Diotiman henkevä fysiologian

Ulrichin serkku Ermelinda Tuzzi alias Diotima on salonkeineen Paralleeliaktion geografinen keskipiste. Hänen oikea nimensä mainitaan teoksen ensisivuilla, kun arvuutellaan kahden suurkaupungin katujen kuhinasta sukeltavan ihmisen henkilöllisyyttä. Nimen Diotima (kr. “Zeulle kunnia”⁸)hänelle antaa kirjailijan alter ego Ulrich. Nimi on viittaus Platonin Pitoihin, jossa Sokrates kertoo tarinan tapaamisestaan kuvitteellisen mantineialaisen papittaren Diotiman kanssa (Sym. Platon 201d⁹). Sokrateen ja Diotiman keskustelussa käsitellään vastakohtaisuuksia, ja niiden eksklusiivisuutta;

tarkoittaako se, että ei ole hyvä, sitä, että välttämättä on paha. Sokrates on perustellut papittarelle, että Eros-jumala ei voi olla itse kaunis. Diotiman mielestä tästä seuraa se, että Eroksen on oltava ruma.

Sokrates kuitenkin vastaa näiden kahden ääripään väliin jäävän vielä kolmannen mahdollisuuden, aivan kuten ihmisten ja jumalien väliin jäävät henget, daimonit (Sym. Platon 202e). Diotima ei ole Platonilla ainoastaan vastaanottavainen kuulija, vaan nimenomaan Diotiman sanoilla Platon ilmaisee käsityksensä siitä, mitä filosofia hänelle tarkoittaa.

Diotiman nimi sisältää näin ollen intertekstuaalisen viittauksen välttämättömän ja mahdollisen problematiikkaan. Lisäksi nimessä on ripaus ironiaa, sillä siinä missä Platonin Diotima johdattaa Sokrateen niin sanotusti perusasioiden äärelle, Musilin Diotiman salongissa kokoontuva paralleeliaktio toivoisi toki löytävänsä keisari Frans Josefin riemuvuodelle suuren kantavan ajatuksen, jonkin periaatteen toiminnalleen, siihen silti pystymättä. Toki paralleeliaktion kokouksessa tuo aate tunnutaan jo heti alkuun löytävän; se kuvaillaan ensimmäisen kirjan 27. luvussa nimeltä “Suuren aatteen olemus ja sisältö”:

Olisi helppo sanoa, mikä tuo aate oli, mutta sen merkitystä kukaan ei pystyisi kuvaamaan! Sillä 8 Platonin teosten kolmas osa, Pidot-dialogin selitysosiossa (Platon 1999, 380).

9 Viittaan dialogin Stephanus-numerointiin.

sytyttävä suuri aate eroaa tavallisesta, ehkä jostakin aivan käsittämättömästä tavallisesta ja älyttömästäkin aatteesta juuri sikäli, että se on ikään kuin sulamistilassa, mistä seuraa, että Minä ajautuu aavoille äärettömiin ja kaikkeuden aavat taas puolestaan käyvät sisälle Minään, niin että ei enää voi erottaa, mikä kuuluu omaan ja mikä Äärettömään. [..] Tämä johdannoksi. Ja nyt on sanottava, että Diotiman suuri aate oli vain se ajatus, että preussilaisen Arnheimin oli otettava käsiinsä suuren itävaltalaisen aktion henkinen johto, siitäkin huolimatta että hankkeessa oli Preussi-Saksaan päin sojottava kateuden piikki. (MVO 1, 112)

Es wäre leicht zu sagen, worin diese Idee bestand, aber in seiner Bedeutung könnte es kein Mensch beschreiben! Denn das ist es, was eine ergreifende große Idee von einer gewöhnlichen, vielleicht sogar unbegreiflich gewöhnlichen und verkehrten unterscheidet, daß sie sich in einer Art Schmelzzustand befindet, durch den das Ich in unendliche Weiten gerät und umgekehrt die Weiten der Welten in das Ich eintreten, wobei man nicht mehr erkennen kann, was zum eigenen und was zum Unendlichen gehört.

[..] Dies vorausgeschickt, muß gesagt werden, daß Diotimas große Idee in nichts anderem bestand, als daß der Preuße Arnheim die geistige Leitung der großen österreichischen Aktion übernehmen müsse, obgleich diese eine Eifersuchtspitze gegen Preußen-Deutschland besaß. (MoE, 110)

Diotiman henkilön kaksijakoisuutta kuvaa toisen kirjan 17. luku "Diotiman uudet lukuharrastukset", jossa Ulrich vierailee serkkunsa luona ensi kertaa suuren mielenosoituksen jälkeen. Diotima, joka on henkilöinyt itseensä Paralleeliaktion suuren aatteen etsinnän, näyttää reagoivan fysiologisesti siihen, että liike on kohdannut vastarintaa kansan syvien rivien taholta. Hänellä on "kauheita vatsakipuja", jotka selviävät kuukautiskivuiksi ja hän valittaa etteivät hänen hermonsa "enää kauaa kestä" (MVO2, 183). Näistä huolimatta hän kääntää puheen henkeviin aiheisiin ja poliittisiin tapahtumiin.

Hän on nainen kahden miehen välissä; miehensä Tuzzi on osastopäällikkö ja virkamies, ja jonka myötä hän on ajautunut poliittisiin piireihin, ja hänen rakastajansa on preussilainen Arnheim, joka paljastuu myöhemmin vakoojaksi. Suhteessa mieheensä hän on ulkokultainen ja säntillinen. Ermelinda Tuzzi on salonginpitäjä, jonka intressit ovat isänmaan etujen ajamisessa. Taas suhdettaan Arnheimiin hän kuvailee Ulrichille näin:

"[..] Arnheimiä ja minua liittää toisiimme syvä ystävyys; ja jos välillämme silti on toisinaan sellaistakin, mitä nimittäisin suureksi peloksi, niin se johtuu juuri vilpittömyydestä. En tiedä, oletteko sitä milloinkaan kokenut tai pystyttekö kokemaankaan: että kahden ihmisen välillä, jotka ovat tunneherkkyydessä saavuttaneet tietyn tason, kaikkinainen valhe voi käydä siinä määrin mahdottomaksi, että hädin tuskin enää kyetään puhumaankaan toisten kanssa!" (MVO 2, 188)

"[..] Zwischen Arnheim und mir besteht eine tiefe Freundschaft; und wenn es trotzdem zuweilen auch etwas zwischen uns gibt, das ich eine große Angst nenne möchte, so kommt es gerade von der Aufrichtigkeit. Ich weiß nicht, ob Sie das je erlebt haben oder dessen fähig sind: zwischen zwei Menschen, die eine gewisse Höhe der Empfindung erreichen, kann jede Lüge derart unmöglich werden, daß man überhaupt kaum noch miteinander spechen kann!" (MoE, 815)

On kuin Diotima osallistuisi Paralleeliaktioon kahdella tasolla, yhtäältä järjen tasolla asioiden järjestelijänä ja suhteiden ylläpitäjänä, toisaalta syvemmällä tunteiden tasolla, johon kuuluu naiivin sokea suhtautuminen ulkomaalaiseen teollisuusmieheen Arnheimiin sekä fyysinen reagointi päivänpoliittiseen kuohuntaan. Diotimalle on mahdoton ajatus ettei Arnheim rakaistaisi häntä pyyteettömästi (MVO 2, 187). Avioliiton ja rakkauden ristiriita ilmenee hänelle itselleen, kun Ulrich tiedustelee aikovatko he Arnheimin kanssa solmia avioliiton: "Voiko rakkauden ongelmaa nyt sitten ratkaista avioerolla tai menemällä naimisiin?!" (ibid., 188). Omia tunteitaan koskevasta tungettelusta Diotima johdattaa heidän keskustelunsa Ulrichin rakastajaan Bonadeaan, jonka hän on tavannut Ulrichin ollessa tapaamassa siskoaan. Hän paheksuu Ulrichin ja naimisissa olevan Bonadean toimissa sitä, mitä itse kannattelee haaveissaa:

"Teette saman virheen kuin kaikki muutkin miehet", hän nuhteli. "Ette kohtele partnerianne rakkaudessa tasavertaisena ihmisenä, vaan ainoastaan itsenne täydennyksenä, ja sitten petytte. Ettekö milloinkaan ole tullut kysyneeksi, olisiko innoittunut ja harmoninen erotiikka ehkä saavutettavissa vain ankaramman itsekasvatuksen tietä?!" (MVO 2, 194)

"Sie begehen den Fehler aller Männer" tadelte sie. "Sie be handeln den Liebespartner nicht als gleichberechtigt, sondern bloß als Ergänzung für Sie selbst und sind dann enttäuscht. Haben Sie sich nie die Frage vorgelegt, ob nicht vielleicht der Weg zu einer beschwingten und harmonischen Erotik nur durch härtere Selbsterziehung führe?!" (MoE, 820)

Ironiaa kohtaukseen tuo jo aiemmin ilmikäynyt tieto, että Arnheim tavoittelee omaa taloudellista etua Paralleeliaktion kautta, ja että ystävyys Diotimaan tulee olemaan eräs hankkeen onnistumisen tae.

Ulrich hämmästyy serkkunsa avoimuutta, mutta vastaa vielä säväyttävämmin viittamalla aiemmin samana päivänä osastopäällikkö Tuzzin kanssa käymään keskusteluun koskien "sielun kasvattamista ja kehkeyttämisen mahdollisuuksia". Tämä saa Diotiman, joka on mielessään kieltänyt mieheltään tällaisten keskustelujen mahdollisuuden, kavahtamaan istualleen sohvalta, jossa on kärsinyt kivuistaan (MVO 2, 195).

Diotima on kohtauksessa kriisissä järjen ja tunteiden, tai hengen ja ruumiin välissä. Hänen fysiologiansa tuntuu tietävän paremmin, mitä ympärillä tapahtuu. Silti järjen Diotima tarrautuu kulisseihin joissa alkaa jo näkyä murtumaa. Hän näkee toisen, Ulrichin, toiminnassa vikaa mitä ei tunnista itsessään. Milloin heidän keskustelunsa käsittelee tunteita ja rakkauselämää, on hän kylmän rationaalinen ja järkevä. Politiinen toiminta taasen saa hänen verensä kuohahtamaan kliimaksina reaktio hänen virkamies-miehensä hengenelämän ilmikäymiseen. Merkitys rakentuu tekstissä analogisesti: on oletettavat vastakkainasettelut järjen ja tunteen, hengen ja ruumiin välillä. Narratiivi

kuitenkin etenee vastoin näiden luonnollista jäsentymistä; järjellisesti käsitettävät asiat eivät pysy hengen sfäärissä vaan ruumiillistuvat, ja tunteet eivät ole tekstissä fysiologisia reaktioita vaan hengen ja aatteiden - ideamaailman - piiriin kuuluvia ilmiöitä.

Tässä narratiivi viittaa implisiittisesti Platoniin. Rakkauden oppi jonka papitar Diotima Sokrateelle opettaa, sisältää käsityksen siitä, miten kauniiden ihmisruumiiden havaitsemisen avulla sielu saattaa kurottautua kauneuden ideaan sinänsä. Autuaassa tietämättömyydessä elävät kaikkitietävät ihmiset, kuten Diotima, kuitenkin vääristävät tilanteen. Kauneus jää tavoitamatta: tunteensa välineellistävän ja järjelle alistavan ihmisen kohtalo on kokea ristiriita ruumiin oireina.