Nuoruus ja varhaisaikuisuus on nähty merkittävimpänä identiteetin kehittymiseen liittyvänä ajanjaksona (esim. Verkuyten 2014, 89; Hammack 2015). McLeanin ja Syedin (2015, 4) mukaan nuoruus mahdollistaa identiteetin tietoisen työstämisen alkamisen, koska silloin kognitiiviset kyvyt ovat riittäviä identiteetin kehittymiseen liittyville monimutkaisille ajatteluprosesseille. Nuoruuteen liittyvät myös elämän-valintojen ja vastuiden sekä henkilökohtaisen identiteetin kehittämistä vaativien ti-lanteiden lisääntyminen. Nuoruudessa ehkä tärkeintä on kyky tunnistaa ja käsitellä omaan identiteettiin liittyviä ristiriitoja ja kyky säilyttää henkilökohtaisen jatkuvuu-den tunne muuttuvissa tilanteissa. (emt.4.) Esimerkiksi Brookinsin (1996) mukaan nuorten on tutkittava, kokeiltava, neuvoteltava ja löydettävä myös etninen ja kult-tuurinen identiteettinsä, jotta he voivat saavuttaa toimivan ja positiivisen minäkäsi-tyksen. Tämä koskee niin etnisiä vähemmistöjä kuin enemmistöäkin nykytutkimuk-sen mukaan. Vaikka nuoruuteen liittyvä identiteettikriisi ja nykytutkimuk-sen ratkaiseminen onkin merkittävä identiteettiä ja elämää suuntaava vaihe, kehittyy identiteetti kuitenkin läpi elämän ihmisen kohdatessa esimerkiksi elämäntilanteeseen ja ihmissuhteisiin liittyviä muutoksia.
Kokemukset sosiaalisesta ympäristöstä ja vuorovaikutus saattavat vaikuttaa identi-teetin etsimisen ja sitoutumisen prosesseihin, kun yksilö kokee vaikkapa tulleensa torjutuksi jonkin ryhmän toimesta tai kokee oman ryhmänsä kulttuurisesti margi-naaliseksi. Identiteetin etsimisen ja sitoutumisen prosessi ovat tärkeitä kypsän, va-kaan sisäisen identiteetin saavuttamiseksi ja sitä kautta eri sosiaalisiin identiteettei-hin liittyvien merkitysten luomiseen ja tapoiidentiteettei-hin, joilla eri sosiaalisia identiteettejä suhteutetaan toisiinsa. (Verkuyten 2014, 113.)
2.3.1 Eriksonin teoria
Identiteetin kehittymisen tarkastelussa vaikutusvaltaisin on ollut 1960-luvulta läh-tien Erik Eriksonin psykososiaalinen teoria identiteetin kehittymisen vaiheista (McLean & Syed, 2014, 2). Eriksonin teoriassa (1950; 1968) on kahdeksan eri ikä- ja elämänvaihetta, joihin liittyy oma kehitystehtävänsä ja niihin liittyvien kysymys-ten ja ongelmien ratkaiseminen on edellytys myöhemmän kehityksen onnistumi-selle sekä tasapainoisen ja koherentin identiteetin kehittymionnistumi-selle. Oman tutkimuk-seni kannalta erityisesti identiteetin hämmennyksen käsitteleminen nuoruudessa on merkityksellinen. Lapsuudessa tulisi oppia luottamus huolenpitäjiin ja toisaalta oma autonomia ja toimijuus, jonka jälkeen nuoren tehtävänä on kokeilujen kautta kehittää persoonallinen identiteetti. (esim. Plamondon 2008). Silloin nuori alkaa kyseenalaistaa olemassa olevia ja opittuja identiteettejä sekä kokee erilaisten iden-titeettiroolien ristiriitaa ja hämmennystä. Tästä seuraa identiteettien etsintää ja ko-keiluja, jotka muokkaavat ja muuttavat identiteettiä. Eriksonin (1950; 1968) mu-kaan nuoruuden identiteettityöhön kuuluukin oman identiteetin etsiminen, erilais-ten identiteettien kokeileminen ja lopulta sitoutuminen tiettyyn identiteettiin. Iden-titeetistä pitäisi siis tulla koherentimpi, hallitumpi ja vakaampi iän myötä.
Eriksonkin (1950; 1968) näki merkityksellisen ja yhtenäisen identiteetin kehittämi-sen tärkeänä osana psyykkistä hyvinvointia ja psykososiaalista kehittymistä. Ver-kuytenin (2014, 90-91) mukaan Erikssonin teoriassa nuoruudessa identiteetin ydin-konflikti on identiteetin vakaus vastaan hämmennys. Tämän etsinnän aikana muun muassa vertaisryhmät, idolit tai ideologiset maailmankatsomukset tarjoavat kuulu-misen tunnetta ja valmiita ratkaisuja. Sosiokulttuurisesta kontekstista siis riippuu, millaisia identiteettiresursseja se tarjoaa. Marcia (1966) kehitti edelleen Eriksonin teoriaa ja kuvasi neljä identiteetin tilaa, jotka kuvaavat identiteetin koherenssia ja vakiintumista ja toisaalta identiteettikriisiä ja hajaannusta. Ensimmäinen tila on hajaantunut identiteetti (diffuse identity). Siinä nuori ei ole sitoutunut mihinkään tiettyyn identiteettiin eikä myöskään aktiivisesti etsi ja kokeile erilaisia identiteet-tejä. Toinen tila on identiteettikriisi/selvittelyvaihe (moratorium), jossa nuori ei ole sitoutunut tiettyyn identiteettiin vaan etsii ja kokeilee uusia identiteettejä. Kolmas tila on ennalta annettu (foreclosed) identiteetti, jolloin nuori on omaksunut ja sitou-tunut valmiiseen, useimmiten vanhemmilta opittuun identiteettiin. Neljäs tila on
saavutettu identiteetti (achieved identity), jossa nuori on oman etsintänsä ja kokei-lujen kautta sitoutunut tietynlaiseen identiteettiin. Tällaisen identiteetin nähdään olevan koherentti ja vakaa, kypsän ihmisen identiteetti. Identiteettiin liittyy myös Marcian (emt.) mukaan eri osa-alueita, kuten ammatti-identiteetti, uskonnollinen identiteetti ja sukupuoli-identiteetti. Yksilö voi olla erilaisessa identiteetin tilassa tai kehitysvaiheessa eri alueilla - esimerkiksi ammatti-identiteetti voi olla vakiintu-nut, mutta uskonnollinen identiteetti ei.
Verkuytenin (2014, 90) mukaan etnisen identiteetin kehittymisessä vaikutusvaltai-sin on ollut Phinneyn (1990) malli. Se on käsitteellisesti samankaltainen Marcian (1966) identiteettiasemiin liittyvän teorian kanssa. Myös etnisessä identiteetissä voidaan nimittäin tunnistaa neljä asemaa, jotka on määritetty suhteessa identiteetin etsintään ja sitoutumiseen. Etsintä kuvaa sitä, kuinka laajasti nuoret pohtivat etni-syyden merkitystä itselleen ja elämälleen. Siihen liittyy pyrkimys ymmärtää oman etnisen ryhmän historiaa, kulttuuria ja sosiaalista asemaa sekä siihen kuulumisen merkitystä ja vaikutuksia. Sitoutuminen kuvaa sitä, kuinka yksilöt ovat tehneet va-lintoja etnisen ryhmänsä merkityksestä. Verkuyten (2014, 91- 92) kuvaa Phinneyn mallin neljää asemaa, jossa etninen identiteetti voi olla. Siinä epäkypsin asema on diffuusio, jolloin etnistä identiteettiä ei ole juurikaan pohdittu eikä tehty valintoja sen suhteen. Toinen asema on ennaltasuljettu, jolloin identiteettiin on sitouduttu il-man siihen liittyvää pohdintaa - etninen identiteetti arvoineen ja uskomuksineen on siis omaksuttu vanhemmilta tai lähiympäristöltä ilman erityisempää pohdintaa.
Myöhemmällä iällä identiteetti voi kuitenkin tulla ”moratorioon”, johon liittyy ak-tiivinen identiteetin ja sen merkityksen etsintä, mutta sitoumuksia ei ole vielä tehty.
Terveen etnisen identiteetin tulisi kehittyä saavutettuun, vakaaseen identiteettiin, jolloin yksilöllä on selkeä käsitys etnisyydestään ja siihen on sitouduttu. Vaikka nuoruudessa identiteetin etsintä näyttää lisääntyvän, etninen identiteetti saattaa kui-tenkin olla suhteellisen vakaa. Verkuytenin (2014, 92-93) mukaan tutkimuksissa on myös huomattu yhteys etsinnän ja sitoutumisen suhteessa - mitä enemmän etsintää, sitä vahvempi sitoutuminen. Etsinnän ja sitoutumisen ajallinen järjestys on kuiten-kin epäselvä ja voidaan ajatella, että ne ovat identiteettityöhön liittyvät kaksi ulot-tuvuutta. Etnisten vähemmistöjen edustajat näyttävät myös tekevän enemmän iden-titeettityötä kuin valtaväestö ja syrjinnän kohtaaminen voi olla lähtökohtana tai liik-keelle panevana voimana etnisen identiteetin etsinnässä.
2.3.2 Narratiivinen näkökulma – identiteetti kerrottuna ja kertomuk-sissa
Eriksonin teoria on vaikuttanut myöhempiin narratiivisiin identiteettiteorioihin (esim. Bruner 1990; McAdams 1993), joissa korostuu kielen merkitys sosiaalisen todellisuuden ja identiteetin rakentumisessa (Mclean & Syed 2014, 2-3). Narratii-visuuden merkitystä yhteiskuntatieteissä kuvaa narratiiviseksi käänteeksi kutsuttu vaihe 2000-luvun taitteessa. Se perustui narratiiviseen todellisuuskäsitykseen, jonka myötä narratiivinen tutkimus lisääntyi huomattavasti. Narratiivisen todelli-suuskäsityksen mukaan sosiaalinen todellisuus muodostuu kertomuksista, ja myös minuus ja identiteetti rakentuvat kerronnallisesti, kun ihmiset muodostavat ja tuot-tavat elämästään tarinaa (esim. Smith & Sparkes). McLean ja Syed (2015, 2) ajoit-tavat identiteetin narratiivisen tutkimuksen alkamisen 1980-luvulle psykologi Dan McAdamsin työhön. McAdamsin teoria ammensi aineksia sekä Eriksonilta että elä-mäkerrallisesta tutkimuksesta (emt., 3). McAdams (esim. 1993, 5) kuvaa narratii-vista identiteettiä elämäntarinana, jonka avulla kokemuksille ja elämäntapahtumille luodaan yhtenäisyyttä ja tarkoitusta ja jonka myötä yksityinen identiteetti tuodaan julkiseksi. Narratiivinen ajattelu on nähty työkaluna identiteetin yhtenäisyyden ja jatkuvuuden luomiseen, kun ihminen integroi erillisiä elämäntapahtumia merkityk-selliseksi kokonaisuudeksi. Omaelämäkerrallinen reflektointi ja muistelu luovat merkitystä menneisyyden tapahtumille nykyhetken näkökulmasta käsin. (Crossley 2000).
Myös narratiivisessa ajattelussa identiteetin rakentuminen on jatkuva, refleksiivi-nen prosessi ja identiteetit ovat joustavia ja muokattavia (esim. Smith & Sparkes 2008, 5-6). Omaelämäkerrallinen muisti alkaa kehittyä lapsuudessa, mutta elämän-tarinan rakentaminen vaatii sosiaalisia ja kognitiivisia taitoja, jotka kehittyvät vasta nuoruudessa ja identiteetin kehittyminen jatkuu läpi elämän (Habermas & Bluck 2000; Nelson & Fivush 2004). Narratiivinen merkityksenanto tulee esille erityisesti elämän muutos- ja kriisitilanteissa (esim. Crossley 2000; Hänninen & Valkonen 1998).
Hänninen (2000, 19-20) ja Lawler (2008, 11-13) kuvaavat, kuinka identiteettiä ra-kennetaan omaelämäkerrallisten tarinoiden avulla, joiden kautta omaa identiteettiä välitetään sekä itselle että muille. Identiteetin rakentumista voidaan tarkastella pro-sessina, jossa tarinaa itsestä tuotetaan kokoamalla, valitsemalla ja tulkitsemalla muistoja ja elämänkokemuksia. Sosiaalinen ja kulttuurinen tarinavaranto tarjoavat aineksia, joista yksilö voi muodostaa oman tarinansa, yksilölliset tarinat ovat siis kytköksissä sosiaaliseen. Yksilö kohtaa kulttuurisen tarinavarannon esimerkiksi kirjallisuuden, median ja asiantuntijoiden kautta ja hän voi omaksua, muokata tai hylätä näitä kulttuurisia mallitarinoita. Tarinoita kerrotaan jatkuvasti itselle ja muille muistin valikoidessa tietyt tapahtumat merkitykselliseksi osaksi tarinaa.
Vaikka identiteetit olisivatkin nykymaailmassa moninaisia, situationaalisia ja muuttuvia, voidaan tarinoiden avulla kuitenkin luoda identiteettiin yhtenäisyyttä ja jatkuvuutta. Elämäntarinan voidaan katsoa luovan koherenssia erilaisiin tapahtu-miin ja kokemuksiin sekä yhtenäisyyttä ja jatkuvuutta identiteettiin. Narratiivisen identiteetin luomisessa henkilökohtainen ja sosiaalinen ovat kietoutuneet yhteen, sillä tarinaa itsestä rakennetaan ja tuotetaan sosiaalisissa tilanteissa ja keskuste-luissa yhteisten kulttuuristen merkitysten pohjalta. Vaikka sosiaalinen tarinavaranto ja sosiaalinen vuorovaikutus ovatkin keskeisiä narratiivisen identiteetin ja elämän-tarinan muodostumisessa, on yksilöllä mahdollisuus arvioida, muokata ja tarvitta-essa hylätä erilaisia identiteettimerkityksiä - yksilö on siis aktiivinen toimija iden-titeettinsä rakentamisessa, vaikka ympäröivä yhteiskunta ja kulttuuri vaikuttavatkin siihen, millainen tarinavarananto ja sosiaaliset resurssit yksilöllä on käytettävis-sään. (McAdams, Josselson ja Lieblich 2006, 4-6.)
Yhteenvetona narratiivisten identiteettiteorioiden mukaan ihmiset pyrkivät raken-tamaan koherentteja elämänkertomuksia, jotka tarjoavat merkitystä ja tarkoitusta läpi elämänkulun ja että tämä prosessi on erityisen merkittävä nuoruudessa ja var-haisaikuisuudessa (esim. Habermas & Bluck 2000) sekä elämän muutos- ja kriisi-tilanteissa (esim. Hänninen & Valkonen 1998). Identiteetin työstäminen on jatkuva tarinallisen merkityksenannon prosessi, jossa menneisyyden tapahtumat tulkitaan nykyhetken näkökulmasta käsin käyttäen apuna sosiaalista tarinavarantoa.