Keikyän rukoushuonekunta ei ollut
käy-nyt läpi tavanomaista kappelivaihetta, kun siitä tehtiin 1908 senaatin
päätök-sellä itsenäinen seurakunta. Kirkollisel-le hallinnolKirkollisel-le ominaiset, emäkirkon pap-pien saavuttamatpalkkaetuudet ja
yhtei-sen omaisuuden jakaminen viivyttivät itsenäistymistä. Senaatti oli vielä 1916
päättänyt, ettei Keikyällä ollut osuutta
Huittistenemäseurakunnan kirkolliseen omaisuuteen. Maan hallitus oli näin suhtautunut myönteisesti seurakunnan
itsenäistymispyrkimykseen ja asettanut
sille reunaehdot. Turun hiippakunnan tuomiokapituli jaHuittisten pitäjänapu-lainen Fredrik VernerMannelin
ratkaisi-vat joksikin aikaa etenemisnopeuden. Se
oli keikyäläisille hanhenmarssia.
Tuo-miokapituli oli 1917lykännyt itsenäisty-misen,koska Mannelin oli virassa ja
Kei-kyän täytyi maksaa osansahänen
palkas-taan. Paikkakunnalla tuolle kustannus-erälle oli annettu nimi "Manneliinin saatavat”.Rukoushuonekuntalaiset
oli-vat valmiita kustantamaan sen eri sopi-muksella, kunhan vain pääsisivät
hoita-maan omiakirkollisia asioitaan. He pyy-sivättuomiokapitulilta neuvotteluja hel-mikuussa 1918 sodan sytyttyä ja saivat sopimuksen Mannelinin kanssa sodan
päätyttyä heinäkuussa. Asia ei kuiten-kaan ratkennut ilman kirkollis- ja ope-tusministeriönväliintuloa, silläsen täy-tyi vielä marraskuussa kehottaa
tuomio-kapitulia jouduttamaan Keikyän
muo-dostamista itsenäiseksi seurakunnaksi.
Keikyäläiset voivat vain ihmetellä hal-linnon kiemuroita, kun kysymys palasi heille taas tammikuussa 1919 lausun-nolle. Kun keikyäläiset lupautuivat kir-konkokouksessa hankkimaan tulevalle esipaimenelleen asetuksenmukaisen pappilan toukokuuhun 1924 mennessä ja järjestämään hänelle täksi väliajaksi vähintään kolmen huoneen ja keittiön
asunnon, pohjatyö alkoi vihdoin olla kunnossa. Sopimus täytyi vielä
vahvis-taa sellaisessa kokouksessa, missä oli läsnä valtion asiamies. Valtioneuvosto julisti 17. kesäkuuta 1919Keikyän itse-näiseksi seurakunnaksi.1
Itsenäisyyttä vahvistamaan hankittiin
1920seurakunnalle sinetti jaseuraavana vuonna ostettiinkirkkoherran pappilaa
varten Vatkan talo Vilihänkylästä. Ensin oli kuitenkin tutkittu valtion
anteliai-suus japyydetty siltä, tosin turhaan,
so-tilasvirkatalon maista sijaa pappilalle.
Vatkasta kirkkoherran virkatalolle ero-tettu alue käsitti 8 ha viljeltyä ja 30 ha metsämaata. Rakennukset valmistuivat vuoden 1924 aikana. Pappilaan tehtiin
1931koivukuja.2
Keikyäläiset olivat jo 1912
rakennutta-neet uudenkirkon, koska vanha oli vaa-timaton itsenäisen seurakunnan tarpei-siin. Sitä ei tehty aivan entisen jälkiin,
vaan hieman sivummalle. Onmuisteltu,
että tehtailija Viljanen halusi nähdä työ-paikalleen pyhäkönkaton. Tämän
vuok-si vuok-sitä ei rakennettu joentoiselle puolen Isonhongon maalle. Kirkon
tonttialueel-le haettiin lainhuudatus vasta v. 1930.
Åkermanin kirkon tontti luovutettiin
1920kunnalle kansakoulua varten. Vain vähitellen Hellänmäki nousi sille
kuulu-vaan arvoon myös ulkoiselta
olemuksel-taan. Kun kirkkotietä ei muuten
tahdot-tu saada aikaan, niinkaksi Potilan talol-lista osti omilla rahoillaan tiepohjan seurakunnalle. Vuonna 1917 oli kiellet-ty käyttämästä vanhan kirkon paikkaa laitumena; siinäkasvava heinä oli myy-täväpoisvietäväksi. Seurakunta ei
suos-tunut,kun Ala-Hellän isäntäoli
ehdotta-nut samaan aikaan, ettähänen talonsa ja pyhäkön tontin välinen risuaita korvat-taisiinsäleaidalla, vaikka hän olisi
mak-sanut puolet kustannuksista. Kallista ai-kaa sanottiinepäämisen syyksi. Suunni-telma kirkonedustan ja ympäristön
jär-jestelyä varten hankittiin vasta 1926,
muttakäytännön toimetsujuivat hitaas-ti. Vanhan kirkon tontti oli 1935
kasva-nut täydeksi koivuviidaksi; se muutet-tiin puistomaiseksi. Tuomiokapitulin kehotuksesta pystytettiin 1939Keikyän
ensimmäisen vaatimattoman temppelin paikalle muistomerkki. Aivan kohdal-leen se ei sattunut, sillä kirkko lienee
si-jainnutns.kirkkokalliolla. Ensimmäisen saarnahuoneen rakentamisvuosikaan ei ollut 1684vaan 1687. Muuttunuttaaikaa kuvaa se, että jo talvisodan alla moni tuli kesällä kirkolleautolla eikä hevosel-la, joka silti oli talvella turvallisempi vaihtoehto. Kirkkoneuvosto joutui
huo-mauttamaan, ettei pyhäkön piha ollut mikään autojen parkkipaikka. Niitä sai seisottaa siinä vain jumalanpalveluksen
ajan. Närkästystä herätti sekin, että
kirk-kotie oli otettu yleiseksi kulkuväyläksi, vaikka myös muitareittejä oli
käytettä-vissä.3
Kirkon ulkoisessa olemuksessaei suu-ria muutoksia tapahtunut.
Kauppaneu-vos Alfred Viljanen muistikunnon pat-ruunan perinteiseen tapaan temppeliä
paikkakunnalta muuttaessaan. Loka-kuussa 1918pidetyssä
kirkonkokoukses-sa hänlahjoitti seurakunnalle 10 000 mk uuden alttaritaulun jauusien kirkonkel-lojen hankkimiseksi sekä 10 000 mk ra-hastoksi, jonkakorot tuli käyttää
köyhi-en jouluapuihin. Avustusten saajat piti mieluusti valita Äetsän tehtaiden entis-ten työntekijöiden keskuudesta. "Näi-den suurten lahjoitusten johdostapäätti kirkkoneuvosto panna pöytäkirjaan
sy-dämellisemmän kiitollisuuden
tunnuk-sensa herra kauppaneuvosta kohtaan.”4 Kirkko sai 1922uudet kellot ja1927 säh-kön, silloin tällöin sen pintamaalausta
ehostettiin, mutta ei juuri muuta. Urut olivat yhä entisellä epämukavalla pai-kallaan 1930-luvunloppupuolella, vaik-ka kirkkovaltuusto oli 1935 pitänyt suo-tavana, "että lähitulevaisuudessa urut
perinpohjaisemman korjauksen
yhtey-dessä siirrettäisiinliturgisesti niille kuu-luvaan paikkaan eli alttaria vastapäätä olevalle lehterille, josta näiden melko pienien urkujen ääniparemmin
säilyisi-vät vuoden aikain ilmastollisilta vaihte-luilta”. Huittisistasiirretty vanha alttari-taulu rapistui huonoon kuntoon, mikä
sai 1936 muinaistieteellisen
toimikun-nan huomauttamaan konservoinnin tar-peellisuudesta. Lähes kolmeakymmentä
vuotta myöhemmin toimikunnan kon-servaattoritotesi, ettäalttaritaulu oli vai-keasti kunnostettavissa. Koska se oli vanhuudestaan huolimatta jäljennös
eikä tekijääkään tunnettu, hän piti
tau-Hellänmäkeä kuvattunaKeikyän kirkontornista marraskuussa 1933. (Satakunnan museon
koko-elmat)
km ”antiikkiarvoa” pienenä ja myös sen
taiteellista merkitystä vähäisenä.5
Seurakunta oli saanut hautausmaan v.
1916. Sen hiekantarve oli miltei
ehtymä-tön. Vuonna 1922 oli hiekan ottamista varten ostettu Kalle
Jartulta
ns. Hyypintöykkä, jakahta vuotta myöhemmin se
oli kaluttu loppuun. Syynä oli osaksi Aetsäntehdas, jokaei ollut kahteen vuo-teen täyttänyt velvollisuuttaan ajaa san-taa hautausmaalle. Hiekkaa jouduttiin kuljettamaan kirkkomaalle pitkin 1920-ja 1930-lukua säännöllisesti toistuvin välein. Hautausmaankiviaitaa jatkettiin kirkon suunnalta 1920-luvun
puolimais-sa, koska ostettujen leposijojen paikat
olivat loppumassa. Ajankohta oli muu-tenkin sopiva, sillä kunnostus tarjosi mahdollisuuden hoitaa huonoa
työtilan-netta seurakunnan avulla.6
Hautojen omistajat alkoivat runsaan
kymmenen vuoden kuluttua olla muis-tin varassa jatahtoivat sekaantua. Osto-haudoista kehotettiin tekemään luettelo
v. 1932. Unohdettujen hautojen hoitoon testamenttasiKalle Markula 1938varoja, joistamuodostettiin "Hautausmaan hoi-torahasto”. Kirkosta eronneille osoitet-tiin 1926 sija hautausmaan
koilliskul-masta aidan viereltä. Kunnes se oli mah-dollistaottaa käyttöön, eronneet haudat-tiin ns. linjahautoihin.Kun 1933
havait-tiin, että näille varattu erillinen paikka oli tarkoitukseen sopimaton, valittiin uusi linjahautojen taakse.7