Muuttuvan äitiyden kertomuksissa naiset hahmottavat syy-yhteyden äitinä olemisen, työuupumuksen ja lopulta myös minuuden muutospyrkimyksen välillä. Kertomuksissa rakentuu nykyhetkestä käsin hahmoteltu minäpositioiden muutos ajassa, jossa menneeseen minään, nykyiseen minään ja kuviteltuun tulevaan minään liitetään erilaisia määreitä, tunteita ja toimintatapoja. Työuupumuskuntoutuksen alussa tehdyissä haastatteluissa haastateltavat kertovat muutoksesta muutoksen keskeltä. Työuupumuksesta kertominen ei tässä tilanteessa ole takanapäin olevien tapahtumien kerronnallistamista ja tulkintaa, vaan menneen, nykyisen ja tulevan ulottuvuuksilla liikkuvaa, kehkeytymässä olevan prosessin hahmottelua. Muutoksen hahmottelu näyttäytyy puheessa dialogisena neuvotteluna erilaisten identiteettien ja positioiden välillä sekä oman paikan hakemisena keskenään ristiriitaisten kulttuuristen ja moraalisten ideaalien verkostoissa (ks. Duarte & Gonçalves, 2007). Haastattelutilanteessa muutoksesta kertominen sen keskeltä voi toimia itsessään muutoksen hahmottelun välineenä, sosiaalisena kontekstina ja dialogisena tilana, jossa vanhoja ja kehkeytymässä olevia minäpositioita on mahdollista tutkia ja kokeilla.
Aineiston kahdestatoista haastattelusta muutoskertomuksiksi voi lukea viisi kertomusta.
Kertomuksista kolmessa muutos merkityksellistyy selviytymistarinoiksi, joissa uupumuksen taustalle hahmottuu traumaattinen tapahtuma perheessä, joka on vaikuttanut muun elämän lisäksi myös jaksamiseen työssä. Traumaattinen tapahtuma, kuten oman lapsen kuolema, asettuu näissä kertomuksissa kerronnan keskiöksi, johon muita elämäntapahtumia suhteutetaan ja joka jakaa elämän tapahtumaa edeltäneeseen ja sen jälkeiseen vaiheeseen.
Selviytymistarinoissa selviytyjän positio on vielä hauras ja tapahtumien lopullinen merkitys osana elämänkulkua jää näin avoimeksi. En käsittele tutkielmassa selviytymistarinoita lähemmin kertomusten tunnistettavuuteen liittyvien ongelmien vuoksi ja siksi, ettei opinnäytetyön puitteissa ole mahdollista perehtyä tarkemmin traumaattisista tapahtumista selviytymiseen ja niiden kertomiseen osaksi elämäntarinaa. Työuupumuksen ja äitiyden
keskinäisten yhteyksien ymmärtämisen kannalta on kuitenkin keskeistä panna merkille, että työuupumuksen kokemus voi sisällyttää itseensä myös perheeseen liittyviä kuormittavia kokemuksia, jotka jäävät määrittämään elämää pitkäksi aikaa.
Muutostarinoista kahdessa kertomuksessa muutos merkityksellistyy itsenäistymistarinaksi, jossa uupumus muodostaa katkoksen, joka herättää reflektoimaan ja muokkaamaan omia äitiyteen liittyviä merkityksiä, tulkintoja, toimintatapoja ja positioita. Itsenäistymistarinoissa hahmottuu elämänvaihe, jossa keski-ikäiset äidit ovat ovat muokkaamassa suhteitaan aikuistuviin lapsiinsa samalla tutkien mahdollisuuksia uusiin itsenäisyyden ja uudenlaisten ihmissuhteiden määrittämiin minäpositioihin. Mennyt minä hahmottuu kertomuksissa muita varten olemisen ja oman tarvitsemattomuuden kautta. Uupumus ja siihen liittyvä voimien totaalinen loppuminen muodostaa katkoksen menneen ja kehkeytymässä olevien tulevien minäpositioiden väliin - se kriisiyttää menneen minän totutut toimintamallit ja pakottaa muutoksen mahdollisuuksien tutkimiseen. Itsenäistymistarinoissa uupumus saa näin myös positiivisia merkityksiä. Kulttuurisena merkitysresurssina näissä kertomuksissa hyödynnetään psykologista puhetta ”terveestä itsekkyydestä” ja itseen satsaamisesta välineenä hallita omaa psyykkistä vointia ja suhteita muihin ihmisiin (ks. Hänninen, 2004).
Seuraavissa katkelmissa Leea kertoo muutoksessa olevasta äitiydestään. Leean kerronnassa teini-ikäisen lapsen kotoa pois muuttaminen merkityksellistyy merkittäväksi omaan itseen ja työssä jaksamiseen vaikuttaneeksi tapahtumaksi, johon suhtautuminen kerronnan hetkellä näyttäytyy ambivalenttina ja jatkuvaa itsen kanssa neuvottelua vaativana asiana. Seuraavat kaksi katkelmaa kiteyttävät kerronnassa hahmottuvaa ambivalenssia suhteessa äitiyden muutokseen, joka toisaalta merkityksellistyy minuuden kriisiksi, toisaalta uusia vapauksia ja mahdollisuuksia tuovaksi asiaksi.
Nyt on tosi iso asia toi mun lapsen poissaolo, että se on jotenki tehny semmosen että mulla vähän niinku et mä en oikein tiiä mikä mun tehtävä on, tai on semmonen hauras olo ja tuntuu et pitää ettii niinku se äitiys on niinku tällä hetkellä ihan poissa … ja huomaan nyt ihmisten kanssa vähän, vähän niinku identiteetti ois niinku, siitä ois pohja pois että se äitiys on ollu tosi iso juttu. Siinä semmonen, vaikka se on ollu raskasta niin kuitenki se on ollu tärkee. (Leea)
Kyllä mä vähitellen, mut koko ajanhan mulla on, mulla on ollu joku vieras viikonloppusin tai tai sitten mä oon ite ollu jossain, mä oon aina jonkun luona ja hirmu niinku koko ajan jotakin että, en mä ois voinu sillon näin paljon, tai mun ois pitäny hirveesti tehä varastoon ruokaa, että mä oisin voinu lähtee viikonlopuks jonnekki … kyllä tässä on hirmu ihania juttuja. (Leea)
Muuttuvan äitiyden kertomuksista nostan lähilukuun Heidin kertomuksen äitiyteen ja työntekijyyteen liittyvien minäpositioiden, arvojen ja toimintatapojen muutoksista työssä uupumisen myötä. Heidi työskentelee sosiaali- ja terveysalalla, mutta on haastatteluhetkellä ollut pitkään masennusperustaisella sairaslomalla. Hän kertoo pitävänsä työstään, mutta näkee siinä paljon uuvuttavia piirteitä, kuten jatkuvan kiireen, emotionaalisen kuormittavuuden sekä ongelmia johtajuudessa ja työn järjestämisessä. Ennen kouluttautumista sosiaalialalle Heidi hoiti pitkään lapsiaan kotona. Hän siirtyi myös myöhemmin muutamaksi vuodeksi töistä kotiin hoitamaan kouluiässä psyykkisesti sairastunutta lastaan ja teki tämän jälkeen pitkään töitä määräaikaisissa työsuhteissa. Tällä hetkellä Heidin lapset ovat aikuisia ja heistä yksi asuu kotona. Haastattelussa Heidi kertoo muutoksesta muutoksen keskellä tilanteessa, jossa äitiyteen liittyvät arvot, merkitykset, identiteetit ja toimintatavat ovat asettuneet epävakaaseen, osin jäsentymättömään tilaan. Kertomuksessa muutos on siis vasta kehkeytymässä, ja tarinan loppu jää näin avoimeksi, mahdollisuuksien, ennakointien ja uhkien kautta jäsentyväksi tulevaisuushorisontiksi.
Heidi puhuu äitiydestään pääasiassa kolmen minäposition ja niille ominaisten äänten kautta.
Muuttuvan minän positiosta Heidi punnitsee ja arvioi omia muutoksen mahdollisuuksiaan ja tuo esille jo tapahtuneeseen muutokseen liittyviä merkityksiä, toimintatapoja ja tunteita.
Muuttuvan minän positio asettuu haastamaan ja kyseenalaistamaan omia totuttuja olemisen tapoja. Muita varten olevan minän positio ankkuroituu itseen olemuksellisesti uhrautuvaisena, vastuullisena ja muita varten toimivana äitinä ja työntekijänä. Uupuneen minän positio rakentuu näiden kahden minäposition väliin katkokseksi, jossa muita varten olevaan minään liitetyt toimintatavat ja merkitykset ajautuvat kriisiin ja kyseenalaistuvat väsymisen ja uupumisen myötä. Muita varten olevan minänposition kyseenalaistuminen avaa siis tilaa muuttuvalle minälle. Uupumuksen myötä muutokseen ikään kuin “sorrutaan”, mutta tilanteen pakottavuudesta huolimatta muutokseen liitetään paljon positiivisia merkityksiä. Nämä kolme minäpositiota jäsentyvät kertomuksessa menneisyydestä nykyiseen ja tulevaan asettuvalle ajalliselle jatkumolle, mutta ne kaikki paikantuvat myös nykyhetkeen kertojan äänen
vaihdellessa positiosta toiseen. Tiivistän taulukossa 3 keskeiset minäpositioita luonnehtivat toiminnan tavat, tunteet, omaan minään liittyvät tulkinnat sekä sen, mihin kohtaa kerronnan ajallista jatkumoa positio asemoituu. Seuraavaksi tarkastelen lähemmin kunkin minäposition puitteissa etenevää kerrontaa.
Taulukko 3. Minäpositiot Heidin kertomuksessa
Minä muita varten Uupunut minä Muuttuva minä Aika koko elämä tähän asti lähimenneisyys/nykyhetki nykyhetki/tuleva Käsitys itsestä -ei tarvitse mitään
-minä lapsia varten - perhe itseä tärkeämpi
- tyhjä - minäkin olen
arvokas
Toiminta - hoitaa aina kaiken - ei voi rauhoittua
Heidin kertomuksessa jäsentyvät muita varten olevan minän sekä muuttuvan minän positiot saavat merkityssisältönsä pitkälti äitiyteen liittyvien tulkintojen kautta. Muita varten oleva minä toimii Heidin aikuiselämää vahvasti merkityksellistävänä rakenteena, jonka hän kertomuksessaan liittää vastuun kantamiseen työssä sekä äidin roolissa. Minäpositioon liitetyt keskeiset merkitykset, vastuunotto, uhrautuvuus ja omien tarpeiden laiminlyönti, selittyvät kerronnassa useilla, osin ristiriitaisillakin tavoilla. Ne tulkitaan pysyviksi luonteenpirteiksi, lapsuudessa opituiksi käyttäytymistaipumuksiksi, vapaasti tehdyiksi valinnoiksi sekä epäsymmetrisissä sosiaalisissa suhteissa ulkoa asetetuiksi vaatimuksiksi. Nämä minäpositioon
liitetyt toiminnan, tuntemisen ja ajattelemisen tavat toimivat lopulta myös selitysmallina työuupumukselle.
Muita varten oleva minä rakentuu vastakkaiseksi suhteessa moderniin yksilöllisiä valintoja, itsensä toteuttamista ja yksilön ensisijaisuutta korostavaan kulttuuriseen malliin. Minäpositio nojaa arvoiltaan Euroopassa väistymässä olevaan itsen kieltämisen, kovan työnteon, uhrautuvaisuuden ja vastuullisuuden arvojen varaan rakentuvaan kulttuuriseen malliin, jonka on nykypäivänä esitetty asettavan vaatimuksia erityisesti naisille (Korhonen, 1994). Muita varten olevaa minää kuvaavat oma tarvitsemattomuus ja samalla loputon jaksaminen muiden hyväksi toimimiseksi, jotka tiivistyvät Heidin toteamuksessa: “En mä oo kaivannu itelleni niinku mitään, ei oo ollu niinku tapana, tarvita mittään että mä oon niinku muita varten.”
Sanonta “ei ole tapana” ankkuroi itsensä uhraamisen eetosta toistavan minäposition familistisen ihanteen ohjaamaan traditioon, jossa äidin rooli on toimia lastensa ja perheensä hyväksi (ks. Jallinoja, 2006). Heidi on saanut lapset nuorena, ja hänen aikuinen elämänsä jäsentyykin pitkälti äitiyden määrittämien velvollisuuksien kautta: ”mä oon saanu niin nuorena lapset että mä en oo ehtiny niinku itselleni oikeestaan mä oon aina asettanu niinku lapset ja perheen itseni edelle”. Lapset ja perhe erotetaan toisistaan merkittävinä toisina: perhe kattaa lasten lisäksi myös aviomiehen, jonka paikka perheessä on ollut huolehtia yrityksen pyörittämisestä ja perheen toimeentulosta äidin hoitaessa kodin piiriin kuuluvat velvollisuudet ensin kotiäitinä ja myöhemmin töiden ohella.
Perhe jäsentyy muita varten olevan minän positiossa elämän keskeisimmäksi arvoksi. Kotiäitiys merkityksellistyy familistisen ideologian mukaiseksi etuoikeudeksi, jonka hoitamisen jälkeen tarjoutuu mahdollisuus lähteä työelämään.
Mulla on niinkun no perhe on on semmonen mikä tavallaan … menee … ylitse muiden, ja oonki ollu sillä tavalla etuoikeutettu että oon pystyny olemaan kotona aika pitkään, pitkään lasten lasten kanssa että et tota, et me ollaan sillä tavalla niinkun saanu olla oikeestaan niinkun että mun vanhimmat lapset on sitten ollu niinkun kouluiässä kun mä oon vielä ollu kotona et sillä tavalla mä oon lähteny työelämään ehkä vähän myöhemmin sitte, (Heidi, 1)
Muita varten olevan minän positio tuo Heidin elämäntarinaan ajallista jatkuvuutta: se jäsentää kerrontaa lapsuudesta lasten saamiseen ja nykypäivään. Toiset, joille muita varten oleva minä
uhraa itsensä, ovat kertomuksessa erityisesti lapset ja perhe, mutta myös velvollisuuksia välttelevät työkaverit. Velvollisuuksien värittämä toimijuus ulottuu siis kaikille elämän keskeisille alueille, työstä kotiin. Huolenpito lapsista ja perheestä merkitsee kerronnassa erityisesti konkreettisia huolenpitotehtäviä: arjen pyörittämistä, siisteydestä huolehtimista ja ruuanlaittoa. Minäpositio rakentuu keskiluokkaisen perheihanteen varaan, jossa äiti pitää huolta kodin siisteydestä, tuo ruuan ajallaan pöytään ja jossa loputon jaksaminen jatkuu kotiäitiyden loputtua myös työpaikalle.
Että mä oon niinkun mä oon niinkun, ei pelkästään työhön liittyen vaan kaikessa muussakin, hirveen niinku tarkka ja ja niinku teen, kodin piti olla, oli pieniä lapsia ei niin meillä oli aina siistiä ja lelut ei koskaan haitannu mutta ei koskaan ollu mitään ylimääräsiä tavaroita, mä oon jaksanu vielä senki kaiken tässä et meiän niin mä oon hoitanu, ruuat tuli aina ajallaan oli lounaat päivälliset ja välipalat ja kaikki että, et mä oon vaan niinku menny eteenpäin ja samalla tavalla mä oon työssäki niinku, mä vaan menen ja menen ja menen ja ja en niinku jää pysähtymään itse, (Heidi, 2)
Heidin kertomuksessa muita varten olevalle minälle ominainen toiminta, vastuun kantaminen ja kaiken hallinnassa pitäminen, syntyy minäposition ja merkittävien toisten suhteissa työssä ja kotona. Perhe ja työkaverit tottuvat Heidin taipumukseen ottaa vastuuta, joka lankeaa lopulta kokonaan hänelle.
Mä oon muutenkin mä oon aina ollu semmonen mulla on kaikki langat aina kädessä, on se työ tai perhe mä hoidan aina kaikki, ja kai ihmiset on niinku töissäkin tottuvat siihen samoin kun perheessä, että et töissä mulle sanottiin voiks sä hoitaa ton että et et ku sä oot niinku niin näppärä siinä ja ja sä hoidan sen ja minä hoidan joo anna tänne se juttu ja voiks sä voiks sä tän perheen niinku ottaa kun sä oot sulla on taas sit niinku tähän ja tähän, joo joo minä otan ja voisiks sä olla vastuuhenkilö siinä, joo, ja sit mä huomasinki et mä olinki ainut joka oli niinku töissä vastuuhenkilö, (Heidi, 3)
Kotona muita varten olevalle minälle ominainen toiminta syntyy erityisesti Heidin ja hänen miehensä välisissä neuvotteluissa ja arjen käytännöissä. Muita varten olevan minän vastuu arjen pyörittämisestä asettuu perinteiseen sukupuolten väliseen sopimukseen, jossa mies hoitaa perheen elättämisen ja ansiotyön ja nainen on vastuussa uusintavasta työstä kotona.
Tutkimuksissa (esim. Miettinen, 2008) on todettu työnjaon mallin olevan varsin pysyvä naisten
yhteiskunnallisen roolin muutoksesta huolimatta. Vaikka nainen tyypillisesti kantaa perheissä vastuun kotitöistä, työnjaon epäsymmetrisyyttä perustellaan tyypillisesti sukupuolisopimuksen sijaan yksilölähtöisillä tekijöillä (Deutch, 1999).
a) Me itseasiassa keskusteltiinkin tästä että hän [puoliso] on vähän semmonen asiassa kun asiassa, kyllä se sitten aikanaan lutviutuu se asia, ja mä olen sitten taas semmonen että että se hoidetaan pois alta minkä voi heti hoitaa koska ne hommathan ei lopu kesken. Sen mä oon tottunu että hoida heti pois niin sulla ei kasaannu.
b) Joo, joo, että että ja mä oon hyvä siinä että jos mä itse niinku levähdän johonki, mä niinkun mä oon nytkin että kun mä oon sairaslomalla, jos mä vaikka unohdun katsomaan jotakin teeveeohjelmaa, joko mä en voi katsoa sitä koska mulla tulee koko aika mieleen et pyykit on laittamatta, ai vitsi onks pitääks tehä ruokaa ja niinku, et mä en voi antaa olla, mun pitää tehä niitä asioita, mul tulee aina sit mieleen et mitä mä en oo tehny, että et et niinku, ja sit mun mies on vaan semmonen että noo kyyl ne pyykit sitte, ei sieltä vaatteet lopu kesken, mun on heti pestävä se pyykkikonellinen,
c) ja ja me itseasiassa naurettiinki et siinä me ollaan samaa koska sit mä ryhdyn siihen toimeen kun hän ei ryhdy, niin hän ei ehdi hän itse sanoi sen mulle et eihän hän koskaan ehdi, koska mä teen sen jo. (Heidi, 4)
Heidin referoimassa itsensä ja miehensä välisessä keskustelussa toistuu kotitöiden epäsymmetristä jakautumista perusteleva yksilöllinen selitysmalli, jossa vastuu kotitöiden epätasaisesta jakautumisesta on viime kädessä naisella (kohta c). Keskustelussa miehen kanssa kuvastuu naistapaisen arjen vastuiden paino, jossa velvollisuuksien hoitamista vaativa sisäinen ääni lähes ruumiillistuneena pakkona estää paikalleen rentoutumisen (kohta b).
Naisille on tyypillistä hahmottaa omaa äitiyttään omien lapsuuskokemusten ja oman äidin toiminnan kautta. Sama sukupuoli oman äidin kanssa tuo jatkuvuuden tunnetta huolimatta siitä, onko oman äidin kasvatustapa ollut sellainen, jota haluaisi tietoisesti itse äitinä toistaa.
(Korhonen, 1994.) Heidin kertomuksessa uhrautuvuus, työteliäisyys ja vastuun kantaminen merkityksellistyvät opituiksi toimintatavoiksi, jotka siirtyvät kasvatuksen myötä omalta äidiltä itselle ja lopulta tyttärelle.
a) Hänellä [tyttärellä] on ollu omat ongelmat ongelmat kanssa ja ja on vähän on saman tyyppistä masennusta ollu ja hän on vähän samanlainen kun minä että hän hän niinku uppoutuu töihin kans ja ei ei malta lopettaa että, … Kantaa vastuun joo, ja mun oma äiti on myöski vähän ollu semmonen että tai onki ollu että, ilmeisesti tää nyt jotenki kulkee, sitte joko en ei se nyt perinnöllistä oo mutta varmaanki opittua, b) … mut sit niinku hänelki [tytär] tuntuu siel työpaikalla vähän olevan semmosta
ehkä jaksamisessa mutku hän on kans vähän saman luonteinen, mä oon aina sanonu älä tee niinku äiti tekee, et aina yritän niinku vähän oon peilannu sitä et no tän takia mä oon niinku nyt kotona ja istun tässä et älä ota niitä kaikkia vastuu omalle vastuulle, et hän on opiskelijana ja hänellä on (työssä) kaksi omaa vastuuyksikköä tällä hetkellä, ja hän on opiskelijan asemassa, ja hän tekee enemmän tuntitöitä hän on osa-aika niinku virallisesti osa-aikatöissä niin hän tekee ihan täyspäivästä työtä, että et tota niinku mä sanoin aikasemmin sukuvika tämä on. (Heidi, 5)
Työteliäisyys ja huolenpito on perinteisesti nähty tärkeinä naissukupolvelta toiselle periytyvinä toimintamalleina (Korhonen, 1994), mutta työuupumuksen läpi kerrottuina ne saavat negatiivisen työhön uppotutumisen määreen (kohta a). Muita varten olevan minän positiosta toimintansa ongelmallisuuden ymmärtänyt Heidi neuvoo tytärtään olemaan ottamatta vastuuta, niin kuin on itse työssä ja kotona tehnyt (kohta b), pyrkien näin katkaisemaan uupumuksen ylisukupolvisen ketjun.
Seuraavassa lainauksessa Heidi tarkastelee uupumusta osana elämänkulkuaan lapsuudessa opittujen toimintatapojen kautta.
a) Mun omassa perheessä … me ei olla koskaan saatu tuoda niinku esiin tunteita tai meidän on pitäny aina kodista kun lähdetään ovesta ulos niin on pitäny tietty julkisuus niinku kuva tulla, ja meille on aina toitotettu että et ei saada tehdä mitään, eli mäkin oon oppinu pitämään tosi paljon niinku sitä semmosta julkisuussivua b) että että mä niinkun hymyilen aina aika pitkäänkin että että ja ja tota kaikki on aina
hyvin ja ja niinku että se on sieltä lapsuudesta, niinkun opittu ja sekin on varmaan yks että mä on niinku tänä päivänä tässä, (Heidi, 6)
Uupumuksen syitä pohtiessaan Heidi liittää muita varten olevan minän positiolle ominaisen omien tarpeiden ja tunteiden vaientamisen lapsuuden kasvuoloihin, joissa julkisivun pitäminen
oli tärkeää (kohta a). Uupumuksen syiden hahmottelu toimii keinona löytää sosiaalinen alkuperä niille sisäistetyille äänille, jotka ohjaavat esittämään että “kaikki on aina hyvin”
tilanteesta riippumatta (kohta b). Kulttuurisena tulkintatapana kehityspsykologinen selitysmalli lapsuuden sosiaalisen ympäristön vaikutuksesta omaan mielen hyvinvointiin aikuisuudessa tekee omaa toimintaa ymmärrettäväksi ja samalla siirtää vastuuta omasta uupumisesta pois itsestä.
Työssä uupumisen myötä muita varten olevan minän positiosta tulee ongelmallinen: väsymisen vuoksi loputonta jaksamista vaativa toimijuuden tapa ei ole enää mahdollinen. Työssä muita varten olevan minän tarpeet asettuvat ristiriitaan asiakkaiden ja muiden työntekijöiden etujen kanssa tilanteessa, jossa oma hyvinvointi on työuupumuksen vuoksi heikkoa. Sairaslomalle jääminen merkitsisi asiakkaiden siirtämistä muiden työntekijöiden vastuulle, mikä muita varten olevan minän positiosta on toimintatapana hankala. Päätös työterveyslääkärille hakeutumisesta syntyykin vasta kun perhe, työkaveri sekä esimies ovat kukin vuorollaan kehottaneet Heidiä avun hakemiseen. Seuraavassa katkelmassa keskustelu lääkärille menoon kannustavan työkaverin (kohta b) ja muita varten olevan minän positiosta ehdotusta vastustaneen Heidin (kohta c) välillä kuvastaa sitä dialogista prosessia, jossa avun hakemisen päätös lopulta syntyi.
a) Mä pystyn kyllä toisen toisen työkaverin kanssa puhumaan näistä ja kertomaan b) ja myös hän kannusti niinku lääkäriin menoon,
c) mutta mä olin silti sitä mieltä että et et mä en voi niinku jättää niitä mun asiakkaita ja sit taas kuormittaa mun työkavereita, niinku niillä asiakkailla, (Heidi, 7)
Uupunut minä
Uupunut minä ilmentää positiona työssä uupumiseen liittyviä oireita, tunteita ja toimintatapoja sekä suhteita merkittäviin toisiin uupumisen eri vaiheissa. Uupuminen rakentuu Heidin kertomuksessa jatkuvasti muuttuvana prosessina, ja siten myös uupuneen minän positiossa tapahtuu muutosta kertomuksen edetessä. Uupuneen minän position kautta Heidi rakentaa uupumukselleen koherenttia ajallista jatkumoa, jolle hän etäisyyttä ottaen sijoittaa itsensä haastattelun hetkessä ja pohtii, missä määrin uupuneen minän positio vastaa hänen nykyistä minäänsä ja missä määrin hän liittää uupuneen minän määreitä menneisyyteen. Uupumus muodostaa katkoksen muita varten olevan minän position kautta rakentuvaan Heidin elämäntarinaan, ja samalla uupumus ruumiillisena, sosiaalisena sekä ajattelun ja tunteiden
tasolla avautuvana kokemuksena tekee muita varten olevan minän position mukaiset toiminnan tavat mahdottomiksi.
Uupuneen minän position omaksuminen tapahtuu Heidillä vuorovaikutuksessa merkittävien toisten kanssa. Uupumuksen tunnistaminen osaksi itseä avautuu kertomuksessa prosessina, jossa uupuva minä keskustelee perheenjäsenten, esimiehen, työkavereiden sekä terveydenhuollon ammattihenkilöstön kanssa. Tutkimuskysymysten ohjaamana keskityn uupuneen minän tarkasteluun äitiyden ja perheen näkökulmista. Heidin kertomuksessa hänen perheensä ehdotti hänelle avun hakemista huomattuaan uupumukseen liittyvien tunteiden siirtymisen työn piiristä kotiin (seuraava katkelma kohta a). Perheen ehdotuksen ja samalla uupuneen minän position vastustaminen tapahtuu kertomuksessa muita varten olevan minän positiosta asettamalla asiakkaiden etu oman edelle (kohta b).
a) Mulla alko niinku perhe oikeestaan nää mun tyttäret alko ja mun mies huomaan niitä mun kärttysyyttä ja semmosta, pinna kireellä koko aika oikeestaan ja he alko niinkun ensimmäisenä sanomaan että pitäiskö sun mennä lääkäriin,
b) mut sit mulle ei niinku kuukausien siin meni kuukausia mut koskaan ei ollu oikee hetki et mulla oli aina joku asiakaskeissi kesken tai joku asiakas tarvitsi niin paljon mun tukea ja apua et mä en voinu niinkun jäädä, (Heidi, 8)
Heidin kertomuksessa uupumus katkoksena pakottaa luopumaan muita varten olevan minän äidillisestä toiminnasta, arjen pyörittämisestä, ja siirtämään vastuuta miehelle.
Mun mies mies hoiti oikeestaan sitten kaikki, siinä vaiheessa kaikki arkeen oman työnsä ohella, niin arkeen liittyvät meillä on myös sillon oli yks koira vain niin hän myöskin hoiti sen koiran, mä en pystyny niinku koiraakaan viemään viemään ulos siinä ihan … ensimmäisillä kerroilla (Heidi, 9)
Edellisessä katkelmassa hahmottuvaa uupumuksen voimallisuutta (”mä en pystyny”) kuvastaa se, että uupumus kykenee hiljentämään muita varten olevan minän jatkuvaa toimintaa vaativan äänen. Syvimmän uupumuksen poikkeustilan ulkopuolella muita varten olevan minän ääni määrää Heidin toimintaa pakottaen kotitöiden tekemiseen (näyte 4 kohta b). Uupumus poikkeustilana tekee mahdottomiksi ne luonteenpiirteiksi, sosiaalisiksi pakoiksi, opituiksi
käyttäytymismalleiksi ja vapaiksi valinnoiksi määrittyvät tuntemisen, ajattelemisen ja toimimisen tavat, joiden varaan muita varten olevan minän positio rakentuu.
Heidi kertoo lopulta hakeutuneensa työterveyslääkäriin jaksamisen totaalisesti loputtua.
Katkelmassa hahmottuu minän ajallisen muutoksen rakentuminen ja siitä kertominen moniulotteisen, dialogisen merkityksenannon prosessin myötä:
a) Sitte tää nyt on tämmönen moninainen että sitten mä sain lähetteen niinku
a) Sitte tää nyt on tämmönen moninainen että sitten mä sain lähetteen niinku