Työuupuneiden naisten tulkintoja omasta äitiydestään ei aiemmin olla tutkittu laadullisesti siitä huolimatta, että työn ja perheen yhdistämisen kysymyksien on tunnistettu kytkeytyvän keskeisesti työuupumukseen ja siitä kuntoutumiseen. Elämänkulullisena vaiheena aikuistuvien lasten äitiys ja äitiyden kokemukset keski-iässä ovat vähän tutkittuja aiheita, joihin tämä tutkimus tuo uutta tietoa. Aikaisempi tutkimus on keskittynyt tarkastelemaan esimerkiksi työn ja perheen välistä tasapainottelua (esim. Rönkä & Kinnunen, 2009) sekä äitiyteen liittyvien ideaalien suhteen neuvottelua (esim. Duarte & Gonçalves, 2007) lapsiperheiden arjessa.
Näkökulman laajentaminen äitiyden alkuvaiheiden yli lasten itsenäistymisen vaiheeseen tarjoaa ymmärrystä siitä, millaisena äitiys näyttäytyy ja kuinka sitä eletään ja tulkitaan elämänkulun myöhempiin vaiheisiin sijoittuvassa katkoskohdassa. Äidiksi tulemisen, yksinhuoltajuuden sekä kotiäitiydestä palkkatyöhön siirtymisen tavoin oman jaksamisen kanssa kamppailu voi asettaa naiselle vaatimuksia arvioida omaa äitiyttään ja omaa suoriutumistaan äitinä.
Elämänkulullisen sekä äitiyttä ja työuupumusta koskevan sosiokulttuurisen ymmärryksen yhteen kietominen tutkimuksessa tarjoaa uusia tapoja hahmottaa sitä, miten työuupumus merkityksellistyy ihmisten elämänkulussa ja elämän kokonaisuudessa. Dialoginen tarkastelukulma tuo perinteistä tyypittelevää narratiivista tutkimusta enemmän esille merkityksenannon moniulotteista dynamiikkaa ja jännitteisyyttä, joiden tunnistaminen merkityksenannon keskeiseksi piirteeksi nousee erityisen keskeiseksi tarkasteltaessa vasta muotoutumassa olevia elämänkulullisia tapahtumia (ks. esim. de Fina & Georgakopolou, 2008). Positioiden dialoginen luenta tuo esille työuupumuksesta kertomiseen liittyvää äänten moninaisuutta sekä näiden äänten sitoutumista sosiaaliseen ja kulttuuriseen ympäristöön sekä ihmisen yksilölliseen elämänkulkuun. Omaksumalla sosiokulttuurisen dialogisen näkökulman, tämä tutkimus täydentää siten aikaisemman laadullisen työuupumustutkimuksen ymmärrystä työuupumuksen kerronnallisesta jäsentymisestä tarjoten myös äitiyttä koskevaan tutkimukseen uudenlaisen lähestymistavan.
Ottamalla naisten tulkinnat omasta äitiydestään tarkastelun keskiöön sosiokulttuurisen psykologian viitekehyksestä käsin tämä tutkimus edustaa vaihtoehtoista näkökulmaa suhteessa yksilökeskeiseen stressiteorioita ja oireita painottavaan työuupumustutkimuksen valtavirtaan.
Kohdentamalla huomion kodin piirissä keskeisiin ihmissuhteisiin ja sosiaalisiin sitoumuksiin, tutkimus laajentaa yhteiskuntakriittisen laadullisen työuupumustutkimuksen luomaa ymmärrystä siitä, millä tavoin ihmiset tulkitsevat omaa uupumisen kokemustaan hyödyntäen tarjolla olevia kulttuurisia tulkinnallisia resursseja. Työuupumusta koskevan ymmärryksen laajeneminen, työelämän monimuototoistuminen sekä työn ja muun elämän rajojen huokoistuminen luovat haasteita työuupumuksen määrittelylle kontekstispesifisti palkkatyöhön liittyväksi ilmiöksi (esim. Bianchi ym. 2014). Kotitöiden, epämuodollisen hoivan sekä kodin piirissä tehtävän järjestelyn ja säätämisen (jotka kaikki ovat edelleen pääasiassa naisten vastuualuetta) ymmärtäminen työksi sukupuolentutkimuksen teorioissa antaa jo itsessään aihetta problematisoida työuupumuksen kytkemistä palkkatyöhön (ks. Ungerson, 2005).
Työuupumus elettynä ja tulkittuna ilmiönä näyttääkin pakenevan niitä teoreettisia mallinnuksia, joiden avulla sitä on työuupumustutkimuksessa pitkään lähestytty. Työ, työuupumus ja äitiys kietoutuvat toisiinsa moninaisilla tavoilla sekä arjen käytännöissä että ihmisen tulkinnoissa itsestään. Tämä tutkimus tarjoaa yhden näkökulman siihen, millä tavoin työuupumusta voidaan tutkia lähestymällä sitä osana elämänkentän sekä elämänkulun kokonaisuutta. Työuupuneiden naisten kokemusten vakavasti ottaminen merkitsee sitä, että tutkimuksessa on suostuttava näkemään ne moninaiset sosiaalisten suhteiden ja vastuiden sidokset, joiden puitteissa naisten työuupumus tulee tulkituksi ja eletyksi.
Vaihtoehtoisen näkökulman tarjoamisen lisäksi työuupumuksen interpersoonallisten ulottuvuuksien tarkastelussa on tavallaan kyse myös paluusta työuupumustutkimuksen juurille.
Alun perin työuupumustutkimuksen pioneeri Christina Maslach muotoili vaikutusvaltaisen työuupumusteoriansa nimenomaan ihmissuhdetyön tarkasteluun, ja hän onkin esittänyt, että työuupumus-käsitteen keskiössä on työuupumuksen syntyminen nimenomaan sosiaalisissa suhteissa. Vaikka en tässä tutkimuksessa hyödyntänytkään Maslachin kolmen ulottuvuuden työuupumusteoriaa analyyttisenä välineenä, on mielenkiintoista huomata, että Maslach on itse esittänyt sen keskeisien ulottuvuuksien, uupumusasteisen väsymyksen, kyynistymisen ja (ammatillisen) itsetunnon laskun, olevan hyvin sovellettavissa myös työn ulkopuolisiin ihmissuhteisiin. (Maslach, 1993.) Myöhemmin psykologinen työuupumustutkimus on kuitenkin kaventunut lähes yksinomaan (ansio)työperäisen uupumuksen tarkasteluun pääosin määrällisten menetelmien avulla (Bianchi ym. 2014). Työuupumuksen tutkiminen sosiaalisena
ilmiönä laadullisin menetelmin kytkee siis tämän tutkimuksen työuupumustutkimuksen vähemmälle huomiolle jääneeseen historiaan.
Käytännön sovellutusten puitteissa tutkimus tarjoaa välineitä työuupumuskuntoutuksen kehittämiseen. Työuupumuskuntoutuksen järjestäminen muuttui vuonna 2017, kun viimeiset Kansaneläkelaitoksen rahoittamat työuupumuskuntoutuskurssit loppuivat. Tällaisenaan työuupumuskuntoutusta ei siis enää järjestetä, mutta työuupumuksen hoito ja kuntoutus jatkuvat osana työterveyshuollon jokapäiväisiä käytäntöjä sekä uusia Kansaneläkelaitoksen rahoittamia mielenterveyskuntoutujien kursseja, joiden puitteissa tämän tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää. Tutkimus tarjoaa terveydenhuollon ja kuntoutuksen toimijoille välineitä tarkastella itsereflektiivisesti niitä puhetapoja, joita näissä konteksteissa tuotetaan ja toistetaan ja joiden myötä naisten työuupumuksen kokemus muotoutuu. Voimavarakeskeisyys on yksi työuupumuskuntoutuksen keskeinen periaate (Kansaneläkelaitos, 2013). Tutkimuksen perusteella äitiyteen liittyy paljon sellaista, minkä tunnistaminen voimavaraksi tukisi kuntoutumisprosessia monen työuupuneen kohdalla. Perheen tarjoama tuki, äitiyden merkitys oman arvon tunteelle sekä toisaalta perheeseen liittyvien ihmissuhteiden uudelleenjärjestyminen lapsiperhevaiheen jälkeen voivat kaikki näyttäytyä kuntoutumisen kannalta keskeisinä voimavaroina. Toisaalta äitiyteen voi työuupumisen tilanteessa liittyä paljon sellaista hankalaa ja kipeää, jonka käsitteleminen voisi tukea kuntoutumista. Vaikka äitiydestä puhuminen ei tunnu istuvan hyvin työuupumuskeskustelun valtavirtaan, työuupuneiden naisten haastatteluissa puhetta äitiydestä oli runsaasti. Riikosen ym. (2002) mukaan juuri tällaisia totutuista puhetavoista poikkeavia, työuupuneiden arjen kokemuksista nousevia ääniä tulisi tuoda yhä vahvemmin esille, jotta työuupumusta koskeva asiantuntijuus kohtaisi paremmin elävän kokemuksen ja tarjoaisi myös välineitä puhua uupumuksen moninaisista kokemuksista.
Aineiston lukutapa vaikuttaa siihen, millaisia tulkintoja aineistosta on mahdollista tehdä.
Sosiokulttuurinen tarkastelukulma ja ilmiön lähestyminen tapaustutkimuksena tuottaa työuupuneiden naisten äitiydestä tietynlaista ymmärrystä, jolla on omat etunsa ja rajoituksensa.
Tapaustutkimuksessa tarkastellaan syvällisesti henkilöä tai ilmiötä pyrkien ymmärtämään sille keskeisiä dynaamisia prosesseja. Tutkijan rooli tulkintojen tekemisessä sekä aineiston asettamisessa vuoropuheluun aikaisemman tutkimuksen ja teoreettisen viitekehyksen kanssa on lähestymistavassa keskeinen. (Zittoun, 2017.) Aineisto olisi varmasti tarjonnut mahdollisuuksia toisenlaistenkin tulkintojen tekemiseen. Runsailla aineistolainauksilla ja metodologisten
valintojen aukikirjoittamisella olen pyrkinyt siihen, että lukijan on mahdollista arvioida tekemieni tulkintojen uskottavuutta.
Sosiokulttuurisessa psykologiassa laadullisella tutkimuksella on keskeinen asema ihmisen ja sosiaalisen ympäristön keskinäisen dynamiikan hahmottelussa. Aineiston asettaminen dialogiin muun ilmiötä koskevan materiaalin sekä teoreettisen viitekehyksen kanssa muodostaa prosessin, jonka kautta tämän dynamiikan rakenteista on mahdollista muodostaa teoreettisesti yleistettävää tietoa. (Zittoun, 2017.) Tässä tutkimuksessa aineisto asettui vuoropuheluun sosiokulttuurisen elämänkulun tutkimuksen sekä dialogisen minäteorian käsitteistön kanssa, mikä mahdollisti tarkastelun nostamisen välittömästä aineistosta teoreettisesti abstraktimmalle tasolle. Tutkimus toi esille niitä tapoja, joilla äitiys ja työuupumus suhteutuvat toisiinsa tiettyjen kulttuuristen rakenteiden puitteissa. Näiden rakenteiden voi olettaa jäsentävän työuupuneiden naisten kokemuksia yleisemminkin, jolloin työtä ja äitiyttä koskevien merkitysten risteämisten hahmottelun voi olettaa tuovan työuupumuksen kokemuksesta esille jotain laajemminkin tunnistettavaa. Laadullista tutkimusta voidaan tässä pitää arvoituksen ratkaisemisena, sen kysymisenä, mistä tietyssä ilmiössä oikeastaan on kyse (Alasuutari, 2011). Tämä ihmetys on toiminut tutkimuksen kantavana voimana sen alusta alkaen, ja sosiokulttuurisen psykologian käsitteistön avulla ilmiötä koskevan teoreettisen ymmärryksen avautuminen on näyttänyt ainakin jossain määrin mahdolliselta.
Tutkimusta tehdessä pohdin sitä, kuinka paljon haluan pyrkiä pelkistämään äitiyden tulkintoja ja niiden muutosta tietyiksi ydinprosessiksi ja missä määrin tuoda esille tulkintojen yksilöllistä vaihtelua ja hienovaraisia vivahteita. Valinta kertomusten tyyppittelystä kolmeen kategoriaan ja yhden, kunkin kategorian keskeistä dynamiikkaa kiteyttävän haastattelun ottamisesta lähiluentaan syntyi pyrkimyksenä tasapainotella näiden kahden näkökulman välillä.
Analyysitapa tuo esille äitiyden tulkintojen moninaisuutta, mutta jättää osan haastateltavien tekemistä tulkinnoista analyysin katveeseen vähemmälle huomiolle. Toinen valinta, jonka kanssa tutkimusta tehdessäni tasapainottelin, oli tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen rajaaminen. Tutkimuksellisesti uutena, aineistosta nostamanani ilmiönä työuupuneiden naisten äitiys tuntui vaativan laajaa tarkastelukulmaa, jotta tutkimus tekisi ainakin jossain määrin oikeutta ilmiön moniulotteisuudelle. Ilmiön linkittyminen työuupumusta, äitiyttä sekä elämänkulullista kehitystä koskeviin keskusteluihin tekee tutkimuksesta teoreettisesti moneen suuntaan kurottavan, vaikka pyrinkin rajaamaan teoreettista tarkastelukulmaa esimerkiksi
jättämällä muutamassa haastattelussa keskeisen, perheeseen liittyvän traumaattisen tapahtuman käsittelyn tarkemman analyysin ulkopuolelle. Tässä vaiheessa analyyttisen katseen tarkentaminen ja teoreettinen fokusointi mahdollistaisi ymmärryksen selkeyttämisen tiettyjen, tässä tutkimuksessa esille nousseitten työuupuneiden naisten äitiyttä koskevien ilmiöiden osalta. Palaan näihin jatkotutkimusaiheisiin pohdintaluvun lopussa.
Yksi tutkimuksen rajoitus on tarkastelukulman rajaaminen äitiyteen liittyviin tulkintoihin, mikä muodostaa itsessään pienen palasen rikasta haastatteluaineistoa. Tutkimuksen perusteella on selvää, että äitiyteen liittyvät vastuut ja tunteet ovat keskeinen osa työuupumisen kokemusta.
On kuitenkin hyvä muistaa, ettei naisten työuupumus tule tyhjentävästi ymmärretyksi äitiyttä tarkastelemalla. Tutkimusaiheen rajauksen ulkopuolelle jää lukemattomia työuupumuksen kokemukseen liittyviä tekijöitä, kuten johtajuuteen ja esimiestyöhön, työelämän muutokseen, ruumiilliseen terveydentilaan sekä ikääntymiseen liittyviä ongelmia, jotka jäsentävät keskeisesti työuupumuksen kokemusta äitiyden ohella. Tällä tutkimuksella ei siis ole tarkoitus viestittää eikä tästä voida päätellä, että naisten työuupumus juontuisi pääasiassa palkkatyön ulkopuolisesta, läheissuhteisiin liittyvästä kuormituksesta työelämän ongelmien sijaan tai että haastatellut naiset keskittyisivät kertomuksissaan pääasiassa äitiydestä puhumiseen.
Kerronnallinen haastattelu muodostaa tutkimuksessa sen välittömän sosiaalisen kontekstin, josta käsin haastateltavat ovat kertoneet omasta elämästään. Kerronnallisen haastattelun rakenne on siis osaltaan määrittänyt sitä, millaiseksi ihmisten kertomukset ovat muotoutuneet.
Tutkimushaastatteluissa elämänkulkuja lähestyttiin työuupumuksen määrittämästä ongelmanäkökulmasta käsin, vaikka haastattelukysymykset jättivätkin haastateltaville tilaa kertoa elämästään myös omista lähtökohdistaan. Työuupumukseen keskittyminen on voinut luoda haastatteluissa tilanteen, jossa äitiyteen liittyvät vaikeat kokemukset ovat nousseet kertomisen arvoisiksi, kun taas siihen liittyvät voimavarat ja myönteiset kokemukset ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Vaikka haastateltavat puhuivat myös äitiyden tärkeydestä itselle ja siihen liittyvistä myönteisistä kokemuksista, ongelmaton äitiys ei tullut kerrotuksi samalla tavalla merkittävänä osana elämää kuin äitiyteen liittyvä kamppailu. Tuloksia tarkasteltaessa onkin otettava huomioon, että haastateltavat eivät kerro äitiydestään sinänsä, vaan puhuvat siitä niistä näkökulmista käsin, joita he pitävät työuupumuksen kannalta merkityksellisinä ja kertomisen arvoisina. Toisaalta tutkimushaastattelun konteksti itsessään voi tarjota erityisen tilan kertoa uupumuksesta juuri äitiyden näkökulmasta. Tämän tutkimuksen perusteella ei voida päätellä, kuinka paljon työuupuneet naiset puhuvat äitiyteen liittyvästä
kuormituksesta terveydenhuollon konteksteissa hakiessaan apua uupumukseen. Voi olla, että ollakseen uskottavasti työuupunut, ihmisen tulee puhua uupumuksestaan pääosin työhön liittyvän kuormituksen näkökulmasta, mihin myös työuupumuksen tunnistamiseen käytetyt lomakemenetelmät ohjaavat. Haastattelu onkin saattanut muotoutua tilaksi, jossa tutkimukseen osallistuneiden naisten on ollut mahdollista ottaa puheeksi muuten hiljennettyjä kokemuksiaan äitiydestä ja ylipäätään reflektoida työuupumusta monista näkökulmista, kuten elämänkulun perspektiivistä.