Sosiokulttuurinen elämänkulun tutkimus paikantuu laajempaan sosiokulttuurisen psykologian kenttään. Sosiokulttuurinen psykologia tarkastelee ihmistä osana symbolista, materiaalista ja sosiaalista ympäristöään. Siinä huomio kiinnitetään jatkuvaan vuorovaikutukseen ihmisen ja sen muutoksessa olevan sosiaalisen, kulttuurisen ja historiallisen kontekstin välillä, jossa ihminen toimii. (Zittoun, 2012.) Sosiokulttuurisen psykologian näkökulmasta sosiaalisen sekä kulttuurisen ympäristön ja yksilön nähdään rakentuvan dynaamisessa vuorovaikutuksessa suhteessa toisiinsa: sosiaalinen ja kulttuurinen ympäristö asettavat ihmisen elämän materiaaliset, rakenteelliset sekä symboliset ehdot, joiden suhteen ihmiset neuvottelevat ja muodostavat ymmärrystä maailmasta. Tutkimusperinteessä korostetaan ihmisten ainutlaatuisuutta ja vapautta toimia sekä ajatella luovasti ja ennalta arvaamattomasti sosiaalisten ja rakenteellisten olosuhteiden puitteissa ja myös vaikuttaa ympäröiviin olosuhteisiin. Erityistä huomiota sosiokulttuurisessa psykologiassa kiinnitetään vuorovaikutuksellisiin prosesseihin juurtuneeseen semioottiseen merkityksenantoon sekä kulttuuristen merkitysten ja ymmärrystapojen rooliin ajattelun rakentumisessa. (Lawrence &
Valsnier, 2003; Valsnier, 2000.)
2.1.1 Dialoginen minäteoria
Sosiokulttuurisessa elämänkulun tutkimuksessa sekä siihen kytkeytyvässä dialogisessa minäteoriassa on pyritty muotoilemaan teoreettinen näkökulma, joka ottaa huomioon ihmisen perustavanlaatuisen sosiaalisuuden kuitenkaan kadottamatta näkyvistä yksilön subjektiviteettia ja ainutlaatuista kompleksisuutta (Ferreira, Salgado & Cunha, 2006). Näissä tutkimusperinteissä tukeudutaan usein Mihail Bakhtinin ajatukseen siitä, että Minuus nousee suhteista ja suhteissa Toisiin – Toinen on siis osa Minuutta. Bakhtin muotoili moniäänisyyden ja dialogisuuden käsitteet kuvaamaan kerronnan rakentumista Dostojevskin romaaneissa, joissa tarina ja Dostojevskin taiteellinen visio syntyvät useiden kertojien moniäänisessä vuoropuhelussa. (Bakhtin, 1929/1984.) Toinen keskeinen ajattelija dialogisen minäteorian taustalla on William James, joka näki minuuden monia eri näkökulmia yhteen tuovana periaatteena, joka sisällyttää itseensä sekä jatkuvuutta että moninaisuutta (James, 1890/1970).
Bakhtinin sekä Williamsin työstä ammentava Hermans on muotoillut teorian dialogisiin suhteisiin asettuvien minäpositioiden kautta rakentuvasta minästä. Hermansin (2002, 147) määritelmän mukaan dialoginen minuus on “minäpositioiden dynaamista moninaisuutta mielen maisemassa, tämän mielen ollessa kietoutuneena toisten ihmisten mielien kanssa.”
Hermansin (2002, 2001b) mukaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa alkunsa saavat minäpositiot muodostavat ihmisen minuuden, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristön ja laajemman kulttuurin kanssa. Jokaisella minäpositiolla on erityinen äänensä, joka ilmentää tiettyä suhdetta sosiaaliseen todellisuuteen sekä muihin minäpositioihin, tietynlaista ymmärrystä itsestä ja sosiaalisesta todellisuudesta, toimijuutta ja tuntemisen tapaa sekä sille relevantteja tavoitteita ja toiminnan kohteita.
Hermansin näkemys minuudesta on ollut vaikutusvaltainen dialogisen minäteorian kehityksessä, mutta sitä on myös kritisoitu essentialistisuudesta ja jäykkyydestä. Bamberg ja Zielke (2007) ovat esittäneet, että puheen ja toiminnan takana olevan minuuden sijaan huomio tulisi tutkimuksessa kiinnittää siihen, kuinka minuus hetki hetkeltä rakentuu vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Hermansin näkemyksiä edelleen kehitelleet Cunha, Salgado ja Gonçalves (2012, 72-73) korostavat dialogisen minuuden hetki hetkeltä avautuvaa elettyä luonnetta puhumalla siitä ”ruumiillisena ideologisena ja merkitysvälitteisenä vuorovaikutuksen tilana elävän ihmisorganismin ja hänen ympäristönsä välillä.” Dynaaminen sosiaalinen todellisuus, jonka erottamaton osa yksilö on, voidaan käsittää erilaisia positioita ilmentävien
äänten vuoropuheluksi, jossa eri tavoin todellisuuteen orientoituvat äänet risteävät, välttelevät toisiaan, törmäävät yhteen, eroavat, tunnustavat tai hiljentävät toisensa, taistelevat tai yhtyvät (Cunha ym. 2012). Tukeutuen minuuden dialogisuuden tutkimukseen, tarkastelen tämän tutkimuksen empiirisessä osiossa niitä tapoja, joilla minäpositiot asemoituvat kerronnassa suhteessa toisiinsa sekä sosiaaliseen todellisuuteen. Käytän siten analyysissäni Hermansin muotoilemaa minäposition käsitettä ja ajatusta siitä, että minäpositiot kantavat mukanaan niille ominaisia tunteita ja toimijuutta sekä tulkintoja itsestä ja sosiaalisesta todellisuudesta.
Hermansista poiketen pyrin tarkastelemaan dialogista minuutta sellaisena, kuin se haastattelun tilanteessa hetki hetkeltä avautuu. Palaan dialogiseen minäteoriaan liittyviin metodologisiin valintoihin raportin menetelmäosiossa luvussa 4.2.
Dialogisen minäteorian mukaan tulkinnallinen merkityksenanto tapahtuu minäpositioiden ja niitä ilmentävien äänten dialogina. Sosiaalisesti juurtuneena prosessina merkityksenanto tapahtuu aina myös suhteessa muihin ihmisiin ja sosiaaliseen todellisuuteen, jotka tulevat osaksi ihmisen minuutta hänen liikkuessa ajasta, tilasta ja sosiaalisesta kontekstista toiseen (Hermans, Kempen & Van Loon, 1992). Sisäistetyn toisen käsite viittaa näihin sosiaalisesta todellisuudesta peräisin oleviin ääniin itsessä. Sisäistetyt toiset voivat representoida merkittäviä toisia eli todellisia ihmisiä (kuten perheenjäseniä), kuviteltuja ja yleistettyjä toisia, tulkinnallisina resursseina toimivia kulttuurisia merkityksiä tai tietylle sosiaaliselle ryhmälle ominaisia puhetapoja. (Bakhtin, 1929/1984; Aveling ym. 2015.) Puhe ja ajatukset rakentuvat siis sosiaalisesti omaksutuista sanoista ja merkityksistä, ja ne on aina suunnattu jollekin oletetulle yleisölle (Grossen, 2010).
Dialoginen merkityksenanto näyttäytyy dialogisessa minäteoriassa keskeisenä minuuden muutosta ja kehitystä ohjaavana periaatteena, joka mahdollistaa kehityksen jatkumisen koko elämän ajan. Risteämällä ja asettumalla dialogisiin suhteisiin toistensa kanssa erilaiset äänet luovat uusia merkityksiä ohjaten ja säädellen ihmisen käsityksiä itsestään. Minäpositiot ja niitä ilmentävät äänet voivat asettua konfliktiin suhteessa toisiinsa luoden ambivalenssia, epäilyksiä ja vastakohtaisuuksia itsen määrittelyyn. Nämä vastakohtaisuudet ja jännitteet muodostavat minuudelle haasteita, jotka mahdollistavat uusien innovatiivisten ratkaisujen luomisen ja siten minuuden kehittymisen. Reflektiivinen itseen suhteutuminen, sisäinen tai puheessa artikuloitu dialogi minäpositioiden välillä, nähdään siten kehitykselle välttämättömänä uutta luovana tilana, joka mahdollistaa minuuden integraation korkeampia abstraktion ja kompleksisuuden tasoja kohti. (Ferreira ym. 2006.) Hermans (2004) käyttää metaposition käsitettä kuvaamaan
sitä tilaa, josta käsin minän itsereflektiivinen havainnointi on mahdollista. Metapositio viittaa siis positioon, joka on suhteellisen etäällä muista minäpositioista, joka kykenee tarkastelemaan minäpositoita sekä niiden välisiä suhteita ja kehityskulkuja osana elämänhistoriaa ja jonka kehittyminen esimerkiksi terapeuttisen työskentelyn tai oman tarinan kertomisen myötä edesauttaa itsetuntemusta ja minän koherenssia. Tarkastelen seuraavaksi dialogiseen minäteoriaan kytkeytyvää sosiokulttuurista elämänkulun tutkimusta, jossa dynaamisena prosessina tapahtuvaa kehitystä on hahmoteltu suhteessa elämänkulun kokonaisuuteen.
2.1.2 Sosiokulttuurinen elämänkulun tutkimus
Sosiokulttuurisessa elämänkulun tutkimuksessa ihmistä tarkastellaan kulttuurisena, sosiaalisena ja suhteissa olevana olentona, joka kehittyy ainutlaatuiseksi yksilöksi dialogisissa suhteissa maailman kanssa. Perinteisestä kehityspsykologiasta poiketen sosiokulttuurisessa elämänkulun tutkimuksessa kehityksen nähdään jatkuvan läpi elämän. Elämänkulku avautuu merkitysvälitteisesti kolmen ulottuvuuden kautta. Se tapahtuu ajassa menneisyydestä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen kurottuvana merkityksenantona. Se manifestoituu sosiaalisessa, materiaalisessa ja institutionaalisessa tilassa, joka muodostaa toiminnalle sosiaalisia kehyksiä sekä tapahtumapaikkoja. Lopulta se koetaan mielikuvituksen kautta enemmän tai vähemmän todellisena sekä sosiaalisesti jaettuna. Näiden kolmen ulottuvuuden läpi avautuva elämänpolku kulkee erilaisten kokemusten ja elämän alueiden kautta jatkuvana liikkeenä, jota pyritään hallitsemaan ylläpitämällä tunnetta vakaudesta ja johdonmukaisuudesta. (Zittoun, 2013;
Zittoun, ym. 2013.)
Sosiokulttuurinen elämänkulun tutkimus kohdentaa huomionsa minän muutokseen elämänkulussa. Muutos ja liike elämänpolun varrella on kokonaisvaltaista ja dynaamista: se tapahtuu usein yhdellä alueella ja johtaa muutokseen muillakin alueilla. Minän kehittyminen aikuisena tapahtuu usein elämänkulullisten katkosten ja niitä seuraavien siirtymävaiheiden kautta. Äkilliset muutokset muodostavat elämänkulkuun katkoksia, joiden myötä totutut toimimisen tavat muuttuvat ongelmallisiksi. Katkos asettaa ihmisen tilanteeseen, jossa hänen tulee opetella uusia toimimisen ja ymmärtämisen tapoja sekä omaksua uudenlaisia minäpositioita. Katkoksen myötä virinnyt muutosprosessi vaatii lisäksi tilanteen ymmärrettäväksi tekemistä mobilisoimalla kulttuurissa saatavilla olevia symbolisia resursseja sekä elämänkulullisen jatkuvuuden ylläpitämistä esimerkiksi konstruoimalla kertomusta
tapahtumista. (Zittoun ym. 2013.) Elämänkulullista katkosta nivotaan osaksi elämänkulkua liittämällä nykyhetki menneeseen tai kuviteltuun tulevaan, mikä voi tapahtua esimerkiksi vertaamalla nykyistä minää menneeseen minään tai kuvittelemalla omaa tulevaisuutta nykyhetken perspektiivistä (Zittoun & Cerchia, 2013). Palaan aiempaan työuupumustutkimukseen perehtymisen yhteydessä luvussa 2.2 siihen, mitä työuupumuksen tarkastelu elämänkulullisena katkoksena voi tarkoittaa. Seuraavaksi tarkastelen lähemmin kertomusten roolia sosiokulttuurisessa elämänkulun tutkimuksessa ja kerronnallista haastattelua erityisenä kertomusten konstruoimisen tilana.
2.1.4 Kerronnallisuus sosiokulttuurisessa psykologiassa
Sosiokulttuurinen elämänkulun tutkimus tarjoaa hedelmällisen kehyksen ainutlaatuisen ihmisen elämänkulun lähitarkasteluun, sillä juuri elämänpolku on se konkreettinen ja tulkinnallinen prosessi, jossa minuuden voidaan nähdä dialogisesta näkökulmasta ilmenevän.
Sosiokulttuurisen psykologian keskiössä on kielellisen vuorovaikutuksen tarkastelu, ja erityisesti sosiokulttuurisessa elämänkulun tutkimuksessa huomio kohdennetaan elämänkulun ajallista jatkuvuutta rakentavaan kerronnalliseen puheeseen. (Zittoun ym. 2013.) Tarinan kertominen on aina dialogista: se on suunnattu tietylle todelliselle tai kuvitellulle yleisölle ja se sisältää aina odotuksen mahdollisesta vastauksesta (Frank, 2012). Moniääninen kertomus sisältää jo itsessään dialogeja sisäistettyjen toisten ja vaihtuvien minäpositioiden välillä (Hermans, 2001). Ihmisen kertomus elämänkulustaan muodostuu hänen konstruoidessaan etenevästä elämänkulusta enemmän tai vähemmän koherentin narratiivin kolmen ulottuvuuden, ajallisen merkityksenannon, sosiaalisen, materiaalisen sekä institutionaalisen tilan sekä todellisuuden eri asteiden kautta. Kertoessaan elämästään ihminen kykenee etäännyttämään itsensä kokemuksistaan ja ajatuksistaan ja siten reflektoimaan näitä suhteessa itseensä sekä kulttuuriin. Sosiokulttuurisessa psykologiassa elämäkulkua koskevien narratiivien kertominen ymmärretään siis monimutkaiseksi rekonstruktiiviseksi prosessiksi, jossa menneisyyttä tulkitaan nykyhetken valossa ja myös tulevaisuutta kuvitellaan nykyhetken perspektiivistä.
(Zittoun ym. 2013.)
Sosiokulttuurisen psykologian ymmärryksen mukaisesti kerronnallisen haastattelun avulla on mahdollista päästä käsiksi haastattelutilanteessa tapahtuvaan kielelliseen merkityksenantoon,
jossa haastattelija ja haastateltava rakentavat suhteellisen koherentin kertomuksen ihmisen elämänkulusta (Zittoun ym. 2013). Kertomuksen konstruoiminen tapahtuu aina osana dynaamista sosiaalista kontekstia, joka paitsi määrittää kertomuksen rakentumista myös muovautuu kerronnallisten prosessien myötä (Fina & Georgakopolou, 2008). Tässä tutkimuksessa ymmärrän kerronnallisen haastattelun muodostavan työuupumukseen liittyvien kertomusten konstruoinnille sosiaalista kontekstia, joka määrittää osaltaan sitä, millaiseksi ihmisen elämänkulustaan kertoma tarina muodostuu (ks. Zittoun ym. 2013). Välittömän sosiaalisen ympäristön lisäksi laajempi kulttuurinen konteksti rajaa työuupuneiden naisten mahdollisuuksia muodostaa kertomusta omasta elämästään tarjoamalla tietynlaisia työuupumukseen ja äitiyteen liittyviä tulkinnallisia resursseja. Tarkastelen seuraavaksi työuupumusta ja äitiyttä aiemman tutkimuksen pohjalta hahmotellen sitä kulttuurista maastoa, josta työuupuneet naiset ammentavat ymmärrystapoja työuupumuksen hahmottamiseen osaksi omaa elämää.