Romaani ja merkityksen riitasoinnut.
Semioottinen luenta Robert Musilin romaanista Mies vailla ominaisuuksia
Pro gradu -tutkielma Kirjallisuus
Itä-Suomen yliopisto
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty Filosofinen tiedekunta
Osasto – School Humanistinen osasto Tekijät – Author
Aapo Lehtinen Työn nimi – Title
Romaani ja merkityksen riitasoinnut. Semioottinen luenta Robert Musilin romaanista Mies vailla ominaisuuksia
Pääaine – Main subject Kirjallisuus
Työn laji – Level Päivämäärä – Date
Sivumäärä – Number of pages
Pro gradu - tutkielma
x 9.12.2020 73
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Tutkimuksessa tarkastelen itävaltalaiskirjailija Robert Musilin romaania Mies vailla ominaisuuksia (Der Mann ohne Eigenschaften, 1930-1933) semioottisen käsitteistön varassa. Analyysissä tukeudun erityisesti liettualais-ranskalaisen semiootikon Algirdas Julien Greimas'n semioottisen neliön teoriaan.
Greimas'n teorian pohjalta muodostan semioottisen dissonanssin käsitteen, joka analogisena kognitiivisen dissonanssin käsitteelle kuvaa romaanin tekstin eri tasojen välille virittyvää epäsuhtaa, riitasointua. Tutkimuskysymys kohdistuu Musilin romaanin eri tasojen semioottiseen erottamiseen, eli millaisia merkitysrakenteita tekstistä on erotettavissa ja mikä on näiden rakenteiden keskinäinen suhde. Analyysin tulokset tulkitaan suhteessa romaanin kokonaisuuteen, huomioiden tyylilajien ja kerrontatapojen eri kontekstit.
Greimaalaisen semiotiikan teorian esittely tapahtuu suhteessa Ferdinand de Saussuren yleisen kielitieteen luentoihin pohjaavan saussurelaisen semiotiikan ja pragmatistifilosofi Charles Sanders Peircen matemaattis-loogillisen semiotiikan traditioiden väliseen rajankäyntiin. Greimas'n semioottinen neliö on narratiivin strukturalistiseen analyysiin soveltuva heuristinen käsite, joka
kehittää saussurelaista strukturalistista käsitejärjestelmää. Greimas tekee lisäksi erottelun tarkastellun semanttisen universumin makro- ja mikrotasojen kesken.
Kognitiivinen dissonanssi tarkoittaa epäsuhtaa henkilön asenteiden ja tekojen välillä. Kuvatakseni samankaltaista ilmiötä romaanin tekstin sisällä, samaistan persoonattoman yleisen kerronnan greimaalaisen semiotiikan makrotason käsitteeseen ja yksilöidyn näkökulmakerronnan vastaavasti mikrotason käsitteeseen. Näiden tasojen merkitysrakenteiden eroavaisuuden tulkitsen viittaavan ilmiöön, jota kutsun semioottiseksi dissonanssiksi.
Dissonanttisuus, eli riitasointuisuus kuvaa Musilin romaaniestetiikan omintakeisuutta. Tämä tulee esille etenkin tarkasteltaessa romaanin satiirisia ja tragediallisia piirteitä, metaforisuuden ja ironian käyttöä sekä filosofis-esseistisiä jaksoja, jotka hyödyntävät matemaattis-teknillistä diskurssia.
Avainsanat – Keywords
Robert Musil, semioottinen neliö, dissonanssi, romaanin problematiikka, A. J. Greimas
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty Philosophical Faculty
Osasto – School School of Humanities Tekijät – Author
Aapo Lehtinen Työn nimi – Title
Novel and the Dissonance of Meaning. Semiotic Reading of Robert Musil's The Man Without Qualities.
Pääaine – Main subject Literature
Työn laji – Level Päivämäärä – Date
Sivumäärä – Number of pages
Pro gradu - tutkielma
x Dec 9, 2020 73 Sivuainetutkielma
Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
In this study I examine the novel The Man Without Qualities (Der Mann ohne Eigenschaften, 1930- 1933) by Austrian writer Robert Musil using semiotics. In my analysis I especially rely on the theory of semiotic square attributed to Lithuanian-French semiotician Algirdas Julien Greimas. Using Greimas' theory as a basis and the concept of cognitive dissonance as analogy I formulate the concept of semiotic dissonance which depicts the asymmetry or unaccordance that spans between different levels of the text of the novel. The Purpose of this study is to focus on the semiotic separation of the levels of Musil's novel, that is, what kind of meaningful structures can be distinguished from the text and what is the relationship between these structures. Results of the analysis are then interpreted in relation to novel as a whole, paying attention to the contexts of genre and narrative modes.
Greimassian semiotic theory is presented in relation to debate between the saussurean semiotic tradition which has its roots in Ferdinand de Saussures lectures on general linguistics and the mathematical-logical semiotic tradition following the steps of pragmatic philosopher Charles Sanders Peirce. Greimas' semiotic square is a heuristic concept that applies to structural analysis of narratives and develops the structuralist conceptual system of saussurean tradition. Greimas also places emphasis on the distinction between macro- and microlevels of the semantic universe that is being
examined.
Cognitive dissonance means that persons' attitudes and behavior are not in accordance. To describe similar phenomenon in the text of the novel I equate the unpersonified general narration to the greimassian concept of the semiotic macrolevel and the personified point-of-view -narration to the concept of semiotic microlevel. I Then interpret that the difference between the semiotic structures of these levels suggests a phenomenon I call the semiotic dissonance.
The Term dissonance or 'not-being-in-accord' depicts the uniqueness of Musils' novel aesthetic. This presents itself especially when examining the satiric and tragedic characteristics of the novel or the use of irony and metaphor and also in philosophical-essayistic sequences that make use of mathematical-technical discourse.
Avainsanat – Keywords
Robert Musil, semiotic square, dissonance, problematics of novel, A. J. Greimas
SISÄLLYS
1. Johdannoksi...8
1.1 Merkitys kriisissä...11
1.2 Aikakauden kirjallistaiteellinen ilmapiiri...13
1.3 Tutkimuskysymys ja tutkielman rakenne...14
2 Kirjailija ja teksti...15
2.1 Robert Musilin henkilöhistoria...16
2.2 Mies vailla ominaisuuksia: parafraasi...17
2.3 Aiempi tutkimus...19
3 Romaanin semiotiikkaa...20
3.1 Saussurelainen ja peirceläinen traditio...22
3.2 A. J. Greimas’n semioottinen neliö...24
3.3 Semioottisen dissonanssin käsite...27
3.4 Tutkimuskysymyksen muotoilu...30
4 Tekstin jatkumot, ristiriidat, ja merkinmuodostusprosessit...30
4.1 Ulrichin kontingentti henkilöhahmo...31
4.2 Keisarin ja Moosbruggerin ironinen paralleeli...34
4.3 Mielenosoitus karnevaalin irvikuvana...36
4.4 Eräs näytös ja sen katsojat...37
4.5 Keskushenkilön ympyröimisyrityksiä...39
4.5.1 Diotiman henkevä fysiologian...40
4.5.2 Clarisse ja tajunnanvirran ruumiillisuus...43
4.5.3 Bonadean fysiologinen henkevyys...44
4.5.4 Gerda: aktiivinen uhri...46
4.5.5 Kaksoissisar Agathe...49
4.6 Kenraali kirjastossa: militarismi ja siviiliäly...51
4.7 Sairaalloinen kiinnostus hulluihin...52
4.8 Paralleeliaktion vääjäämätön eteneminen...55
5 Vertailevan tulkinnan viitekehykset...59
5.1 Satiirista tragiikkaan...60
5.2 Ironia ja metaforisuus...61
5.3 Mystinen esseistiikka...62
5.4 Tulkinnan yhteenveto...64
6 Epilogi...66
6.1 Metodologinen reflektio...67
6.2 Näköaloja jatkotutkimukseen...69
7 Lähteet...70
7.1 Kaunokirjallinen aineisto...70
7.2 Tutkimuskirjallisuus...70 7.3 Internet-lähteet...73
1. Johdannoksi
Vuosisadan vaihtuessa 1800-luvusta 1900-luvuksi Fin-de-Siècle velloi optimismissaan, katsoi tieteen ja taiteen etenemistä naiivin ihastuksen vallassa. Pian ensimmäinen maailmansota tekisi lopun tuon ajan hengestä jakaen samalla historian kausiin ennen ja jälkeen. 1920- Ja 30-luvuille tultaessa verho vetäytyy tapahtumain menon tulkitsijain silmien edestä. Desilluusio vallitsee. Ja juuri kun järkytyksestä saatetaan olla toipumassa ja jälleenrakennus voi alkaa, nostavat uudet uhat horisonttiin mustat pilvensä.
Tämän revenneen ajanhengen kuvaajiksi ilmoittautuu moni. Molemmilla puolin entisiä rintamalinjoja kirjailijat ja taiteilijat kysyvät: mihin tästä? Syntyy uusia ilmaisumuotoja. Jotta ymmärrettäisiin mikä pimeä voima ihmiskunnan sai valtaansa yli valistuneen järjen, tulee erityisesti kirjalijan tehtäväksi ihmissielun täydellinen kartoitus. Yhtäällä tajunnanvirtaan astuminen, toisaalla kolossaaliset mitat saavat enkyklopediset ajanhengen kuvaukset.
Itävaltalaisen Robert Musilin (1880 Klagenfurtissa — 1942 Genevessä) aiempi tuotanto, etenkin Oppilas Törless (Die Verwirrungen des Zöglings Törless 1906, suom. 1963), on jo luodannut niitä pohjamutia, joista oikeissa olosuhteissa nousee pintaan kuvatuksia rikkomaan järjen kirkkaan kuulasta pintavettä. Vuonna 1930 ilmestyy neljän vuoden työn tulos; ensimmäinen osa sotaa edeltänyttä elämää kuvaavasta epookkiromaanista Mies vailla ominaisuuksia (Der Mann ohne Eigenschaften 1930-1933, suom. 1980). Sen tarkoitus on mikronin tarkkuudella eritellä pääkaupunki Wienin asukkaiden elämän ilmiöt ja sielunliikkeet elokuulta 1913 aina sodan syttymisen kynnykselle. Miten ei nähty edessä häämöttävää katastrofia? Miten nähtiin muttei välitetty? Onko ihmisen rooli historiassa kantaa aina muassaan oman tuhonsa siemenet? (Payne 2007, 1-4.)
Maailmansotien välinen kirjallisuus on suurten kriisien ja niistä nousseiden suurten kysymysten motivoimaa. Kirjallisuus ja taide joutuivat arvioimaan uudelleen suhdettaan maailmaan ja käsitykseensä todellisuudesta, kun vanhat valtarakenteet romahtivat tai ainakin olennaisesti muuttuivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja arvojärjestelmät joutuivat syyniin. Aristoteelinen mimesiksen (kr. “matkiminen”) käsite on olennaisessa asemassa arvioitaessa länsimaisen kirjallisuuden kehitystä.
Taustalla on aina Platoniin asti palautuvat ajatus siitä, että taiteet jäljentävät tai matkivat luontoa, joka mielletään jäljentämällä tuotettuja kuvia todellisemmaksi. Mimeettinen taidekäsitys joutuu näin ollen kriisiin silloin kun käsityksemme luonnosta – eli siitä mikä on “totisinta totta” - muuttuu. Näin kävi 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä (Saariluoma 2011, 19). Samoin kävi oletuksille
länsimaisen ihmisen moraalisesta ylemmyydestä, jotka kariutuivat maailmansodan raakuuksiin, järjen yliasemalle ihmisen sielunelämässä psykoanalyysin löydöksiin, käsityksille ajasta ja avaruudesta Einsteinin suhteellisuusteorian myötä. Sotien välinen aika oli aikalaisille uutta aikaa: samalla restauraation aikaa jolloin paluuta vanhaan ei ollut ja samalla uusien muotojen kehittämisen aikaa vailla varmuutta tulevasta. Saksalaisella kielialueella herkkyyttä uuden, modernin aikakauden lähestymiseen (Vartiainen 2009, 96) lisäsi luonnollisesti ensimmäisen maailmansodan epäonninen tulos. Saksa sekä erityisesti Itävalta-Unkari kärsivät paljon; maa-alueiden menettämisen lisäksi ne joutuivat hyväksymään voiton saavuttaneiden ympärysvaltojen määräämät rauhanehdot. Entisestä suuruden ajasta oli vain varjoja jäljellä. Jälkiviisaasti voimme nähdä monien kaunokirjallisten teosten heijastelleen uuden ja vanhan välistä oireilua jo pitkään, erityisesti itävaltalaisen kirjallisuuden piirissä.
Itävaltalainen Robert Musil (1880—1942) hahmottaa pääteoksessaan Mies vailla ominaisuuksia2 ensimmäistä maailmansotaa edeltävän ajan moraalista ilmapiiriä, ja etsii sen parista vastausta Itävalta- Unkarin kaksoismonarkian3 sammumiseen. Teoksen kaksi ensimmäistä osaa ovat julkaistu vuosina 1930 ja 1933, viimeinen keskeneräiseksi jäänyt kolmas osa postuumisti 1943 (suomentamaton). Musil katselee pääkaupunki Wienin vuoden 1913 päivittäistä elämää protagonistinsa ja alter egonsa Ulrichin silmin. Ulrich on "moraalin matemaatikko", jonka elämäntehtävä on tavoittaa, siepata, ja rengastaa aikakautensa muodoton ja liihoittava henki.
Kirjalija Milan Kundera on ilmaissut suhteensa Musilin romaaniin seuraavasti :
Kun haluan lukea sitä uudelleen, avaan sen yleensä sattumanvaraisesti, miltä tahansa sivulta, välittämättä siitä, mitä on sitä ennen tapahtunut tai mihin se johtaa: vaikka 'story' onkin mukana, se etenee hitaasti, huomaamatta, kiinnittämättä huomiota itseensä. Jokainen luku itsessään on yllätys, löytö. Pohdinnan jatkuva läsnäolo ei ole poistanut romaanilta tippaakaan sen romaanimaisuudesta.
Pohdiskelu on rikastuttanut romaanin muotoa ja kasvattanut valtavasti aluetta, jonka vain romaani voi löytää ja sanoa. (Esirippu 2013, 65-66)
Kundera asettaa Musilin vierekkäin toisen kokonaista aikakauden henkeä kuvanneen kirjailijan, myös itävaltalaisen Hermann Brochin kanssa. Brochin Unissakulkijoissa (Die Schlafwandler 1930-1932, suom. 1988) on samaa ensyklopedisuutta kuin Musililla. Kerronnan täyttävät molemmissa teoksissa analyysit, pohdinnat, ja mietelmät ajasta ja sen ilmiöistä. Kunderalle tämä romaanitaiteen muoto ei ole filosofiaa, vaan metaforien, ironian, hypoteesien, hyperbolien, aforismien, provokaatioiden, ja fantasioiden käyttö tekee siitä pikemminkin antifilosofiaa (2013, 65).
2 Viittaan teokseen lyhenteellä MVO, ja sen kahteen osaan lyhenteillä MVO1 ja MVO2. Saksankielisten lainauksien kanssa noudatan käytäntöä viitata teokseen lyhenteellä MoE (Mann ohne Eigenschaften).
3 Valtakunnan hallitsija oli samalla Itävallan Keisari ja Unkarin Kuningas.
Teoksesta on erotettavissa kaksi kerronnallista tavoitetta. Henkilöt, paikat, ja tapahtumat muodostavat toisen, esseemäiset pohdiskelevat jaksot toisen. Tässä Mies vailla ominaisuksia vertautuu Fieldingin Tom Jonesiin (1749), jossa jokainen kirjan 18:sta osasta alkaa pohjustavalla esseellä sekä Tostoin Sotaan ja rauhaan (1865-1869), jossa tapahtumainkuvausta katkovat historianfilosofiset pohdinnat.
Musilin kieli on yhtäältä filosofian, psykologian, oikeustieteen, sekä matematiikan erikoissanastojen läpitunkemaa, toisaalta Proustiin ja Joyceen verrattava lauseakrobatia tajunnanvirran kuvauksineen tanssii välistä mystiikan sfääreihin saakka. Ei voi myöskään varmaksi sanoa sitä, minkä kannan kirjailija historiallisten tapahtumien kulkuun ottaa, tai että onko hänellä kantaa lainkaan. Ulrichin hahmo on tämän epämääräisen välitilallisuuden henkilöitymä. Hän on mukana valtion ylimpien instanssien toiminnassa, vaikka enemmänkin passiivisena tarkkailijana. Hänen aktiivisuutensa suuntautuu ideoiden sfääriin, mahdollisuuksien maailmaan.
Tässä tutkielmassa lähestyn Musilin tekstiä semioottisen käsitteistön varassa. Semiotiikassa tutkitaan sitä kuinka merkitykset rakentuvat ja kuinka todellisuus näyttäytyy merkkien ja merkkijärjestelmien välityksellä (Chandler 2017, 2). Kaunokirjallisen tekstin kohdalla semioottinen menetelmä tarkoittaa merkitsevien elementtien tunnistamista kerronnasta, sekä laajempien, mahdollisesti koko teosta läpäisevien, merkitystä aikaansaavien kokonaisuuksien konstruointia näistä elementeistä. Semiotiikan termistöä ja käsitteistöä esittelen tutkielman metodologisessa kolmannessa luvussa.
Musilin tulkitsijan tragikoominen kohtalo on tarkastella systemaattisesti kolossaaliset mitat saanutta tekstiä, joka laajuudestaan huolimatta on kokonaisuutena keskeneräinen. Kronologisesti etenevä luku luvulta tapahtuva luettelointityö ei ole MVO:n kohdalla mielekästä, eikä tämän tutkielman rajoissa mahdollista. On siis tehtävä jotain valintoja sen suhteen mille tasolle tarkastelu ulottuu. Olen valinnut tarkempaan analyysiin sellaisia osuuksia tekstistä, joissa on havaittavissa samankaltaisten merkitysjatkumoiden vaikutusta. Osa näistä tekstiosuuksista on löydettävissä aiemman tutkimuskirjallisuuden pohjalta, ja tällöin muodostuukin mahdollisuus verrata ja koetella tutkimuksen metodologiaa, sekä tietysti käydä keskustelua aiemman tutkimuksen kanssa. Esiymmärrykseni tekstin merkitysrakenteista on muotoutunut osin tutkimuskirjallisuuden pohjalta, osin tekstissä ekplisiittisesti ilmastujen teemojen pohjalta. Esiymmärrykseni pohjalta olen luonut oletuksen erityyppisistä tekstissä vallitsevista merkitysjatkumoista, joita olen sitten pyrkinyt uudelleenluennalla tunnistamaan muualta tekstistä.
Tulkitsen analyysissä esiinnousseet merkitysjatkumot useissa eri kirjallisissa konteksteissa.
Menetelmäni on vertaileva ja kiinnitän huomiota etenkin lajityyppisiin piirteisiin. Musilin teoksesta on tunnistettavissa satiirin tai parodian piiriin lukeutuvia kertovia, hillityn humoristisiakin jaksoja, sekä toisaalta filosofisia pohdiskelevia jaksoja, jotka toimivat lähes itsenäisinä esseinä. Nämä kaksi ääripäätä – satiirin ja esseen genret – asettavat tulkinnalle hyvin erilaisia rajoituksia. Siksi olen valinnut käsitellä niitä kumpaakin erikseen. Teos kokonaisuutena huomioiden täytyy myös pysähtyä sen kysymyksen äärelle, mikä sen suhde koko romaanin traditioon ylipäänsä onkaan.
Tutkimukseni kohteena on kuitenkin ensisijassa kaunokirjallisen teoksen ilmentämä ajattelun murros.
Yhtäältä minua kiinnostaa se historiallinen konteksti, joka voitaneen yleistää vaikkapa sanalla moderni, toisaalta se universaalius mitä Musilin teos löytää ihmisten suhtautumisesta “uusiin elämänmuotoihin”.
Palauttamalla teoksen semioottinen rakenne yleisempään filosofis-esteettiseen kontekstiinsa, tarjoan Miestä vailla ominaisuuksia oman aikamme peiliksi, irrallaan historiasta ja ajasta, jotka muutoin saattaisivat hämätä lukijaa. Ottamatta liiemmin kantaa siihen mikä historiallisen modernin tai modernismin suhde omaan aikaamme onkaan, miellän tämän päivän semioottisten ilmiöiden juontavan juurensa tuohon aikakauteen. Olen tietoinen siitä, että luen Musilin kuvausta historiallisesta merkityssuhteiden muutoksesta positiivisessa valossa. Osana tutkielmani metodologista reflektiota teen tiettäväksi, että tekstistä vetämäni johtopäätökset riippuvat valitsemastani tulkinnallisesta viitekehyksestä, so. kirjallisuuden (strukturalistisesta) semiotiikasta. Musilia on kuitenkin tulkittu toisista, omaani risteävistä viitekehyksistä (erit. peirceläisestä semiotiikasta käsin), jolloin vertailun kautta selvennän rajaa tekstin metodologiasta riippuvien ja riippumattomien piirteiden välillä.
1.1. Merkitys kriisissä
Itävalta-Unkarin valtakunta oli ollut keskeinen eurooppalainen voimatekijä aina uuden ajan kynnykseltä saakka. Sen byrokraattinen valtiomuoto ja konservatiivinen elämäntapa eivät kuitenkaan kyenneet ottamaan vastaan 1800-luvulla syntyneitä uusia elämänmuotoja. Aikakauden kirjallisuudessa purkautuu seksuaalinen ahdistus ja kaksinaismoralististen asenteiden luoma paine. Arthur Schnitzlerin näytelmä Piirileikki (Reigen, 1903) käy mielestäni esimerkillisestä 1900-luvun vaihteen itävaltalaisen yhteiskunnan kuvauksesta. Siinä käydään kymmenen dialogin myötä kiertoajelulla yhteiskunnallisten kerrosten läpi. Dialogia käyvät seksuaaliseen aktiin valmistautuvat pariskunnat, joiden toinen osapuoli
vaihtuu vuorotellen dialogista toiseen. Ensin Kurtisaani on vuoteessa Sotilaan kanssa, sitten Sotilas Neidon, Neito Herrasmiehen ja niin edelleen. Lopulta intiimi kädenpuristus palaa alkuun täyden ympyrän kiertäneenä kun Kreivi kohtaa Kurtisaanin. Näytelmän hahmot jakavat todellisuuden intohimojen maailmassa kuitenkin säilyttäen yhteiskunnalliset naamionsa. Kaikki he tavallaan tuntevat leikin säännöt; että jokainen on yhtä aikaa pettäjä ja petetty. Psykoanalyyttiset teemat ovat muutenkin yleisiä Schnitzlerin tuotannossa, josta on suomennettu pääasiassa näytelmiä. Schnitzler on myös mielenkiintoinen “arkkityyppi” itävaltalaisesta kirjailijasta sikäli, että hänen ei ollut kirjailija varsinaiselta ammatiltaan vaan lääkäri - Robert Musil taasen koulutukseltaan insinööri, Hermann Broch työskenteli tekstiilitehtaan johtanana (Vartiainen 2009, 127).
Aatteiden, arvojen, ajatusten, ja näkemysten kollaasien suhde taiteeseen on mielenkiintoa herättävä, loppuun ammentumaton teema. Modernistista kirjallisuutta luonnehtii uusien muotojen etsintä ja kriittinen asenne sisältöön. Kriittisellä asenteella tarkoitan tässä sitä, kuinka yhteiskunnassa ja kulttuurissa vallitsevia arvoja tarkastellaan osana kirjallista taideteosta kuitenkaan asettumatta puolesta tai vastaan, suhtautuen sen sijaan arvoihin rationaalisesti joinain, jotka syntyvät, muuttuvat, kriisiytyvät ja kuolevat pois. Vanhojen ilmaisumuotojen, tekniikoiden, tai tyylilajien nähdään kantavan mukanaan arvolatauksia. Hyväksymällä perinteiset muodot hyväksytään niiden ohella näiden arvomaailma. Uudet muotokokeilut eivät näin ole vain teknistä kikkailua, vaan filosofiaa ilmaisun tasolla.
Freud ja psykoanalyysi olivat 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla teemoja, joihin kirjallisuus ei voinut välttyä ottamasta kantaa. Kirjallisuudentutkija Erich Hellerin mukaan Freudin vaikutuksen epäileminen Hugo von Hofmannsthalin, Arthur Schnitzlerin, Herman Brochin, Robert Musilin, Franz Kafkan, Rainer Maria Rilken, Hermann Hessen, Thomas Mannin, James Joycen, Virginia Woolfin, Ernest Hemingwayn, tai William Faulknerin kohdalla, on sama kuin epäilisi Newtonin vaikutusta ensimmäisiin lentokoneenrakentajiin (Heller 1983, 73). Ihmismielestä oli tullut uusi Suuri tuntematon.
Englantilaisella kielialueella tämä kiinnostus manifestoituu eritoten tajunnanvirtakirjallisuutena (Woolf, Joyce, Faulkner). Liekö saksan kieli sitten soveltunut huonosti samanlaiseen kerrontatekniikan uudistukseen, mutta saksankielisessä kirjallisuudessa Tiedostamatonta ja muita “sielun pimeitä puolia”
ammennetaan ennemmin aiheiden ja teemojen osalta. Järjen kadottaminen ja jonkinlaisen määrittelemättömän kiintopisteen menettäminen ovat teemoja jotka tunnistaa helposti sellaisten klassikkojen kuin Thomas Mannin Taikavuoren (1924), Frans Kafkan Linnan (1926), tai tämän tutkimuksen aiheena olevan Robert Musilin Miehen vailla ominaisuuksia (1930-1943) ytimestä.
1.2. Aikakauden kirjallistaiteellinen ilmapiiri
Olen halunnut nähdä Musilin ja MVO:n osana suurempaa maailmankirjallisuuden taustaa vasten.
Sukulaisuussuhteita voimme nähdä muotokokeilujen osalta aikakauden modernistiseen kirjallisuuteen, sisältöjen osalta saksalaisen kielialueen, etenkin itävaltalaiseen kirjallisuuteen, genren osalta satiiri on mielestäni eräs vertailupohja, kuitenkaan unohtamatta ns. epäkaunokirjallisia kirjallisuudenlajeja, esseistiikkaa, filosofiaa. Itävaltalaisesta romaanikirjallisuudesta löytyy monia intellektualismiin surumielisella ivalla suhtautuvia kuvauksia. Näissä näen vaikuttavan käsityksen, että henkisen toiminnan kohtalo on vääjäämättömästi murskautua maailmanhistorian rattaissa.
Musilin alter egon Ulrichin verrokki aikalaiskirjallisuudessa on Thomas Mannin Taikavuoren Hans Castorp. Molempia nuoria miehiä yhdistää paitsi tausta tekniikan alalla, myös etäisyyden ottaminen yhteiskunnalliseen elämään, vapaaehtoisuudesta tai ei. Aikakauden suurten ideologioiden käsittely henkilöhahmojen kautta yhdistää teoksia. Mies vailla ominaisuuksia, Taikavuori, sekä Brochin Unissakulkijat (1930-1932) ovat aikakauden hengen monumentaalisia kuvauksia saksankielisen kirjallisuuden piiristä, ja niiden seuraan voidaan laskea James Joycen Odysseus sekä Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä (1913-1927). Franz Kafkalta ei löydy vastaavaa monisatasivuista magnum opusta. Ei häntä silti sovi jättää mainitsematta. Oikeusjutun ja Linnan sivuilta paistavat niin selkeästi muodottomaksi muuttuneen hallinnon ja byrokratisoituneen yksilön teemat, että jonkinsorttinen sukulaisuus Musiliin täytyy tunnustaa.
Itävaltalaisen kirjallisuuden piiristä löytyvät muiden muassa Arthur Schnitzler näytelmineen, Stefan Zweig, Elias Canettin Sokeat (Die Blendung 1936) nauraa maailman kirjastona näkevälle sinologi Peter Kienille, Joseph Rothin Radetzkymarssi (Radetskymarsch 1932) kuvaa itävalta-unkarin kaksoismonarkian rappiota Trottan upseerisuvun näkökulmasta. Musilin teoksessa voi sen yhteiskunnallis-historialliselta tasolta havaita vastaavia satiirisia piirteitä. Tältä osin tekstiä on mielenkiintoista verrata esimerkiksi tsekkiläisen Jaroslav Hašekin teokseen Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa (1921-1923), tai jopa toiselta puolen eurooppaa, Mihail Bulgakovin teokseen Saatana saapuu Moskovaan (1966).
Aikalaiskontekstia muista taidemuodoista hakevan tulee muistaa Schönbergin, Webernin, ja Bergin atonaalinen musiikki, Klimtin, Schielen, ja Kokoschkan maalaustaide, sekä modernin kaupungin katukuvaa luoneet arkkitehdit Wagner, Hoffmann, ja Loos. (Kuna 1976, 123-124. Vergo 2007, 87- 161.) Vaikka romaanin miljöökuvaus on abstraktia ja parhaimmillaan vihjailevaa, on Wienin modernin kaupungin kiihtyvä syke siinä läsnä. Kirjailija ei työskentele tyhjiössä, eikä Musil tee poikkeusta.
1.3 Tutkimuskysymys ja tutkielman rakenne
Johdantoluvussa olen kuvannut maailmankuvaa ja aateilmapiiriä, jota vasten Mies vailla ominaisuuksia tulee asettaa. Itävalta-Unkarin poliittisen stagnaation (Vartiainen 2009, 22) sekä aikakauden henkisen kohinan vastakkaisuuden ymmärtäminen on prima facie tulkittaessa Musilin tekstiä sen intentioista käsin.
Aineistoa olen päätynyt esittelemään kolmelta kannalta; ensinnäkin luon katsauksen Musilin kirjailijanuraan ja tuotantoon, sitten hänen ajatteluaan ja tuotantoaan käsittelevään tutkimukseen kiinnittäen erityisesti huomioita Musilin käsittelyyn suomenkielisessä kirjallisuudentutkimuksessa.
Kolmanneksi katson tarpeelliseksi esittää Musilin teoksen kahden ensimmäisen kirjan tapahtumallisen sisällön synopsiksen muodossa. Useimmat analyysit pureutuvat tiettyihin teksinpätkiin eivätkä (osittain ymmärrettävistä syistä) laajenna tarkasteluaan teokseen kokonaisuudessa. Vaikkei romaanin teksti jäsennykään historiallisten tapahtumien juonimuotoiseksi kerronnaksi, on useita tekstiotteita kattavan käsittelyni kannalta syytä tehdä selko romaanin tapahtumien ajallisista syy-seuraus -suhteista.
Luvussa kolme esittelen semioottisen kirjallisuudentutkimuksen menetelmiä. Semiotiikan termit ja käsitteistö ovat levinneet laajalle kulttuurin- ja kirjallisuudentutkimuksessa, mutta yhden "kattoteorian"
alle näitä ei ole saatu koottua. Tämä johtuu osaltaan semiotiikan kentän alunperinkin kahteen jakaantuneesta luonteesta, eli saussurelaisen ja peirceläisen semiotiikan yhtäläisestä suosiosta. Toisaalta monet semioottisiksi teoreetikoiksi tunnustetut ajattelijat, kuten Bahtin, Jakobson, Barthes, Greimas, Derrida, tai Eco, ovat ankkuroineet käsitejärjestelmänsä tiettyyn sovellusalueeseen; lingvistiikkaan, viestintään, tai vaikkapa narratologiaan. Näin ollen myös tässä tutkimuksessa käytetyt käsitteet ovat peräisin useammalta suunnalta. Keskeisimpänä on kuitenkin A. J. Greimas'n semioottisen neliön käsite, jota esittelen omassa alaluvussaan. Greimasilaiseen käsitteistöön sitoutuminen vaatii myös kannanottoa
saussurelais-strukturalistisen tradition ja peirceläisen tradition välisiin eroihin, jotka kumpuavat saussurelaisen merkkikäsityksen dyadisuudesta (Chandler 2017, 13) ja peirceläisen mallin triadisuudesta (ibid., 30).
Analyysini käsittelee temaattisia kokonaisuuksia jotka tyypillisesti paikantuvat yhteen kirjan lukuun kukin (poikkeuksia on). Nostan aineistosta tekstiosuuksia joiden on tarkoitus kuvastaa kulloinkin käsittelyssä ollutta teemaa erityisesti. Tekstin merkitysrakenteet ilmenevät suurissa mittakaavoissa, mutta toisinaan niiden ilmentyminen on mahdollista paikantaa tarkasti. Analysoidut temaattiset kokonaisuudet tulkitsen erinäisissä konteksteissa, kuten laji- ja genreteoriaa huomioiden satiirin ja esseistiikan genreissä, sekä ironisuutta ja metaforisuutta kerronnan tapoina tarkastellen narratologisessa viitekehyksessä. Ironia tai satiiri eivät ole tutkimuksessa sellaisia analyysin käsitteitä joiden esittely muuten kuuluisi metodologis-teoreettiseen lukuun. Annan näille monitulkintaisille käsitteille erikseen karkeat määritelmät 5. luvun kulloistakin käsitettä hyödyntävässä alaluvussa. Tavoitteeni on hälventää tulkinnan johtopäätöksiin mahdollisesti liittyvää väärinymmärryksen uhkaa.
Analyysissä esiinnousseet semioottiset jännitteet tulkitsen lopulta saman, semioottiseksi dissonanssiksi kutsumani rakenteellisen taustavaikuttajan ilmentymiksi. Metodologisen reflektion osalta käyn keskustelua kirjallisuuden semioottisesta tutkimuksesta peirceläistä tutkimusotetta edustavan Veivon (2011) kanssa. Suhteutan tulkintani hänen aiemmassa tutkimuksessaan esiinnostettuun rakenteellisen ironian käsitteeseen. Veivo on kritikoinut myös greimasilaisen narratologian puutteita (Veivo 2009, 17), ja olen pyrkinyt täydentämään metodologiaani vastaamaan tätä kritiikkiä.
Tutkimukseni ensisijainen aineisto on romaanin kahden ensimmäisen osan korjattu suomennos vuodelta 2006. Perustelen päätöstäni sillä, että romaanin merkitykselliset yksiköt, seemit, ilmenevät sana- ja lausetasoa laajempina kokonaisuuksina. Olen kuitenkin liittänyt käsiteltyjen tekstiotteiden yhteyteen otteet alkuperäisestä saksankielisestä tekstistä. Näin romaaniin alkukielellä perehtyvä lukija saattaa varmistua tulkinnan yksityiskohdista. Kanta on perusteltu myös siltä osin, että myös aiempi suomenkielinen tutkimus kohdistuu teoksen käännökseen.
2. Kirjailija ja teksti
Tekijän intention paljastaminen tekstin takaa ei ole tämän tutkimuksen tavoite tai päämäärä. Mies vailla ominaisuuksia hyödyntää kuitenkin tietoisesti ja peittelemättä tekijänsä biografiaa (Ulrich Musilin alter egona). Etenkin filosofian, tekniikan, ja psykologian tematiikkojen osalta on syytä tiedostaa niiden osittainen selittyminen tekijän omista vaiheista. Kysymys on pienistä konteksteista:
teos suhteessa tekijän henkilöhistoriaan tai suhteessa tekijänsä muuhun tuotantoon. Varsinaisen analyysin seuraamisen helpottamiseksi olen koostanut synopsiksen romaanin tapahtumista. Tällöin analyysiluvut, jotka keskittyvät tyypillisesti yhteen lukuun ja/tai henkilöhahmoon, on helpompi suhteuttaa teokseen kokonaisuudessa.
2.1 Robert Musilin henkilöhistoria
Kirjailija Robert Musil luetaan saksankielisen kirjallisuuden piirissä Thomas Mannin, Hermann Brochin, Alfred Döblinin, ja Frans Kafkan rinnalle puhuttaessa 1900-luvun modernisteista. Kenties hänen proosansa intellektuellin ja vaikeammin läpäistävän luonteen vuoksi hän on muualla kuin saksalaisen kielialueen ulkopuolella jäänyt kollegoidensa varjoon. Suomessa hän on tullut tutuksi vasta suomennosten myötä. Hänen varhaistuotantoaan julkaistiin suomeksi 1960-luvulla (Oppilas Törlessin harhapolut 1963 ja Kolme naista 1961) ja hänen pääteoksensa Mies vailla ominaisuuksia lopulta 1980 (korjattu painos 2006).
Musilin julkaistu tuotanto koostuu kokonaisuudessaan esikoisromaanista Die Verwirrungen des Zöglings Törleß vuodelta 1906, kahdesta lyhyestä kertomuksesta koostuvasta teoksesta Vereinigungen vuodelta 1911, näytelmästä Die Schwärmer vuodelta 1921, kolmen kertomuksen kokoelmasta Drei Frauen vuodelta 1924, hänen päätyöstään, romaanista Der Mann ohne Eigenschaften vuodelta 1930 (toinen osa 1932) sekä kokoelmasta lehdissä ja muualla julkaistuja kirjoituksia nimeltä Nachlaß zu Lebzeiten vuodelta 1935 (Payne 2007, 1-2). Lisäksi hän on kirjoittanut väitöskirjan Ernst Machin filosofiasta.
Musil oli koulutukseltaan upseeri ja taisteli rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa. Hän kuitenkin hylkäsi uran armeijassa ja alkoi opiskella insinööriksi Brünnin teknisessä korkeakoulussa. Tuokaan ura ei kestänyt kauaa, ja kiinnostuttuaan psykologiasta ja filosofiasta hän siirtyi Berliinin yliopistoon, jossa
väitteli tohtoriksi. 1910 hänet palkattiin kirjastonhoitajaksi Wieniin. (Vartiainen 2009, 128-129.). Hän työskenteli loppuelämänsä pääosin Wienissä, mutta joutui pakenemaan fasisteja Sveitsiin, missä kuoli.
(Corino 2007, 425-429.) Musilin opintopolku on siirtynyt lähes muuttumattomana hänen alter egonsa Ulrichin profiiliin. Ulrich myös on upseeri ja matemaatikko. Psykologi hän ei varsinaisesti ole, eikä kirjastonhoitaja, mutta molempien ammattiryhmien edustajat esiintyvät romaanissa. Kirjastojen sekä mielisairaaloiden ilmapiirien kuvauksessa on siten Musililla biografinen elementti.
2.2 Mies vailla ominaisuuksia: parafraasi
"Se mies, josta näillä sivuilla kerrotaan – mies jolla ei ollut ominaisuuksia – oli nimeltään Ulrich"
(MVO1, 17).
Romaanin ensimmäisen kirjan alkuasetelmassa, elokuussa vuonna 1913, Ulrich on jättänyt vapaaherraksi. Hän on 32-vuotias matemaatikko, joka kenties turhautumisesta, kenties jostain muusta syystä päättää ottaa "lomaa elämästään" yhden vuoden ajan. Ulrich ei ole löytänyt kutsumustaan sotilaan ammatista tai tekniikan alalta. Hän asuu isänsä tuella Itävalta-Unkarin pääkaupungissa, jota Kakaniaksi kutsutaan, ja hänellä on pintapuolinen suhde Leona nimisen laulajattaren kanssa. Tultuaan ryöstetyksi hänet löytää kadulta virkamiehen vaimo, jota Ulrich kutsuu Bonadeaksi, ja jonka kanssa hän aloittaa suhteen. Ulrichin lapsuudenystävä Walter on muusikko kuten hänen puolisonsa Clarisse.
Ulrich kiinnostuu himomurhaaja Moosbruggerin oikeudenkäynnistä. Laitapuolen kulkija on surmannut raa'asti häntä häirinneen prostituoidun. Oikeudessa Moosbrugger esiintyy vailla katumusta, kuin pitäen koko oikeuslaitosta pilkkanaan. Samaan aikaan Kakanian ylhäisissä piireissä herätään siihen, että muutaman vuoden kuluttua, vuonna 1918, vietettäisiin keisari Frans Joosef I:n 70-riemujuhlaa.
Ulrichin isä kirjoittaa pojalleen suositelleensa tätä kreivi Stallburgille, jonka on määrä vastata tulevista juhlallisuuksista. Näin Ulrich päätyy Paralleeliaktioksi kutsutun hankkeen sihteeriksi. Nimi paralleeliaktio tulee siitä, että samana vuonna on määrä juhlia myös Saksan keisari Vilhelm II:n 30- vuotista taivalta hallitsijana. Hankkeessa mukana ovat myös osastopäällikkö Tuzzi, diplomaatti, ja hänen vaimonsa ja Ulrichin serkku, Ermelinda alias Diotima, sekä myöhemmin saksalaiseksi vakoojaksi osoittautuva kirjailija ja maailmanmies Tohtori Paul Arnheim, "todellisuuteen suuntautuva ihminen" (MVO1, 191).
Paralleeliaktiolle halutaan löytää johtotähdekseen "Suuri aate". Ulrich päätyy välirikkoon Bonadean kanssa. Pankkiiri Leo Fichel liittyy paralleeliaktioon. Ulrich pidätetään tämän otettua yhteen kadulla riehuneen humalaisen kanssa. Paralleeliaktion ensimmäinen kokous päätyy keskeytykseen. Diotima osoittaa kiinnostusta Tohtori Arnheimia kohtaan. Ulrich pyytää keisaria lähellä olevalta kreivi Leinsdorfilta saattaa kuolemaantuomittu Moosbrugger mielentilatutkimukseen. Bonadea palaa Ulrichin luo. Ulrich tapaa Diotiman kanssa. Johtaja Leo Fichelin tytär Gerda seurustelee antisemitistiseen kristillis-germaaniseen nuorten piiriin kuuluvan Hans Seppin kanssa. Ulrich saa kirjeen isältään.
Kenraali Stumm von Bordwehr ottaa osaa paralleeliaktioon. Ulrich vierailee Clarissen ja Walterin luona. Paralleeliaktio kokoontuu Tuzzien kodissa säännöllisesti. Diotima päätyy salasuhteeseen Arnheimin kanssa. Kenraali Stumm löytää kansalliskirjastosta bibliografioiden bibliografian.
Ulrich päätyy Fichelin luona keskustelemaan Hans Seppin kanssa ja yrittää myöhemmin vietellä Gerdan. Kreivi Leinsdorf valitsee propagandakomitean johtajaksi puolalaisen Wisnieczkyn. Hans ja Ulrich keskustelevat uskonnosta. Koittaa vuosi 1914. Bonadea menee tapaamaan Diotimaa mutta törmää hänen luonaan Ulrichiin. Leinsdorf, Tuzzi, Arnheim, ja Ulrich sanailevat paralleeliaktion kokouksessa. Gerda kuulee isältään Arnheimin käyttävän Diotimaa hyväkseen, hän menee Ulrichin luo kertomaan kuulemastaan ja he päätyvät makaamaan keskenään. Paralleeliaktiota vastaan järjestetään mielenosoitus (MVO1, 120. luku). Clarisse vierailee Ulrichin luona ja tahtoisi tältä lasta.
Toinen kirja: Ulrich matkustaa tapaamaan siskoaan Agathea. Heidän isänsä on kuollut. Sisarukset muistelevat lapsuuttaan. Isän hautajaiset. Agathen mies Professori Hagauer saapuu. Ulrich ja Agathe käyvät keskusteluja. Agathe on onneton avioliitossaan. Ulrich palaa pääkaupunkiin. Stumm vierailee Ulrichin luona. Ulrich tapaa Clarissen ja Walterin jotka majoittavat Clarissen vanhaa opettajaa, filosofi Meingastia. Yhdessä he todistavat ikkunasta raiskausyritystä. Agathe matkustaa Ulrichin luo. Hän haluaa sulkea miehensä pois heidän isänsä testamentista. Ulrich Leinsdorfin luona, Bonadea Ulrichin luona. Agathe jättää miehensä ja muuttaa Ulrichin luo asumaan. Stumm tutustuu Agatheen. Hagauer vaatii kirjeellä Agathen palaamista. Agathe tapaa hautuumaalla opettaja Lindnerin. Kenraali Stumm, Clarisse, ja Ulrich käyvät mielisairaalassa katsomassa sinne lukittua Moosbruggeria, mutta vierailu päättyy keskeytykseen. Paralleeliaktion kokoontuminen Diotiman salongissa. Kokous päätetään siirtää myöhempään ajankohtaan.
MVO:n kohdalla on muistettava sen keskeneräisyys. Kokonaisteokseen kuuluu myös kolmas osa, josta osia julkaistiin tekijän kuoleman jälkeen. Emme siis periaatteessa tiedä mihin tapahtumat päättyvät.
Musil jätti jälkeensä 15000 (sic!) sivua luonnoksia kolmatta osaa varten. Tämä on ollut omiaan antamaan pontta Musil-tutkimuksen muotoutumiselle omaksi musiologian tieteenalakseen. Toisaalta ensimmäiset kaksi osaa ovat julkaistu ja niille on siten myönnettävä ”valmiin” leima. Teoksen tarinalle tekee tavallaan oikeutta, että siinä lopulta saadaan aikana päätös – siirtää kokous myöhempään ajankohtaan.
Romaanin tapahtumaselostuksen perusteella on mahdollista havaita perinteisen juonirakenteen puute.
Mainittu keskeneräisyys tietenkin tekee mahdottomaksi sanoa, olisiko viimeinen kolmas osa päättynyt siten, että olisi voitu puhua juonen tai tarinan sulkeutumisesta. Romaanin tapahtumien kulku kohdistuu Paralleeliaktion toimintaan. Historiallista taustaa vasten tiedämme, ettei Riemuvuotta koskaan olisi tultu viettämään. Siinä tapahtumien kuvaus on ironista; romaanin narratiivi ei pyri positiiviseen ratkaisuun. Tapahtumille on luontainen päätepiste, ensin ensimmäisen maailmansodan alkamisessa, lopulta Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian romahduksessa.
2.3 Aiempi tutkimus
Saksalaisen kirjallisuudentutkimuksen parissa Musilia on tutkittu paljon, varsinkin biografisella tutkimusotteella. Häntä on luettu filosofina tai psykologina, ja sosiologit ovat olleet kiinnostuneita hänen Itävalta-Unkarin yhteiskuntaa koskevasta kuvauksestaan. Hänet ymmärretään eräänlaiseksi uuden aikakauden tulkiksi ja uuden elämäntavan airueeksi. Sama pätee suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen piirissä. Luon seuraavaksi katsauksen teemoihin joita Musilin tuotannosta on suomeksi julkaistussa tutkimuksessa nostettu esiin. Kansainvälisellä tasolla kattavin esitys Musilin ajattelusta ja tuotannosta on koottu yksiin kansiin nimellä A Companion to the Works of Robert Musil vuodelta 2007.
Varhaisin Musilia koskeva suomenkielinen akateeminen julkaisu on Irma Rantavaaran artikkeli
"Robert Musil: kirjalijakuvan piirteitä" SKS:n vuosikirjassa nro. 20 vuodelta 1962. Tuohon aikaan ilmestyivät ensimmäiset Musil-suomennokset. Rantavaara käy läpi Musilin uraa ja julkaisuluetteloa (ks. myös Rantavaaran esipuhe teokseen Oppilas Törlessin harhapolut). Vielä varhaisempi on Sinikka
Kallion essee "Mies vailla ominaisuuksia" kokoelmassa Kuvista ja kuvaamisesta. Esseitä taiteen ja kirjallisuuden ilmiöistä vuodelta 1955. Teoksen Mies vailla ominaisuuksia arvosteluja on julkaistu suomennosten julkaisujen aikaan (Pesonen 1983, Pankakoski 2006).
Musilin filosofisempaa puolta ovat naaranneet mm. Risto Eräsaari (2005) Musilin kontingenssin käsitteen taustoja selvittäessään sekä Elisa Heinämäki (2010), joka on tutkinut Musilin yhteyksiä mysikko Mestari Eckhartiin, jolta käsite Eigenschaft (sak. "ominaisuus") alun perin tunnetaan. Heikki Kovalainen on luodannut puolestaan Musilin eettistä puolta artikkelissaan "Esseistisen romaanin moraalifilosofia: Musil, Emerson ja Nietzsche toisenlaisina eetikkoina", jossa hän kontrastoi Musilin tyyliä esseisti Ralph Waldo Emersonin ja filosofi Friedrich Nietzschen kirjoituksiin.
Anssi Sinnemäki (2010) on artikkelissaan "Näkökulmia Musiliin" nostanut esiin rakenteellisen ironian käsitteen, joka avaa monia näkökulmia teoksen Mies vailla ominaisuuksia monitulkintaisiin kohtiin.
Ainut varsinaista kirjallisuuden semioottista (Musil-)tutkimusta edustava julkaisu on Harri Veivon artikkeli "Kokemuksesta kieleen ja tekstiin: indeksikaalisuuden käsite kirjallisuuden semiotiikassa", missä kirjoittaja soveltaa peirceläisen semiotiikan käsitteistöä Musilin tekstiin. Veivon tutkimus toimii oman työni metologisena verrokkina, sillä peirceläisen semiotiikan lähtökohdat eroavat osaltaan itse soveltamani greimasilaisen semiotiikan vastaavista.
3 Romaanin semiotiikkaa
Semiotiikan terminologia ja käsitteistö ovat kirjallisuudentutkimuksessa tuttuja monista eri yhteyksistä, mutta harvoin yhdistettynä nimenomaan semiotiikan kattoteoriaan. Tämä on luonnollista, sillä kirjallisuuden tulkitsemisessa on lähes aina kyse merkitysten löytämisestä ja tuottamisesta, ja kirjoitettuna kielenä kirjallisuus muodostaa merkkijärjestelmän par excellance. Semiotiikan termistön käyttö irrallaan niitä määrittävästä teoriasta voi kuitenkin johtaa lähempää tarkastelua kestämättömiin tulkintoihin. Toki monilla muista yhteyksistä tutummilla käsitteillä voi olla tarkkaan määritelty sisältönsä tietyn semioottisen teorian kohdalla. Tällaisia käsitteitä ovat esimerkiksi teksti, diskurssi, tai paradigma. Milloin näitä käsitteitä käytetään tietyn teorian tarkoittamassa mielessä, on aina syytä ilmaista se selkeästi. Kriittisimmän ja tärkeimmän käsiteparin, joka määrittää semiotiikan
tutkimuskohdetta sekä erottaa eri semiotiikan teorioita toisistaan, muodostavat merkin (Greimas &
Courtés 1982, 296) ja merkityksen (ibid., 187) käsitteet. Puhekielestä eroten nämä käsitteet ovat semiotiikassa tarkkaan määriteltyjä. Valotan tämän luvun aluksi näiden "metakäsitteiden" käyttöalaa ja historiaa, sekä tarkastelen sitä, mitä ominaispiirteitä kirjallisuus ja kaunokirjalliset tekstit omaavat joita semioottisessa tutkimuksessa tulisi ottaa huomioon. Alaluvuissa käsittelen lyhyelti semiotiikan historiaa nimenomaan kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta sekä määrittelen tutkimukseni metodologisen viitekehyksen, greimasilaisen semiotiikan, asenteet ja käsitteet. Lopuksi muotoilen tutkimuskysymyksen itse muotoilemani semioottisen dissonanssin käsitteen kautta.
Merkki on semiotiikan ydinkäsite, ja se ansaitsee lähemmän tarkastelun. "Semiotiikka" tarkoittaa sanatarkasti merkkien käytön ja tulkinnan taitoa, mutta on tullut tarkoittamaan merkkejä sinänsä tutkivaa tieteenalaa. Päivittäisessä kielenkäytössä sanat merkki, merkitys, merkitseminen ym. ovat hyvin likellä toisiaan. Semiotiikassa niillä on kuitenkin ratkaiseva ero. Lisäksi semiotiikan tieteen eri traditioilla on näiden sanojen suhteista toisistaan hieman poikkeavat käsitykset. Lähtökohta on se, että merkitykset ovat jotain olemassaolevaa (todellista tai kuviteltua) mutta joita ei voida tavoittaa sinänsä (Greimas 1980, 15). Merkit taasen ovat jotain mitä voidaan havaita, tuntea, tai tunnistaa merkitysten itsensä sijaan: aliquid stat pro aliquo – jotain mikä edustaa jotakin toista (Veivo & Huttunen 1999, 23).
Nähdessäni savua, tiedän sen tarkoittavan jossain palavan. Savu ymmärrettynä tulen merkkinä ja tuli tällöin savun merkitys. Tilanne kuitenkin muuttuu saapuessani palopaikalle, sillä sitten kun näen tulen omin silmin, tulee tulesta merkki monelle asialle; palavassa aineessa tapahtuvalle fysikaaliselle reaktiolle, sille että joku on sytyttänyt palavan aineen, sille että tuo aine voi todellakin palaa. Tämä tarkoittaa ettei semiotiikassa koskaan päästä merkityksiin sinänsä saakka. Kaikki mitä aistein havaitsemme on merkkejä jostain muusta. Tämä ei tarkoita, etteikö millään olisi merkitystä, päinvastoin. Merkit ja merkitykset ovat elimellisessä riippuvuussuhteessa keskenään, kumpikaan ei esiinny yksinään. Ero on olevan ja ilmenevän välillä.
Semioottisessa mielessä kertomisella tarkoitetaan erilaisten sisältöjen pukemista muotoihin jotka esitetään tietyssä järjestyksessä. Määritelmä on toki abstrakti. Olkoot puheen sisältöjä äänteet ja niitä vastaavia muotoja kirjaimet, jotka taas tiettyihin järjestyksiin asetettuina esittävät kielen sanoja.
Kertomukset ovat sanoja monimutkaisempia kokonaisuuksia, mutta molempien voi ajatella perustuvan samanlaiselle muotojen ja sisältöjen järjestämisen periaatteelle. Sanoista tehnee yksinkertaisempia se tosiseikka, että kielen äänteiden joukko koostuu samantyyppisistä olioista, joita kyllä voi jaotella omiin
alaluokkiinsa (frikatiivit, likvidat, jne.), mutta jotka siitä huolimatta ovat vaihdettavissa keskenään.
Äänteet kuuluvat samaan syntagmaan (kr. "kokonaisuus"). Kielen korkeammilla tasoilla esiintyy jo sellaisia olioita kuin nimi- ja teonsanat, joita ei enää voi vaihtaa keskenään, niin että ilmaisun mielekkyys säilyisi. Eri sanaluokat muodostavat kielen sisäisen paradigman (kr. "kuvio" tai "malli").
Kieli tuottaa merkityksia niin paradigmaattisten, kuin syntagmaattisten suhteiden avulla.
Kulttuurintutkija Mikko Lehtosen mukaan paradigmat järjestävät vertikaalisia yhtäläisyyden suhteita merkkien välillä, kun taas syntagmojen voidaan ymmärtää perustuvan horisontaalisiin läheisyyden suhteisiin (1998, 128).
Sveitsiläinen kielitieteilijä Ferdinand de Saussure (1865–1913) tarkasteli kieltä sen rakenteiden pohjalta. Hänen tutkimuksensa on julkaistu Yleisen kielitieteen luentoina hänen oppilaidensa tekemien luentomuistiinpanojen pohjalta (Cours de linguistique générale, 1916). Lisäksi Saussure laajensi tarkastelutapaansa kielestä kaikkiin kielen kaltaisiin merkkijärjestelmiin. Hänelle prototyyppinen merkki oli kielen perusyksikkö, jossa aistein havaittu puhutun kielen äänne vastaa kognitiivista abstraktia käsitettä, merkitystä (Chandler 2017, 13). Saussuren lanseeraamat käsitteet soveltuvat kirjallisuuden tarkasteluun kenties muita aloja paremmin siitä syystä, että kirjallinen ilmaisu on helppo nähdä luonnollisen kielen kaltaisena toimintana.
Semiotiikan kolme päähaaraa ovat semantiikka, syntaksi, ja pragmatiikka. Näistä ensimmäinen perehtyy merkitykseen sinänsä, toinen merkkien yhdistymiseen ja rakentumiseen, kolmas merkkien käyttöön niiden sosiaalisessa ja historiallisessa ympäristössä. (Chandler 2017, 4-5, myös Varpio 1982, 56.) Tässä tutkimuksessa sovellettu greimasilainen teoria painottuu merkkien semantiikkaan.
Tarkastelen merkityksen muodostumista tekstin merkkien sisäisistä rakenteista käsin. Näin ollen se, millaista elämää merkit ovat eläneet tekstin ulkopuolisessa todellisuudessa jää tarkastelun ulkopuolelle.
3.1 Saussurelainen ja peirceläinen traditio
Klassisen strukturalismin traditiota kutsutaan saussurelaiseksi, sillä tutkimusotteen perusajatukset ja ydinkäsitteet muotoili de Saussure hahmotellessaan yleisen kielitieteen ohjelmaa. Saussurelaisen semiotiikan, tai semiologian mallina toimii kielitiede, koska kielellisen merkin tapauksessa merkin arbitraarinen ja konventionaalinen luonne käy ilmeisen selväksi (Culler 1994, 94). Lisäksi semiologian
teesinä minkä vain kokonaisuuden merkitystä analysoidaan sen osien välisten suhteiden osamerkitysten kautta. Millään yksiköllä ei ole kokonaisuuden osana omaa sisäistä merkitystä vaan se saa merkityksensä vasta suhteessa muihin yksiköihin. Edelleen osasten väliset suhteet ovat luonteeltaan loogillisia; merkityksen rinnakkaisuuteen, vastakkaisuuteen, käänteisyyteen, tai samanlaisuuteen perustuvia. (Eagleton 1991, 109-111.) Saussurelainen merkkikäsitys jakaa merkin muotoon ja sisältöön. Strukturalismin perusperiaate on rakenteen määrittyminen konjunktion ja disjunktion yhtäaikaiseksi suhteeksi (Koskela 2013, 67). Toisin sanoen rakenteen elementtejä yhdistää kuuluminen samaan jatkumoon, toisaalta ne omaavat niitä toisistaan erottavia piirteitä.
Saussuren työn lähtökohtana oli 1800-luvun kielitieteen kritiikki (Veivo & Huttunen 1999, 191).
Vastapainoksi vallinneelle historialliselle kielitieteelle hän halusi kohdistaa tutkimuksen kielijärjestelmän yleiseen muotoon (langue). Ilman taustatietoja Saussuren painotukset voivat tuntua liiankin raskailta, etenkin mitä tulee yksityisten puhuntojen (parole) tahalliseen sivuuttamiseen. Sillä saussurelainen käsitteistö on artikuloitu ensisijassa kielitieteellisessä kontekstissa, olen tutkimuksessani tukeutunut sellaisiin sekundaarilähteisiin, joissa käsitteet on määritelty kirjallisuudentutkimukseen paremmin soveltuvassa muodossa.
Klassinen strukturalistinen menetelmä ei arvota, vaan analysoi. Tämä, sekä merkityksen palauttaminen logiikasta peräisin olevaan terminologiaan saa strukturalistisen menetelmän vaikuttamaan objektiiviselta ja tieteelliseltä. Strukturalismin, tai ainakin saussurelaisen strukturalismin kritisioiminen epäsubjektiiviseksi on kuitenkin vailla peruja. Saussuren malliin on sisäänkirjoitettuna intersubjektiivisuuden vaatimus. Kielellisen järjestelmän merkki on osa sosiaalista maailmaa, ei psykologista, ja merkkien tieteellinen tutkimus, semiologia, on osa sosiaalipsykologiaa, ei yksilöpsykologiaa. (Chandler 2017, 16.)
Semiotiikan syntyhistorian toinen haara ulottuu amerikkalaisen pragmatistifilosofi Charles Sanders Peircen matemaattis-loogilliseen merkkiteoriaan. Peirceläistä lähestymistapaa kutsutaan pragmatistiseksi merkkiteoriaksi (Veivo & Huttunen 1999, 40). Teorian suurin eroavaisuus saussurelaisesta traditiosta on siinä, miten ymmärretään merkin sisäinen rakenne. Saussurelle merkki koostuu kahdesta toisistaan erottamattomasta puoliskosta, ja merkin referentiaalisuus perustuu sosiaalisen sfääriin. Peircelle merkki jakaantuu kolmeen osaan, merkkivälineeseen (representamen), objektiin, ja tulkitsimeen tai vaikutukseen (interpretantti). Nimensä mukaisesti pragmatistinen
merkkiteoria painottaa merkin käyttöyhteyttä, sen toimintaa eri konteksteissa.
Peirceläisen teorian ilmaisuvoimaisia käsitteitä ovat merkkivälineen ja objektin suhteita kuvaavat ikonin, indeksin, ja symbolin käsitteet. Siinä missä Saussurelle merkin suhde viittauskohteeseen oli puhtaan konventionaalinen, tai arbitraarinen, tunnistaa Peirce myös samankaltaisuuteen (ikonit) ja jatkuvuuteen (indeksit) perustuvat viittaussuhteet. Symbolit ovat viittaussuhteeltaan konventioon perustuvia, joskin Peircelle symboliseen merkkiin sisältyy aina myös ikonisia tai indeksikaalisia piirteitä (Veivo & Huttunen 1999, 46).
Peircen merkkiteoria on osa laajempaa matemaattis-loogillista projektia. Siinä luokitellaan ja nimetään paitsi merkin osat, myös osien keskinäiset suhteet. Termistöä, jolle suomenkielisiä vastineita on vaikea löytää, on paljon. Veivon kattava tutkimus Portti ja polku (2011) on toisaalla esitellyt semiotiikan soveltuvuutta kirjallisuusanalyysiin erityisesti peirceläisestä näkökulmasta. Kuitenkin peirceläinen semiotiikka keskittyy enemmän merkin metafysiikkaan, kuin teorian soveltamiseen. Saussurelaisen taustakäsitteistön etu on siinä, että se on suunniteltu kielentutkimus mielessä. Näin ollen kielen kaltaiset järjestelmät, kuten kirjallisuus, ovat (ja ovat olleet) sille otollisia sovelluskohteita. Kuten Chandler esittää (edellä), ei saussurelaisen ja peirceläisen semiotiikan välillä ole suurta repeämää.
Molemmissa pyritään ymmärtämään merkkien ja merkitysten välisiä suhteita, hieman eri painotuksin ja taustaoletuksin.
3.2 A. J. Greimas'n semioottinen neliö
Liettualais-ranskalaisen Algirdas Julien Greimas'n (1917 Tula — 1992 Pariisi) semioottinen teoria eroaa niin peirceläisestä pragmatistisestä semiotiikasta, kuin saussurelaisesta traditiosta, joskin se nojaa vahvasti edelliseen. Greimas'n tuotantoa ja käsitejärjestelmää ovat esitelleet artikkelitasolla mm.
Eero Tarasti (1990, 67-78) ja Johannes Koskela (2013). Laajempi suomenkielinen yleisesitys puuttuu silti. Vaikka Tarasti onkin suomentanut Greimas'n varhaisen pääteoksen Strukturaalista semantiikkaa (1980, alkuteos Sémantique structurale vuodelta 1966) 80-luvulla, nk. Pariisin koulukunnan semiotiikka, jonka perustajiin Greimas lukeutuu, ei ole Suomessa yhtä tunnettua kuin muut semiotiikan koulukunnat, kuten esimerkiksi Tartto-Moskovan koulukunta (Veivo & Huttunen 1999, 122).
Greimas yhdistyy vahvasti ranskalaiseen strukturalismiin, erityisesti nk. Pariisin koulukuntaan, jonka yhtenä perustajana häntä pidetään. Strukturalisteille semiotiikan perusta oli de Saussuren kielitieteen luennoissa, mutta sillä erotuksella, että de Saussuren ajatellessa kielitiedettä merkkitieteen osana ovat strukturalistit korottaneet kielitieteen hallitsevaan asemaan (Enckell 1974, 130). Siinä missä strukturalistinen semiotiikka paneutuu merkitsijän (signifiant) rakenteeseen, siirtää Greimas oman tutkimuksensa painopisteen merkityn (signifié) analyysiin. Merkityn tutkimus, eli semantiikka kohdistuu signifikaatioon (signification), so. merkityksen tuottoon ja artikulaatioon. Signifikaatio voitaisiin samaistaa semiosiksen käsitteeseen, mutta joka on sekaannuksen välttämiseksi parempi säästää pragmatistisen semiotiikan käyttöön (Koskela 2013, 69). Signifikaation ohella kommutaation käsite on greimasilaisen semiotiikan ytimessä. Sillä viitataan mahdollisuuteen täsmentää analyysiä merkityskokonaisuudesta kohti sen pienempiä ja taas pienempiä rakenneosia (ibid., 68). Rakenteelle määrittyy näin hierarkia - ja on esimerkiksi ilmaisun merkityksen kannalta olennaista, mille tekstin tasolle se sijoittuu.
Greimas'n semantiikan tietoteoreettisena taustaoletuksena on se, ettei mikään objekti muodosta merkitystä omillaan, vaan ainoastaan suhteessa toiseen (Greimas 1980, 28). Objektien välisen suhteen määrittäminen vaatii samanaikaisesti jonkinasteisen samankaltaisuuden sekä tietyn eroavaisuuden havaitsemista. Luonnollisen kielen tapauksessa tämä tarkoittaa esimerkiksi kahden sanan havaitsemista saman kielen sanoiksi ja että niitä erottaa jokin kielen järjestelmään kuuluva piirre. Arkkityyppisessä esimerkissä suomen kielen sanoja "kala" ja "kara" yhdistää niiden kuuluminen substantiivien sanaluokkaan ja erottaa vaihtelu foneemien /l/ ja /r/ välillä. Objektien (sanojen) ja niiden välisen suhteen toteaminen virittää semanttisen akselin, jonka ääripäihin valitut objektit asettuvat. Tässä tapauksessa semanttista akselia voidaan kutsua likvida-äänteitä erottavaksi lateraali/tremulantti - jatkumoksi. Greimas ymmärtää fonetiikan kuitenkin vain kielen pintatason tutkimukseksi, erotuksena syvätason semantiikasta. Merkityksen kanssa objektien ja niiden välisten suhteiden tunnistaminen vaatii tulkitsijalta enemmän tietoa ja mielikuvitusta. Semanttiselle akselille ei ole aina mahdollista antaa luontevaa nimeä, vaikka tietyt objektit olisivatkin jossain suhteessa keskenään (ibid., 30).
Jo Aristoteleen Retoriikassa (1380a5)4 määritellään ominaisuuksien keskinäisiä suhteita vastakohtaisuuden, eli kontrastiivisuuden, ja komplementaarisuuden, tässä implikatiivisuuden kautta.
Greimas'lle ominaisuudet määräävät merkitysjatkumoja, seemisiä kategorioita, joiden ääripäissä
4 Bekkerin numerointia noudattaen.
sijaitsevat ominaisuuden täysi esiintyminen ja ominaisuuden puute. Semanttisesti useimmat ominaisuudet ovat suhteellisia ennemin kuin absoluuttisia; henkilö voi olla köyhä, mutta silti rikkaampi kuin joku toinen, eivätkä kaikki rikkaat ole tasan yhtä rikkaita, vaikka omaavatkin saman ominaisuuden 'rikas'. Greimas'n semioottista neliötä (Greimas 1987, 49) voi verrata Aristoteleeltä periytyvään muodollisen logiikan "vastakohtaisuuksien neliöön", joka on graafisena esityksenä samankaltainen, mutta käsittelee ennemminkin loogisia totuusarvoja kuin merkityssisältöjä. Samaistus ei siten ole täydellinen vaikka rakenteellista vastaavuutta ilmeneekin.
Vastakohtaiset merkitysparit, kuten 'hyvä' ja 'paha', muodostavat ns. semioottisen neliön kun mukaan luetaan muut edellämainitut merkitsevyyssuhteet. Hyvyyden läsnäolo viittaa vastakohdan, pahuuden poissaoloon, ts. pahuuden negaatioon, jota tässä kutsutaan 'ei-pahuudeksi'. Samoin Pahuuden läsnäolo viittaa 'ei-hyvyyteen'. Kuten hyvyys ja pahuus ovat vastakohtia, niin ovat näiden negaatiot. Hyvyys ja ei-hyvyys, sekä pahuus ja ei-pahuus ovat molemmat merkitysjatkumoja, jotka kuvaavat ominaisuuden läsnäoloa.
Greimas'n semioottinen neliö on ennen kaikkea heuristinen työkalu narratiivien analyysissä. Tekstissä vaikuttavat merkitysjatkumot, ja niiden vaikutukset ovat osoitettavissa mallintamalla ne kontraarisuuden, eli täydentävyyden, kontradiktion, eli kumoavuuden, ja implikaation, eli vihjaavuuden suhteilla5 (Greimas 1987, 49). Esimerkiksi seemiä "Kulttuuri" täydentää seemi "Luonto".
Näille molemmille muodostuu negaation kautta antiseemit "ei-Kulttuuri" ja "ei-Luonto". Edelleen
"Luonnon" ja "ei-Kultturin" sekä "Kulttuurin" ja "ei-Luonnon" välillä vallitsee implikaatio; mikäli jokin olio ei kuulu luontoon (ts. kuuluu ei-luontoon), ei ole välttämätöntä että se olisi osa kulttuuria, vaikkakin viittaussuhde siihen on. Tällöin seemit "Kulttuuri", "Luonto", "ei-Kulttuuri", ja "ei-Luonto"
muodostavat seuraavanlaisen semioottisen neliön:
KULTTUURI LUONTO
EI-LUONTO EI-KULTTUURI
5 Myös vaihtoehtoisia termejä esiintyy.
Täydentävät toisiaan
Viittaus Ristiriidassa
Greimas’n teorian suurempi projekti on muotoilla nk. generatiivisen kulun teoria minkä hyvänsä narratiivin analysointia varten. Tällaisena se on sukua Vladimir Proppin venäläisten kansansatujen juonirakenteiden teorialle, unohtamatta Tzvetan Todorovin formalistista narratologiaa - molemmissa teorioissa tarinan rakenne pyritään palauttamaan yleiseen malliin (Enckell 1974, 135). Suomessa tämän kirjallisuuden semiotiikan perinteen edustajista tulee mainita Satu Apon Ihmesadun rakenne, jossa proppilaisia kategorioita sovelletaan suomalaisiin kansansatuihin. Oman tutkimukseni kannalta en näe tarpeelliseksi ottaa käyttöön Greimas’n teoreettista apparaattia kokonaisuudessaan. Päätökseni perustuu aineiston luonteeseen; MVO ei ole romaani, jossa olisi selkeä yhtenäinen juonirakenne, ehkei edes yhtenäistä narratiivia. Koko teoksen laventaminen yhteen formaaliin kaavaan saattaa olla mahdollista, mutta aivan eri kokoluokan tutkimuksessa. Sellainen ei sittenkään tekisi oikeutta tekstin moniäänisyydelle. Semioottinen neliö on kuitenkin käsitteenä yleisemmin formuloitu, ja sillä on omat historialliset juurensa. Näin ollen katson että se voidaan irrottaa Greimas’n laajemmasta teoriasta, ja artikuloida erillään generatiivisen kulun teoriasta sekä aktanttimallista.
3.3 Semioottisen dissonanssin käsite
Sosiaalipsykologian alaan kuuluva käsite kognitiivinen dissonanssi tarkoittaa epämiellyttävää psykologista tilaa, joka seuraa siitä, kun henkilön asenteet ja käytös eivät vastaa toisiaan.
Amerikkalainen sosiaalipsykologi Leon Festinger muotoili käsitteen 1950-luvulla. Klassisessa esimerkissä tupakoiva henkilö on tietoinen tupakoinnin haittavaikutuksista - keuhosyövästä ynnä muista - mutta siitä huolimatta jatkaa tupakointia. (Sutton & Douglas 2013, 185-186.) Siinä missä kognitiivinen dissonanssi tarkoittaa tilaa, jossa henkilö joutuu toimimaan omia käsityksiään ja arvostelmiaan vastaan - ikäänkuin pitämään kiinni kahdesta vastakkaisesta uskomuksesta - aion analogian kautta puhua semioottisesta dissonanssista. Käsitteen muotoilulla tahdon saattaa Greimas’n yleiseen narratiivin analyysiin (Greimas 1987, 63-66) tarkoitetun semioottisen neliön käsitteen romaanin analyysin kannalta paremmin soveltuvaksi. Romaanin – ja varsinkin sellaisen romaanin kuin Mies vailla ominaisuuksia – kohdalla kerronnan monitahoisuus tuottaa ongelmia mikäli sen narratiivia yksinkertaistetaan liikaa. Kyse on siitä, että kerronnan juoni riippuu tapahtumista, so. eteentulevista
ongelmista ja niiden ratkeamisesta. Moderni romaani hylkää pitkälti tämänkaltaisen kerronnan.
Mitä siis, jos romaani haluaa kertoa siitä, mitä ei tapahdu? Tekstin on valotettava niitä merkityksen kannalta olennaisia elementtejä, jotka estävät tapahtumisen.
Semioottinen dissonanssi on tila, jossa tekstissä vallitsee kaksi tai useampi merkitysjatkumo, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Yksinkertainen esimerkki auttakoon; mikäli juonellinen kerronta, esimerkiksi satu perustuu merkitysjatkumolle Hyvä talonpoika – Paha kuningas motivoituu kerronnan eteneminen siitä, että talonpoika kukistaa kuninkaan, joka on tavalla tai toisella tuottanut talonpojalle jotain harmia. Jos kuitenkin teksti sisältää lisäksi toisen vastakkaisen merkitysjatkumon, kuten "Ahne talonpoika" – "Antelias kuningas", vaikeutuu kuninkaan kukistaminen samaa motiivia hyödyntäen.
Voihan nyt nimittäin olla, että muuten pahaa kuningasta ei haluta syrjäytettävän valtaistuimeltaan tämän avokätisyyden takia.
3.4 Tutkimuskysymyksen muotoilu
Semioottinen lähestymistapa romaanin Mies vailla ominaisuuksia kohdalla on perusteltavissa tekstin monia tyylilajeja hyödyntävän luonteen puolesta; sillä kertovat, kuvaavat, ja filosofisen pohtivat osuudet risteilevät keskenään on semiotiikan tarjoama abstrahoitu suhtautuminen tekstiin antoisa.
Kuten Veivo asian ilmaisee:
Semiotiikan teoriassa tekstit voidaan ajatella malleiksi. [..] teksti esittää välitöntä objektia, joka on olemassa tekstin (itsensä?) kautta, siinä määrin kuin teksti asettaa sille ominaisuuksia ja rakenteita.
Tämä pätee kaikkiin teksteihin ja tässä suhteessa fiktion ja faktan, taiteen ja tieteen merkkirakenne on sama. Tekstin merkitys puolestaan määrittyy sen perusteella tehtyjen oletusten ja johtopäätösten kautta ja tarkentuu niitä eriteltäessä ja koetellessa. Teksti on sekä tuote että tuottamisen prosessi, sekä esitettävyyden että merkityksen kannalta. (2014, 173).
Näin ollen ei semioottisen teorian kannalta ole tarpeen erotella tekstin kertovia ja ei-kertovia osuuksia toisistaan. Ne ovat yhtä ja samaa tekstiä, ja näin ne on myös helpompi ymmärtää saman kokonaisuuden osiksi.
Tarkastellakseni dissonanssista merkityksenmuodostusprosessia romaanin Mies vailla ominaisuuksia kohdalla, on ensin tarpeen osoittaa, että sen kerronnassa esiintyy useita merkitysjatkumoja, eli
greimasilaisittain seemisiä kategorioita. Näiden tunnistus tapahtuu tekstin ekplisiittisesti merkittyjen piirteiden avulla. Tällaiset pintatason merkit ovat ensisijaisesti nimiä tai vastaavia tiettyyn merkitysyhteyteen liittyviä sanastoja. Esimerkiksi luokkayhteiskunnasta puhuttaessa ero aatelin ja keskiluokan välillä voidaan tunnistaa monin tavoin. Tekstissä mainitaan kreivit ja keisarit, toisaalta virkamiehet ja opiskelijat. Lisäksi on tarpeen osoittaa, että nämä esiintyvät kerronnassa jollain tavoin vastakkaisissa rooleissa, tai eri tavoin arvotettuina.
Greimas'lle narratiivin signifikaatiota määrittävät sen aktantit, merkityksen tuottamiseen osallistuvat toimijat. Narratiivin kokonaismerkitys, jos sellaista on, koostuu narratiivin eri osissa erilaisen ilmiasun saavista manifestaatioista, jotka voivat palautua samalle semanttiselle akselille. Kertovan kaunokirjallisuuden tapauksessa tämä tarkoittaa esimerkiksi sen toimijoiden, useimmiten henkilöhahmojen arvojen ja ominaisuuksien tarkastelua. Edustavatko romaanin henkilöt ilmeisimpinä toiminnallisina yksikköinä jotain yhteistä ja jaettua, vai eroaako jokainen ratkaisevalla tavalla toisista?
Musilin romaanin lähemmän tarkastelun luontainen lähtökohta on juuri tässä; henkilöissä ja heidän edustamissaan aatteissa. Onhan teos otsikoitu siten, että se viittaa tiettyyn henkilöhahmoon, mieheen, joka hyvin pian eksplikoidaan Musilin alter egoksi Ulrichiksi. Lisäksi ominaisuudettomuus pakottaa kysymään, mitä ominaisuuksia muilla kuin Ulrichilla sitten on.
Analyysin seuraava vaihe keskittyy signifikaation toiseen asteeseen, itse merkitysjatkumoiden välisiin suhteisiin. Tässä vaiheessa tärkeimmäksi heuristiseksi käsitteeksi nousee semioottinen neliö. Sen avulla mallinnan merkitysjatkumot suhteessa toisiinsa. Tämä vaatii sen tunnistamista, että eri merkitysjatkumoiden elementit ovat implisiittisessä, eli tavallaan julkilausumattomassa suhteessa keskenään. Aiemmassa tutkimuksessa esiinnostettu Keisarin ja Moosbruggerin paralleeli on malliesimerkki tästä (Sinnemäki 2010). Siinä ekplisiittisesti vastakkaiset merkkirakennelmat lähestyvät kerronnan diskurssia lähemmin tarkasteltaessa. Näennäisen vastakkaisista henkilöhahmoista puhutaan kerronnassa yhtenä ja samana, tosin vihjaten. Näiden ristiriitaisuuksien paljastaminen onnistuu parhaiten semioottisen neliön avulla.
Lopuksi on tarpeen perustella valittu tutkimusmenetelmä sillä, että sen voi näyttää tuovan jotain aidosti uutta tietoa romaanista tai tarjota siihen aidosti erilaisen näkökulman. Toisin sanoen, kysymys on siitä, mitä tekstille kävisi jos siitä tunnistettavat merkitysjatkumot eivät olisikaan ristiriitaisessa keskinäissuhteessa. Siis, että semioottinen dissonanssi on romaanissa aidosti vaikuttava ilmiö.
