2.3 Äitiystutkimus sekä työn ja perheen kanssa tasapainoilu
2.3.2 Ansiotyön ja perheen kanssa tasapainoilu
Työuupumuksen ja äitiyden keskinäisen suhteen hahmottamisessa työn ja perheen yhdistämisen kysymykset nousevat monin tavoin keskeisiksi. Työn ja perheen välisen konfliktin yhteydestä työuupumukseen on runsaasti tutkimusnäyttöä, ja merkittävin yhteys on löydetty konfliktin ja uupumusasteisen väsymyksen välillä (Patricia, Pedja & Holly, 2009;
katsaus: Örtqvist, Joakim & Burke, 2006; Jensen, 2016). Ansiotyö elämänalueena suhteutuu arjessa muihin ihmisen elämään kuuluviin sidoksiin, kuten erilaisiin hoivavastuisiin ja kotitöihin (Pulkkinen, 2010). Vaikka työn ja perheen yhdistämisen kysymyksiä on tutkittu pääasiassa pienten lasten äitien näkökulmasta käsin, tilastojen valossa näyttää selvältä, että työn
ja perheen välillä tasapainoilu jatkuu naisten elämässä työuran aloittamisen ja lasten saamisen jälkeen pitkälle keski-ikään (Rantanen & Räikkönen, 2010; Työ- ja elinkeinoministeriö, 2017).
Osittain tämä voi selittyä sillä, että erityisesti naiset kantavat kotona vastuuta paitsi aikuistuvista lapsistaan myös omista ikääntyvistä vanhemmistaan (Proux & Helms, 2008). Äitiyden ja vaimouden emotionaaliset ja ajalliset sitoumukset ovat edelleen isyyden ja aviomieheyden vaatimuksia tiukemmat, ja samalla palkkatöissä kiire, epävarmuus ja paine ovat tyypillisiä juuri naisvaltaisille aloille (Kauppinen, Kumpulainen, Houtman & Copsey, 2003; Vuori, 2003;
Jokinen, 2004).
Kansainvälisesti naisten lisääntynyt osallistuminen työelämään on tuonut perhe- ja työroolien väliset konfliktit tutkimuksellisen kiinnostuksen kohteeksi (esim. Gallie & Russell, 2009).
Suomessa naiset ovat aina tehneet töitä miesten rinnalla taloudellisten realiteettien vuoksi, vaikka kotiäitiys onkin ollut ideologisella tasolla ihannoitua (Laine & Markkola, 1989).
Perinteisesti suomalaisessa agraariyhteiskunnassa naisten ja miesten välinen työnjako toteutui kotitalouden sisällä. Työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen muuttui Suomessa ongelmalliseksi teollistumisen myötä työn siirtyessä asteittain kodin ulkopuolelle. Ansiotyön yleistyessä sitä pidettiin ensin miesten alueena. Vaikka naiset ovat Suomessa osallistuneet aina kodin ulkopuoliseen palkkatyöhön miesten rinnalla, naisten ansiotyötä ei aluksi virallisesti hyväksytty. Kodin ulkopuolisen ansiotyön yleistymisen myötä lastenhoidon järjestäminen nousi vähitellen poliittiseksi kysymykseksi. Yhteiskuntapoliittisena kysymyksenä työn ja perhe-elämän yhdistäminen on yleensä liitetty hyvinvointivaltion palveluiden järjestämiseen, kuten lasten päivähoitoon ja äitiyslomiin. Kysymys perheen ja työn yhteensovittamisesta ja lastenhoidon järjestämisestä on siis nähty pääasiassa naisten asiana, ja naisten päävastuu lasten hoitamisesta on säilynyt naisten siirryttyä työmarkkinoiden täysvaltaisiksi jäseniksi. (Salmi, 1996.)
Työn ja perheen yhdistämisen kysymykset eivät palaudu pelkästään palkkatyön ja vapaa-ajan välisen tasapainoilun kysymyksiksi. Kotitöitä ja kodin piirissä tehtävää hoivaa voidaan tarkastella epävirallisena työnä, jota naiset tekevät palkkatyön ohella (Miettinen, 2008).
Hoivalla ja kotitöillä on vahva ideologinen ja symbolinen rooli sukupuolten tuottajana, ja kotitöiden tekeminen, kuten ruuanlaitto kuuluu keskeisesti perheenäidin ideaaliin (Hochschild, 2003; Hänninen & Turunen, 2014). Jokinen (2004) selittää kotitöiden epätasaista jakautumista sukupuolitapaisuudella. Termi kuvaa sitä, mitä naisten ja miesten on ollut tapana tehdä, eli se luonnehtii naisten ja miesten toiminnan jatkuvuutta sosiaalisten normien puitteissa. Hoiva ja
kotityöt ovat luonnollistuneet naissukupuolen vastuualueeksi, vaikka aktiivisen reflektion tasolla perheessä sitouduttaisiinkin tasa-arvoon. Työnjaon sukupuolistuneisuuden luonnollistuneisuudesta huolimatta vastuu kotitöistä on perheissä myös monenlaisen neuvottelun kohteena. Perheissä, joissa kotityövastuu on jaettu epätasaisesti, naiset usein toivovat miehen tekevän enemmän kotitöitä. Naiset eivät välttämättä liitä vastuun epätasaista jakautumista miesten etuoikeuksiin, vaan he saattavat selittää sitä omalla vallallaan: arjen sujuvuuden vuoksi naiset mieluummin tekevät työt itse paremmin, kuin neuvottelevat asiasta muiden perheen jäsenten kanssa ja ottavat itselleen nalkuttajan roolin. (Jokinen, 2004.) Deutchin (1999) kotitöiden jakamista tarkastelevassa tutkimuksessa naiset eivät hahmottaneet vastuun epätasaisen jakautumisen olevan yhteydessä sukupuoleen, vaan sitä selitettiin yksilöllisillä tekijöillä. Vastaavasti Bäck-Wiklundin ja Bergstenin (1997, ref. Berg, 2008, 33) esittävät, että äidit kokevat työelämään ja vanhemmuuteen liittyvät ristiriidat omina henkilökohtaisina ongelminaan sen sijaan, että niiden nähtäisiin ilmentävän rakenteellista epätasa-arvoa.
Työ ja perhe voivat asettua perheellisen ihmisen elämässä konfliktiin monella eri tasolla niiden vaatiman ajan, kuormituksen tai ristiriitaisten käyttäytymisodotusten suhteen (Greenhaus &
Beutell, 1985). Koettu työn ja perheen välinen konflikti riippuu työn ja perheen asettamista vaatimuksista sekä niiden tarjoamista resursseista (Voydanoff, 2005). Rönkä ja Kinnunen (2009) ovat tutkineet perheellisten aikuisten työn ja perheen välistä tasapainoilua päiväkirjamenetelmällä ja tarkastelleet, mitä työn ja perheen välinen konflikti ihmisten arjessa käytännössä tarkoittaa. Tutkijat hahmottivat neljä erilaista päivän kulkua, jotka poikkeavat toisistaan sen suhteen, miten työ vaikuttaa perheeseen. Kahden työpäivän taakkaa kantavat vanhemmat kokivat rasittuvansa sekä työssä että kotona. Vanhempi tuo töistä kotiin kielteisiä tunteita, mikä vaikuttaa haitallisesti tunneilmapiiriin perheessä. Keskeinen erityisesti äitejä vaivannut kielteinen tunne oli syyllisyys siitä, että työ vie aikaa perheeltä ja kotitöiltä.
Syyllisyyttä aiheutti lisäksi ajatus siitä, että perheen kanssa vietetty aika ei ollut tarpeeksi laadukasta. Leppoisan ja miellyttävän ilmapiirin sijaan perheen arki koostui rutiinista, kiireestä ja riidoista, ja suorituspaineiden siivittämänä todellisuuden ja toiveiden välinen ristiriita aiheutti syyllisyyttä. Familistisessa ideologiassa vanhempien odotetaan laittavan perheen etusijalle, mitä työelämän muuttuessa entistä vaativammaksi on hyvin vaikeaa käytännössä toteuttaa.
Kahden työpäivän mallin lisäksi Rönkä ja Kinnunen (2009) hahmottivat aineistosta mallin, jossa kuormittavasta työpäivästä oli mahdollista palautua vapaa-ajalla eikä kuormitus vaikuttanut perheeseen. Kolmannessa mallissa työpäivää ei koettu rasittavaksi, mutta
vapaa-aika tuntui sen sijaan rasittavalta. Töissä oli mahdollista levätä ja kerätä voimia illan kotitöitä varten. Erityisesti naisille työpaikka saattaa tarjota kotia enemmän mahdollisuuksia saada tukea työtovereilta ja toteuttaa itseään, kun taas kotona naisen ajan täyttävät äidin rooliin kuuluvat kotityöt ja hoivavastuut (Hochschild, 2003). Neljännessä aineistosta tunnistetussa mallissa vanhemmat kokivat työn ja perheen olevan tasapainossa, jolloin työ vaikutti perhe-elämään myönteisesti (Rönkä & Kinnunen, 2009).
Edellä tarkastellun aikaisemman tutkimuksen perusteella voi päätellä, että äitiydestä tulee työuupumuksen myötä jossain määrin ongelmallinen positio. Neuvottelu suhteessa äitiyden kulttuurisiin ideaaleihin tapahtuu arjessa työn ja perheen yhdistämisen käytännöissä, jotka työuupumuksen myötä voivat asettua uudelleenarvioinnin kohteeksi. Äidiksi tulemisen, yksinhuoltajuuden, lasten kotihoidon jälkeisen palkkatyön aloittamisen sekä lasten aikuistumisen tavoin myös oman jaksamisen kanssa kamppailu voidaan nähdä elämänkulullisena muutosvaiheena, joka haastaa reflektoimaan omaa toimintaansa äitinä sekä suhdetta äitiyteen liittyviin kulttuurisiin ideaaleihin. Omaan äitiyteen liittyvien toimintatapojen, tunteiden, ajatusten ja tulkintojen työstäminen kerronnallisten prosessien avulla voi toimia keinona sopeutua uudenlaiseen tilanteeseen, tehdä nykyhetkeä itselle ymmärrettäväksi ja suuntautua tulevaan nykyhetkestä käsin.
3 TUTKIMUSONGELMAT
Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella työuupumuksen ja äitiyden keskinäistä dynamiikkaa selvittämällä, kuinka työuupumus-kuntoutuskurssille osallistuvat keski-ikäiset naiset tulkitsevat omaa äitiyttään. Tukeutuen yhteiskuntakriittisen laadullisen työuupumustutkimuksen piirissä rakentuvaan ymmärrykseen työuupumuksesta tarkastelen työuupumusta kulttuuristen resurssien avulla tulkittuna ja kerrottuna ruumiillisena kokemuksena, jossa yhdistyvät ihmisen ainutlaatuinen elämänkulku, vallitsevat tavat ajatella ja tuntea sekä työelämän rakenteellisen tekijät. Sosiokulttuuriseen elämänkulun tutkimukseen nojaten käsitän työuupumuksen katkoksena, joka herättää ihmisen jäsentämään tapahtunutta osaksi elämänkulkuaan kerronnallisten prosessien avulla ja asettaa työuupuneelle vaatimuksen omaksua uusia minäpositioita ja sen myötä uudenlaista ymmärrystä itsestä ja maailmasta. Tässä tutkimuksessa kohdennan huomioni tämän ymmärryksen muotoutumiseen äitiyden osalta.
Ymmärrän äitiyden konstruktionistisen perhetutkimuksen perinteen mukaisesti sosiaalisissa ja
materiaalisissa käytännöissä rakentuvana, kulttuuristen merkitysten kautta tulkittuna ja koettuna ilmiönä. Tarkastelen äitiyttä paitsi eksplisiittisen äitiyspuheen myös laajemmin perheenäidin ideaaliin liittyvän puheen kautta. Näen siis äitiyden rakentuvan kerronnassa paitsi suhteissa muihin ihmisiin myös suhteessa kotitöihin ja muuhun naistapaiseen toimintaan.
Pyrin analyysissa vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:
1 Millaisista minäpositioista käsin työuupumus-kuntoutuskurssille osallistuvat keski-ikäiset naiset puhuvat omasta äitiydestään? Miten nämä minäpositiot asemoituvat suhteessa toisiinsa ja kerronnan ajalliseen jatkumoon heidän jäsentäessään kokemuksiaan suhteessa menneeseen elämänkulkuun, nykyiseen elämäntilanteeseen ja kuviteltuun tulevaisuuteen?
2 Virittääkö työuupumus katkoksena jäsentämään äitiyttä uudelleen?
3 Miten perheeseen ja äitiyteen liittyvät merkitykset tulevat osaksi työuupumuksen kokemusta?