminen isäntämaahan ennustaa vaikeuksia kotimaahan paluussa ja sopeutumi-sessa. Elias ja Meeri kuvaavat, kuinka koti ja kuuluminen liittyivät isäntämaahan, vaikka he olivat välissä viettäneet pidemmän aikaa Suomessa:

“Alun vaikeuksien jälkeen, sujui muutama kuukausi suomalaisessa perus-koulussa hyvin - johtuen eniten opettajasta, joka yritti kovasti saada minut

tuntemaan itseni kuuluvaksi joukkoon. Niin koinkin. Ensimmäistä kertaa tun-sin pientä syyllisyyttä lähtiessäni taas Suomesta. Siihen saakka olin vain ha-lunnut lähteä ja palata siihen paikkaan, jonne tunsin kuuluvani; paikkaan, joka oli tuttu; paikkaan, joka oli koti.” – Elias, 20+ (Suomennos omani)¹²

“Olimme perheenä viettäneet vuoden Suomessa ollessani seitsemänvuotias [--] Se oli ollut mukavaa. Sain toisella välkällä ystäviä ja sen jälkeen vuosi sujui nopeasti. Lisäksi olimme käyneet Suomessa lomilla. Kaiken kaikkiaan tilanne oli kuitenkin nyt toinen. Olimme palaamassa Suomeen ainakin toistaiseksi

”lopullisesti”. Olimme hyvästelleet länsimaalaiset työtoverit ja [paikalliset ystävät], [isäntämaan] kodin ja lapsuuden maisemat. Siihen asti olin aina sa-nonut, että ”kotimaani on kyllä Suomi, mutta se maa, jossa koti on, on [isän-tämaa]”. Nyt niin ei voinut enää sanoa.” – Meeri, 20+

Rajallisen aineiston puitteissa ei ole mahdollista syventyä suruprosessin kestoon ja kulkuun, mutta lapsuuden maisemiin ja ihmisiin liittyvään suruun kuulunee saman-kaltaisia piirteitä kuin menetyksiin liittyvään suruprosessiin yleensä - surun ja kai-puun määrä ja merkitys vaihtelevat ja muuttavat muotoaan kotiinpaluuprosessissa ja nousevat esiin erilaisissa elämänvaiheissa. Lapsuudenkotiin liittyvä kaipuu ja suru saattavat olla kipeimmin läsnä kotimaahan paluun alussa. Meeri, 20+ kuvaa omaa koti-ikävään liittyvää prosessiaan näin:

”Olen sanonut, että minulla sopeutuminen Suomeen [--] kesti kolme vuotta.

Ensimmäisen vuoden ajan ikävöin melkein joka ilta kotiin [isäntämaahan] – aitojen ystävien luo. Noin puolitoista vuotta Suomessa oltuamme kävimme perheenä lomalla [isäntämaassa]. [Kotikylästämme] olivat ulkomaalaiset lä-hetystyöntekijät lähteneet kokonaan, mutta pääsimme silti siellä käymään ja muutaman yön nukuimmekin vanhassa kodissamme – se ei kuitenkaan enää ollut sama. Sen reissun jälkeen en enää tiennyt, missä koti oli – ei ainakaan enää [isäntämaassa]. Ehkä sen vuoksi ikävöinti pikkuisen hellitti ja toisena vuonna ikävöin enää viikoittain ja enemmän ystäviäni ja lapsuuden maisemia kuin varsinaisesti kotia. Lopulta kolmantena vuonna, kasiluokkalaisena, ikävä tuli vain silloin tällöin aaltoina.”

Vaikka kipein aika osui Meerillä Suomeen paluun jälkeisiin vuosiin, on suru edel-leen läsnä:

”Kannan myös varmaan lopun ikääni tietynlaista kaipuuta ja rikkinäisyyttä mukanani.”

12 Alkuperäinen teksti: “After the initial bumps, my few months in a Finnish elementary school were good – mostly due to a [--] teacher who [--] tried hard to make me feel included. I did. For the first time in leaving [Finland], I felt almost a bit guilty I was leaving again. So long I had just wanted to leave and go back to the place where I felt I belonged; the place that was familiar; the place that was home.”

Viisi vuotta lapsuudestaan Aasian maassa asunut Satu, 20+ kokee, että toinen koti on edelleen siellä:

”Suurin osa lapsuuden muistoistani on [Aasian maasta], ja erityisesti tämä maa on minulle edelleen vähän kuin toinen koti. Olen ajatellut mennä sinne joskus takaisin, jos en asumaan niin ainakin käymään entisissä kotipaikois-samme. Jäin kaipaamaan monia ihmisiä.”

Sisäoppilaitoksessa ystävyyssuhteet tulivat erityisen läheisiksi, joten lapsuuden ih-misten ja maisemien kaipuun voisi odottaakin olevan voimakasta. Elias, 20+ kuvaa:

“Olimme eläneet niin huoletonta elämää sisäoppilaitoksessa. Olimme kestä-neet toistemme eroavaisuuksia niin monta vuotta ja sen kaiken jälkeen tun-simme syvää kiintymystä toisiimme, joten se mitä meillä oli, oli sisaruksia – perheestä, joka ei ollut omamme. Vaikka kaipasimme ylellisyyttä ja muka-vuuksia, jotka odottivat meitä ”lännessä”, oli se samalla paikka, jota todella pelkäsimme, koska se ei ollut paikka, johon kuuluimme; jotenkin tiesimme, että tulisimme kaipaamaan paikkaa, jossa kasvoimme.” (Suomennos omani)¹³

Kaipuu ja suru voivat olla läsnä vielä aikuisenakin, ja aikuisellakin on tarve käsi-tellä lapsuuden kokemuksia ja muistoja, elämänkertomukset sisälsivät haikeita ku-vauksia lapsuuden maisemista. Sofia, 30+ kuvaa puhelinkeskustelua ennestään tuntemattoman miehen kanssa:

”Parhaimpia hetkiä elämässä ovat ne sattumat, kun tapaan täysin minulle vieraan ihmisen, jolla on enemmän yhteistä kanssani, kuin lähisuvullani. [En-nalta tuntematon] Mies innostui kyselemään ja kävi ilmi, että olimme asuneet samoihin aikoihin [Afrikassa]. Käytimme seuraavan puolituntisen yhteiseen, terapeuttiseen muisteluun. Muistelimme paikkoja, kaupunkeja, rantoja, kou-luja, kouluongelmia, aurinkoa. Lopetin puhelun täysin pöllähtäneenä ja pidin kahvitauon.”

Lapsuuden maisemat ja koti ovat edelleen Sofian mielessä ja hän kaipaa sitä, että voisi näyttää nämä maisemat myös lapsilleen:

”Kun suomalainen lapsi voi mennä takaisin ihmettelemään lapsuutensa kotia kotipaikkakunnalleen, selittää lapsilleen, että ”tässä oli ennen koulu, tuolta

13 Alkuperäinen teksti:“We had lived such care-free lives in boarding school [--] We had borne each other’s differences for so many years, and through it all had deep affection for one another, that it what we had was siblings – from fami-lies not our own. Though we longed for the luxury and comforts that we knew awaited us in “the West,” it was a place we simultaneously hugely dreaded for it was not where we belonged; somehow we knew that we would miss the place where we grew up.”

meni polku, jonka varressa näimme sen kissan, täällä meillä oli salakerhon maja”. Minä lähinnä kuvitteellisesti kerään rahaa, jotta voisin kerran elä-mässäni viedä [--] lapseni [lapsuuden isäntämaihin].”

Käsittelemättä jäänyt suru on yksi kolmannen kulttuurin kasvattien kokemuksiin liittyvä negatiivinen piirre ja esimerkiksi Pollock ja Van Reken (2001) sekä Mart-tinen (1992) korostavat kunnollisten hyvästien merkitystä. Niin lapsen kuin aikui-senkin tulisi saada jakaa, käsitellä ja surra lapsuuden kokemuksia ja muistoja – näitä identiteetin kehittymisellekin merkityksellisiä kokemuksia ei tulisi sivuuttaa. Jos kolmannen kulttuurin kasvatit kokevat joutuvansa peittelemään lapsuutensa koke-muksia, kuten joissain kertomuksissa tulee ilmi seuraavissa kappaleissa, lapsuuden kokemusten ja surun käsittely saattaa jäädä puutteelliseksi ja suruprosessi pitkittyä.