Lauttakylän palvelutaajamasta ei ollut kauppalaksi, koska sieltä puuttui
teolli-suus. Niinhän väitettiin. Keikyässä oli
teollisuutta, mutta siitä ei ollutvielä
taa-javäkiseksi yhdyskunnaksi saati sitten
kauppalaksi. Äetsän klooritehtaan ra-kentamisen käynnistyminen tapahtui miltei yhtä aikaa, kun koko Keikyän
ra-kennuskanta selvitettiin v. 1937. Seura-kunnan kirkkoherra Urho A. Peltonen
oli antanut piispalle 1934 toimittamas-saan selvityksessä keikyäläisten
asumi-sen laadustakiittävän arvosanan:
"Jokai-sella perheellä on yleensä omat pienet palstansa jamökkinsä. Tehtaan
huoneis-sa asuvilla erittäin siedettävät asunto olot.”
Vuoden 1937 laskelman mukaan
Kei-kyässä oli 433 asuinrakennusta.
Tavoit-teena oli omistusasuminen, sillävain 18
prosenttia kunnan väestöstä asui vuok-ralla. Sellaisia kiinteistöjä, jotka
sijaitsi-vat omallamaallakin, oli koko rakennus-kannasta 70 prosenttia. Seudun tavan
mukaan asumukseteivät taivaita kurkot-taneet, sillä niistäoli 92 %
yksikerroksi-sia. Yleisintä oli rakentaa avoimen kivi-jalan varaan, ja pelkkien multiaisten päällä jököttivainkymmenen taloa. Sen sijaan lämmineteinen oli laitettu ainoas-taan seitsemääntoistakiinteistöön. Kun-nolla tilkityt seinät oli 59
rakennukses-sa;hatarat ulko-ovet olivat kuitenkin
jää-neet runsaaseen kolmasosaan kiinteis-töistä. Lähes jokaisessaoli talven
pakka-sia vastaan kaksinkertaiset ikkunat (414); kylmien asuntojen määräksi arvi-oitiin silti miltei neljäsosakaikista.
Rakennuksista lähes neljäkymmentä prosenttia oli valmistunut ennen vuosi-sadan vaihdetta, runsas puolet oli tehty
vuosina 1900-29 jakymmenesosa oli ai-van uutta 1930-luvun tuotantoa. Huono-kuntoisiksi oli luokiteltu 65 kiinteistöä
jaasumiseenkelpaamattomiksi
kahdek-san erityisen kylmää ja kosteata
raken-nusta.
Elämisen laatua kohentavia muka-vuuksia oli noihin 433 kiinteistöön ripo-teltu seuraavasti:käymälä, siis
ulkohuo-ne, oli 385:ssä, hoidettukaatopaikka jo harvemmassa (251), sauna (298), sähkö-valo (344), yleensä erillinen kellari
(311), ruokasäilö (330), vaatesäilö (249) jaaitta (139). Kaivo puuttui 18 kiinteis-töltä, jotenniiden asukkaat joutuivat tur-vautumaan jokiveteen. Kaivollisiltakin kiinteistöiltä tuppasi vesi loppumaan,
sillä tällaisia tapauksia oli 65. Lähteestä sai juomavetensäviisitoistataloa ja vesi-johto oli vedetty kymmeneen. Runsas
kolmasosa sai noutaa vetensä alle 25 metrin päästä asunnoltaan, kun taas melkein joka kymmenes joutui
kanta-maan sen yli 200 metrinpäästä.
Valtaosa kiinteistöistä oli pienasunto-ja(344). Rakennusta kohti oli keskimää-rin 2.7 huonetta. Koko Keikyän
kunnas-sa asuttiin1937 suunnilleen yhtä ahtaas-ti kuin Lauttakylän taajamassa
parikym-mentä vuotta aiemmin, sillä rakennusta kohti tuli neljä jahuonetta kohti 1.5
asu-kasta. Sellaisenväen määrä, jollaoli käy-tössään 1-3 huonetta, teki kolme
neljäs-osaakaikista. Ainoastaan yksi huone oli
asuntona kahdella sadalla ihmisellä.
Suuremmissakinhuoneistoissa oli
yleis-tä, ettäkeittiö palveli samalla
makuutila-na.
Vuokrakiinteistöjä oli Keikyässä 79, joista työnantajan omistuksessa 47. Niis-tä varmaankin suurin osa kuului Aetsän tehtaille.21 Se oli ryhtynyt rakentamaan niitä vuosisadan vaihteessa. Virkailijat asuivat konttorin yhteydessä olevissa huoneissa: Näkinniemessä, Suffertin
hu-vilassa, Kulmatalossa jaRitalassa. Työ-väki oli majoittunut Lintuun, ruokalan yläkertaan, ns. Keltaiseen taloon, enti-sen seurahuoneen päätyasuntoihin ja Horoon. Maakalassa oli tehtaan maatyö-väki. Keikyän maataloihin, mäkitupiin
jamuihin tolloihin oli saatu mahtumaan myös ne sadat satunnaisesti paikkakun-nalla oleskelevat raavaat miehet ja rius-kat naiset, jotkaosallistuivat Aetsän voi-malaitoksen rakentamiseen 1919-21 ja klooritehtaan pystyttämiseen 1937-39.
Finnish Chemicalsinvakinaisen työväen ja toimihenkilöiden asuntojen saanti ei muodostunut ongelmaksi ennen jatko-sodan päättymistä. Siirtoväen asuttami-nen pakotti kuitenkin tällöin tehtaan
johdon etsimäänratkaisuja uusilla maa-339
kaupoilla ja kaavoituksella, sillä pakko-lunastukset uhkasivat eristää yrityksen
vähäiselle tontille Kokemäenjoen ran-taan. Tehdas halusi varata riittävästi ti-laa tuleville laajennuksille eikä se
voi-nut turvallisuussyistä keskittää asutusta lähialueelleen.22
Vampulan jaKauvatsan taajamat
oli-vat vielä pieniä eivätkä aiheuttaneet vas-taavia ongelmia kuin Lauttakylä ja Aet-sän teollisuusalue. Vampulassa ja Kau-vatsalla elettiin yhä perinteisen maalais-maiseman keskellä. Sen olivat luoneet satavuotiset viljelyperinteet. Kauvatsan asemanseutu tosinkeräsi luokseen teol-lisuuden jaliikenteen muodostamaa toi-mintaa ja asutusta kirkonkylän Yttilän kustannuksella, muttakaavoituksellisiin erikoisratkaisuihin siellä ei tarvinnut mennä. Yttilän kylämaiseman halkaisee Keikyän jaLievikosken välinen maantie, pohjoispuolella etenee
poikittaissuun-taisestiKauvatsankylän paikallistie.
Pel-tomaisemaan painaa jälkensä sen läpi soljuva Kauvatsanjoki. Rakennusten pääosa on vanhastaan sijoittunut maan-tien varrelle, vähäisempiä ryhmiä kes-kustan tuntumaan kujateiden varsia
myötäillen.
Vampulan asutus oli tavallaan
ripotel-tu pitkin Turun tien ja Loimijoen vartta.
Rutavan seutu oli pienehkö teollisuus-taajama enemmän Lauttakylän kuin kir-konkylän vaikutuspiirissä, Punolan Jon-kan kartanon ympärille keskittynyt
kar-tano- ja mäkitupa-alue, josta vastentah-toisestitehtiin myöskunnallishallinnon sijaintipaikka, kirkonkylä Sallila kuiten-kin sitä perinteisempi jatärkeämpi kes-kus pappiloineen, kauppoineen ja pank-keineen sekä Kukonharja Vampulan kaakkoiskulmaan muodostunut
omil-laan toimeen tuleva vilkas maalaiskylä.
Vampulassa kunnanvaltuusto joutui 1930-luvulla jo toveittain miettimään kaavoituksen tarpeellisuutta. ”Eräät
asi-Keikyä - näkyinä Pehulankylään Niemenmäestä 1920-luvulla. Pehulasta muodostui tehdastaa-jama jakunnan keskus.
anharrastajat” tekivät 1931 aloitteen, ettäkuntalaisten huonetilat luokiteltai-siin asuntoedun arvioimiseksi verotusta varten. Valtuuston oli helppo evätä
eh-dotus, koska sen hyödyllisyyttäei oikein pystytty perustelemaan.
Jonkan
kartanon maaomaisuuden jou-tuminen kunnan haltuun, sen jatkuva lohkominen japalstoittaminen sekä ve-ronmaksajain yhdistyksen aktiivisuus toivat 1936 valtuuston käsittelyyn esi-tyksen asemakaavan laatimisesta kun-nankeskustalle. Tarkoituksena oli järjes-tellä kirkonkylän tontteja vaihtamalla niitä kunnan ja seurakunnan kesken.Tämä jäikuitenkin vain aikeeksi kuten myös kunnallislautakunnan seuraavana
vuonna ehdottama rakennuslautakun-nan perustaminen. Valtuuston mielestä
se olisi merkinnyt vainkulujen mutta ei tehokkuuden lisäystä. Sen verran
val-tuusto antoi myöten, että määräsi
kun-nan jokaisenrakennuskohteen valvojak-si tilapäisen elimen, jonka yhdeksi jäse-neksi nimettiin joennalta rakennusmies Eri. Virtanen. Hänen tuli toimia myös kunnan edustajana työn valvonnassa.23
Yhteistä kaikille neljällekunnalle oli haja-asutuksen valta-asema. Huittisten kunnanisät F.O.
Juusela
ja K.A. Käyrä ar-vioivat 1923, että Palojoen jaHuhtamon tapaisilla syrjäkulmilla oli sellaisiaetu-ja, joita Lauttakylän isänniltä puuttui.
Siellä oli helpompaa saada työväkeä maatalouteen eivätkä palkat kohonneet yhtä suuriksi kuin keskusseudulla. Vaik-ka niiden täytyi hakea hallinnolliset pal-velunsa varsin kaukaa, niin sen
vasta-painoksi niiden talot olivat saaneet
pel-tonsa jametsänsäyhteen lohkoon lähel-le asumuksiaan,kun taas useimpien kes-kipitäjäläisten maat sijaitsivat hajallaan
jaetäällä taloista. Luottamusmiehet
pyr-kivät tasapuolisuuteen hallintokäytän-nössään, joten päätösten sisältö vaihteli etujen vaakakupissa. "Valtuuston mie-lestä asutusta olisi saatava leviämään eri
puolille pitäjää, jonkatakia jätettiin
kun-nankiinteimistötoimikunnan tehtäväksi tiedustella sopivia maa-alueita eri puo-lilta pitäjää ja tehdä ehdotuksia niiden ostamisesta kunnalle”, Huittisissa jär-keiltiin 1939rakennuskiellon rasittaessa
Lauttakylän aluetta.Kun kaikille ei
löy-tynytrakennusmaata taikaikista ei ollut
sen maksajiksi, oli jatkettuentistä
käy-täntöä jarakennettu luvatta virkatalojen metsään tai yhteisilletiluksille.24
Komeimmat pytingit, jopakartanoiksi ylennetyt, olivat kuitenkin vauraissa
vil-jakylissä, harvemmin syrjäseuduilla.
Kuntien rakennustavassa oli se ero, että kauvatsalaiset pysyttäytyivät vanhassa talonpoikaistyylissä: matalassa ja
pitkäs-säyksikerroksisessa kiinteistössä, jonka puhdastyylisyyttä korosti harjakatto.
Toisiinsa kiinteämmin vuorovaikutuk-sessa olleissa Huittisissa, Keikyässä ja Vampulassa varakkaat isännät
rakensi-vat mielellään kaksikerroksisia tai osit-tain kaksikerroksisia taloja, joita peitti ylväs satulakatto.
Joissakin
oli säilytettypari päärakennusta, joista toinen oli usein ns. vanhusten rakennuksena. Pal-kollisille oli isoilla tiloilla väentupa tai
erillinen kiinteistö. Perinteistä
raken-nuskantaa, lähinnä 1700-luvun puotiri-vejä, alettiin säilyttää janiiden
perinteil-lä ylpeillä.
Vuosisadan alun rakentamisinnostus toistui 1920-luvulla, jolloin tehtiin ko-konaan uutta tai peruskorjattiin vanhaa.
Suurimmissa maataloissa oli jo 10-13
huonetta, joista yläkertaan sijoittui 3-4.
Pinta-alaksi muutettuna se merkitsi
400-500 asuinneliötä. Kiinteistöt, poik-341
keuksetta puusta rakennetut, olivat yleensä omistajiensa käsialaa,
suunnitte-lemia jatekemiä. Varsinkin Lauttakylän taajamassa olivat askaroineet
asiantunti-jat, rakennusmestarit. Sodan jälkeinen luottamus tulevaisuuteen näkyi 1921
”Tiira”-laivalla Loimijokea Huittisiin matkanneen silmiin ulkonaisena
hyvin-vointia: ”Mutta kyllä itse Huittisten pääpitäjä komeudessa korwaa sen, mitä matkan varrella kalpaa. Siellä owat talot kuin linnoja. Näkeepä pitäjässä pari kuuluisankirkkomestarimme, arkkitehti Ilmari Launiksen pitämää palatsiakin.”
Hieman liioittelua tuossa
kehumises-sa oli, mutta oli siinä totta ainakin toi-nen puoli. Launis oli 1919 piirtänyt Sammun Sepälle uuden
päärakennuk-sen vapaussodan aikana palaneen tilalle.
Kaksikerroksisen, mansardikattoisen
ta-lon julkisivu jäljittelee barokkiklassis-min kartanoarkkitehtuuria. Sen kaksi tornimaistarakennelmaa jättää väliinsä tilan vanhan puumerkin, sepän
pajapih-dit. Lämmitys hoidettiin seitsemällä muurilla, joistakuusi oli alakerrassa ja antoi lämmön myös yläkerranhuoneille.
Alakertaan oli sijoitettu seitsemän
huo-netta, yläkertaan kuusi. Parhaimmillaan
tuo kartanomainen rakennus majoitti ti-lan parikymmentä henkeä, kolme eri
su-kupolvea omaa väkeä jasen lisäksi karja-kot ja palkolliset.25
Rieskalan Ala-Toikon kesällä 1927 valmistunut, rakennusmestarin suunnit-telema päärakennus edustakoon näytettä tavallista varakkaamman maatalon
uu-disrakentamisesta. Investoinnille antoi
pohjan tilanrunsas 300 hehtaarin pinta-ala, mistäviljeltyäkin likellä sata hehtaa-ria. Monikymmenpäinen karja ei
kalven-nut muiden sukutilojen rinnalla. Kaksi-kerroksinen rakennus sijoittui Huittisten
jaPunkalaitumen rajalle jasen muhkeat muodot näkyivät kauaksi Huittisista päin tultaessa. Sen suunnitteluratkaisut olivat niin uudenaikaisia ja
käytännölli-siä, että niitä oli selostettava Satakunnan valtalehdessä aivan kuin myöhempien
aikojen pintahenkilöiden asumista.
"Rakennus on tehty puusta, beto-nialustalle ja tämän betonikerroksen sisälleon maantien puoliseen päähän, jossa maa on matalampi, rakennettu uljaat kellarit, kaksi kappaletta, toinen perunoita, toinen muita viileässä pai-kassa säilytettäviä aineita varten. Kel-lareihin mennään päädyssä olevasta
ovesta, joka(lehtikuvassa näkyy
vino-na ulkonemana. Keskellä rakennusta kivijalkakerroksessa niin ikäänon ruo-kakellari, johon päästään keittiön ja olohuoneenvälisestäkäytävästä. Varsi-naiseen asuinrakennukseen johtaa pi-hanpuolelta avoimet rappuset. Mitään varsinaista ns. kuistia ei kummalla-kaan pitkällä sivullasiis ole. Portaista päästään tuulikaappien kautta avaraan eteiseen, josta ovia vie vasemmalle isännän huoneeseen, suoraan eteen-päin saliin, samaten jotenkinsuoraan eteenpäin ruokasaliin eli olohuonee-seen ja oikeallepäin makuuhuonee-seen. Eteisestä johtaa makuuhuonee-seen seinän viereen laitettuportaikko ullakolle, jossaon muutamia asuttavia huoneita. Makuuhuoneesta pääsee tu-paan ja sen rinnalla olevaan suureen keittiöön.Keittiön jaruokasalin välissä
onkäytävä edellämainittuunruokakel-lariin sekä toiset rappuset ullakolle.
Keittiöstä jatuvasta pääsee
rakennuk-sen toisessa päässä olevalle kuistille ja sitä tietä edelleenpihamaalle. Kuistin kummassakin päässä on säiliöitä ruo-kaa ja vaatteita varten.
Kun lähdetäänkeittiön jaruokasalin välissä olevaa ullakkotietä ylimpään kerrokseen, huomaamme siellä koko ullakon täydessä lattiassa joten siellä
on oivalliset kuivaustelineet pyykkiä
varten sekä säilyttämistilaa monenlai-selle taloustavaralle. Keittiön jatuvan kohdalla on yläkerrassa palvelijain huone sekä heitävarten erikoisesti
lai-tettu vaatesäilö. Palvelijain huoneen lämmittämiseenkäytetään yksinomaan keittiöstä tulevaa hukkalämpöä, joka pellilaitteita järjestämällävoidaan ke-rätä palvelijain huoneenläpi kulkevan
moniputkisen savutorven läpi kulke-van monimutkaisen savutorven tiiliin.
Vastakkaisessa päässä ullakkoaon
huo-ne vieraidenkäytettäväksi. Se lämpiää niinikään emännänhuoneen ja salin muurien hukkalämmöllä. Vielä kol-maskin huone ullakollaon, nimittäin keskikohdalla edellämainittua
kauvak-sinäkyvää julkisivua, mutta siinä huo-neessa ei ole lämmityslaitteita.
Rakennus tekee katsojaan erittäin miellyttävän vaikutuksen keskellä ole-vine poikkipäätyineen ja pyöreine kat-toikkunoineen. Sen ulkolaudoitus on
toimitettu yksinomaan pystyyn jasiten on saatu aikaan melkoisen rauhallinen kokonaisvaikutelma.”
Rakentamisen taso ja laatu käsitettiin myös poliittisiksiratkaisuiksi. Kun Kau-vatsan kunta palkkasi kesällä 1924 eri-tyisen talousneuvojan, sosiaalidemo-kraattien Uusi Aika katsoi, että tämän työpanos meni pelkästään
parempiosais-ten hyväksi eikä hyödyttänyt työläisiä.
SatakunnanKansan "Kauvatsan kirjees-sä” puolusteltiinkunnan päätöstä ja ker-rottiin talousneuvojasta olevan hyötyä kaikille ryhmille taloudenhoidossa, las-ten japuutarhan hoidossa, marjojen säi-lönnässä sekä monessa muussa toimes-sa. Kirjoituksen mukaan vähävaraisen
onnellisuudeksi riitti: "Pieni asunto metsän reunassa tai mäellä puiden
sii-meksessä hywin siistittyine
ympäristöi-neen on todella ohikulkewalle matkaa-jalle miellyttäwä nähtäwyys. Se on
to-distuksena uutteruudella saawutetusta
elämän onnesta jatyytyväisyydestä.”26 Torpparivapautuksella oli ratkaistu vuokraviljelmiä vaivaavat epäkohdat,
mutta omaa asuntoa vailla olevan maa-työväen ja muun irtaimen väestön elin-olot huolettivat kuntiakin. Sosiaalihalli-tuksen kirjelmä pani 1919 Huittisten valtuuston selvittämään varsinkin
Laut-takylän taajaman tilannetta. Asuntopula tunnettiin niin todelliseksi, ettäkunnan omistama arestihuone jaViiala kunnos-tettiin vuokrattaviksi. Maatalouden työ-väen asunto-ongelmat puhuttivat val-tuustoja talvisodan aikoihin asti. Eten-kin suuriperheisten oli vaikea saada
asuntoa vuokratuksi yksityisiltä, joten kuntien oli koetettava ratkoa pulmaa.
Vielä 1920-luvun alussa ne eivät mielel-lään hakeneet välitettäviksi valtion tarjo-amia lainoja pientalojen rakentamiseen, mutta muutamassa vuodessa käsitykset
muuttuivat. Asutushallituksen omakoti-rahaston lainat alkoivat kelvata. Huitti-sissatällainen rahasto perustettiin 1928,
jolloin siitä myönnettiin ensimmäiset
neljä lainaa omakotirakentajille. Velka-kirjojen yhteismääränousivuoteen 1934
mennessäkahteenkymmeneen, mutta
la-man helpotettua rakentaminen nopeu-tui,niin ettäkolmessa vuodessa lainojen luku lisääntyi tästä puolella. Huittisten keskustan liepeillä jatkunut tonttivajaus johti keinotteluun. Valtuusto päätti tä-män vuoksi 1938, ettei kunnan maalta
saanut vuokrata tonttia sellaiselle, jonka epäiltiin syyllistyneen liialliseen oman edun tavoitteluun. Asuntojen
järjestämi-nen vähäväkisille tuli osaksi kunnallista sosiaalitointa.27
Paitsikuntien keskusseutua kirkonky-lää tiheää mökkiasutusta oli syntynyt
suurten kylien jarautatieasemien
yhtey-teen. Siellä oli mahdollisuus elannon 343
hankkimiseen. Tilattomanväestön pien-asumuksia ei Huittisissa sanottu mö-keiksi, vaan pirteiksi. Rakennus saattoi käsittää 1-2 huonetta, mutta usein asut-tiin vain yhdessä huoneessa, toisen ol-lessa "laskettava”tai "liite”. Pirtiksi kut-suttiin koko rakennuksen ohella myös isompaa huonetta, jonka liitteenä oli vanhaan tapaanpakari. Eteistä ei
mones-ti ollut, vaan asuinhuoneeseen tultiin
suoraan ulko-ovesta. "Porstoosta” johti tavallisesti ovi sekä pirttiin että
paka-riin, joskus"porstoon peräkamariinkin", jolloin sen leveys oli puolet
rakennuk-sesta.
Pirtissä ei eletty leveästi. Hellan usein puuttuessaruoka täytyi valmistaa pirtin pesän hiilloksella "konttipannussa” tai kolmijalan varassa. Asunnon lämmitys
jaruoanlaitto olivatkylmän ajan yhteisiä lieventäjiä. Säästäväisyys oli kaikessa hyve. Polttopuiden käyttö oli saatu mi-nimiin tallettamalla hehkuvat hiilet mahdollisimman pitkään tuhkaan pei-tettyinä. Kävyt jarisut koottiin kesällä
varastoon polttoaineeksi. Vielä 1920-lu-vulla pirtin hämärään antoi valoa vain tuoksahtava öljylamppu.
Pirtin kalustuksena oli yleensä pöytä,
muutama tuoli tai penkki sekä sänkyjä, kussakin vähintään kahden ihmisen
ma-kuusija. Patjana oli syksyisin oljilla täy-tetty "polstari”. Lakanan virkaa teki ly-hyt, vain tyynyn jahieman patjaa peittä-vä Tohtiminen "raiti" ja jalkopäässä
"ryysäle”, jotamainittaisiin nykykielellä hienosti "poppanaksi”. Peitto oli
kotiku-toinen, huopamainen "viltti” tai täkki.
Yhtä vaatimattomia kuin kylä- ja mäki-syrjien asunnot olivat niiden asukitkin,
joidenkutsumanimet eivät olleet kirkon-kirjoissa jakirkonkirjojen nimet tuskin ainakantajiensakaan tiedossa.28
Rakentaminen oli vilkastunut
1930-luvun puolivälin jälkeen pulakauden hellitettyä otteensa. Yksistään Vampu-lassa kiersi kesäisin 6-7 kirvesmiespo-rukkaa, kussakin puolenkymmentä
jä-sentä. Urakoista sovittiin kevättalvella.
Kesän aikana nelimiehinen porukka pystytti 7-8 omakotitaloa tai muuta pi-enrakennusta. Talot koottiin hirsistä, jot-ka veistettiinkuivumaan varhain
kevääl-lä. Pahimmat virheet sattuivat perustus-ten laskemisessa, sillä ne tehtiin
huo-nosti. Sementtiäkäytettiin kovin niukal-ti jasora oli mitä sattui eikä betoniteräs-tä juuri ollut. Rakennusten kestoikä
ta-pasi jäädä laskettua lyhyemmäksi.29 Isoimmissa taloissa oli jo 1930-luvun alussa "kaikki mukavuudet”. Se merkit-simuun muassakeskuslämmitystä ja
ve-sijohtoa. Keikyässä kunta pani 1927pari valtuuston jäsentä ottamaan selvää säh-kölämmityskokeilusta, niin tiukasti elet-tiinajassa voimalaitoksen kupeella. Mil-tei jokaisella keskikokoa suuremmalla tilalla oli kuitenkin tavallisemmin
vesi-johto, mutta harvemmin keskuslämmi-tystä. Yleensä vesijohtokin vei
karjakar-tanoon eikä päärakennukseen. Luulta-vastivarhaisin painevoimainen
vesijoh-to rakennettiin 1917-19 Huittisten Uo-lan ja Kivirannan tiloille. Työn teki jo silloin alan mestariksitunnustettu Kalle Hakala. Vesi otettiin Kännönvuoren
ta-kaa Pervon lähteestä, mistä kirkas vesi oli kesät talvet lirissyt pois pelto-ojaa pitkin. Lähteeltä oli Uolan talolle toista kilometriä ja sieltä edelleen Kivirannan kartanoon yli kilometrin, joten
vesijoh-donpituudeksi tuli runsaat 2 km.
Hakala teki vesijohdon kokonaan mäntytukeista, joihinkairattiin 2.5 tuu-man reikä.
Johto
upotettiin 1 1/4 metrinsyvyyteen maan sisään:
"Ja
pitäisi sen345 Kattopäreiden teossa tarvittiin kolmen sukupolven työpanosta. Kuva Suttilasta 1923.
[Satakun-nan museonkokoelmat)
Raskalan kylän Karan talon umpipihaa 1920-luvulla.(Satakunnan museon kokoelmat]
siellä kestää waikka satoja wuosia.” Ha-kala rakenteli lähteeseen matalahkon
säiliön, mihin mahtui 2 000 litran vesi-määrä. Allas oli niin korkealla, että se
jaksoi painaa veden kummankin talon omiin säiliöihin, Kivirannassa saakka jopapäärakennuksen torneihin. Vajaassa puolessa tunnissalähde jasäiliö johtivat Kivirantaan 10 000 litran vesimäärän.
Omalla painollaan toimivia vesijohtoja,
tosin lyhyempiä, oli tällöin jo Huittisis-sa ainakin Mommolan Kuikolla sekä Pöyriälän Pöyrillä ja Sakarissa. Pöyriä-län talojen johdot Hakala oli tehnyt jo
1905.
Vesijohtomestari Kalle Hakala oli ko-toisinLöysälän kylästä. Hän eli
pienvil-jelijänä, mutta teki sivuammatikseen pumppuja ja putkia käsipelillä lähes 40 vuoden ajan. Hänen sanotaan oppineen taitonsa joltakinloimaalaiselta
mestaril-ta. Hakala urakoi laitteitaan etupäässä Huittisiin jasen lähipitäjiin, muutaman Hämeenkyröön ja Sääksmäelle asti.
Hä-nen poikansa Reino Hakala jatkoi ja ke-hitti isän teknillistä osaamista. Reino Hakala teki kesällä 1940 vanhoista au-tonosista ja puusta putkikoneen, jonka käyttövoimana oli 10 hv sähkömoottori.
Laite porasi reiän pyöreään mäntytuk-kiin jaimuri siemaisi jauhon pois. Put-kea valmistui 2.5 metriä minuutissa. Isot pumppuputket sorvattiin4.5 tuuman
te-rillä, vesijohto- ja ojaputket 2.5 tuuman.
Työtäriitti niin paljonkuin ihminen ehti tehdä, Reino Hakala kertoi. Puu ei anta-nut vedelle sivumakua enää muutaman
vuorokauden käytön jälkeen.Pöyriälän ja Kivirannan johdot olivat yhä 1940
korjaamattomina käytössä. 30
Suur-Huittisten neljän kunnan varak-kaimmissa taloissa oli vesijohdot päära-kennukseen saakka. Enimmistä
asun-noista ne puuttuivat eikä kaikissa ollut kaivoakaan. Vampulankunnanvaltuusto totesi 1934, että jokivesioli
juomavedek-sitäysin kelpaamatonta. Siitä
huolimat-ta sitäkäytettiin tähän tarkoitukseen, sil-lä kuivan syksyn jälkeenkaivot ehtyivät.
Harjujen vesivarat oli huomattu muual-lakin kuin Kivirannassa. Tällainen hyvä
maasto sijoittuu Vampulan
lounaiskolk-kaan, missä alueen etelärajanmuodostaa Virttaankangas. Sen Säkylän puoleinen
asutus tunnetaan Harjunkylänä ja
Vam-pulan puoleinen Vehka-alhona. Jo 1930-luvulla tätä kulmaa ryhdyttiin
kutsu-maan yhteisnimellä Harjunseutu.
Alu-een lähde oli varustettu 1934 Hakaloi-den tai Loimaan mestarin tekemällä putkikaivolla. Sen ympärille rakennet-tiin kauneuden jasiisteyden vuoksi kai-vohuone, jota käytettiin myös maidon
jäähdytyspaikkana. Putkikaivosta joh-dettiin vesi 30-50 litran minuuttivirtaa-mana seuduntaloihin, muutamissa nii-den vesitornienkautta laskujohtoja pit-kin eri tarkoituksiin. ”Tuo vesi on kris-tallinkirkasta vapaata elimillisistä ai-neista sekä ruosteesta”, ylistettiin Virt-taankankaan vettä.31
Rakennusten ympäristöön ja luonnon-kauneuteen onainaosattukiinnittää huo-miota. Niiden arvo on vain kasvanut, mitä niukemmaksi alkuperäinen luonto
on käynyt. Maatalojen ja omakotitalojen kotipiirissä oli puutarhat tai ryytimaat, syreenipensaita ja kukkaistutuksia, maan-tietä vasten korkeaksi ylennyt kuusiaita tai kotikujaa reunustava koivurivistö. Jo-kiranta oli suosittu näkymä ikkunasta tai keittiön ovelta. KunKalle Suutari ilmoit-ti 1921 myyvänsäkuuden hehtaarin Nie-menmaan palstan jokokokonaisena tahi vähintäänkymmenenä palstana, hän
mai-nosti, ettäse ”onkauniilla paikalla
Koke-mäenjoen rannalla, Äetsänuuden voima-laitoksen vieressä 2km Äetsänasemalta”.
Satakunnan aukea tasankomaisema ei aina ensivaikutelmana tenhonnut toi-senlaiseen tottunutta, kuten Aamuleh-denkuvaus vuodelta 1928 osoittaa.
"
Kun sisämaanvaihtelevilta
maisemil-ta saapuu Huittisten pitäjään, tuntuu ainakin aluksi jonkinverran yksitoik-koiselta. Järviä ei näy jamäkiäkään ei ole sanottavasti, varsinkaan pitäjän keskiosissa.Toisinpaikoin vivahtaakin luonto jonkin verran pohjalaiselta.
Huittinen onkin ennen kaikkea
tasan-kojen ja jokienlisäksi suurien suomai-denpitäjä. Tasangot ovatviljavia pelto-lakeuksia taihyväkasvuisia
metsämai-ta... Ettei Huittisten luonto kuitenkaan ole vieraankaan silmillänähtynävailla viehätystään, voi todeta kuka hyvänsä kauneusaistia vähemmässäkin määräs-sä omaava henkilö, vaivautumalla kul-kemaan esim. kolmisen kilometriä kir-kolta sijaitsevan kansanopiston
metsämai-ta... Ettei Huittisten luonto kuitenkaan ole vieraankaan silmillänähtynävailla viehätystään, voi todeta kuka hyvänsä kauneusaistia vähemmässäkin määräs-sä omaava henkilö, vaivautumalla kul-kemaan esim. kolmisen kilometriä kir-kolta sijaitsevan kansanopiston