Kauvatsan kirkkoherra merkitsi kerto-mukseensa 1920 köyhäinhoidon
ele-mentit; ''Yleensä apua jahoitoa tarvitse-vat vanhukset ovat hoidetut omaisten luona, joille hoito on maksettu.
Hoidet-tavatlapset ovat sijoitetut perheisiin. On koitettu hoidettavat saada sellaisiin paikkoihin, joissa saisivat ei ainoastaan ruokaa, vaan myöskinrakkautta jahellää kohtelua osaksensa.” Kyläkuntalaiset
osoittivat vielä yhteisvastuullisesti ar-meliaisuutta kovaosaisiaan kohtaan.47
Kirkkoherra kuvasi kunnan
harjoitta-maa hoitomuotoa, sillä
seurakunnalli-nen diakonia oli vielä selvemmin
arme-liaisuuden osoittamista. Huittisten ja Keikyän osalta on mahdollisuus verrata
kustannusten jakautumistalaitoshoidon jans. avoimenhoidon kesken. Laitoshoi-don suhteellinen merkitys oli suurempi Keikyässä kuin Huittisissa, sillä
edelli-sessä kunnassa sen osuus
köyhäinhoi-355
don menoista teki 41—51 % ja jälkim-mäisessä ainasyvän pulakauden vuosiin tavallisesti 65-70 %. Huittisissaoli kun-nalliskodin lisäksi lastenkoti, mikä muista alueen kunnista puuttui.
Pelkät rakenteelliset syyt eivät olleet estäneet Kauvatsaa jaVampulaa
hankki-masta itselleen kunnalliskotia tai
hakeu-tumasta osakkaaksi yhteiseen laitokseen.
Luottamusmiehet katsoivat, että viivyt-telyllä voitettiin ajan lisäksi selvää
ra-haa. Vampulan kunnalliskertomuksessa
1934 sanotaan suoraan, ettei kunnallis-kodilla ollut kiirettä, koska sopivia hoi-tokoteja oli helppo saada jaelatus yksi-tyiskodeissa tuli halvemmaksi kuin kun-nalliskodissa. Yksityisen ottaessa apua tarvitsevan hoitoonsa ei hän tehnyt sitä pelkästä armeliaisuudesta. Se oli keino lisätä ansioita. Kun pula-aika heikensi verotuksen tuottoa, ei kuntakaan voinut kustantaa köyhien javaivaisten elatusta entiseen tapaan. Hoitopaikan saannissa alkoi esiintyä vaikeuksia. Vuosi- ja
sa-tunnaisapujen jakamisessa oli
tapahtu-nut myös jakokahteen, niin että Keikyä ja Huittinen suosivat enemmän raha-avustuksia, kun taas Vampula ja Kauvat-sa panivat mielellään mukaan luon-toistuotteita. KunKeikyän kunnallislau-takunta esitti 1920, että kunnan olisi hankittava viljaa köyhäinavuksi, niin valtuusto piti parempanaavustuksen an-tamistarahana. Vampulassa puolestaan päätettiin, että vuoden 1921 veronkan-nossa oli koottava myös rukiita, ”jos sil-läkin keinolla saisivuosihoitoon
siedet-tävät paremmin kelpaamaan.” Kauvat-san köyhäinhoitolautakunnan puheen
johtajallemaksettiinlisäpalkkiotarukiin mittaamisestavuoteen 1930 asti.48
Huittisissa köyhäinhoitolautakunta päätti avustuksista kunkin kuukauden
ensimmäisenä arkipäivänä. Tällöin jo-kaisen jäsenen tuli valvoa apujen jaka-minen piirissään: huolehtia siitä joko itse tai antaa se kaitsijain tehtäväksi.
Huoltoavun tarve oli yleensä
kaksinker-tainen, sillä saaja oli tavallisesti "köyhä jakippee”. Pahana lamavuonnakin 1933 tällaisten henkilöiden luku oli kaksi
kol-masosaa kaikista 16 vuotta täyttäneistä avustettavista. Sen jälkeen seurasivat muut syyt: irtolaisuus, työn tai asunnon
puuttuminen, juoppous ja laiskuus, per-heen jättäminen, kuolema tai muu köy-hyyden taustatekijä. Tilastojen ulottu-mattomiin omienkärsimystensä keskel-le jäiaina joukko ihmisiä, jotkaeivät us-kaltautuneet avunpyytäjien jonoon tai
joita ei siihen neuvottu. Huittisten val-tuusto varasivuoden 1936 talousarvioon pienen määrärahan ns. kainoille köyhil-le, kuten se nuo syrjäytyneet määritteli.
Seula oli kuitenkin tarkka, sillä nämä joulurahat jakoi
köyhäinhoitolautakun-nan jakunnallislautakunnan puheenjoh-taja yhdessä papiston kanssa, kun he
en-sin olivat etsineet sopivat kohteet sai-raanhoitajien, kätilöiden ja köyhäinhoi-tolautakunnan jäsenten kanssa. Tällöin
oli lama vaihtumassa nousukaudeksi.49 Kainojen köyhien tavoin itsestään ei-vät pitäneet meteliä lapset. He olivat
syyttömiä kohtaloonsa. Yhteiskunta ja yksityiset ihmiset tunnustivat sen huo-lenpidollaan. Valtion keskushallinnon viranomaiset olivat kyselyllään vuoden
1919 alkupuolella kiinnittäneet kuntien huomiota lasten epätoivoiseen asemaan.
Huittisten valtuusto vastasi, ettei oman kunnan lapsia "ainakaan huomattavassa määrässä ole tavattu kerjuulla”. Sen
si-jaan muualta vaelsi runsaasti lapsia
Huittisiin kerjäämään. Näitä pieniä avunhakijoita saapui varsinkin sodan
jalkoihin joutuneiltaalueilta kuten
Ulvi-lasta, Porin maaseurakunnasta, Pirkka-lasta ja Nokialta. Maantien varrella
si-jaitsevissa Huittisten taloissa tulvehti heti sodan päätyttyä päivittäin 20-40 hengen taukoamaton kerjäläisvirta. Sii-nä eivät auttaneet maaherran kiellot,
mutta eivät myöskään kunnallislauta-kunnat tai suojeluskuntien esikunnat pyrkineet valvomaan esivallan tahdon toteutumista. Seudun talot puolestaan
eivät evänneet apuaan sitäpyytäviltä.50
Maaherravieraili Huittisissa
elokuus-sa 1918. Hän käsitteli tapaamisissa
var-sinkin sodan jättämienorpolasten
turva-tonta asemaa jatoivoi siihen
parannuk-sia. Huittisissa oli seurakunta tehnyt jo toukokuussa 1918 aloitteen kristillisellä
pohjalla toimivan orpokodin
perustami-sesta. Kirkon tehtävänä oli pitää huolta orvoista ja leskistä, näin ajateltiin. Kirk-koherra G.V. Stenrosin ja kappalaisen Eeli Hakalan lisäksi hanketta oli vetä-mässä naisyhdistyksen puheenjohtaja, opettaja IdaVemmelpuu. Vaikka orpoko-din aikaansaaminen katsottiin
seurakun-nan velvollisuudeksi, niin ilman kunnan apua sitä ei uskallettu perustaa. Hanke eteni ratkaisuun vasta, kun Eeli Hakala kävi alustamassa siitäheinäkuussa Huit-tistennaisyhdistyksen kokouksessa. Yh-distys ottilastenkodin hoitaakseen, palk-kasi siihen johtajan jaasettierityisen toi-mikunnan valvomaanorpokodin toimin-taa sekä keräämään sille varoja. Kunta avustiperustamiskustannuksissa jaantoi tietynrahasumman hoidokkia kohti kuu-kaudessa. Myös valtio tuki sen työtä, ja
sen asettama huoltokomitea oli
nimen-omaan suosittanutlastenkotien muodos-tamistakaupunkipaikkoihin.
Orpokoti oli tarkoitus sijoittaa joko Huhtamon tai Karhiniemen
työväenta-loon, koska työväentalot "varmaan ensi-tilassa otetaan joko valtion, kunnan tai
jonkunmuun omaksi”, kuten
kirkkoher-ra Stenros järkeili.Kunta kuitenkin kun-nostiväliaikaiseksi huoneistoksi omista-mansa Isonkäen rakennuksen
Sammus-sa. Sinne lastenkoti jäikin. Se aloitti työnsä lokakuussa. Laitoksen toiminta oli mitoitettu viittätoista lasta varten, mikä määrä myös vuoden 1918 lopussa oli hoidossa. Heistä kolmetoista oli sota-orpoja. "Yleisön rakkauteen ja uhrautu-vaisuuteen on hiotettu ja siinä ei ole
pe-tyttykään. Laitos ontullut paikkakunnan lempilapseksi, nuoret javanhat ovat
sin-ne runsaasti uhrilahjojaan kantaneet", Huittisten naisyhdistys merkitsi vuosi-kertomukseensa 1919. Kustannukset ja-kautuivat tällöin siten, että valtio antoi
sotaorpojen avustuksena 40 %,
yksityi-siltä saatiin 36 % jakunnalta 24 % orpo-kodin menoista. Yksityiset tulot
kertyi-vät lahjoituksista janaisyhdistyksen jär-jestämistä juhlista.
Hoidettujen lasten ikä vaihteli 3-14
vuoteen. Kasvatuksen laatu on kuvattu vuoden 1933 toimintakertomukseen:
"Laitoksessa on yleensä vallinnut
vaka-va kristillismielinen henki, jota on yllä-pidetty hengellisillälauluilla jaaamu- ja iltarukouksilla, samon hengellistälasten kirjallisuutta käyttäen on ollut tarkoitus synnyttää heidän mieliinsä uskonnolli-siakäsitteitä.” Naisyhdistys ei kernaasti turvautunut ruumiilliseen kuritukseen.
Kun tarkastaja oli kehottanut antamaan vitsaa näpistelevälle pojalle, ei kukaan johtokunnan jäsenistä suostunut sitä te-kemään. Kurittamiseen täytyi pyytää miehistä apua. Rippikoulun käytyään lapset olivat saaneet kasvatuksellisen turvavamstuksen ja valmiita astumaan työelämään.
357
Lastenkoti antoi uuden sisällön
nais-yhdistyksen työlle. Kun laitos siirrettiin sen aloitteesta kunnan hoitoon vuoden
1944 alusta lukien, yhdistyksen toimin-ta ikään kuin lopahti. Lastenkodissa oli tällöin hoidettavanakaksikymmentä
las-ta.51
Huittistenlastenkotiin oli 1923 otettu erään sotalesken 5-vuotias lapsi, koska tiedettiin, ”että äitikodittomana kiertää pitäjää”. Vaikka Huittisissakaan ei kaik-kia sotaorpoja saatu sijoitetuksi tai ei tar-vinnut sijoittaa lastenkotiin, niin
paljol-ti naisyhdistyksen ansiostasiellä tilanne oli parempi kuin kolmessa muussa
kun-nassa. Pelkästään pienessä Keikyässä oli
1926 vielä 25 sotaorpoa, Kauvatsallakin 16. Huittista lukuun ottamatta kunnat huolehtivat heistä osana tavanmukaista köyhäinhoitoa. Vuoden 1923 alusta oli tullut voimaan laki avioliiton ulkopuo-lella syntyneistä lapsista. Säädöksen so-veltamisesta huolehti erityinen lasten-valvoja. Vampulassa oli jo edellisenä
vuonna valittu yksi emäntä kuhunkin köyhäinhoitopiiriin lastenkaitsijaksi.
Kunnat kytkivät lastenvalvojan toimeen myös sotaorpojen ja muuten köyhäin-hoidon varassa olevien lasten huollon.
Lastenvalvojiksi valittiin
kansalaisso-taan osallistuneita tai heidän omaisiaan tahi muuten henkilöitä, jotka olivat
aat-teellisesti lähellä huollettaviaan:
Vam-pulassa postiljooni Maria Silander; Kau-vatsalla poikkeuksellisesti ensin
maan-viljelijä Vilho Yli-Kouhi ja 1924 kirves-mies Vilho Kröpi, jollointehtävään vas-ta yhdistettiin köyhäinhoidollinen
las-ten huoltaminen, 1930-luvulla Anna Kröpi; Keikyässä kalalaitoksen hoitaja VilhoPohja.52
Huittisissaedettiin yleensäkin vapaa-ehtoisessa lastensuojelutyössä muita
kuntia ripeämmin. Kenraali Mannerhei-min Lastensuojeluliiton Huittisten
osas-to perustettiin jo 1923, jolloin sitäolivat muodostamassa papiston ohella
opetta-jat ja kunnanlääkäri, siisne henkilöt, jot-ka laajasti tunsivatyhteiskunnalliset vir-taukset. Aloite oli tullut Helsingistä
lii-ton päämajasta. Osaston työ keskittyi
va-listustoimintaan sekä urheilu- ja leikki-kenttätoimintaan. Kauvatsalla vastaava osasto muodostettiin neljä vuotta myö-hemmin, mutta vain Huittisissa työlle löytyi jatkuvaa kannatuspohjaa. Vampu-lan osaston mainitaan jo 1933lakanneen toimimasta.53
Kun köyhäinhoitolautakunnat lakka-sivat vuoden 1937 alusta lukien ja nii-den tilalle perustettiin
huoltolautakun-nat, sotaorpojen hoito alkoi olla miltei voitettu ongelma. Se päättyikin tällöin lainsäädännöllisesti. Kunnallisen huol-tolautakunnan ohella nyt annettiin sää-dökset lastensuojelusta, irtolaisuudesta ja alkoholistihuollosta. Kauvatsalla
val-tuusto päätti välittömästi hankkia huol-tolautakunnan jäsenille sen tunnuksen,
jokaoikeutti pidättämään irtolaisia. Irto-laisuus jaalkoholismi eivätkuitenkaan muodostuneet merkittäviksi ongelmiksi
Suur-Huittisten kunnissa. Vilkkaan maantien varressa sijaitsevasta Vampu-lastakin todettiin, ettei sinne saapunut muualta irtolaisia. Oman kunnan väellä taas ei ollut tapana jouten kuljeksia.
Myös alkoholimyymälät olivat niin etäällä, ettei juopotteluollut mainittava
epäkohta. Sen sijaan työlaitoksen kun-tainliiton toiminta ei aina tyydyttänyt tarkan rahan vampulalaisia. Valtuusto valitteli jo 1930, ettei laitos ollut täyttä-nyt siihen perustettaessa kiinnitettyjä
"valoisia toiveita”. Se eikuitenkaan vie-lä vaatinut työlaitoksen lakkauttamista,
Huittisten orpokodin lapsia ulkoilemassa toiminnan alkuvaiheessa. Vasemmalla johtajaHulda Havu.
koska "laitos sentään on alkanut
kehit-tyä tuloksia tuottavaan suuntaan”.54 Vuonna 1937 tuli voimaan myös äi-tiysavustuslaki.Kauvatsalla huoltolauta-kunta käsitteli seuraavan vuoden helmi-kuussa ensi kerran säädöksen johdosta
jätettyä yhtätoista hakemusta ja hyväk-syi ne kaikki. Kansaneläkelaki annettiin
1937 ja se tuli voimaan kahta vuotta myöhemmin. Huittinen muodosti Kei-kyän kanssa yhteisen piirin, jonka asia-mies asui Lauttakylässä. Vuonna 1938 huoltolautakunta laati hänelle luettelon työkyvyttömistä henkilöistä. Ihmisten ensimmäinenpelko oli, että heidän tu-lonsa julkistuvat lain seurauksena.
Jär-jestelmän hyötyä ei heti ymmärretty.
Kunnanisiä ja virkamiehiä lähetettiin kaupunkeihin kansaneläkelaitoksen opastustilaisuuksiin, jottahe voisivat
ja-kaa valistusta uudistuksen tarkoitukses-ta jatoimeenpanosta kotiseudullaan.55
Kun sosiaalimenot nielivät jatkuvasti
verotuotosta huomattavan osan, niin kuntien oli koetettava keksiä erilaisia keinoja menojen vähentämiseksi.
Vam-pulassa kiinnitettiin 1933 huomiota en-nalta ehkäisevään huoltotyöhön: oli py-rittävä siihen, että "vähävaraiset voidaan
saada omintakeisesti ja omin avuin hankkimaan itselleen ja perheelleen toi-meentulomahdollisuudet”. Parhaana menettelytapana pidettiin asutustoimin-nan tehostamista. Huittisissavaltuusto puolestaan kehotti 1937
huoltolautakun-taa tutkimaan viljelypalstatoiminnan aloittamista kunnassa. Tällainen työ oli aloitettu maassamme pulavuonna 1933 jasillä oli tarkoitus hankkia olennainen
osa perheen tarvitsemista
ruokatarvik-359
keistä. Huittisissa sai sinävuonna
suun-nilleen joka neljästoista henkilö jonkin-laista huoltoapuakunnalta. Pahemmasta eivielä puhuttu.56