Dialogisesti tulkittu äitiys työuupuneiden naisten kertomuksissa
Venla Okkonen Pro Gradu -tutkielma Psykologian oppiaine Filosofinen tiedekunta
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Itä-Suomen yliopisto
Kevät 2018
Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta Osasto – School
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Tekijät – Author
Venla Okkonen Työn nimi – Title
Dialogisesti tulkittu äitiys työuupuneiden naisten kertomuksissa
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Psykologia Pro gradu -tutkielma x 6.4.2018 83
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Työn ja perheen yhteensovittamisen käytännöt ovat keskeinen alue, jolla naiset tasapainoilevat äitiyden ideaalien, työelämän realiteettien sekä oman jaksamisensa kanssa. Tasapainoilu ei rajoitu vain äitiyden pikkulapsivaiheeseen, vaan koskettaa myös keski-ikäisiä äitejä, joiden lapset ovat itsenäistymässä. Tässä tutkimuksessa huomio kohdennettiin keski-ikäisten naisten tulkintoihin omasta äitiydestään tilanteessa, jossa tämä tasapainoilu on tullut ongelmalliseksi työuupumuksen vuoksi. Tutkimuksessa hahmoteltiin niitä tapoja, joilla naiset jäsentävät kerronnallisissa haastatteluissa äitiyttä osaksi elämänkulkuaan työuupumuksen muodostamasta elämänkulullisesta katkoksesta käsin ja nivovat kerronnassaan äitiyteen liittyviä merkityksiä ja tunteita osaksi työuupumuksen kokemusta.
Teoreettisesti tutkimus paikantui sosiokulttuurisen elämänkulun tutkimuksen, yhteiskuntakriittisen laadullisen työuupumustutkimuksen sekä konstruktionistisen perhetutkimuksen piirissä tehdyn äitiystutkimuksen kenttiin. Dialoginen teoria minuudesta ja minäpositioista toimivat analyysia viitoittavina teoreettisina välineinä. Tutkimuksessa kysyttiin ensinnäkin sitä, millaisista minäpositioista käsin haastatellut keski-ikäiset naiset puhuivat omasta äitiydestään ja miten nämä positiot sijoittuivat kerronnan ajalliseen jatkumoon. Toiseksi kysyttiin, virittikö työuupumus elämänkulullisena katkoksena jäsentämään äitiyttä uudelleen. Lopuksi kysyttiin vielä, millä tavoin äitiys tuli kertomuksissa osaksi työuupumuksen kokemusta. Aineistona tutkimuksessa oli 12 vuonna 2016 kahdelle Kansaneläkelaitoksen rahoittamalle työuupumus-kuntoutuskurssille osallistuneen perheellisen naisen kerronnallista haastattelua. Äitiyteen liittyvien tulkintojen hahmottamiseen haastatteluaineistosta käytettiin dialogisen minäteorian pohjalta rakennettua moniäänisyyden analyysia.
Äitiys näyttäytyi tutkimuksessa keskeisenä minän määrittelyn alueena, jota naiset reflektoivat ja tulkitsivat kertoessaan omasta työuupumuksestaan. Äitiys rakentui kertomuksissa keskenään jännitteisten, muutosta mahdollistavien sekä työn vastapainoksi asettuvien minäpositioiden keskinäisessä dynamiikassa ja tuli tulkituksi suhteessa äitiyttä koskeviin kulttuurisiin malleihin. Osassa kertomuksista työuupumus katkoksena viritti reflektoimaan äitiyttä uudelleen ja käyttämään äitiyttä rakentavia minäpositioita resurssina työuupumuksesta kuntoutumiseksi. Äitiys tuli osaksi työuupumuksen kokemusta siihen liittyvän syyllisyyden ja huolen kautta, vaatimuksena hallita uupumuksen ilmaisuja perheen piirissä sekä vastapainona uuvuttavalle työlle. Tutkimus kertoi siitä, kuinka vanhemmuuden sukupuolittuneet vaateet kuormittavat naisia työelämän vaatimusten ohella ja kuinka ideaalit hyvästä äitiydestä ohjaavat työuupuneiden naisten tulkintoja omasta äitiydestään. Sosiaalisten ja kulttuuristen rakenteiden puitteissa naiset tulkitsivat omaa äitiyttään luovasti ja neuvotellen, ja näyttääkin siltä, että hankaluudestaan huolimatta äitiys voi avata työuupumuskertomuksiin paikkoja, joissa elämänkulullisen katkoksen työstäminen mielekkääksi osaksi omaa elämää on mahdollista.
Avainsanat – Keywords
työuupumus, äitiys, elämänkulun tutkimus, sosiokulttuurinen psykologia, työn ja perheen yhteensovittaminen, keski-ikä, minäpositio, dialogisuus
Tiedekunta – Faculty
Philosophical Faculty Osasto – School
School of Educational Sciences and Psychology Tekijät – Author
Venla Okkonen Työn nimi – Title
Meanings of Motherhood in the Burnout Narratives of Middle-aged Women
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Psychology Pro gradu -tutkielma x 6.4.2018 83
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Motherhood implies many kinds of responsibilities, social ties and requirements to reflect one´s self in relation to cultural ideals of “the good mother”. In everyday life, negotiating one´s relationship to culturally shared ideals of motherhood takes place in the practices of balancing work and family. When women experience work-related burnout, these facets of motherhood can become problematic. In Finland, mothers experience stress from balancing work and family especially in middle-age. Further, the experience of work-family conflict is shown to correlate with symptoms of burnout. This study approaches these issues from the interpretative framework and examines the ways by which meanings of motherhood are negotiated in the burnout narratives of middle-aged women. Work-related burnout is approached as a rupture in the life course that leads to processes of narrative sense-making and elaborating one´s positions in relation to the social environment. Motherhood is approached as an area of potential self-definition that is re-elaborated in this process of adjustment to the change.
This study is located in the fields of socio-cultural psychology of life-course, constructionist family research and critical qualitative burnout research. The data consists of narrative interviews of 12 middle-aged women who suffer from burnout and take part in a burnout rehabilitation funded by the social insurance institution of Finland. The interviews are analysed as multivoiced narratives by identifying the voices of various self- positions and their mutual relations. The following questions are addressed: from which self-positions interviewees construct their motherhood in burnout narratives? How these positions relate to each other and the temporal dimension of the narratives? In which ways motherhood becomes re-elaborated in the burnout narratives? And lastly, how the meanings of motherhood become a part of the experience of burnout?
The results of this study showed that motherhood is interpreted in burnout narratives in three ways. Firstly, motherhood as an area of self-definition can be seen as enabling change and development after the rupture, even if conditions at workplace don´t allow for adjustments. Secondly, if change in one´s work-family situation in not possible, burnout as a rupture can create stagnant tension in one´s sense of self as a mother.
And lastly, motherhood can be seen as a nonproblematic part of life despite of burnout. Motherhood becomes a part of the experience of burnout as quilt for not meeting the demands of being a good mother when being exhausted, as a demand for hiding one´s expressions of exhaustion from family, and as a counterbalancing part of life in relation to demanding work-life.
This study suggests that women´s burnout is influenced by the gendered demands of parenthood. Quilt and strain that women experience in the face of burnout is partly due to balancing the cultural ideals of good motherhood in the situation in which one´s own health is at stake. On the other hand, this study suggests that women employ creative means to negotiate and elaborate their position to motherhood in order to make sense of burnout. In this creative meaning-making process motherhood can open places in the burnout narratives from which adaptive change can unfold.
Avainsanat – Keywords
work-related burnout, motherhood, life-span psychology, socio-cultural psychology, middle-age, dialogicality, self-positionning
2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS ... 4
2.1 Sosiokulttuurinen psykologia ... 4
2.1.1 Dialoginen minäteoria ... 5
2.1.2 Sosiokulttuurinen elämänkulun tutkimus ... 7
2.1.4 Kerronnallisuus sosiokulttuurisessa psykologiassa ... 8
2.2 Työuupumus ... 9
2.2.1 Työuupumuksen määrittelyä ... 10
2.2.2 Yhteiskuntakriittinen laadullinen työuupumustutkimus ... 11
2.3 Äitiystutkimus sekä työn ja perheen kanssa tasapainoilu ... 14
2.3.1 Äitiys osana elämänkulkua ... 14
2.3.2 Ansiotyön ja perheen kanssa tasapainoilu... 17
3 TUTKIMUSONGELMAT ... 20
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 21
4.1 Aineisto ... 21
4.2 Dialogisuuden ja kerronnallisuuden analyysi ... 25
4.3 Analyysin kulku ... 27
5 TULOKSET ... 30
5.1 Muuttuva äitiys ... 31
5.2 Jännitteinen äitiys ... 49
5.3 Ongelmaton äitiys ... 60
6 POHDINTA ... 66
6.1 Tulosten yhteenvetoa ja pohdintaa ... 66
6.2 Tutkimuksen arviointia ... 71
6.4 Jatkotutkimusaiheita ... 76
LÄHTEET ... 78 Liite
1 JOHDANTO
Työuupumus on monitahoinen kulttuuristen puhetapojen, rakenteiden sekä ihmisten toiminnan ja kokemusten verkostoihin sitoutunut ilmiö. On esitetty, että terveydenhuollon käytännöissä masennukseksi määrittyvä työuupumus heijastaa työelämän sukupuolittunutta pahoinvointia sekä erityisesti naisia kuormittavia elämän olosuhteita ja sukupuolinormeja (Rikala, 2013).
Yhdeksi naisten uupumista selittäväksi tekijäksi on nostettu se, että naiset kantavat perheissä hoiva- ja kotityövastuuta miehiä enemmän (Kauppinen, Kumpulainen, Houtman & Copsey, 2003). Naiset tekevät teollistuneissa yhteiskunnissa usein kaksinkertaista työpäivää ensin palkkatyössä ja sitten kotona, mikä asettaa haasteita työn ja perheen yhteensovittamiselle (Hochschild, 2003). Äidin ja työntekijän rooleja koskevia jännitteitä on tutkittu pääosin vain pienten lasten äitien elämässä. Tutkimus on kuitenkin osoittanut naisten kokevan stressiä työn ja perheen yhteensovittamisesta myös keski-iässä ja kantavan hoivavastuuta perheessä lasten pikkulapsiajan yli lasten itsenäistymisen ja aikuistumisen vaiheeseen (Rantanen & Räikkönen, 2010; Työ- ja elinkeinoministeriö, 2017; Nätkin, 2014). Juuri tämä lasten aikuistumisen vaihe on länsimaisessa kulttuurissa pidentynyt ja monimutkaistunut: lasten odotetaan itsenäistyvän varhain ja ottavan vastuuta omasta elämästään, mutta samalla yhteiskunnan epävarmuus pidentää vaihetta, jossa aikuistuvat nuoret ovat riippuvaisia vanhemmistaan (Nätkin, 2011, 2014).
Työn ja perheen yhteensovittamisen käytännöt ovat keskeinen alue, jolla naiset tasapainoilevat äitiyden ideaalien, työelämän realiteettien sekä oman jaksamisensa kanssa. Tässä tutkimuksessa kohdennan huomioni tulkintoihin äitiydestä tilanteessa, jossa tämä tasapainoilu on tullut ongelmalliseksi työuupumuksen vuoksi. Huomioiden työuupumuksen ja äitiyden sosiaalisen ja kulttuurisen juurtuneisuuden tarkastelen niitä tapoja, joilla työuupumus-kuntoutuskurssille osallistuneet työuupuneet keski-ikäiset naiset tulkitsevat omaa äitiyttään. Lähestyn työuupumusta elämänkulullisena katkoksena, jossa totutut toimimisen tavat ja elämänkulun myötä rakentunut ymmärrys itsestä tulevat tietoisesti reflektoiduksi (ks. Zittoun, Valsnier, Vedeler, Salgado, Gonçalves & Ferring, 2013). Analysoin niitä tapoja, joilla naiset jäsentävät kerronnallisissa haastatteluissa äitiyttä osaksi elämänkulkuaan tästä katkoksesta käsin ja nivovat kerronnassaan äitiyteen liittyviä merkityksiä ja tunteita osaksi työuupumuksen kokemusta. Luentani kohteena on 12 syksyllä 2016 tehtyä Kansaneläkelaitoksen rahoittamalle työuupumus-kuntoutuskurssille osallistuneen naisen haastattelua, joiden tyypittelevän
analyysin lisäksi olen ottanut kolme haastattelua lähiluentaan. Yhdistän näin tutkimuksessani tyypittelevää laadullista analyysia laadulliseen tapaustutkimukseen pyrkimyksenäni tuoda esiin äitiyteen ja työuupumukseen liittyvien kokemusten yhteisesti jaettuja sekä ainutlaatuisista elämänkuluista nousevia kokemuksia ja tulkintoja. Teoreettisesti tutkimukseni paikantuu sosiokulttuurisen elämänkulun tutkimuksen, yhteiskuntakriittisen laadullisen työuupumustutkimuksen sekä konstruktionistisen perhetutkimuksen piirissä tehdyn äitiystutkimuksen kenttiin.
Työuupumustutkimusta on pitkään tehty lähinnä työterveyspsykologian alalla ja määrällisen poikittaistutkimuksen metodologiaa hyödyntäen. Työterveyspsykologisessa tutkimuksessa työuupumus pyritään rajaamaan määritelmällisesti vain työhön liittyväksi ilmiöksi ja siinä nojataan lähes yksinomaan Maslachin määritelmään työuupumuksesta työhön liittyvänä pitkittyneestä stressistä johtuvana uupumustilana (Maslach, Schaufeli & Leiter, 2001).
Työterveyspsykologisen tutkimuksen näkökulma on yksilökeskeinen ja tavoite erityisesti työuupumusta ennustavien työn piirteiden sekä henkilökohtaisten riskitekijöiden tunnistamisessa. Historialtaan pian 40-vuotiaan työterveyspsykologisen työuupumustutkimuksen näkökulma onkin pitkään jättänyt huomiotta ilmiön laajemmat yhteiskunnalliset ja kulttuuriset yhteydet sekä yksilöllisen elämänkulun näkökulman. (Hakanen
& Bakker, 2016; Kaskisaari, 2004a.) Sosiokulttuurinen elämänkulullinen viitekehys edustaa vaihtoehtoista tapaa tarkastella työuupumusta. Tästä näkökulmasta työuupumus on mahdollista hahmottaa moniulotteiseksi työhön ja muuhun elämään liittyvien kuormitustekijöiden, kulttuuristen merkitysten ja puhetapojen sekä institutionaalisten käytäntöjen verkostoksi ja tunnistaa, kuinka työuupumus nimikkeenä peittää alleen monenlaisia elämäntilanteita ja tarinoita (ks. Kaskisaari, 2004a). Työuupumusta on mielekästä tarkastella osana laajempaa elämänkulkua ja elämän kokonaisuutta, sillä yksilöinä ihmiset eivät elä elämäänsä pelkästään työpaikoilla, vaan he kokoavat tulkinnoissaan ja merkityksenannossaan yhdeksi kokonaisuudeksi työelämän, perhe-elämän ja kaikki muutkin elämän alueet (ks. Salmi, 2004).
Sosiaalisesti tulkittu ja suhteissa rakentuva äitiys on yksi näkökulma, josta käsin työuupumusta voidaan tarkastella ottaen etäisyyttä perinteiseen yksilöpsykologiseen työuupumuksen viitekehykseen ja toisaalta työuupumuksen rajaamiseen yksinomaan työhön liittyväksi ilmiöksi.
Tätä tutkimusta ohjaa sosiokulttuurisen elämänkulun tutkimukseen kytkeytyvä dialogisen minäteorian käsitys minuudesta moniäänisenä ja perustavanlaatuisesti sosiaalisena prosessina.
Ajattelun, kerronnan ja puheen dialogiseen rakentumiseen kohdentuvan tutkimuksen lisääntymisen psykologian ja muiden ihmistieteiden kentällä on nähty heijastavan paradigmaattista muutosta individualistisesta ihmiskäsityksestä kohti dynaamista ja sosiaalista epistemologiaa, joka tunnistaa merkitysten luomisen intersubjektiivisen ja tilanteisen luonteen.
(Gillespie & Cornish, 2010.) Sosiokulttuurisen elämänkulun tutkimuksen viitekehyksessä keskeinen käsitys minuudesta moniäänisenä prosessina toimii tässä tutkimuksessa analyyttisenä välineenä työuupumukseen ja äitiyteen liittyvien, keskenään sekä jännitteisten että toisiaan vahvistavien tulkintojen tavoittamisessa (ks. Aveling, Gillespie & Cornish, 2015).
Sosiokulttuurisen psykologian alle asettuvassa sosiokulttuurisessa elämänkulun tutkimuksessa keskeistä on merkityksenannon sosiaalisuus ja ihmisten elämänkulkujen tarkasteleminen niiden kulttuurisissa, historiallisissa ja yhteiskunnallisissa konteksteissaan (Zittoun, ym. 2013).
Elämänkulullisen näkökulman hahmottamiseksi tukeudun näkemykseen kerronnallisesta merkityksenannosta ajan, sosiaalisen, materiaalisen sekä institutionaalisen tilan sekä mielikuvituksen ulottuvuuksilla liikkuvana dialogisena ja dynaamisena prosessina. Dialogisen kerronnallisen merkityksenannon avulla ihmiset sitovat elämänkulkunsa tapahtumia, katkoksia ja siirtymiä osaksi elämänhistoriaansa hyödyntäen kulttuurissa saatavilla olevia tulkinnallisia resursseja. (Zittoun, 2013)
Käyn seuraavissa luvuissa aluksi läpi tutkimuksen teoreettista viitekehystä keskittyen ensin sosiokulttuuriseen psykologiaan ja sitten perehtyen näkökulmani kannalta olennaiseen työuupumustutkimukseen sekä äitiystutkimukseen. Esittelen tämän jälkeen analyysia viitoittavat tutkimuskysymykset. Tutkimuksen toteutusta koskevassa luvussa kuvailen haastattelujen tekemistä, käyttämääni haastatteluaineistoa ja moniäänisyyden analyysia analyysimenetelmänä ja avaan sitä prosessia, jonka myötä analyysi vähitellen rakentui.
Tutkimuksen tulokset esitän aluksi kertomuskategoria kerrallaan eritellen kullekin kategorialle keskeistä merkityksenannon logiikkaa. Tämän jälkeen perehdyn lähemmin aineistosta identifioimiini kolmeen äitiyden ja työuupumuksen suhdetta ilmentävään kertomuskategoriaan.
Lähestyn kutakin kategoriaa tapaustutkimuksenomaisesti ottamalla lähilukuun yhden haastattelun, joka kiteyttää kategorian keskeistä dynamiikkaa. Lopuksi tarkastelen tutkimuksen tuloksia laajemmissa yhteyksissään sekä pohdin tutkimuksen kontribuutiota ja virinneitä jatkotutkimusaiheita.
2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS
Tutkimus paikantuu sosiokulttuuriseen psykologiaan kuuluvan sosiokulttuurisen elämänkulun tutkimuksen, konstruktionistisen perhetutkimuksen piirissä tehdyn äitiystutkimuksen sekä kriittisen laadullisen työuupumustutkimuksen kenttiin. Tutkimuksen analyysia ohjaavat sosiokulttuuriseen elämänkulun tutkimukseen kytkeytyvät dialoginen minäteoria sekä näkemys kerronnasta kolmella ulottuvuudella liikkuvana dialogisena tulkinnallisena prosessina. Äitiyttä sekä työuupumusta koskevien kulttuuristen ymmärrystapojen kartoittaminen toimii samalla sekä teoreettisena viitekehyksenä tutkimukselle että taustana niihin liittyvien tulkinnallisten resurssien tunnistamiselle haastatteluaineistosta (ks. Zittoun, 2017; Aveling ym. 2015).
2.1 Sosiokulttuurinen psykologia
Sosiokulttuurinen elämänkulun tutkimus paikantuu laajempaan sosiokulttuurisen psykologian kenttään. Sosiokulttuurinen psykologia tarkastelee ihmistä osana symbolista, materiaalista ja sosiaalista ympäristöään. Siinä huomio kiinnitetään jatkuvaan vuorovaikutukseen ihmisen ja sen muutoksessa olevan sosiaalisen, kulttuurisen ja historiallisen kontekstin välillä, jossa ihminen toimii. (Zittoun, 2012.) Sosiokulttuurisen psykologian näkökulmasta sosiaalisen sekä kulttuurisen ympäristön ja yksilön nähdään rakentuvan dynaamisessa vuorovaikutuksessa suhteessa toisiinsa: sosiaalinen ja kulttuurinen ympäristö asettavat ihmisen elämän materiaaliset, rakenteelliset sekä symboliset ehdot, joiden suhteen ihmiset neuvottelevat ja muodostavat ymmärrystä maailmasta. Tutkimusperinteessä korostetaan ihmisten ainutlaatuisuutta ja vapautta toimia sekä ajatella luovasti ja ennalta arvaamattomasti sosiaalisten ja rakenteellisten olosuhteiden puitteissa ja myös vaikuttaa ympäröiviin olosuhteisiin. Erityistä huomiota sosiokulttuurisessa psykologiassa kiinnitetään vuorovaikutuksellisiin prosesseihin juurtuneeseen semioottiseen merkityksenantoon sekä kulttuuristen merkitysten ja ymmärrystapojen rooliin ajattelun rakentumisessa. (Lawrence &
Valsnier, 2003; Valsnier, 2000.)
2.1.1 Dialoginen minäteoria
Sosiokulttuurisessa elämänkulun tutkimuksessa sekä siihen kytkeytyvässä dialogisessa minäteoriassa on pyritty muotoilemaan teoreettinen näkökulma, joka ottaa huomioon ihmisen perustavanlaatuisen sosiaalisuuden kuitenkaan kadottamatta näkyvistä yksilön subjektiviteettia ja ainutlaatuista kompleksisuutta (Ferreira, Salgado & Cunha, 2006). Näissä tutkimusperinteissä tukeudutaan usein Mihail Bakhtinin ajatukseen siitä, että Minuus nousee suhteista ja suhteissa Toisiin – Toinen on siis osa Minuutta. Bakhtin muotoili moniäänisyyden ja dialogisuuden käsitteet kuvaamaan kerronnan rakentumista Dostojevskin romaaneissa, joissa tarina ja Dostojevskin taiteellinen visio syntyvät useiden kertojien moniäänisessä vuoropuhelussa. (Bakhtin, 1929/1984.) Toinen keskeinen ajattelija dialogisen minäteorian taustalla on William James, joka näki minuuden monia eri näkökulmia yhteen tuovana periaatteena, joka sisällyttää itseensä sekä jatkuvuutta että moninaisuutta (James, 1890/1970).
Bakhtinin sekä Williamsin työstä ammentava Hermans on muotoillut teorian dialogisiin suhteisiin asettuvien minäpositioiden kautta rakentuvasta minästä. Hermansin (2002, 147) määritelmän mukaan dialoginen minuus on “minäpositioiden dynaamista moninaisuutta mielen maisemassa, tämän mielen ollessa kietoutuneena toisten ihmisten mielien kanssa.”
Hermansin (2002, 2001b) mukaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa alkunsa saavat minäpositiot muodostavat ihmisen minuuden, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristön ja laajemman kulttuurin kanssa. Jokaisella minäpositiolla on erityinen äänensä, joka ilmentää tiettyä suhdetta sosiaaliseen todellisuuteen sekä muihin minäpositioihin, tietynlaista ymmärrystä itsestä ja sosiaalisesta todellisuudesta, toimijuutta ja tuntemisen tapaa sekä sille relevantteja tavoitteita ja toiminnan kohteita.
Hermansin näkemys minuudesta on ollut vaikutusvaltainen dialogisen minäteorian kehityksessä, mutta sitä on myös kritisoitu essentialistisuudesta ja jäykkyydestä. Bamberg ja Zielke (2007) ovat esittäneet, että puheen ja toiminnan takana olevan minuuden sijaan huomio tulisi tutkimuksessa kiinnittää siihen, kuinka minuus hetki hetkeltä rakentuu vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Hermansin näkemyksiä edelleen kehitelleet Cunha, Salgado ja Gonçalves (2012, 72-73) korostavat dialogisen minuuden hetki hetkeltä avautuvaa elettyä luonnetta puhumalla siitä ”ruumiillisena ideologisena ja merkitysvälitteisenä vuorovaikutuksen tilana elävän ihmisorganismin ja hänen ympäristönsä välillä.” Dynaaminen sosiaalinen todellisuus, jonka erottamaton osa yksilö on, voidaan käsittää erilaisia positioita ilmentävien
äänten vuoropuheluksi, jossa eri tavoin todellisuuteen orientoituvat äänet risteävät, välttelevät toisiaan, törmäävät yhteen, eroavat, tunnustavat tai hiljentävät toisensa, taistelevat tai yhtyvät (Cunha ym. 2012). Tukeutuen minuuden dialogisuuden tutkimukseen, tarkastelen tämän tutkimuksen empiirisessä osiossa niitä tapoja, joilla minäpositiot asemoituvat kerronnassa suhteessa toisiinsa sekä sosiaaliseen todellisuuteen. Käytän siten analyysissäni Hermansin muotoilemaa minäposition käsitettä ja ajatusta siitä, että minäpositiot kantavat mukanaan niille ominaisia tunteita ja toimijuutta sekä tulkintoja itsestä ja sosiaalisesta todellisuudesta.
Hermansista poiketen pyrin tarkastelemaan dialogista minuutta sellaisena, kuin se haastattelun tilanteessa hetki hetkeltä avautuu. Palaan dialogiseen minäteoriaan liittyviin metodologisiin valintoihin raportin menetelmäosiossa luvussa 4.2.
Dialogisen minäteorian mukaan tulkinnallinen merkityksenanto tapahtuu minäpositioiden ja niitä ilmentävien äänten dialogina. Sosiaalisesti juurtuneena prosessina merkityksenanto tapahtuu aina myös suhteessa muihin ihmisiin ja sosiaaliseen todellisuuteen, jotka tulevat osaksi ihmisen minuutta hänen liikkuessa ajasta, tilasta ja sosiaalisesta kontekstista toiseen (Hermans, Kempen & Van Loon, 1992). Sisäistetyn toisen käsite viittaa näihin sosiaalisesta todellisuudesta peräisin oleviin ääniin itsessä. Sisäistetyt toiset voivat representoida merkittäviä toisia eli todellisia ihmisiä (kuten perheenjäseniä), kuviteltuja ja yleistettyjä toisia, tulkinnallisina resursseina toimivia kulttuurisia merkityksiä tai tietylle sosiaaliselle ryhmälle ominaisia puhetapoja. (Bakhtin, 1929/1984; Aveling ym. 2015.) Puhe ja ajatukset rakentuvat siis sosiaalisesti omaksutuista sanoista ja merkityksistä, ja ne on aina suunnattu jollekin oletetulle yleisölle (Grossen, 2010).
Dialoginen merkityksenanto näyttäytyy dialogisessa minäteoriassa keskeisenä minuuden muutosta ja kehitystä ohjaavana periaatteena, joka mahdollistaa kehityksen jatkumisen koko elämän ajan. Risteämällä ja asettumalla dialogisiin suhteisiin toistensa kanssa erilaiset äänet luovat uusia merkityksiä ohjaten ja säädellen ihmisen käsityksiä itsestään. Minäpositiot ja niitä ilmentävät äänet voivat asettua konfliktiin suhteessa toisiinsa luoden ambivalenssia, epäilyksiä ja vastakohtaisuuksia itsen määrittelyyn. Nämä vastakohtaisuudet ja jännitteet muodostavat minuudelle haasteita, jotka mahdollistavat uusien innovatiivisten ratkaisujen luomisen ja siten minuuden kehittymisen. Reflektiivinen itseen suhteutuminen, sisäinen tai puheessa artikuloitu dialogi minäpositioiden välillä, nähdään siten kehitykselle välttämättömänä uutta luovana tilana, joka mahdollistaa minuuden integraation korkeampia abstraktion ja kompleksisuuden tasoja kohti. (Ferreira ym. 2006.) Hermans (2004) käyttää metaposition käsitettä kuvaamaan
sitä tilaa, josta käsin minän itsereflektiivinen havainnointi on mahdollista. Metapositio viittaa siis positioon, joka on suhteellisen etäällä muista minäpositioista, joka kykenee tarkastelemaan minäpositoita sekä niiden välisiä suhteita ja kehityskulkuja osana elämänhistoriaa ja jonka kehittyminen esimerkiksi terapeuttisen työskentelyn tai oman tarinan kertomisen myötä edesauttaa itsetuntemusta ja minän koherenssia. Tarkastelen seuraavaksi dialogiseen minäteoriaan kytkeytyvää sosiokulttuurista elämänkulun tutkimusta, jossa dynaamisena prosessina tapahtuvaa kehitystä on hahmoteltu suhteessa elämänkulun kokonaisuuteen.
2.1.2 Sosiokulttuurinen elämänkulun tutkimus
Sosiokulttuurisessa elämänkulun tutkimuksessa ihmistä tarkastellaan kulttuurisena, sosiaalisena ja suhteissa olevana olentona, joka kehittyy ainutlaatuiseksi yksilöksi dialogisissa suhteissa maailman kanssa. Perinteisestä kehityspsykologiasta poiketen sosiokulttuurisessa elämänkulun tutkimuksessa kehityksen nähdään jatkuvan läpi elämän. Elämänkulku avautuu merkitysvälitteisesti kolmen ulottuvuuden kautta. Se tapahtuu ajassa menneisyydestä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen kurottuvana merkityksenantona. Se manifestoituu sosiaalisessa, materiaalisessa ja institutionaalisessa tilassa, joka muodostaa toiminnalle sosiaalisia kehyksiä sekä tapahtumapaikkoja. Lopulta se koetaan mielikuvituksen kautta enemmän tai vähemmän todellisena sekä sosiaalisesti jaettuna. Näiden kolmen ulottuvuuden läpi avautuva elämänpolku kulkee erilaisten kokemusten ja elämän alueiden kautta jatkuvana liikkeenä, jota pyritään hallitsemaan ylläpitämällä tunnetta vakaudesta ja johdonmukaisuudesta. (Zittoun, 2013;
Zittoun, ym. 2013.)
Sosiokulttuurinen elämänkulun tutkimus kohdentaa huomionsa minän muutokseen elämänkulussa. Muutos ja liike elämänpolun varrella on kokonaisvaltaista ja dynaamista: se tapahtuu usein yhdellä alueella ja johtaa muutokseen muillakin alueilla. Minän kehittyminen aikuisena tapahtuu usein elämänkulullisten katkosten ja niitä seuraavien siirtymävaiheiden kautta. Äkilliset muutokset muodostavat elämänkulkuun katkoksia, joiden myötä totutut toimimisen tavat muuttuvat ongelmallisiksi. Katkos asettaa ihmisen tilanteeseen, jossa hänen tulee opetella uusia toimimisen ja ymmärtämisen tapoja sekä omaksua uudenlaisia minäpositioita. Katkoksen myötä virinnyt muutosprosessi vaatii lisäksi tilanteen ymmärrettäväksi tekemistä mobilisoimalla kulttuurissa saatavilla olevia symbolisia resursseja sekä elämänkulullisen jatkuvuuden ylläpitämistä esimerkiksi konstruoimalla kertomusta
tapahtumista. (Zittoun ym. 2013.) Elämänkulullista katkosta nivotaan osaksi elämänkulkua liittämällä nykyhetki menneeseen tai kuviteltuun tulevaan, mikä voi tapahtua esimerkiksi vertaamalla nykyistä minää menneeseen minään tai kuvittelemalla omaa tulevaisuutta nykyhetken perspektiivistä (Zittoun & Cerchia, 2013). Palaan aiempaan työuupumustutkimukseen perehtymisen yhteydessä luvussa 2.2 siihen, mitä työuupumuksen tarkastelu elämänkulullisena katkoksena voi tarkoittaa. Seuraavaksi tarkastelen lähemmin kertomusten roolia sosiokulttuurisessa elämänkulun tutkimuksessa ja kerronnallista haastattelua erityisenä kertomusten konstruoimisen tilana.
2.1.4 Kerronnallisuus sosiokulttuurisessa psykologiassa
Sosiokulttuurinen elämänkulun tutkimus tarjoaa hedelmällisen kehyksen ainutlaatuisen ihmisen elämänkulun lähitarkasteluun, sillä juuri elämänpolku on se konkreettinen ja tulkinnallinen prosessi, jossa minuuden voidaan nähdä dialogisesta näkökulmasta ilmenevän.
Sosiokulttuurisen psykologian keskiössä on kielellisen vuorovaikutuksen tarkastelu, ja erityisesti sosiokulttuurisessa elämänkulun tutkimuksessa huomio kohdennetaan elämänkulun ajallista jatkuvuutta rakentavaan kerronnalliseen puheeseen. (Zittoun ym. 2013.) Tarinan kertominen on aina dialogista: se on suunnattu tietylle todelliselle tai kuvitellulle yleisölle ja se sisältää aina odotuksen mahdollisesta vastauksesta (Frank, 2012). Moniääninen kertomus sisältää jo itsessään dialogeja sisäistettyjen toisten ja vaihtuvien minäpositioiden välillä (Hermans, 2001). Ihmisen kertomus elämänkulustaan muodostuu hänen konstruoidessaan etenevästä elämänkulusta enemmän tai vähemmän koherentin narratiivin kolmen ulottuvuuden, ajallisen merkityksenannon, sosiaalisen, materiaalisen sekä institutionaalisen tilan sekä todellisuuden eri asteiden kautta. Kertoessaan elämästään ihminen kykenee etäännyttämään itsensä kokemuksistaan ja ajatuksistaan ja siten reflektoimaan näitä suhteessa itseensä sekä kulttuuriin. Sosiokulttuurisessa psykologiassa elämäkulkua koskevien narratiivien kertominen ymmärretään siis monimutkaiseksi rekonstruktiiviseksi prosessiksi, jossa menneisyyttä tulkitaan nykyhetken valossa ja myös tulevaisuutta kuvitellaan nykyhetken perspektiivistä.
(Zittoun ym. 2013.)
Sosiokulttuurisen psykologian ymmärryksen mukaisesti kerronnallisen haastattelun avulla on mahdollista päästä käsiksi haastattelutilanteessa tapahtuvaan kielelliseen merkityksenantoon,
jossa haastattelija ja haastateltava rakentavat suhteellisen koherentin kertomuksen ihmisen elämänkulusta (Zittoun ym. 2013). Kertomuksen konstruoiminen tapahtuu aina osana dynaamista sosiaalista kontekstia, joka paitsi määrittää kertomuksen rakentumista myös muovautuu kerronnallisten prosessien myötä (Fina & Georgakopolou, 2008). Tässä tutkimuksessa ymmärrän kerronnallisen haastattelun muodostavan työuupumukseen liittyvien kertomusten konstruoinnille sosiaalista kontekstia, joka määrittää osaltaan sitä, millaiseksi ihmisen elämänkulustaan kertoma tarina muodostuu (ks. Zittoun ym. 2013). Välittömän sosiaalisen ympäristön lisäksi laajempi kulttuurinen konteksti rajaa työuupuneiden naisten mahdollisuuksia muodostaa kertomusta omasta elämästään tarjoamalla tietynlaisia työuupumukseen ja äitiyteen liittyviä tulkinnallisia resursseja. Tarkastelen seuraavaksi työuupumusta ja äitiyttä aiemman tutkimuksen pohjalta hahmotellen sitä kulttuurista maastoa, josta työuupuneet naiset ammentavat ymmärrystapoja työuupumuksen hahmottamiseen osaksi omaa elämää.
2.2 Työuupumus
Edellä tarkasteltu sosiokulttuurinen elämänkulun tutkimus toimii viitekehyksenä työuupumuksen ymmärtämiselle tässä tutkimuksessa. Työuupumuksen tarkastelu elämänkulullisena katkoskohtana liittää tutkimuksen osaksi laadullisen työuupumustutkimuksen perinnettä. Esittelen ensin perinteisen tavan käsitteellistää työuupumus ja siitä kuntoutuminen ja hahmottelen sen jälkeen laadullisen työuupumustutkimuksen kenttää aiemman tutkimuksen avulla. Keskityn tutkimuksen kannalta olennaiseen yhteiskuntakriittiseen laadulliseen työuupumustutkimukseen erityisesti siitä näkökulmasta, kuinka työuupumus tulee tulkituksi sosiaalisten rakenteiden ja puhetapojen puitteissa. Sosiokulttuurisen elämänkulun tutkimuksen mukaisesti käsitän työuupumuksen sosiaalisen ja kulttuurisen kontekstin taustaksi, joka paitsi määrittelee tutkimukseen osallistuvien ihmisten elämän materiaalisia ehtoja myös tarjoaa tulkinnallisia resursseja uupumuksen merkityksellistämiseksi osana omaa elämää (ks. Zittoun, 2017; Kaskisaari, 2004a).
2.2.1 Työuupumuksen määrittelyä
Työuupumustutkimus sai alkunsa Yhdysvalloissa 1970-luvulla, jossa termi burnout lainattiin nuorten huumekulttuuria koskevasta keskustelusta työelämän tutkimukseen. Alan pioneeri Christina Maslach tarkasteli sairaanhoito- ja sosiaalialla työskentelevien ihmisten väsymistä sosiaalipsykologisesta näkökulmasta. Samaan aikaan psykiatri ja psykoanalyytikko H. J.
Freudenberg käytti omia sekä hoitohenkilökuntansa kokemuksia työuupumuksen havainnointiin. Aluksi työuupumustutkimus keskittyi tarkastelemaan laadullisesti ihmissuhdetyötä tekevien henkilöiden kokemaan emotionaaliseen kuormitusta ja sen seurauksia. 1980-luvulla kvantitatiivinen, työuupumuksen erilaisiin mallinnuksiin nojaava lähestymistapa nousi ilmiötä koskevan tutkimuksen valtavirtaan ja työuupumusteorioita alettiin soveltaa myös muihin, kuin ihmissuhdetyössä toimiviin henkilöihin. Siinä missä varhainen työuupumustutkimus kohdensi katseensa työuupumuksen interpersoonallisiin ulottuvuuksiin, työuupumusta koskevassa myöhemmässä tutkimuksessa painottui ilmiön tarkastelu yksilöllisten oireiden ja riskitekijöiden näkökulmasta. (Maslach ym. 2001; Schaufeli, Leiter &
Maslach, 2008.)
Perinteisesti työuupumus määritellään työhön liittyviin pitkäaikaisiin stressitekijöihin liittyväksi uupumustilaksi, johon liittyy voimakasta väsymystä, heikentynyttä ammatillista itsetuntoa sekä kyynistynyttä asennetta työtä kohtaan (Maslach ym. 2001). Suomessa kliinisessä työssä työuupumuksen toteamiseen on käytössä pääasiassa näiden kolmen työuupumuksen ulottuvuuden pohjalta rakennettu Bergen Burnout Indicator -menetelmä, kun taas tutkimuksen konteksteissa työuupumuksen toteamiseen käytetään yleensä Maslach Burnout Inventory -menetelmää (Näätänen, Aro, Matthiesen & Salmela-Aro, 2003; Bianchi, Truchot, Laurent, Brisson, Schonfeld, 2014). Maslachin kolmen ulottuvuuden työuupumusteoriassa työuupumus (work-related burnout) määritellään kontekstispesifiksi ilmiöksi eli sen nähdään johtuvan yksinomaan työhön liittyvästä pitkittyneestä stressistä (Maslach ym. 2001). Tämä kontekstispesifisyys on herättänyt keskustelua työuupumustutkijoiden piirissä ja onkin esitetty, että määritelmässä tulisi ottaa huomioon myös työn ulkopuolisen elämän aiheuttama kuormitus ja sen vaikutus jaksamiseen (Bianchi ym.
2014). Toisaalta tarkkojen diagnostisten kriteerien määrittelyn vaikeus on herättänyt keskustelua siitä, onko työuupumuksessa kyseessä lainkaan itsenäinen ilmiö, vai pitäisikö sitä tarkastella yhtenä masennuksen muotona (Bianchi, Scholfeld & Laurent, 2015).
Terveydenhuollon kontekstissa työuupumuksen toteamiseen ja hoitamiseen vaikuttaa vahvasti se, ettei kyseessä ole diagnosoitava sairaus eikä myöskään peruste sairauslomalle. Käytännössä työuupumus todetaan usein yhdessä jonkin muun mielenterveyden ongelman, kuten masennuksen, kanssa, joka oikeuttaa työntekijän saamaan palkallista sairauslomaa. (Julkunen, 2008.) Kansaneläkelaitos on rahoittanut vuoteen 2016 asti kurssimuotoista kuntoutusta niille työuupuneille, joilla uupumuksen lisäksi on muutakin työssä jaksamista haittaavaa mielenterveysoireilua, kuten masennusta, uniongelmia tai ahdistuneisuutta.
Työuupumuskuntoutuksen yleisenä tavoitteena on ihmisen toimintakyvyn, itsenäisen selviytymisen sekä hyvinvoinnin tukeminen arkielämässä sekä elämänkaaren siirtymävaiheissa. Lisäksi kuntoutuksen tavoitteena on kuntoutujan osallistumismahdollisuuksien sekä työllistymisen edistäminen. Kansaneläkelaitoksen työuupumus-kuntoutuskursseja koskevan kuntoutuksen standardin mukaan kuntoutuksessa tavoitteena on kuntoutujan työ- ja toimintakyvyn tukeminen sekä lisäksi mm. työssä jaksamista tukevien selviytymiskeinojen löytäminen, omien voimavarojen ja vahvuuksien tunnistaminen sekä uupumus- ja masennusoireiden tunnistaminen. (Kansaneläkelaitos, 2013.)
2.2.2 Yhteiskuntakriittinen laadullinen työuupumustutkimus
Työuupumustutkimus on historiansa aikana osallistunut työuupumusta koskevan kulttuurisen merkitysvarannon tuottamiseen luomalla käsityksiä siitä, mistä työuupumuksessa on kyse, miten siitä tulisi (tai on mahdollista) puhua ja millaisin toimenpitein työuupumusta ehkäistään ja hoidetaan. Tavat puhua ja ajatella työuupumuksesta rakentavat lopulta myös itse työssä uupumisen kokemusta. (Rikala, 2013; Riikonen, Makkonen & Vilkkumaa, 2002.) Kulttuurisesti hallitsevassa asemassa olevassa psykologisessa tarkastelukehyksessä työuupumuksesta puhutaan pääasiassa yksilöllisten oireiden ja stressiteorioiden näkökulmasta (Kaskisaari, 2004a). Työuupumustutkimuksen, työhyvinvoinnin edistämisen asiakastyön sekä julkisen työuupumuspuheen voidaan kaikkien nähdä toistavan ja tuottavan tätä yksilöllistävää tapaa ymmärtää työuupumus. Hegemonisesta asemastaan huolimatta yksilöllistävää puhetapaa haastetaan monin tavoin paitsi yhteiskuntakriittisen työuupumustutkimuksen taholta myös työelämän arkisissa käytännöissä. Työssä uupuneita naisia haastatellut Rikala (2013) on havainnut työuupumuksen kokemuksen syntyvän itse työn kuormittavien olosuhteiden lisäksi näiden työuupumuksen yksilöllistävien tulkintojen vastustamisesta. Vastaavasti Riikonen ym.
(2002) esittävät, että työhyvinvoinnin kriisi Suomessa johtuu osittain siitä, ettei asiantuntijoiden
tapa puhua työhyvinvoinnista ja työuupumuksen ehkäisystä kohtaa työhyvinvoinnin kanssa kamppailevien työntekijöiden kokemuksia. Työuupumuksen yksilökeskeinen, mutta samalla yksilölliset elämäntilanteet ohittava asiantuntijapuhe kytkeytyy tutkijoiden mukaan sekä julkisessa keskustelussa että implisiittisesti myös työhyvinvoinnin edistämisen asiakastyössä tuotantotaloudelliseen logiikkaan sekä huoleen kansallisesta tuottavuudesta (Riikonen ym.
2002; Kaskisaari, 2004a). Viime kädessä yksilökeskeistä tapaa puhua työuupumuksesta voidaankin pitää mekanismina, jossa työelämän ongelmia siirretään yksilön vastuulle (Rikala, 2013). Myös työuupumuksen yleistymisen voidaan nähdä heijastavan sitä, että työuupumus työelämään liittyvän pahoinvoinnin selitysmallina on tullut yhä enemmän mahdolliseksi (Kaskisaari, 2004a).
Työuupumusta koskevaa kielenkäyttöä tarkasteleva tutkimus asemoituu kriittisesti suhteessa hegemonisiin tapoihin ymmärtää työuupumus. Kriittisen työuupumustutkimuksen piirissä tätä konstruktionistista näkökulmaa täydentää yhteiskuntadiagnostinen tarkastelukehys.
Yhteiskuntadiagnostisesta kehyksestä työuupumus nousee ilmiönä mielenkiintoiseksi, sillä sen nähdään heijastavan laajemmin yhteiskunnan ja työelämän tilaa. Työelämän muutosten, kuten joustavuuden ja kilpailullisuuden eetosten nähdään altistavan työntekijöitä uupumiselle.
(Kaskisaari, 2004a.) Keskeisiksi työuupumuksen taustalla vaikuttaviksi tekijöiksi on nostettu 1990-luvun lama ja siitä seurannut työttömyyden lisääntyminen, kasvava kilpailu työmarkkinoilla sekä työelämän epävarmuuden lisääntyminen, jotka ovat yhteiskunnallisina kehityskulkuina jäsentäneet myös tähän tutkimukseen osallistuneiden naisten työuria (ks.
Kivelä, 2012). Kaskisaaren (2004a) mukaan työuupumuksen kriittiselle ymmärrykselle keskeistä olisi täydentää konstruktionistista ja yhteiskuntadiagnostista tarkastelukehystä ottamalla työuupumuksen sosiaalisesti tuotettu ruumiillinen kokemus tarkastelun keskiöön.
Työuupumuksen moniulotteinen tarkastelu voisi tuoda näkyviin sitä kudelmaa, jossa työuupumuksen kokemus syntyy yksilöllisten merkitysten, inhimillisen kärsimyksen, työelämän rakenteellisten tekijöiden sekä ajattelun ja tuntemisen tapojen yhdistelminä (Kaskisaari, 2004a, 2004b). Työuupumuksen moniulotteinen tarkastelu näyttääkin olevan välttämätöntä monien siihen liittyvien ilmiöiden ymmärtämiseksi. Esimerkiksi naisten työuupumuksen voidaan nähdä syntyvän monitekijäisesti kuormittavien elämän olosuhteiden, sukupuolinormien sekä psyykkistä pahoinvointia jäsentävien puhe- ja ymmärrystapojen yhteisvaikutuksesta (Rikala, 2013). Työuupumukselle altistavat työn piirteet, kuten psyykkinen kuormittavuus, runsas työmäärä sekä vähäiset mahdollisuudet vaikuttaa työn organisoimiseen ovat tyypillisiä naisvaltaisille aloille (Kaskisaari, 2002). Rikalan (2013) haastattelemien työssä
uupuneiden naisten kokemuksissa itse työkuormituksen lisäksi keskeiseksi nousi tasapainoilu naisille työelämässä asetettujen ristiriitaisten odotusten kanssa: työelämässä naisilta odotetaan toisaalta jämäkkyyttä, toisaalta tunnollisuutta, ja samalla jämäkkyyden puutetta pidetään usein selitysmallina naisten uupumiselle.
Narratiivisesta viitekehyksestä on mahdollista tuoda esille työuupumuksen vähemmän tutkittua puolta eli sitä, miten uupumus henkilökohtaisena kokemuksena tulee tulkituksi kielen avulla ja miten sosiaaliset ja kulttuuriset merkitykset tulevat osaksi näitä tulkintoja. Narratiivisesta viitekehyksestä tarkasteltuna työuupumus näyttäytyy tarinallisena haasteena. Naisten uupumustarinoita tarkastellut Kaskisaari (2004b) rinnastaa työuupumusnarratiivit Frankin (1995) sairausnarratiivien luokitteluun kaaostarinoiksi, parantumistarinoiksi ja sankarillisen matkan tarinoiksi. Frankin sairaskertomuksista identifioimia kaaosnarratiiveja vastaavissa pysäytetyissä tarinoissa naiset kertoivat uupumuksesta uupumuksen tilasta ja siinä harhaillen.
Sitä vastoin sankarillisen matkan tarinaa myötäilevässä työuupumuskertomuksessa uupumukseen liitettiin positiivisia merkityksiä. Työuupumus ja siitä seurannut työstä luopuminen mahdollistivat esimerkiksi uuden ammatin hankkimisen, itseen tutustumisen, avioeron toteuttamisen, henkisyyden kehittämisen, ajan saamisen harrastuksille tai oikeudenmukaisuuden kehittymisen. Kaskisaaren mukaan uupumus voikin mahdollistaa siirtymän johonkin uuteen ja inspiroida, lähes pakottaa pohtimaan kysymystä elämän mielekkyydestä.
Hämäläisen (2004) lisensiaatintutkimuksessa it-alalla työskentelevät työssä uupuneet henkilöt jäsensivät työuupumustaan kahden tarinatyypin kautta. Työn imusta uuteen työorientaatioon - tarinatyypissä työuupumus jäsentyi oppimiskokemuksena, uudenlaisen asennoitumisen hankkimisena suhteessa työhön, ja sitä leimasi tunne hallinnasta suhteessa työssä jaksamiseen.
Työn mielekkyyden menettämisestä ulkoiseen muutokseen -tarinatyypissä työuupumuksen alku liitettiin kuormittaviin elämäntapahtumiin ja kerronnan hetken nykytilannetta kuvasivat kontrollin menettäminen, epätietoisuus ja avuttomuus. Kaskisaaren (2004b) mukaan työuupumus kaaosmaisena kokemuksena ja kärsimyksenä ei tunnu suovan kaikille pääsyä parantumistarinoiden piiriin, sillä uupumus voi jäädä määrittämään elämää pitkäksi aikaa.
Toisaalta työuupumustarinoissa korostuvien oppimisen ja uudistumisen merkitysten myötä niissä voi olla aineksia laajemmin ”elämän arvoituksen ratkeamisen tarinoiksi” (Kaskisaari, 2004b, 142).
Edellä kuvattu yhteiskuntakriittinen laadullinen työuupumustutkimus tuo esille sitä, kuinka tavat puhua työuupumuksesta ja työelämän rakenteelliset tekijät rakentavat työuupumuksen kokemusta. Kuten aiemmin olen esittänyt, sosiokulttuurisen elämänkulun psykologian näkökulmasta tarkasteltuna työuupumuksen voi nähdä muodostavan elämänkulullisen katkoksen. Työuupumus kokemuksena paikantuu moniulotteisesti ruumiiseen, tunteisiin ja ajattelun tapoihin ja tekee siten totutut toimimisen tavat ongelmallisiksi. Muutokseen sopeutuminen virittää kerronnallisia prosesseja, joilla kokemusta pyritään tekemään ymmärrettäväksi. Työuupumus katkoksena voi asettaa ihmiselle vaatimuksia pitää yllä elämänkulullista jatkuvuutta, oppia uusia merkityksenannon tapoja hyödyntäen saatavilla olevia tulkinnallisia resursseja sekä omaksua uusia minäpositioita. Lähestyn tässä tutkimuksessa äitiyttä mahdollisena, työuupumuksen myötä uudelleenarvioinnin kohteeksi asettuvana positiona. Tarkastelen seuraavaksi äitiyteen liittyvää tutkimusta erityisesti konstruktionistisen perhetutkimuksen viitekehyksestä.
2.3 Äitiystutkimus sekä työn ja perheen kanssa tasapainoilu
Tätä tutkimusta ohjaa konstruktionistisen perhetutkimuksen ymmärrys perheestä materiaalisen sekä sosiaalisen toiminnan kautta muotoutuvana ja kulttuurisesti jaetuissa merkityksissä jatkuvasti rakentuvana sosiaalisena yksikkönä. Konstruktionistisessa perhetutkimuksessa tarkastellaan sitä, kuinka perhettä koskevat merkitykset syntyvät ja muovautuvat arjen kielellisissä ja sosiaalisissa käytännöissä. Perehdyn seuraavaksi siihen, millä tavoin sosiaalisissa suhteissa rakentuva äitiys saa erilaisia merkityksiä elämänkulun eri vaiheissa.
Jäsennän äitiyttä koskevaa tutkimusta keskittyen erityisesti tutkimukseni kannalta olennaiseen äitiyden vaiheeseen, jossa keski-ikäisten äitien varttuneet lapset ovat muuttamassa tai muuttaneet pois kotoa. Lisäksi tarkastelen työn ja perheen yhdistämistä koskevaa tutkimusta siitä näkökulmasta, että suhteessa työhön ja työuupumukseen äitiys hahmottuu keskeisesti työn ja perheen yhdistämistä koskevissa puheessa ja käytännöissä. (Gubrium & Holstein, 1990;
Duarte & Gonçalves, 2007.)
2.3.1 Äitiys osana elämänkulkua
Äitiyttä on tutkittu paljon eri tieteenaloilla ja monista eri näkökulmista. Vaikka psykologisessa äitiystutkimuksessa äitiyttä on pitkään tarkasteltu pääasiassa lapsen ihanteellisen kehityksen
toteutumisen näkökulmasta, erityisesti sukupuolentutkimuksen piirissä äitiyden sosiaaliset, kulttuuriset ja ideologiset ulottuvuudet on tunnistettu keskeisiksi äitiyttä ja sen kokemusta muokkaaviksi tekijöiksi. Kulttuuri muovaa kokemusta äitiydestä, kun naiset tulkitsevat omaa äitiyttään suhteessa myyttiseen ihanneäitiyteen, johon liitetään ehdottoman rakkauden, huolenpidon, lapsen tarpeiden tunnistamisen ja omien tarpeiden sivuuttamisen merkityksiä (Hänninen & Turunen, 2014). Länsimaisissa yhteiskunnissa “intensiivisen äitiyden” myytti, vaatimus äidin jatkuvasta fyysisestä ja emotionaalisesta läsnäolosta, määrittää moraalisesti hyvää äitiyttä aiheuttaen naisissa syyllisyyttä (Duarte & Gonçalves, 2007). Moraalisesti hyväksyttävän äidin ihanteeseen kytkeytyvät, julkisessa keskustelussa tilaa saaneet familistiset arvot korostavat perheen ensisijaisuutta erityisesti naisten elämässä (Jallinoja, 2006).
Erityisesti äidiksi tulemisen vaihetta ja pikkulapsiaikaa on psykologiassa tutkittu paljon.
Samoin suurin osa työn ja perheen yhdistämistä koskevaa tutkimusta keskittyy pienten lasten vanhemmuuteen ja äitiyteen, jossa työn ja perheen välillä tasapainottelu on jatkuvaa ja konkreettisen arjen tasolla tapahtuvaa. (Nätkin, 2011.) Äitiyttä ylipäätään on tutkittu vain vähän lasten pikkulapsivaiheen jälkeen äidin itsensä näkökulmasta, vaikka nyky-yhteiskunnassa keski-ikäisten vanhempien ja murrosikää tai siirtymävaihetta kohti aikuisuutta elävien nuorten välinen suhde on pisin jakso vanhemmuutta (Kloep & Hendry, 2010, ref. Nätkin, 2011, 428).
Vanhempien ja lasten suhde jatkuu yleensä koko eliniän ja onkin usein elämän pysyvin ihmissuhde. Keski-ikäistä äitiyttä koskevan tutkimuksen puutteen voi nähdä heijastelevan laajemmin psykologisten teorioiden kyvyttömyyttä ottaa huomioon vanhenevien naisten kokemuksia (Bernard, Chambers & Granville, 2000). Suomessa poikkeuksen tutkimuksen puutteeseen tekevät Nätkinin tutkimukset äitiydestä lasten aikuistuessa. Nätkin (2014) huomauttaa, että yhteiskunnassa, jossa lasten siirtymisestä aikuisuuteen on tullut entistä hankalampaa, aikuistuvien lasten äidit tekevät paljon näkymätöntä työtä lastensa tukemiseksi.
Nykyvanhemmuutta leimaa ristiriita lasten varhaisen itsenäistämisen sekä taloudellisen ja sosiaalisen epävarmuuden myötä yhä myöhemmäksi siirtyvän lasten aikuistumisen välillä.
Äitien ei odoteta luopuvan lastensa hoivaamisesta ennen kuin lapsi pärjää omillaan, mutta toisaalta yksilöllisyyttä korostavassa yhteiskunnassa äitien vaikutusvalta lastensa elämään on vähäinen. (Nätkin, 2014, 2013.)
Julkisessa keskustelussa vanhempien ja aikuistuvien nuorten keskinäisistä suhteista puhumista leimaa huoli nuorten syrjäytymisestä ja hukassa olevasta vanhemmuudesta sekä siitä, että aikuistuvien nuorten vanhemmat antavat lapsilleen aikuisen roolin liian varhain tai toteuttavat
liiaksi “kaverivanhemmuutta” (Aapola, 1999; Hoikkala; 1993; Helne, 2002; Nätkin, 2011).
Vanhempien itsensä näkökulmaan keskittyvän tutkimuksen mukaan lasten muuttaminen pois kotoa muodostaa tärkeän siirtymävaiheen erityisesti naisten elämässä, ja tälle elämänvaiheelle ovat ominaisia uusien mahdollisuuksien etsiminen ja identiteetin uudelleenmäärittely. Tähän elämänvaiheeseen voi liittyä myös muita siirtymävaiheita, kuten avioero, uuden suhteen luominen, vastuun ottaminen ikääntyvistä vanhemmista, leskeksi jääminen ja lastenlasten syntyminen. Vanhempien tehtävä lasten aikuistuessa on kasvattaa heistä kunnon kansalaisia, jotka kiinnittyvät yhteiskuntaan ja hallitsevat itse elämänsä. Siirtymävaihe edellyttää vanhemmilta tasapainoilua aktiivisuuden ja irti päästämisen välillä. Aikuistuvien lasten ja vanhempien suhde muuttuu dialogisemmaksi ja neuvottelevammaksi, mutta pysyy epäsymmetrisenä. (Carr & Sheridan, 2001.) Nätkinin (2013) tutkimuksessa aikuistuvien lasten äitiys hahmottui toisaalta tekemisenä, toisaalta omistautumisena. Olemuksellisesti äitiys kiteytyi sanoihin “turva” ja “tuki”. Tekemisenä äitiys liittyi rajojen vetämiseen, traditioiden siirtämiseen, lastenlasten hoivaamiseen sekä yhteydenpitoon. Aikuistuvien lasten äitiyteen liittyi myös oman äitiyden onnistumisen reflektointi sekä huoli lasten pärjäämisestä.
Ongelmallisen aikuistumisen yhteydessä äidit näyttäytyivät lasten edun puolestapuhujina, lähes taistelijoina, jotka pyrkivät omistautuneesti ratkomaan lastensa ongelmia. Lasten ongelmaton itsenäistyminen puolestaan tulkittiin myös äitiyden onnistumisena. (Nätkin, 2013.)
Sosiokulttuurisen elämänkulun tutkimuksen viitekehyksestä tarkasteltuna äitiys näyttäytyy neuvotteluna erilaisten äitiyden sekä ammatillisuuden merkityksiä kantavien positioiden sekä niihin sitoutuvien kulttuuristen ja moraalisten ideaalien kanssa (Duarte & Gonçalves, 2007;
Savikurki, Komulainen & Korhonen, 2016). Äitiyttä jäsentävät kulttuuriset mallitarinat, kuten hyvän äidin tarina toimivat tulkinnallisina resursseina, joihin äidit peilaavat omaa äitiyttään.
Äitiyttä ja äidiksi tulemista dialogisesta näkökulmasta tutkineiden Duarten ja Gonçalvesin (2007) mukaan neuvottelu ja tasapainoilu erilaisten positioiden välillä on haastavaa, sillä esimerkiksi naisten työntekijyyteen ja toisaalta äitiyteen liittyvät minäpositiot rakentuvat toistensa kanssa ristiriidassa olevien tulkinnallisten resurssien varaan. Elämänkulullisena vaiheena äidiksi tuleminen vaatii erilaisten äitiyteen liittyvien ymmärrystapojen kanssa neuvottelua, niiden hyödyntämistä ja vastustamista sekä itsen identifioimista osaksi tiettyjä naiseuteen, äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyviä ryhmiä. Minä äitinä asetetaan esimerkiksi yleistetyn toisen kautta määriteltyyn hyvän äidin positioon, emansipoituneen työssä käyvän äidin positioon tai osaksi perhettä lapsen ja miehen kanssa. Äidiksi tuleminen näyttäytyy vaativana itsemäärittelyn ja identiteetin muokkaamisen vaiheena, jossa muutoksen tilassa
olevan minän moninaisuus korostuu yrityksissä luoda harmoniaa minäpositioiden välille.
(Duarte & Gonçalves, 2007.) Erilaisissa perhetilanteissa olevien naisten tulkintoja itsestään äiteinä tutkineet Savikurki, Komulainen ja Korhonen (2016) kohdensivat huomionsa hyvän äidin mallitarinaan ja siinä rakentuvaan hyvän äidin positioon. Hyvä äiti määrittyi ydinperheen äidiksi, psyykkisesti ja fyysisesti läsnä olevaksi sekä tavoitteelliseksi ja vastuulliseksi kasvattajaksi, ja sitä rakennettiin suhteessa moraalisesti virheelliseen äitiyteen. Ideaalista poikkeaminen, kuten yksinhuoltajuus, vaati tutkimukseen osallistuneita äitejä selittämään toimintaansa ja saamaan se siten näyttämään moraalisesti oikeutetulta ja ymmärrettävältä.
Uhrautuvan äidin position ottaminen oli keskeinen selonteon muoto, jolla yksinhuoltajaäidit vakuuttivat moraalista kunnollisuuttaan siitä huolimatta, ettei ydinperheideaalin varaan rakentuneeseen hyvän äidin positioon ollut pääsyä.
Äitiyteen liittyviä dialogisia neuvotteluja koskevissa tutkimuksissa hahmottuu kuva äitiydestä sensitiivisenä ja keskenään ristiriitaisia vaatimuksia sisältävänä alueena, joka asettaa äideille vaatimuksen peilata jatkuvasti omaa toimintaa suhteessa äitiyden kulttuurisiin ja moraalisiin ihanteisiin. Äitiyden mahdolliset erilaiset vaiheet, kuten äidiksi tuleminen, yksinhuoltajuus sekä äidin siirtyminen palkkatyöhön asettavat naisille dialogisia haasteita ja vaatimuksia oikeuttaa omaa toimintaa. (Duarte & Gonçalves, 2007; Savikurki ym. 2016.) Kuten Duarten ja Gonçalvesin (2007) tutkimus äitiyden dialogisesta rakentumisesta osoittaa, työn ja perheen yhdistämisen kysymykset ovat olennaisia neuvoteltaessa omasta paikasta erilaisten äitiyteen liittyvien merkitysten kentässä. Tarkastelen seuraavaksi lähemmin näitä palkkatyön ja hoivavastuun yhdistämisen kysymyksiä.
2.3.2 Ansiotyön ja perheen kanssa tasapainoilu
Työuupumuksen ja äitiyden keskinäisen suhteen hahmottamisessa työn ja perheen yhdistämisen kysymykset nousevat monin tavoin keskeisiksi. Työn ja perheen välisen konfliktin yhteydestä työuupumukseen on runsaasti tutkimusnäyttöä, ja merkittävin yhteys on löydetty konfliktin ja uupumusasteisen väsymyksen välillä (Patricia, Pedja & Holly, 2009;
katsaus: Örtqvist, Joakim & Burke, 2006; Jensen, 2016). Ansiotyö elämänalueena suhteutuu arjessa muihin ihmisen elämään kuuluviin sidoksiin, kuten erilaisiin hoivavastuisiin ja kotitöihin (Pulkkinen, 2010). Vaikka työn ja perheen yhdistämisen kysymyksiä on tutkittu pääasiassa pienten lasten äitien näkökulmasta käsin, tilastojen valossa näyttää selvältä, että työn
ja perheen välillä tasapainoilu jatkuu naisten elämässä työuran aloittamisen ja lasten saamisen jälkeen pitkälle keski-ikään (Rantanen & Räikkönen, 2010; Työ- ja elinkeinoministeriö, 2017).
Osittain tämä voi selittyä sillä, että erityisesti naiset kantavat kotona vastuuta paitsi aikuistuvista lapsistaan myös omista ikääntyvistä vanhemmistaan (Proux & Helms, 2008). Äitiyden ja vaimouden emotionaaliset ja ajalliset sitoumukset ovat edelleen isyyden ja aviomieheyden vaatimuksia tiukemmat, ja samalla palkkatöissä kiire, epävarmuus ja paine ovat tyypillisiä juuri naisvaltaisille aloille (Kauppinen, Kumpulainen, Houtman & Copsey, 2003; Vuori, 2003;
Jokinen, 2004).
Kansainvälisesti naisten lisääntynyt osallistuminen työelämään on tuonut perhe- ja työroolien väliset konfliktit tutkimuksellisen kiinnostuksen kohteeksi (esim. Gallie & Russell, 2009).
Suomessa naiset ovat aina tehneet töitä miesten rinnalla taloudellisten realiteettien vuoksi, vaikka kotiäitiys onkin ollut ideologisella tasolla ihannoitua (Laine & Markkola, 1989).
Perinteisesti suomalaisessa agraariyhteiskunnassa naisten ja miesten välinen työnjako toteutui kotitalouden sisällä. Työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen muuttui Suomessa ongelmalliseksi teollistumisen myötä työn siirtyessä asteittain kodin ulkopuolelle. Ansiotyön yleistyessä sitä pidettiin ensin miesten alueena. Vaikka naiset ovat Suomessa osallistuneet aina kodin ulkopuoliseen palkkatyöhön miesten rinnalla, naisten ansiotyötä ei aluksi virallisesti hyväksytty. Kodin ulkopuolisen ansiotyön yleistymisen myötä lastenhoidon järjestäminen nousi vähitellen poliittiseksi kysymykseksi. Yhteiskuntapoliittisena kysymyksenä työn ja perhe-elämän yhdistäminen on yleensä liitetty hyvinvointivaltion palveluiden järjestämiseen, kuten lasten päivähoitoon ja äitiyslomiin. Kysymys perheen ja työn yhteensovittamisesta ja lastenhoidon järjestämisestä on siis nähty pääasiassa naisten asiana, ja naisten päävastuu lasten hoitamisesta on säilynyt naisten siirryttyä työmarkkinoiden täysvaltaisiksi jäseniksi. (Salmi, 1996.)
Työn ja perheen yhdistämisen kysymykset eivät palaudu pelkästään palkkatyön ja vapaa-ajan välisen tasapainoilun kysymyksiksi. Kotitöitä ja kodin piirissä tehtävää hoivaa voidaan tarkastella epävirallisena työnä, jota naiset tekevät palkkatyön ohella (Miettinen, 2008).
Hoivalla ja kotitöillä on vahva ideologinen ja symbolinen rooli sukupuolten tuottajana, ja kotitöiden tekeminen, kuten ruuanlaitto kuuluu keskeisesti perheenäidin ideaaliin (Hochschild, 2003; Hänninen & Turunen, 2014). Jokinen (2004) selittää kotitöiden epätasaista jakautumista sukupuolitapaisuudella. Termi kuvaa sitä, mitä naisten ja miesten on ollut tapana tehdä, eli se luonnehtii naisten ja miesten toiminnan jatkuvuutta sosiaalisten normien puitteissa. Hoiva ja
kotityöt ovat luonnollistuneet naissukupuolen vastuualueeksi, vaikka aktiivisen reflektion tasolla perheessä sitouduttaisiinkin tasa-arvoon. Työnjaon sukupuolistuneisuuden luonnollistuneisuudesta huolimatta vastuu kotitöistä on perheissä myös monenlaisen neuvottelun kohteena. Perheissä, joissa kotityövastuu on jaettu epätasaisesti, naiset usein toivovat miehen tekevän enemmän kotitöitä. Naiset eivät välttämättä liitä vastuun epätasaista jakautumista miesten etuoikeuksiin, vaan he saattavat selittää sitä omalla vallallaan: arjen sujuvuuden vuoksi naiset mieluummin tekevät työt itse paremmin, kuin neuvottelevat asiasta muiden perheen jäsenten kanssa ja ottavat itselleen nalkuttajan roolin. (Jokinen, 2004.) Deutchin (1999) kotitöiden jakamista tarkastelevassa tutkimuksessa naiset eivät hahmottaneet vastuun epätasaisen jakautumisen olevan yhteydessä sukupuoleen, vaan sitä selitettiin yksilöllisillä tekijöillä. Vastaavasti Bäck-Wiklundin ja Bergstenin (1997, ref. Berg, 2008, 33) esittävät, että äidit kokevat työelämään ja vanhemmuuteen liittyvät ristiriidat omina henkilökohtaisina ongelminaan sen sijaan, että niiden nähtäisiin ilmentävän rakenteellista epätasa-arvoa.
Työ ja perhe voivat asettua perheellisen ihmisen elämässä konfliktiin monella eri tasolla niiden vaatiman ajan, kuormituksen tai ristiriitaisten käyttäytymisodotusten suhteen (Greenhaus &
Beutell, 1985). Koettu työn ja perheen välinen konflikti riippuu työn ja perheen asettamista vaatimuksista sekä niiden tarjoamista resursseista (Voydanoff, 2005). Rönkä ja Kinnunen (2009) ovat tutkineet perheellisten aikuisten työn ja perheen välistä tasapainoilua päiväkirjamenetelmällä ja tarkastelleet, mitä työn ja perheen välinen konflikti ihmisten arjessa käytännössä tarkoittaa. Tutkijat hahmottivat neljä erilaista päivän kulkua, jotka poikkeavat toisistaan sen suhteen, miten työ vaikuttaa perheeseen. Kahden työpäivän taakkaa kantavat vanhemmat kokivat rasittuvansa sekä työssä että kotona. Vanhempi tuo töistä kotiin kielteisiä tunteita, mikä vaikuttaa haitallisesti tunneilmapiiriin perheessä. Keskeinen erityisesti äitejä vaivannut kielteinen tunne oli syyllisyys siitä, että työ vie aikaa perheeltä ja kotitöiltä.
Syyllisyyttä aiheutti lisäksi ajatus siitä, että perheen kanssa vietetty aika ei ollut tarpeeksi laadukasta. Leppoisan ja miellyttävän ilmapiirin sijaan perheen arki koostui rutiinista, kiireestä ja riidoista, ja suorituspaineiden siivittämänä todellisuuden ja toiveiden välinen ristiriita aiheutti syyllisyyttä. Familistisessa ideologiassa vanhempien odotetaan laittavan perheen etusijalle, mitä työelämän muuttuessa entistä vaativammaksi on hyvin vaikeaa käytännössä toteuttaa.
Kahden työpäivän mallin lisäksi Rönkä ja Kinnunen (2009) hahmottivat aineistosta mallin, jossa kuormittavasta työpäivästä oli mahdollista palautua vapaa-ajalla eikä kuormitus vaikuttanut perheeseen. Kolmannessa mallissa työpäivää ei koettu rasittavaksi, mutta vapaa-
aika tuntui sen sijaan rasittavalta. Töissä oli mahdollista levätä ja kerätä voimia illan kotitöitä varten. Erityisesti naisille työpaikka saattaa tarjota kotia enemmän mahdollisuuksia saada tukea työtovereilta ja toteuttaa itseään, kun taas kotona naisen ajan täyttävät äidin rooliin kuuluvat kotityöt ja hoivavastuut (Hochschild, 2003). Neljännessä aineistosta tunnistetussa mallissa vanhemmat kokivat työn ja perheen olevan tasapainossa, jolloin työ vaikutti perhe-elämään myönteisesti (Rönkä & Kinnunen, 2009).
Edellä tarkastellun aikaisemman tutkimuksen perusteella voi päätellä, että äitiydestä tulee työuupumuksen myötä jossain määrin ongelmallinen positio. Neuvottelu suhteessa äitiyden kulttuurisiin ideaaleihin tapahtuu arjessa työn ja perheen yhdistämisen käytännöissä, jotka työuupumuksen myötä voivat asettua uudelleenarvioinnin kohteeksi. Äidiksi tulemisen, yksinhuoltajuuden, lasten kotihoidon jälkeisen palkkatyön aloittamisen sekä lasten aikuistumisen tavoin myös oman jaksamisen kanssa kamppailu voidaan nähdä elämänkulullisena muutosvaiheena, joka haastaa reflektoimaan omaa toimintaansa äitinä sekä suhdetta äitiyteen liittyviin kulttuurisiin ideaaleihin. Omaan äitiyteen liittyvien toimintatapojen, tunteiden, ajatusten ja tulkintojen työstäminen kerronnallisten prosessien avulla voi toimia keinona sopeutua uudenlaiseen tilanteeseen, tehdä nykyhetkeä itselle ymmärrettäväksi ja suuntautua tulevaan nykyhetkestä käsin.
3 TUTKIMUSONGELMAT
Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella työuupumuksen ja äitiyden keskinäistä dynamiikkaa selvittämällä, kuinka työuupumus-kuntoutuskurssille osallistuvat keski-ikäiset naiset tulkitsevat omaa äitiyttään. Tukeutuen yhteiskuntakriittisen laadullisen työuupumustutkimuksen piirissä rakentuvaan ymmärrykseen työuupumuksesta tarkastelen työuupumusta kulttuuristen resurssien avulla tulkittuna ja kerrottuna ruumiillisena kokemuksena, jossa yhdistyvät ihmisen ainutlaatuinen elämänkulku, vallitsevat tavat ajatella ja tuntea sekä työelämän rakenteellisen tekijät. Sosiokulttuuriseen elämänkulun tutkimukseen nojaten käsitän työuupumuksen katkoksena, joka herättää ihmisen jäsentämään tapahtunutta osaksi elämänkulkuaan kerronnallisten prosessien avulla ja asettaa työuupuneelle vaatimuksen omaksua uusia minäpositioita ja sen myötä uudenlaista ymmärrystä itsestä ja maailmasta. Tässä tutkimuksessa kohdennan huomioni tämän ymmärryksen muotoutumiseen äitiyden osalta.
Ymmärrän äitiyden konstruktionistisen perhetutkimuksen perinteen mukaisesti sosiaalisissa ja
materiaalisissa käytännöissä rakentuvana, kulttuuristen merkitysten kautta tulkittuna ja koettuna ilmiönä. Tarkastelen äitiyttä paitsi eksplisiittisen äitiyspuheen myös laajemmin perheenäidin ideaaliin liittyvän puheen kautta. Näen siis äitiyden rakentuvan kerronnassa paitsi suhteissa muihin ihmisiin myös suhteessa kotitöihin ja muuhun naistapaiseen toimintaan.
Pyrin analyysissa vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:
1 Millaisista minäpositioista käsin työuupumus-kuntoutuskurssille osallistuvat keski-ikäiset naiset puhuvat omasta äitiydestään? Miten nämä minäpositiot asemoituvat suhteessa toisiinsa ja kerronnan ajalliseen jatkumoon heidän jäsentäessään kokemuksiaan suhteessa menneeseen elämänkulkuun, nykyiseen elämäntilanteeseen ja kuviteltuun tulevaisuuteen?
2 Virittääkö työuupumus katkoksena jäsentämään äitiyttä uudelleen?
3 Miten perheeseen ja äitiyteen liittyvät merkitykset tulevat osaksi työuupumuksen kokemusta?
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS
4.1 Aineisto
Tutkimuksen aineistona toimivat Kansaneläkelaitoksen rahoittamalle työuupumus- kuntoutuskurssille1 osallistuvien aikuisten haastattelut, jotka on tehty syksyllä 2016 osana laajempaa seurantatutkimusta, jossa tutkitaan työuupumusta aikuisen elämänkulun katkoksena ja tämän katkoksen virittämiä kehityksellisiä siirtymiä. Minun lisäkseni haastatteluita olivat tekemässä Katri Komulainen sekä hankkeen päätutkija Maija Korhonen. Haastattelut ovat kestoltaan kukin noin kolme tuntia. Laajemman tutkimushankkeen puitteissa kuntoutujia on haastateltu alkuhaastattelujen lisäksi uudelleen kahden seuraavan kuntoutusjakson yhteydessä, ja heitä tullaan vielä haastattelemaan kerran noin puoli vuotta kuntoutusprosessin päättymisen jälkeen talvella 2018. Valitsin tutkimuksen aineistoksi kuntoutuskurssille osallistuneiden äitien
1Tällaisenaan Kansaneläkelaitoksen rahoittamat työuupumuskuntoutuskurssit loppuivat vuonna 2017.
Kansaneläkelaitoksen rahoittama kurssimuotoinen kuntoutus jatkuu kuitenkin uusina
mielenterveyskuntoutuskursseina, jotka keskittyvät työssä jaksamiseen ja elämänhallintaan (Kansaneläkelaitos, 2017).
haastattelut, joita oli viidestätoista haastattelusta kaksitoista. Litteroin haastattelut sanatarkasti.
Anonymisoin litteroinneista ne kohdat, joista olisi voinut päätellä tutkimukseen osallistuneiden henkilöllisyyden ja häivytin osallistujien anonymiteettiin vaikuttavat tiedot aineistokatkelmista.
Tutkimushaastattelut ovat luonteeltaan kerronnallisia teemahaastatteluita. Haastattelut alkavat kartoittamalla haastateltavan nykyistä elämäntilannetta ja elämänkenttää sekä nykyistä tilannetta jaksamisen ja uupumuksen suhteen. Haastatteluissa puhutaan laajasti kuntoutukseen osallistuneiden ihmisten työhistoriasta, uupumuksen kehittymisestä sekä poluista työuupumuskuntoutukseen. Niissä huomioidaan työuupumus osana laajempaa elämänkenttää, jonka keskeisimmät osat kukin haastateltava hahmottelee itse. Lopuksi haastatteluissa puhutaan tulevaisuuden suunnitelmista ja kuntoutusprosessiin kohdistuvista odotuksista ja toiveista.
Jokainen haastattelu rakentuu yksilöllisesti haastateltavan itsensä esille tuomien asioiden viitoittamana kuitenkin niin, että keskeiset sisällöt on käyty läpi kaikkien haastateltavien kanssa (ks. liite).
Kansaneläkelaitoksen työuupumuskuntoutuksen kohderyhmä ovat henkilöt, joiden työssä jaksamista uhkaavat psyykkiset uupumusoireet. Kurssille pääsemisen edellytyksenä on se, että henkilöllä on uupumuksen lisäksi muuta mielenterveysoireilua, kuten ahdistusta, masennusta tai unettomuutta. (Kansaneläkelaitos, 2013.) Tähän tutkimukseen valitsemieni haastatteluiden haastateltavat ovat keski-ikäisiä naisia. He ovat eri kohdissa omaa työuupumuspolkuaan: osa tarkastelee työuupumusta jo siitä osin selvinneenä ja toisilla tilanne on haastatteluhetkellä uupumuksen suhteen akuutti. Haastatelluissa on uupumukseen liittyen sairaslomalla olevia naisia sekä sellaisia, jotka ovat palanneet sairaslomalta takaisin työhön, mutta myös niitä, jotka eivät ole uupumukseen liittyen olleet sairaslomalla ollenkaan. Kaikilla yhtä lukuun ottamatta on teini-ikäisiä tai sitä vanhempia lapsia, ja yhdellä haastateltavalla lapsi on kouluiässä.
Seitsemällä haastateltavalla kaikki lapset ovat täysi-ikäisiä, eivätkä he monessa tapauksessa asu enää kotona. Tutkimukseen osallistuneiden naisten perhetilanteet ovat moninaisia myös parisuhteen osalta: osa naisista on eronnut, osa parisuhteessa lasten isän kanssa, osa uudessa parisuhteessa. Tutkimukseen osallistuneiden naisten elämäntilanteita yhdistää kuitenkin työuupumuksen lisäksi se, että heistä lähes kaikki ovat eläneet tai ovat parhaillaan elämässä vaihetta, jossa äitiyden vastuita ja äitinä olemista rakennetaan uudelleen lasten itsenäistyessä.
