Ulrichin kontingentti henkilöhahmo

Ulrich on romaanissa Musilin alter ego, ja hänen kauttaan näemme maailman teknillis-matemaattisessa valossa. Hän on ammatiltaan nestedynamiikan ongelmien kanssa painiskeleva matemaatikko, jonka maailmankuvan taustat ovat Musilin insinöörikoulutuksessa. Romaanin kerronnallista strategiaa tarkastelevassa artikkelissaan Madsen kutsuu Ulrichia romaanin "deskriptiiviseksi paradigmaksi"

(Madsen 2002, 116). Termillä hän viittaa siihen, että vaikka Ulrichin teoreettinen katsantotapa vastaa narratiivin kaiken tietävän kertojan tapaa, ei Ulrich kuitenkaan pysyttele tapahtumien ulkopuolella vaan ottaa niihin osaa - topoksena jossa teoria kohtaa käytännön. Avaimet Ulrichin henkilöhahmon tulkintaan annetaan romaanin ensisivuilla. Ulrich muistelee kouluainettaan, jossa oli kirjoittanut Jumalan puhuvan maailmasta kieliopillisessa tapaluokassa conjunctivus potentialis: "sillä maailmaa tehdessään Jumala ajattelee, että yhtä hyvin sen voisi tehdä toisinkin" (MVO 1, 21). Madsen (ibid.) selittää tämän "toisinkin tekemisen" viittaavan valistusfilosofi Leibnitziin, jonka Monadologiassa (1714) on esillä "riittävän perusteen laki", joka perustelee asioiden ovan niin kuin ovat, sillä ne eivät voisi olla toisin. Ulrichin elämänoppi on käänteistä Leibnitzia riittämättömän perusteen lakeineen;

hänelle kaikki mitä on, voisi olla toisinkin.

Madsenille Miehen vailla ominaisuuksia narratiivinen diskurssi jakaantuu yleisen kerronnan makro- ja Ulrichin representoimalle mikrotasolle, joiden välillä ei ole havaittavissa kvalitatiivista eroa (Madsen 2002, 122). Tämä lausuma antaa vaikutelman, että olisi lähes satunnaista esitetäänkö asiat yleisestä vaiko Ulrichin näkökulmasta. Tutkielmani viitekehyksessä Madsenin havaitsema erotus on kuitenkin oleellinen. Makro ja mikrotasojen käsitteellinen erottaminen on greimasilaisen semiotiikan ytimessä -Greimas puhuu makro- ja mikrouniversumeista (-Greimas 1979, 193) - sillä merkityksen semanttinen analyysi on aina rajattava johonkin diskurssien osajoukkoon. Siten Ulrichin samaistaminen greimasilaisen mikrouniversumin käsitteeseen, jossa merkitykselle voidaan antaa lopullinen muoto, ja kaikkitietävän kertojan samaistaminen semanttisesti avoimeen makrouniversumiin, missä vastaavaa ei siis voi tapahtua, paljastaa romaanin merkitysrakenteessa piilevän kahtiajaon. On siten merkityksellistä kuinka, ja milloin, ja miten Ulrichin näkökulma eroaa narratiivin esityksestä.

Ulrichin asennetta, joka yhtäaikaisesti pyrkii tarkkuuteen sekä mahdollisuuksien ylläpitämiseen, kuvaavat seuraavat otteet romaanin toisen osan "pyhistä keskusteluista", joita Ulrich käy sisarensa Agathen kanssa:

Kun Ulrich myöhemmin samana päivänä kertoi tästä sisarelleen, hän tuli sattumalta käyttäneeksi sanaa

"kohtalo", ja se sai Agathen kiinnostumaan. Hän halusi tietää, mitä "kohtalo" on. "Se on asia, joka on jossain 'Minun hammassärkyni' ja 'Kuningas Learin tyttärien' välimailla!" vastasi Ulrich. "Minä en kuulu niihin, jatka sitä sanaa halukkaasi käyttelevät." Mutta nuorille ihmisille se on elämän laulua; he tahtoisivat, että heillä on kohtalo, eivätkä tiedä mitä se on. (MVO 2, 71)

Als das Ulrich nun nachträglich seiner Schwester am Spätnachmittag erzählte, gebrauchte er von ungefähr das Wort Schicksal, das ihre Anteilnahme erregte. Sie wollte wissen, was "Schicksal" ist. "Ein Mittelding zwischen 'Meine Zahnschmerzen' und 'König Lears Töchter'! erwiderte Ulrich. "Ich gehöre nicht zu den Menschen, die mit diesem Wort gern umgehn." Aber für junge Menschen gehört es zum Gesang des Lebens; sie möchten ein Schicksal haben und wissen nicht, was es ist. (MoE, 720)

Sillä kun Agathe oli toistanut kysymyksensä vielä kerran, Ulrichin valtasi totisuus, jonka kaltaista hän ei ollut kokenut sitten uskonvarmojen nuoruudenpäiviensä, ja ennen kuin hänen selkänsä takana olevasta tilasta läpi koko ruumiin kirjaan asti, jolla hänen ajatuksensa lepäsivät - hän oli antanut vastauksen, joka yllätti hänet itsensäkin, ei niinkään sisällyksellään kuin sävyllään, josta kaikkinainen ironia puuttui. Hän sanoi: "Minä haen tietoa pyhän elämän teistä."

Hän oli noussut ja mennyt seisomaan sisarensa eteen parin askelen päähän, mutta ei ollakseen hänestä kauempana, vaan voidakseen sieltä nähdä hänet. "Suotta naurat", Ulrich sanoi. "Minä en ole hurskas. Pyhyyden tietä minä katselen kysyäkseni, voisikohan sitä tietä ajaa autollakin!"

(MVO 2, 109)

[..] denn, als Agathe ihre Frage wiederholte, überkam Ulrich ein Ernst, wie er ihn seit gläubigen Jugendtagen nicht mehr gefült hatte, und ehe sich diese Wolke schwerelosen Ernstes wieder verflüchtigte, die vom Raum hinter seinem Rücken bis zum Buch, worauf seine Gedanken ruhten, durch den ganzen Körper reichte, hatte er eine Antwort gegeben, die ihn mehr durch ihren völlig

ironielosen Ton als den Inhalt überraschte: er sagte: "Ich unterrichte mich über die Wege des heiligen Lebens."

Er hatte sich erhoben; aber nicht, um sich von seiner Schwester zu entfernen, indem er sich einige Schritte von ihr aufstellte, sondern um sie von dort sehen zu können. "Du brauchst nicht zu lachen" sagte er. "Ich bin nicht fromm; ich sehe mir den heilige Weg mit der Frage an, ob man wohl auch mit einem Kraftwagen auf ihm fahren könnte!" (MoE, 751)

Heinämäki käsittelee jälkimmäistä otetta Musilin ja mystikkofilosofi Mestari Eckhartin suhdetta tarkastelevassa artikkelissaan. Hänestä Ulrich pitää "ironisen etäisyyden", vaikka intoutuukin "toisesta olotilasta" (Heinämäki 2010, 83). Ulrichin ja Agathen käymät keskustelut vievät suuren sivumäärän toisen kirjan alusta. MVO:n saksankielinen nimi Mann ohne Eigenschaften sisältää oman viittauksensa Mestari Eckhartiin. Häneltä katsotaan olevan peräisin Eigenschaft-käsitteen muotoilu, mystillis-teologisessa kontekstissa⁶. Yksinkertaistettuna ominaisuudet, tai oikeastaan niiden puute, ovat ihmistä ja jumalaa erottava tekijä. Ominaisuudeton ihminen on siten jumalan kaltainen.

Ominaisuudet luonteenpiirteinä sisältävät viittauksen Aristoteleen Runousoppiin. Puhuessaan tragedian peruskategorioista Aristoteles käsittelee juonen, toiminnan, ja luonteen (ethē) suhdetta. Toimintaa jäljittelevä tragedia ei voi syntyä ilman juonta, mutta henkilöhahmojen luonteista se ei ole yhtä riippuvainen (Po. Aristoteles 1450a23-25)⁷. Toiminta on ensisijaista luonteisiin nähden. Pohjimmiltaan Mies vailla ominaisuuksia onkin tragedia, ainakin näennäisen juonensa puolesta; sen kuvaamat ihmiset, tuiki tietämättöminä kulman takana odottavasta maailmansodasta, puuhaavat riemuvuoden juhlallisuuksien parissa välittämättä varoittavista merkeistä ympärillään. Tragedia asetelmansa puolesta – teksti kun ei rakennu sellaisen Aristoteleen edellyttämän juonen ympärille mitä pitäisi. Toki tekstissä kuvataan tapahtumia, mutta ne eivät nivoudu yhteen juoneksi. Kaikki toiminta on irrallista. Sen arvoituksen avain lienee sekin teoksen nimessä: ominaisuudeton mies voisi olla myös luonteeton mies.

Mutta voiko MVO:ta tarkastella tragediana jos siitä puuttuu motivoitu toiminta ja juoni sekä keskeisen henkilöhahmon luonteenpiirteet? Retorinen kysymykseni perustuu tietysti oletukselle että mainitut osatekijät ymmärretään klassisen poetiikan mielessä. Sillä kuvataanhan teoksessa toimintaa: Keisari Vilhelm II:n 70-vuotis hallitsijataipaleen riemuvuoden juhlallisuuksien järjestelemistä. Ja onhan siinä juoni: miten nuori matemaatikko Ulrich joutuu juhlallisuuksista vastaaavan Paralleeliaktion sihteeriksi.

Ja onhan Ulrichilla loppujen lopuksi luonteenpiirteitäkin: hän on matemaatikko, insinööri, hieman

6 Eckhartin lisäksi toinen keskiajalla elänyt filosofi, Anselm Canterburylainen vilahtaa tekstissä. Kertoja siteeraa

"varhaisskolastiikan kuuluisan edustajan lausumaa" credo ut intelligam, joka ironiseen sävyyn kääntyy muotoon "Herra, oi minun Jumalani, myönnä minun hengelleni tuotantoluotto!" (MVO 1, 688).

7 Aristoteleen teksteihin viitataan filologi Bekkerin kehittämän numeroinnin mukaan.

introvertti, rationaalinen, hän ylenkatsoo musiikkia, hän himoitsee, kiivastuu, ilmaisee myötätuntonsa tutkintavaki Moosbruggeria kohtaan. Toimintaa, juonta, ja luonnetta samalla on ja samalla ei ole.

Milloin ne valtaavat kerronnan ne esitetään ironian kautta tai etäisyyttä ottaen, toisin sanoen merkityksettöminä, ja milloin niiden todellinen tärkeys käy ilmi, pyrkii kerronta ohjaamaan lukijan huomion toisaalle. Tätä on modernin uusi mimesis.

Ulrichin henkilöhahmoa voi lähestyä kontingentin ja välttämättömyyden käsiteparilla. Kontingentti on sana, joka etsii parasta suomennostaan, mutta se viittaa mahdolliseen, mahdolliseksi tulemiseen, siihen, mitä olisi voinut tapahtua, vaikka tapahtuikin toisin (Eräsaari 2005, 320-324). Tekstissä puhutaan mahdollisuudentajusta. Ulrichia kutsutaan "mahdollisuusihmiseksi", sillä hän ajattelee alituiseen vaihtoehtoja sille mitä muut pitävät varmana, todellisena. Välttämättömyys taas kantaa mukanaan kaikuja antiikin kreikkalaisesta ajattelusta; ananke oli ihmisen kohtaloa ohjaava välttämättömyyden jumalatar. Tapahtumat kulkevat raiteillaan, yksittäisen ihmisen näkökulmasta elämänmenoa ei voi säädellä. Ulrich on henkilöhahmona kirjallinen koe. Juonen vääjäämättä loppua kohti etenevän kulun vastapainona tekstissä ilmenee mahdollisuuksien ryppäitä, jotka saavat lukijan näkemään aikakauden stagnaation suhteessa uuden teknologian ja uusien taiteiden vilauttelemaan edistyneempään aikaan.