Jännitteisen äitiyden kertomukset rakentuvat jumiin jääneen ristiriidan varaan tilanteeseen, jossa uupuminen katkoksena ei herätä muutokseen tähtäävää äitiyteen liittyvien minäpositioiden reflektointia tai jossa toisin tekemisen ja siten muutoksen mahdollisuutta ei ole. Haastatteluista kolme voidaan luokitella jännitteisen äitiyden kertomuksiksi. Jännitteisen äitiyden kertomusten ytimessä on kulttuurinen hyvän äitiyden ihanne, joka määrittyy ehdottoman rakkauden, fyysisen ja emotionaalisen läsnäolon, lasten puolesta taistelun sekä äidin vastuullisuuden ihanteiden kautta (ks. Savikurki ym. 2016; Hänninen & Turunen, 2014).
Äitiys näyttäytyy kertomuksissa moraalisesti velvoittavana positiona ja keskeisenä oman itsen arvon määrittelyn alueena, jossa onnistuminen nousee keskeiseksi huolen aiheeksi.
Työuupumus ja työstä johtuva kiire ovat kertomuksissa pakkoja, jotka vaikeuttavat näiden ihanteiden saavuttamista, mikä omalta osaltaan näyttää pahentavan uupumusta entisestään.
Jännitteisyys kerronnassa syntyy omien rajattujen toiminnan mahdollisuuksien kartoittamisesta tilanteessa, joka uhkaa ideaaliäitiyden saavuttamista ja siten myös tunnetta omasta arvosta ja moraalisesta toimijuudesta. Kertomuksissa tasapainottelu hyvän äidin kulttuurisen ihanteen sekä vaativan ja uuvuttavan työtilanteen välillä sisäistyy jännitteeksi omaan itseen ja paikantuu keskenään ristiriitaisiin dialogisiin suhteisiin asettuviin minäpositioihin. Lopulta jännite purkautuu toiminnan sijaan tunnetasolla syyllisyytenä, toivottomuutena ja ahdistuksena.
Seuraavissa katkelmissa jännitteisen äitiyden tarinaa kertovat äidit puhuvat uupumuksen ja äitiyden velvoitteiden välillä toimimisesta ja siihen liittyvistä tunteista: ahdistuksesta, syyllisyydestä ja väsymyksestä, jotka lopulta tulevat osaksi myös työssä uupumisen kokemusta.
Sillon kun oikein vaikeeta töissä, … mua niinku alko ahistamaan se että et mä oon jo huono äiti että mä en jaksa niinkun tota olla lapselle niinku semmonen aktiivinen ja ja kuunnella ja et just että ei kuule mitään mitä se puhuu ja ja ja tota, ja sitte kuitekki ku on hirveen tärkeetä se puhuminen niin jos lapselle tulee semmonen että tota ei kiinnosta eikä toi jaksa kuunnella ja ja niinku ja sitte ku me ollaan paljon niinku tehty kaikkee yhessä ja käyty lasten tapahtumissa ja näissä elokuvissa ja muissa niin sitte jos ei jaksa, et musta alko tuntua jo sitte et mä oon niin huono vanhempiki. (Heli)
Nyt viikonlopuks mä olin perjantaina töissä niin puoli niin yheksään illalla koska mun piti tehä ne ohjeet nytte täksi viikoksi, mä olin ihan poikki, ja sit oli tää tää Tytär ja Tyttären Poikaystävä oli meillä, ja tota sitte mun vanhempi tyttö oli lapsensa kanssa tulossa seuraavana tai siis samana iltana ja mä et voi että mä en niinku jaksa et tottakai mä niinku rakastan mun lapsia ja lapsenlasta mutta mä olisin halunnu olla yksin. (Elvi) Katkelmissa hahmottuu jännitteisen äitiyden kertomusten keskeisin dialoginen solmukohta, neuvottelu suhteessa uupuneen, työkiireissä toimivan minän ja äitiyden kautta määrittyvän minän sekä näihin kietoutuvien kulttuuristen ideaalien välillä. Jännitteisen äitiyden kertomuksista tarkastelen lähemmin Marin kertomusta, jossa vaativa työ ja uupumus uhkaavat Marin mahdollisuutta hyvän äidin kulttuurisen ihanteen mukaan toimimiseen. Ylempänä
toimihenkilönä työskentelevä Mari asuu omakotitalossa aikuistumisen kynnyksellä olevien lastensa sekä miehensä kanssa. Hän kertoo haastattelussa pitkittyneestä työuupumuksestaan ja yrityksistään tulla toimeen uupumuksen ja työn vaatimusten kanssa. Marin työ vaatii pitkiä työpäiviä, oman toiminnan sovittamista esimiehen aikatauluihin, laajojen kokonaisuuksien hallintaa sekä jatkuvien keskeytysten ja nopeasti vaihtuvien tilanteiden kanssa toimimista. Mari kertoo työn kuormittavan häntä niin, ettei jaksamista jää vapaa-aikaan ja perheelle.
Taulukko 4. Minäpositiot Marin kertomuksessa
Todellinen minä Uupunut minä
Aika - lomalla
Työuupumus ja äitiys hahmottuvat kertomuksessa pääasiassa kahden minäposition jännitteisessä suhteessa, jotka olen nimennyt todelliseksi minäksi ja uupuneeksi minäksi.
Todellisen minän positio rakentuu kertomuksessa äidillisen toiminnan, kuten leipomisen, lasten puolesta taistelun sekä perheen yhteisestä ajasta nauttimisen kautta suhteessa perheeseen ja omiin lapsiin. Siihen liittämiensä attribuuttien, kuten sinnikkyyden, positiivisuuden ja luovuuden, Mari näkee kuvastavan omaa autenttista minuuttaan. Uupunut minä asettuu vastakkain tämän todellisen minän position kanssa. Mari kertoo tilanteestaan pysähtyneen hämmennyksen tilasta käsin ja asemoituu välillä etäännytettyyn metapositioon, josta käsin hän tarkastelee todellista sekä uupunutta minäänsä ja niiden välistä ristiriitaa. Taulukossa 4 tiivistän Marin uupuneen sekä todelliseen minän positioihin liittämiä määreitä, jotka kiteyttävät eroja minäpositioiden välillä.
Todellinen minä
Todellisen minän positio rakentuu Marin kertomuksessa pitkälle äitiyteen liittyvien merkitysten kautta. Äidillinen hoiva kulttuurisena mallina sisältää kaikkivoipaisuuden sekä rajattoman empatian ja rakkauden kaltaisia merkityksiä, joiden suhteen todellisen maailman äidit tasapainottelevat arjessaan (Hänninen & Turunen, 2014; Berg, 2008). Todellisen minän positiosta hahmottuva kuva äitiydestä ammentaa tästä äidillisen hoivan kulttuurisesta mallista ja sen kantamista moraalisista velvollisuuksista ja muodostaa keskeisen Marin elämää ohjaavan arvon. Mari on joutunut pitämään lapsensa puolta tämän oppimisvaikeuksien vuoksi lapsen opintojen aikana ja näkee itsensä lapsen puolesta taistelijana.
a) Mun yks hyvä ystävä sano mulle niin että hänellä on kans (lukumäärä poistettu) lasta ja ja tota sit se sano niin että niin, että kun me ollaan niinku naarasleijonia, että me taistellaan sen sen lapsen puolesta vaikka loppuun saakka
b) ja se kyllä pitää paikkansa.
c) Niin hän siis tuntee minut hyvin
d) ja hän niinku totes et et et se on niinku sillä tavalla et et et se on ihan, ei hän niinku pystyis muuta kuvitteleen että mä tekisin et mä niinku taistelen sen lapseni puolesta.
(Mari, 1)
Katkelman dialogissa Mari nimeää itsensä hyvän ystävänsä äänellä naarasleijonaksi, joka taistelee lapsensa puolesta vaikka oman henkensä uhalla (kohdat a ja d). Mari vahvistaa määritelmän ja kertoo ystävänsä tuntevan hänet hyvin (kohdat b ja c), mikä voi viitata kertomuksessa ystävän auktoriteettiin tilanteen määrittelijänä, kykyyn nähdä hänen todellinen luonteensa ja olemuksensa arkisten kerrosten alta. Ystävän, jolla on myös lapsia, äänellä Mari liittää itsensä äitien joukkoon, joilla on erityistä kokemuksellista tietoa äitiydestä verrattuna vaikkapa minuun haastattelijana, lapsettomaan opiskelijaan: “tietysti siis tota ku sä vanhenet ja tulee lapsia ja kaikkee semmosta niin sun ajatusmaailma niinku muuttuu”.
Todellisen minän positiossa oma toiminta hahmottuu monessa suhteessa erityiseksi “äitinä toimimiseksi”: lasten puolesta taistelemiseksi ja heistä välittämiseksi erityisellä tavalla, johon kukaan muu kuin äiti ei pysty.
a) Niin, ne on siis, niin siis et niin, ne on siis tärkeitä. Niin että mä taistelen niitten puolesta varmaan enemmän kun taistelen itseni puolesta mutta niiden puolesta taistelen.
b) Oon mä sanonu lapsillekki niin että et joskus ko ne kiukkuu mulle ja sitte joku tämä ja tuo ja ne ei välitä,
c) mä sanon niin että niin se vaan kuulkaa lapset on et kukaan muu teist ei välitä samalla tavalla kun äiti. Niin, et joskus tulee puoliso se välittää teist eri tavalla, mut kukaan ei välitä samalla tavalla kun äiti. (Mari, 2)
Katkelmassa puhutellessaan lapsiaan (kohta c) Mari puhuttelee samalla itseään äitinä, tai äitiä itsessään, asettaen itsensä erityiseen asemaan suhteessa lapsiinsa. Äidillinen toimijuus ja sen kantama erityinen vastuu ei tarvitse kertomuksessa taakseen perusteluita, vaan se palautuu yksinkertaisesti lasten tärkeyteen itselle (kohta a) ja äitiyden kantamiin kulttuurisiin merkityksiin.
Yhteisestä ajasta kotona tulee arvokasta, kun sitä on Marin työtilanteen vuoksi vähän.
Pohtiessaan yöpymistä kuntoutuskeskuksessa Mari peilaa valintaansa lasten toiveisiin äidin läsnäolosta.
a) Mulla on kuitenki hirveen tärkee kun mä oon niin vähäsen siellä kotona niin mulle on niinku niin tärkeetä se että et sillon kun mä voin olla niin mä olen siellä kotona, b) vaikka ne onki niitä teinejä ne pamauttaa sen ovensa kiinni ja ne on siellä oman
ovensa takana, mut ne kuitenki tietää et mä oon läsnä.
c) Ja kyllähän ne sieltä aina sit välillä niinku tulee mutta se on niinku, joo osalla teineistä on tämmöstä tämä (nauraa) mutta se on
d) ja ja jos niiltä niinku lapsilta kysyy, niin niin ne haluu et äiti on läsnä. (Mari, 3)
Kertomuksessa lapset ovat äidille yhtä tärkeitä riippumatta siitä, kuinka he äitiä kohtaan käyttäytyvät. Katkelmassa Mari vahvistaa oman tärkeytensä lapsille heidän äänellään:
kysyttäessä lapset haluavat äidin olevan läsnä (kohta d), vaikka viettävätkin aikansa suljettujen ovien takana (kohta b). Äidillisyyteen näyttää liittyvän kyky vaikuttaa kodin ilmapiiriin jo olemalla läsnä, tekemättä varsinaisesti mitään.
Todellisen minän positiolle keskeinen äidillisyys rakentaa kertomukseen koherenssia liittämällä yhteen menneen ja nykyisen: äitiyteen kuuluva uhrautuvaisuus ja sinnikkyys ei muutu lasten kasvaessa tai olosuhteiden myötä. Palaamalla kertomuksessa lastensa vauva-aikaan äidin ja lapsen suhteessa tapahtuva uhrautuminen ankkuroituu konkreettisiin tapahtumiin, kun äiti joutuu lähestulkoon lopettamaan syömisen sairaana syntyneen lapsen ruokaa-allergioiden vuoksi.
a) Niin syntymästä asti olen joutun niinku tän kanssa, joo, mutta siinähän joku mulle sano niin että et ku teil on niin, et on tavallaan niinku vaikeeta, ja on hankala ja et miten niinku että,
b) et kun mä oon siihenki suhtautunu jotenki niinku jalat maassa, siihen että et et tota siis hänet on ihan heti ensimmäisenä pienenä jo leikattu ja annettu hätäkastekkin sitte sen takia, ja tota niinku siitä (sairauden nimi poistettu), ja sitte hänellä oli vielä tosi vaikeet ruoka-aineallergiat kolme vuotiaana yli niin kymmenen ruoka-ainetta mitä hän pysty syömään että tota,
c) niin että mun pitäs olla ihan romuna
d) mutta enhän mää, niinku että minkä takia että et niinku sillä lapsella on nää, ja ne on sillä ja ne sit vaan niinku niinku hoidetaan niitä et miten sä niinku jaksat ja selviät ja, joo, että se niinku tavallaan kuvastaa tätä mun luonnetta ja minkälainen se on että että että tottakai siitä selvitään, et yhessä pisteessä tein viishenkiselle perheelleni neljää eri ruokaa. Niin, neljää eri ruokaa kaikille niinku erikseen, ko mä en saanu syödä sit koht enää yhtään mitään koska mun äidin maidosta niin minä olin imetin, olin siis juonut maitoo, se meni läpi siihen lapseen, olin syöny kananmunaa, koko lapsi ihan urtikariassa, siitä pienestä määrästä äidinmaitoa niin joo, että
e) Hyvin ollaan selvitty niin, joo että mä oon niinku tavallaan en luovuta, eli tässäki se yks asia
f) mä aina ihmettelen et miten sä voit olla siinä työssä mut ko mä en voi luovuttaa, g) mun täytyy vielä kattoo että jos nyt kuitenki vielä, et ku pikkusen vielä jos jos nyt
kuitenki ko tekis niin jos se tässä nyt kuitenki, että joku sano tuolla että ei se siitä kuitenkaan … (Mari, 4)
Todellisen minän positiosta kerrottu kertomus vaikeasta vaiheesta sairaana syntyneen lapsen vauva-aikana toimii osoituksena Marin sinnikkäästä luonteesta. Itsen positioiminen
uhrautuvaksi äidiksi toimii kerronnassa tapana vakuuttaa omaa moraalista kunnollisuutta (ks.
Savikurki ym. 2016). Yleistettyjen toisten äänellä lausuttu ihmettely perheen ja erityisesti äidin selviämisestä vaikean vaiheen läpi (kohdat a ja c) asettuu dialogiin suhteessa todellisen minän position ääneen, joka korostaa mutkatonta ja “jalat maassa” olevaa suhdetta tilanteen hoitamiseen ja uhrautuvaan äidilliseen toimijuuteen (kohdat b ja d). Kohta e tuo kerrontaan dialogisen solmunkohdan, kun äitiydestä siirrytään työn piiriin. Siinä äitiyttä koskevan dialogi rinnastuu yleistettyjen toisten ääneen, joka asettuu ihmettelemään omaa jaksamista työssä (kohta f), mihin todellisen minän ääni vastaa viittaamalla omaan sinnikkyyteensä, siihen ettei voi luovuttaa, lopuksi kuitenkin kääntyen epäilemään oman sinnikkyytensä voimaa muuttaa tilannetta (kohta g). Siinä missä äitiyttä koskevan dialogin sävy on positiivinen, äidin jopa sankarilliseksi toimijaksi korottava, sitä peilaava työtä koskeva dialogi asettaa todellisen minän heikompaan asemaan oman sinnikkyytensä uhriksi. Rinnastus äitiyden ja työn välillä korostaa näiden alueiden keskinäisen toimintalogiikan eroa: uhrautuvuus ja sinnikkyys merkityksellistyvät suhteessa äitiyteen positiiviseksi, moraalisesti kunnialliseksi sankariäitiydeksi, kun taas työn piirissä niistä tulee jaksamisen kannalta ongelmallisia piirteitä, jotka tarjoavat aineksia työssä väsymisen patologisoinnille terveysammattilaisten taholta. Tätä patologisointia, sinnikkyyden ja työn hyvin tekemisen leimaamista uupumuksen syyksi yli rakenteellisten ja sosiaalisten tekijöiden, Mari vastustaa monessa kohtaa haastattelua ja pitää tätä merkityskamppailua yhtenä tekijänä uupumuksen taustalla.
Täälläkin vaan käydään keskustelua niin kyllä se siitäkin tulee se että se on minusta kiinni myös ihan nää ammatti-ihmiset niin mä koen sen sieltä niin että se on pitkälti minusta kiinni että ko minä en pysty niinku muuttumaan, niin et sanotaan että tee sinä eri tavalla. Ja tätä mä taistelen vastaan, tässä se mun uupumus varmaan tulee kun mä taistelen sitä vastaan kun minun mielestä se on moraalisesti väärin. Ihan suoraan sanottuna että se on minusta moraalisesti väärin että se on niinku yksin minussa se se vika. (Mari, 5)
Uupunut minä
Uupumus merkityksellistyy Marin kertomuksessa monella tasolla toiminnan mahdollisuuksia, tunteita, ruumista sekä sosiaalisia suhteita muuttavaksi tilaksi, josta lukuisista hallinta- ja ratkaisuyrityksistä huolimatta ei ole ulospääsyä näkyvillä. Uupumus asettaa äitiyden jännitteiseen tilaan todellisen ja uupuneen minän välisen kamppailun areenaksi. Uupunut minä
uhkaa kerronnassa todellista minää ja siihen liitettyjä luonteenpiirteitä, kuten sinnikkyyttä ja luovuutta. Uupuneen minän positiosta Mari kuvaa uupumuksen luonnetta nakertavaa voimaa.
Se vie niin paljon niitä voimavaroja ja se vie niinku sitä semmosta … öö se vie sitä semmosta niinku luonnettaki, jotenki, se vie sitä ja ja se on niinku, mut ku se se on, ku ku mä oon mä tiedän että mä oon sinnikäs mä en, ja se se mun työterveyslääkäri se kirjottiki niin että mä oon siihen beelausuntoonki niin että että potilas on äärettömän sinnikäs. No no mä olen kyllä, kyllähän mä olen sinnikäs ja mä olen ja mä haluan niinku, mutta se se rupee katoomaan se et mä en enään ole, et et niinku … mä saatan niinku luovuttaa vaikka mulla on ihan äärettömän vaikea luovuttaa niin se sitten niinku se syö sitä kun mun on luovutettava vaikka mä en niinku haluais ja sit se jää kaivertamaan sinne ja mä saatan kuitenki niinku palata siihen vaikka mä tiedän että ei ja, niin se syö sitä luon sitä sitä sinua, minua, sitä semmosta mikä mä oikeesti niinku olisin. (Mari, 6)
Uupumus uhkaa todellista minää myös äitiyteen liittyvän toiminnan tasolla. Seuraavassa katkelmassa Mari tuo esiin väsymyksensä ja aikapaineensa kertoessaan lapsensa erityistarpeista koulussa ja hänen tarvitsemastaan avusta koulunkäyntiin liittyvien järjestelyiden hoitamisessa.
a) Tää on niinku yks semmonen joka ei mua painais jos mulla ois siihen sitä aikaa ja mutta ko se tulee niinku tän päälle, niin must tuntuu et mä en niinku, mä en millään jaksais näitä, ja mä en tiedän et mun ois ihan pakko jaksaa, mut joskus mä joudun näitäkin [lapsen opettajien tapaamisia] siirtään joka on ihan hirveetä et mä joudun siirtään sen lapsen niinku semmoset jotka vaikuttaa sen tulevaisuuteen ja sen siihen että et mun pitäis olla ko hän ei itse pysty, hän ei osaa hoitaa niitä.
b) … mä en koe että mä pystyn siis, minä koen syyllisyyttä siitä että lapsella menee joku asia huonosti tai hän kokee huonosti ja mä koen syyllisyyttä siitä että se on minun mielestäni se johtuu siitä että mulla ei oo ollu tarpeeks aikaa olla niitten kanssa, äitinä,
c) se ei välttämättä pidä ollenkaan paikkaansa
d) mutta mä joka päinä koen syyllisyyttä siitä jos lapsella joku asia menee huonosti niin mä koen että se johtuu siitä että mulla ei oo ollu aikaa olla läsnä. (Mari, 7)
Äitiyteen liittyvät velvollisuudet muuttuvat ahdistuksen ja syyllisyyden lähteiksi tilanteessa, jossa niiden täyttäminen ei ole mahdollista omien vaatimusten tasoisesti (kohdat a ja b).
Epäonnistuminen hyvän äidin ihanteen mukaisessa toiminnassa uhkaa viime kädessä itsen tuntemista arvokkaaksi ja moraaliseksi toimijaksi (ks. Savikurki ym. 2016). Ottamalla etäisyyttä uupuneen minän positiosta lausuttuihin itsesyytöksiin oma syyllisyys on mahdollista myös kyseenalaistaa, mutta omaa syyllisyyttä koskevan epäilyksen artikuloiminen ei vielä sinänsä pysty muuttamaan minäpositioiden jännitteessä syntyvää syyllisyyden tunnetta (kohdat c ja d).
Kertomuksessa hahmottuu erilaisia tapoja, joilla Mari pyrkii hallitsemaan uupumuksen kokemusta kodin piirissä ja estämään sitä saastuttamasta omaa, suhteissa lapsiin rakentuvaa äitiyttä. Uupuneen minän positiosta käsin Mari kertoo työn piirissä syntyvän uupumuksen siirtymisestä kotiin ja kodin piirissä keskeisiin ihmissuhteisiin. Kerronnassa hahmottuu Marin pyrkimys rajata uupumusta sekä vetää rajaa työn ja kodin väliin hallitsemalla omia väsymyksen ilmaisujaan suhteissaan lapsiinsa sekä mieheensä. Seuraavan katkelman dialogi lasten kanssa kuitenkin osoittaa lasten “hoksaavan” yritykset peitellä väsymystä.
Ja sitteki ko mä oon kotona paikalla, niin sitte tota joskus kun mä en kerta kaikkiaan jaksa, niin tota sit tytär sen varsinki sanoo ihan suoraan, se tulee ja se selittää mulle jotakin ja sanoo, äiti sä et kuuntele mua yhtään nytte, sano koska sä kuuntelet mua et mä tulen sitte takasin. Mä sanon eikö mä kuuntelen sua nytte, se sano et muuten kuuntele. Niinku silleen että vaikka mä niinku olen siinä mutta sit sit yks on niin väsyny että ei niinku jaksa vaikka kuinka haluaisi, mutta kun ei jaksa. Ja ne lapset on niin fiksuja et nää hoksaa tän. Ja joskus ne saattaa niin että että koska sulla on niinku koska sä äiti jaksat kuunnellua mua, mä haluaisin kertoo tän jutun että koska sulla on niinku aikaa koska sä jaksat. (Mari, 8)
Samoin kuin suhteessa lapsiinsa, myös suhteessa mieheen Mari kertoo pyrkivänsä rajaamaan uupumustaan pois parisuhteesta ja kodin piiristä. Lasten tavoin mies kuitenkin toisinaan huomaa uupumuksen huolimatta Mari yrityksestä olla tuomatta sitä kotiin.
Siis kyllähän se mies välillä tämän asian niinkun huomaa, mutta tota kun tää on niinku ollu niin pitkäjaksonen niin niin mä huomaan et se mies ei jaksa enään kuunnella, ja mä en jaksais niinku rasittaa sitä myöskään ko mä en aina haluis tuoda sitä [työtä] sinne kotiin. (Mari, 9)
Uupumuksesta tulee monin tavoin kodin ihmissuhteisiin vaikuttava “vieras perheessä” (ks.
Rönkä & Kinnunen, 2009). Väsymyksen lisäksi myös muista työssä kerääntyneistä negatiivisista tunteista uhkaa tulla kodin piiriin astuvia vieraita, kun työpaikan hierarkiassa alaspäin siirtyvät negatiiviset tunteet purkautuvat lopulta lapsiin (ks. Hochschild, 1983).
Ihmisten kanssa oon ihan äärettömän ärsyny, kärsimätön, raivostun lapsiin, siitähän mä sit välillä huomaanki et nyt ollaan tosi pahassa tilanteessa kun mä huudan lapsille jostaki siis oikeesti siis räjähdän huudan siis ihan niinku menee ihan ihan niin totaalisen yli kun voi vaan ihminen mennä ylitte, niin huudan ja rähjään jostakin ihan käsittämättömästä asiasta ja mä tiedän että enhän mä siitä räjähtänyt vaan se oli vaan niinku se ihan viimenen pisara ja sit siitä tulee kun kun töissä ei niinkun, tai muutaman kerran oon kyllä töissäkin sit kun (epäselvä sana) viimenen pisara sanonu, niinku tosi sillä tavalla, mut hyvin harvoin. Mut et se on sillon niinku menee niinku todella siihen pisteeseen et sitä on kerätty ja kerätty ja kerätty. (Mari, 10)
Marin kertomuksessa työuupumus syö luonnetta, tunkeutuu kodin ihmissuhteisiin ja kaventaa yhteistä aikaa perheen kanssa. Uupumuksen myötä kodin piiriin pesiytyneet negatiiviset tunteet ja väsymys väistyvät toisinaan hetkeksi antaen tilaa omaan itseen, lapsiin ja perheeseen suuntautuvalle äidilliselle toimijuudelle, kuten leipomiselle. Seuraavassa katkelmassa kuvattu kuistilla istuminen miehen kanssa auringon paisteessa nousee kerronnassa merkitsemään hetkellistä väsymyksen väistymistä.
a) Mä aattelin et en ikiaikoihin oo jaksanu leipoo
b) ja sitte mä sitte leivoin varmaan kolmee neljää sorttii ku must oli niin ihana et mä jaksoin leipoo. Joo. Et niinku tehdä jotaki semmosta jotaki niinku ittelle ja sitte niinku perheelle ja lapsille ja joo. Ja ku oli sitte oli jo aurinko paisto ja nii, senki tein sit istuin miehen kanssa kuistilla auringon paisteessa juotiin siinä päiväkahvit, vaikka en mä kahvii juonu kun teetä join ja sitte sai syödä kato mitä oli leiponu ja joo, (Mari, 11)
Jännite uupuneen minän ja todellisen minän välillä on Marin kertomuksessa avoimen reflektion tasolla. Mari tarkastelee positioiden välistä jännitettä etäännytetyn metaposition näkökulmasta, mitä voidaan pitää yrityksenä tehdä tilanteesta itselle hallittava ja ymmärrettävä. Eronteko arkisen, uupuneen toiminnan ja todellisesta itsestä lähtevän toiminnan välillä mahdollistaa
omista arvoista kiinni pitämisen tilanteessa, jossa niiden mukainen toiminta ei ole mahdollista siinä määrin kuin haluaisi: arjen väsymyksestä huolimatta todellinen minä arvoineen on edelleen olemassa väsymyksen alla. Hyvien hetkien lisäksi Mari kertoo tarttuvansa ajatuksiinsa, jotka hän näkee nousevan todellisesta minästään: “välillä on niinku mä sanoin että mulla tulee kaiken näköstä niinku päässä mieleen ja mä totean et se olen se minä.” Mutta vaikka uupumus antaisi tilaa todelliselle minälle ajattelun tasolla, ajatusten viitoittama toiminta ei uupuneessa tilassa ole mahdollista kuin lyhyitä aikoja kerrallaan.
Mutta mulla ei ole voimia olla se, se minä. Mikä mä niinku normaalisti niinku olisin ja sitte tota, siis se tulee hetkellisesti tulee semmosii, mä huomaan niinku että hei, esim niinku loman jälkeen tai sillä tavalla tulee et et nyt mä oon niinku silleen että mä olin niinku hetkellisesti, mut sit seuraavana päivänä mä en enää ookkaan koska mä en enää jaksa niinku, et on semmosia hetkiä ja sillon mä tunnen että niin että no nyt mä oon niinku silleen niinku mä haluaisin olla. Ja ja niinku jaksan ajatella ja olla sillä tavalla.
Joka on jännä juttu mutta näin se on. (Mari, 12)
Joka on jännä juttu mutta näin se on. (Mari, 12)