Tutkimuksen lähtökohtana oli työuupumuskuntoutuksen alussa tehtyjen haastatteluiden perusteella syntynyt huomio, että puhuessaan työuupumuksestaan naiset puhuvat paljon myös äitiydestään. Työuupumusta, äitiyttä sekä työn ja perheen yhdistämistä koskevan aikaisemman tutkimuksen perusteella tulkitsin havainnon niin, että äitiydestä tulee työuupumuksen myötä jossain määrin ongelmallinen minän määrittelyn alue, reflektointia ja uudelleenarviointia vaativa asia. Alustavan tulkinnan viitoittamana halusin tarkastella äitiyden ja työn keskinäistä dynamiikkaa selvittämällä, millä tavoin työuupumuskuntoutuksen alussa haastatellut naiset tulkitsevat omaa äitiyttään suhteessa työuupumukseen. Dialogisen elämänkulun tutkimuksen teorian viitoittamana kysyin, millaisista minäpositioista käsin työuupumus-kuntoutuskurssille osallistuvat keski-ikäiset naiset puhuvat omasta äitiydestään ja miten nämä positiot asettuvat kerronnan ajalliselle jatkumolle ja suhteisiin toistensa kanssa. Minäpositioiden luenta toimi siis keskeisenä analyyttisena välineenä yhtäältä yksilöllisiin elämänkulkuihin ja toisaalta kulttuurisiin tulkinnallisiin resursseihin sitoutuneiden, äitiyteen liittyvien tulkintojen hahmottamiseksi aineistosta. Kysyin lisäksi, virittääkö työuupumus katkoksena jäsentämään äitiyttä uudelleen. Lopuksi pyrin vielä hahmottamaan niitä tapoja, joilla perheeseen ja äitiyteen liittyvät merkitykset tulevat osaksi työuupumuksen kokemusta.
Analysoidessani aineistoa havaitsin työuupuneiden naisten puhuvan äitiydestään monenlaisista minäpositoista käsin ja liikkuvan minäpositioiden välillä kertoessaan omasta äitiydestään. Jaoin tutkimushaastattelut kolmeen luokkaan sen perusteella, miten nämä kertomuksissa äitiyttä
rakentavat positiot suhteutuvat toisiinsa kerronnan hetkessä ja ajallisella jatkumolla. Muuttuvan äitiyden kertomuksissa haastatellut reflektoivat nykyhetkestä käsin jo tapahtunutta äitiyteen liittyvien minäpositioiden muutosta ajassa ja kuvittelivat tulevaa äitinä olemisen muutosta osana kuntoutumista työuupumuksesta. Muutoksen kertominen muutoksen keskeltä näyttäytyi Heidin kertomuksessa itsen asemoimisena vaihtelevasti muita varten olevan minän, uupuneen minän sekä muuttuvan minän positioihin. Nämä minäpositiot asettuivat kerronnassa jännitteisiin dialogisiin suhteisiin haastaen toisensa ja luoden näin minuuden kehittymiselle välttämättömiä jännitteitä ja ambivalensseja. Kerronnassa rakentui siirtymä muita varten olevan minän positiosta muuttuvan, oman arvon tunnistavan minän positioon, mutta muutoksen konkreettiset ehdot (kuten koiran jättäminen perheen miesten huolehdittavaksi työuupumuskuntoutuksen ajaksi) olivat vielä monin tavoin neuvottelun kohteena. Työn olosuhteet eivät Heidin kertomuksessa näyttäneet antavan tilaa muutokselle, jolloin muutos tapahtui kodin alueella ja äitiydestä tuli keskeinen muutoksen mahdollistava resurssi.
Jännitteisen äitiyden kertomuksissa työuupumus oli ajanut äitiyteen liittyvät minäpositiot jännitteiseen tilaan, ja kerronta tapahtui tästä pysähtyneestä jännitteisestä tilanteesta käsin.
Marin kertomuksessa työtilanne vei aikaa lasten kanssa olemiselta aiheuttaen syyllisyyttä, mutta vaikutusmahdollisuudet työtilanteen muuttamiseen näyttivät vähäisiltä. Mari kertoi uupumuksestaan ja äitiydestään uupuneen minän sekä todellisen minän positioista käsin ja omaksui myös etäännytetyn metaposition näiden minäpositioiden suhteiden tarkastelemiseksi.
Mari määritteli todellisen minän äitiyteen liittyvien merkitysten ja arvojen, kuten lapsista huolehtimisen, sinnikkyyden ja lasten rakastamisen kautta. Vaikka hän näki todellisen minänsä olevan jatkuvasti olemassa uupumuksen alla, arjen toimintaa määrittivät kuitenkin uupuneen minän ydinkokemukset, uupumus ja kiire. Kertomuksessa rakentuva minäpositioiden jännite tuntui vaativan ratkaisua, joka ei kuitenkaan näyttänyt työn puitteissa mahdolliselta.
Reflektiivinen työ näyttäytyi kuitenkin keinona jännitteen hallitsemiseksi.
Ongelmattoman äitiyden kertomuksissa haastateltavat eivät nähneet äitiyteen liittyviä merkityksiä olennaisena työuupumuksen kannalta tai äitiys ja koti merkityksellistyvät positiiviseksi vastapainoksi uuvuttavalle työlle. Siru kertoi äitiydestään ensinnäkin vaikeuksista selvinneen positiosta käsin, jolloin lasten pikkulapsivaiheeseen liittyvät ongelmat ja niiden ratkaiseminen asettuvat osaksi masennusjaksojen historian ja työssä koettujen epäoikeudenmukaisuuksien kertomista. Toisaalta hän omaksui rennon äidin position puhuessaan nykyhetken kodista ja perheestään, jolloin kerrontaa leimasi ylpeys omista lapsista,
eronteko työhön ja kotiin liittyvien merkitysten välillä sekä äitinä olemisen tuomat positiiviset kokemukset.
Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että työuupumus katkoksena voi avata tilanteen, jossa äitiyteen liittyvät merkitykset, kokemukset, tunteet ja toimintatavat asettuvat uudelleenreflektoinnin ja muutoksen kohteeksi. Erityisesti muuttuvan äitiyden kertomuksissa työuupumus näyttäytyy tilanteena, jossa oman elämän keskeisiä merkityksiä rakennetaan uudelleen hyödyntäen kulttuurissa saatavilla olevia tulkinnallisia resursseja. Muutoksen kertominen työuupumuskuntoutuksen alussa näyttäytyy neuvotteluna erilaisten, keskenään ristiriitaisiin kulttuurisiin ihanteisiin nojaavien minäpositioiden välillä.
Itsenäistymiskertomuksissa äitiyden muutos tulee osaksi työuupumuksesta kuntoutumista, jossa keskeisinä muutosta jäsentävinä kulttuurisina resursseina toimivat modernin itsenäisen yksilön sekä sitä vastaan asettuvan uhrautuvan äidin mallit. Muutoksen jäsentäminen suhteessa modernin itsenäisen yksilön ihanteeseen nojaa ajatukseen ”terveestä itsekkyydestä” välineenä hallita uupumusta ja toisaalta naisten liiallisesta kiltteydestä ja tunnollisuudesta uupumuksen selittäjänä. Uhrautuvan äidin kulttuurisen mallin näkökulmasta arvokkaat toiminnan tavat, kuten jatkuva kotitöiden tekeminen ja lasten edun asettaminen oman edelle, näyttäytyvät
”tervettä itsekkyyttä” tavoittelevan muutoksen näkökulmasta ongelmallisina tapoina, joista työssä uupuneen aikuistuvien lasten äidin on syytä opetella eroon. Muutoksen hahmottelu oman äitiyden kautta suhteessa perheeseen tarjoaa näköaloja tulevaan huolimatta siitä, ettei työtilanteessa ole näköpiirissä helpotusta. Kun työuupunut ei omalla toiminnallaan voi vaikuttaa työtilanteeseen, kanavoituu uupumuksesta kuntoutumisen vaatima muutos itsen ja oman äitiyden muokkaamiseksi. Kokonaisuutena muutos keski-ikäisen työuupuneen naisen äitiydessä voi hahmottua traumaattisen tapahtuman seurauksena tapahtuneena, normatiivisena, keski-ikään ja lasten aikuistumiseen kuuluvana siirtymänä ja uupumuksen ja väsymyksen pakottamana toiminnan, ajattelun, tuntemisen ja suhteissa olemisen tapojen muokkaamisena.
Muuttuvan äitiyden kertomuksissa työuupumuksesta kertominen kietoutuu monin tavoin äitiyden muutoksesta kertomiseen. Jännitteisen ja ongelmattoman äitiyden kertomuksissa työuupumus katkoksena ei herätä muokkaamaan omaa äitiyttä ja siihen liittyviä toimintatapoja, tunteita ja tulkintoja. Jännitteisen äitiyden kertomuksissa työuupumuksen äitiyteen tuomat jännitteet purkautuvat tunnetasolla syyllisyytenä ja ahdistuksena, eikä tilanne tunnu antavan tilaa oman toiminnan muuttamiselle. Reflektiivisen etäisyyden ottaminen uupumuksen ja kiireen äitiyteen tuottamaan syyllisyyteen voi kuitenkin toimia tapana hallita paikalleen
jäänyttä tilannetta. Ongelmattoman äitiyden kertomuksissa työuupumus ei asetu uhkaamaan äitiyttä eikä se siten herätä jännitettä, josta käsin äitiyden uudelleenreflektointi nousisi tarpeelliseksi. Myös näissä kertomuksissa äitiyttä reflektoidaan kuitenkin niistä näkökulmista, jotka nousevat tärkeiksi juuri työuupumuksesta kertomisen kontekstissa.
Perheeseen ja äitiyteen liittyvät merkitykset ja kokemukset tulevat monin tavoin osaksi työuupumuksen kokemusta. Ne kietoutuvat työssä uupumisen kokemukseen syyllisyytenä, vaatimuksena hallita omia työuupumuksen ilmaisuja perheen piirissä ja toisaalta myös helpotuksena ja vastapainona työn piiriin rajatulle työuupumukselle. Liiallinen työkuormitus ja työuupumus aiheuttavat syyllisyyttä äideissä, jotka näkevät, etteivät he kykene nauttimaan omasta äitiydestään ja huolehtimaan lapsistaan vaatimuksiaan vastaavalla tavalla uupuneena.
Syyllisyys kietoutuu huoleen omista lapsista ja heidän pärjäämisestään. Palkkatyön lisäksi myös kotitöihin ja hoivaan liittyvät vastuut uuvuttavat naisia ja neuvottelut suhteessa sisäistettyyn kotitöiden tekemisen pakkoon näyttävätkin asettuvan osaksi uupumuksen kokemusta. Moni haastateltu nainen tuntuu implisiittisesti kysyvän, kuinka uupuneena on vielä mahdollista huolehtia kaikista kotitöistä ja lapsiin liittyvistä vastuista, ja missä menee se raja, kun uupumuksen myötä vastuuta on pakko siirtää perheen muille jäsenille. Äitiyteen liittyvän syyllisyyden lisäksi keskeinen työuupumuksen osaksi tuleva äitiyden merkitys on hyvään äitiyteen liittyvä vaade hallita omia tunneilmaisuja, kuten työssä kerättyä raivoa, perheen läsnä ollessa. Oman uupumuksen sekä siihen liittyvien ilmaisujen hallinta ja kätkeminen perheen piirissä toimivat yrityksenä estää uupumuksen tihkumista työstä kotiin.
Kokonaisuutena äitiys näyttäytyy merkittävänä osana työuupuneiden naisten kertomuksia.
Hoivavastuu lapsista tuntuu säilyvän merkityksellisenä osana elämää huolimatta vaikeista kokemuksista työssä, jolloin äitiys tarjoaa työlle vaihtoehtoisia tapoja nähdä itsensä arvokkaana ja tärkeänä. Lasten kanssa oleminen ja aikuistuvien lasten tukeminen tuovat vastapainoa työn kuormittavuudelle silloin, kun uupumus ei ole kaikkein lamauttavimmillaan. Merkillepantavaa on, että useiden haastateltavien elämässä äitiys säilyi hyvin merkittävänä minuuden määrittelyn alueena, vaikka perheen lapset olivat periaatteessa jo itsenäistyneitä tai itsenäistymisen kynnyksellä. Äitiyteen liittyvien tulkintojen keskeisyys haastatteluissa alleviivaa sitä, että äitiys on merkittävä osa monien naisten arkea ja minuutta vielä vuosia tai vuosikymmeniä tutkimuksessa paljon huomiota saaneen pikkulapsivaiheen jälkeen.
Äitiyden ja työuupumuksen samanaikainen tarkastelu osoittaa, kuinka vanhemmuuden sukupuolittuneet vaateet kuormittavat naisia monin tavoin työelämän vaatimusten ohella ja kuinka kulttuuriset ideaalit hyvästä äitiydestä ohjaavat työuupuneiden keski-ikäisten naisten tulkintoja omasta äitiydestään. Aineistosta kuitenkin puuttuvat tulkinnat, joissa äitiyteen liittyviä hankaluuksia selitettäisiin eksplisiittisesti epätasa-arvolla tai sukupuolittavilla rakenteilla. Tulkitsen tämän kertovan siitä samasta yhteiskunnan ja kulttuurin rakenteista juontuvien ongelmien yksilöllistämisen logiikasta, jonka Rikala (2013) on havainnut jäsentävän kulttuurista ymmärrystä työuupumuksesta ja Deutch (1999) sekä Bäck-Wiklundin ja Bergstenin (1997, ref. Berg, 2008, 33) naisten kotitöiden epätasaista jakautumista koskevia selityksiä.
Vaikka työuupuneet naiset haastoivat työuupumuksen yksilöllistäviä tulkintoja (vrt. Rikala, 2013), näyttäytyivät sukupuolistavat rakenteet siinä määrin luonnollistuneina, etteivät ne tule äitiyteen liittyvissä tulkinnoissa kyseenalaistetuiksi. Äidin vastuu aikuistuvista lapsista näyttää tämän tutkimuksen perusteella olevan kotitöiden lailla sitä ”sakeaa sosiaalista”, joka Jokisen (2004, s. 285) mukaan jäsentää ihmisten toimintaa arjessa, mutta tulee vain harvoin tietoisen reflektion tasolle. Monessa tapauksessa luonteenpiirteeksi määrittyvä naistapainen huoli, hoiva ja vastuunkanto näyttäytyivät tutkimuksessa ristiriitaisesti sekä omanarvontunnon lähteenä että selitysmallina uupumukselle.
Sosiaalisten ja kulttuuristen rakenteiden puitteissa työuupuneet naiset tekevät paljon työtä uupumuksen hallitsemiseksi ja siitä kuntoutumiseksi. Sosiokulttuurisessa elämänkulun psykologiassa korostetaan sitä, että toimijan oma innovatiivisuus ja luovuus voivat mahdollistaa sopeutumisen muutoksiin ja selviytymisen vaikeista elämäntilanteista (Zittoun ym. 2013). Työuupumuskertomuksista on tunnistettavissa lukuisia tällaisia luovia merkitysten muokkaamisen keinoja. Työuupumuksen muodostamassa katkoksessa äitiyden moniäänisellä reflektoinnilla vaikuttaakin olevan useita tärkeitä psykologisia, selviytymistä palvelevia funktioita. Kokemusten merkityksellistäminen uusilla tavoilla, neuvottelu tilannetta koskevien vaihtoehtoisten tulkintatapojen välillä, ankkuroituminen menneeseen ja tulevaan nykyhetkessä navigoimiseksi sekä uusien toimintatapojen etsiminen ovat kaikki aktiivista dialogista tekemistä, jonka avulla haastatellut naiset tekevät työuupumusta hallittavaksi ja merkitykselliseksi osaksi elämänkulkuaan. Erityisesti tilanteissa, joissa naisten ymmärrys omasta uupumuksestaan ei liity pelkästään työn ongelmiin, äitiys muodostaa työuupumuskertomuksiin paikkoja, joissa katkoksen dialoginen työstäminen osaksi omaa elämää on mahdollista. Äitiys merkittävänä minän määrittelyn alueena tarjoaa vaihtoehtoja itsen näkemiselle työn ja työuupumuksen kautta. Näyttääkin siltä, että työuupumuksen tilassa
äitiydestä voi tulla kuormittavuudestaan huolimatta luovuuden ja innovatiivisuuden mahdollistava resurssi, jonka avulla katkoksen jälkeinen siirtymä voi merkityksellistyä myönteiseksi muutokseksi elämänkulussa.