Paralleeliaktion vääjäämätön eteneminen

Walter Fanta (2007) kirjoittaa romaanin "finaalia" tarkastelevassa artikkelissaan siitä, miten todelliseen toimintaan kykenemättömän Paralleeliaktion ylle lankeaa lopulta traagillisuuden varjo: toimeton juttelu rauhasta johtaa lopulta sotaan. Fanta löytää Musilin jälkeenjääneistä kirjoituksista monia hahmotelmia romaanin kolmanneksi osaksi (Fanta 2007, 375-382). Jatkolle tai jonkinlaiselle lopullisemmalle päätökselle on monia ovia avoinna: Mannin Taikavuori (1924), Brochin Unissakulkijat (1930-1932), Canettin Sokeat (1935), tai Rothin Radetzkymarssi (1932) kaikki ratkaisevat Itävalta-Unkarin valtiomuodon lakkaamiseen liittyvän kriisin omilla tavoillaan, eikä siten ole mitään syytä olettaa, että

Musilin olisi tarvinnut seurata valmiita polkuja. Romaani on kuitenkin teoksena saanut sen muodon, millaisena se on aikojen halki kulkeutunut: keskeneräisenä ja vailla loppuratkaisua. Loppu sillä on, mielenkiintoinen ja mielestäni merkityksellinen, mutta ei ratkaisua perinteisessä mielessä.

Romaanin toisen osan viisi viimeistä lukua ovat kaikki pääotsikoitu "Suuri tapaus on syntymässä"

(poislukien luku 37, "Vertailua"). Diotiman salongissa järjestetään Paralleeliaktion kokous, johon koko Wienin kerma - aristokratia, ministerit, lähetystöjä, diplomaatit - näyttää olevan kutsuttu (MVO 2, 414). Viimein kuulutetaan myös "Ulrich von Se-ja-Se sisarineen", mikä viimeistään paljastaa lukijalle Ulrichin aatelistaustan (tähän saakka hän on ollut sukunimetön. Loputkin romaanissa edes hieman vilahtavat nimet saapuvat kokoukseen, luettuna "joukkohautaan" nimeltä "muita eturivin henkilöitä".

(ibid., 415.) Suurella tapauksella viitataan tietenkin Keisari Frans Josef II:n 70. vuoden mittaista hallintokautta juhlistavaan Riemuvuoteen 1918 ja niihin juhlallisuuksiin, joita Paralleeliaktion piirissä on kehitelty.

Kokouksen kutsuvieraisiin lukeutuvat magnaatti Paul Arnheim sekä runoilija Feuermaul, jonka on määrä antaa lyyrinen ilmaus vallitsevalle tahtotilalle. Osastopäällikkö Tuzzi, Diotiman aviomies ilmaisee keskustellessaan Ulrichin kanssa jotain siitä, oletusten, epäilysten, ja valheiden verkosta, jonka voi täysin kuvitella vallinneen 1900-luvun alun itävalta-unkarilais -ylimystön parissa:

"Pasifismi on tietenkin pääasia, öljyvarastot vain hämäystaktiikkaa; siksi tämä Feuermaul ja hänen pasifisminsa työnnetään etualalle, silloin kaikki nimittäin ajattelevat: 'Ahaa, tämä on sitä hämäystaktiikkaa!' ja luulevat, että kulissien takana onkin öljykentistä kysymys! Mainio temppu, mutta aivan liian nokkela jäädäkseen huomaamatta. Sillä jos Arnheimilla on Galitsian öljykentät hallussaan ja hankintasopimus armeijan kanssa, meidän tietenkin täytyy suojella rajaa. Meidän täytyy perustaa Adrian rannikolle öljytukikohtia laivastoa varten, mikä taas ärsyttää italialaisia. Mutta kun me sillä tavalla ärsytämme naapureitamme, silloin rauhantarve ja rauhanpropaganda tietenkin voimistuvat, ja kun tsaari sitten tulee ja esittää jonkin Ikuista Rauhaa ajavan aatteen, on psyykkinen maaperä jo valmiiksi muokattu. Ja juuri sitä Arnheim haluaa!" (MVO 2, 426).

"Der Pazifismus ist natürlich die Hauptsache, die Öllager sind nur ein Ablenkungsmanöver; darum schiebt man den Feuermaul mit seinem Pazifismus vor, denn dann denkt jeder: 'Aha, das ist das Ablenkungsmanöver!' und glaubt, daß es hintenherum um die Ölfelder geht! Ausgezeichnet gemacht, aber viel zu klug, als daß man es nicht merkte. Denn wenn der Arnheim die galizischen Ölfelder und einen Liefervertrag mit dem Militärar hat, müssen wir die Grenze natürlich schützen. Wir müssen auch an der Adria Ölstützpunkte für die Marine errichten und Italien beunruhigen. Wenn wir aber in dieser Weise unsere Nachbarn reizen, steigt natürlich das Friedensbedürfnis und die Friedenspropaganda, und wenn dann der Zar mit irgenderner Idee zum Ewigen Frieden hervortritt, so wird er den Boden psychologisch vorbereitet finden. Das ist es, was der Arnheim will!" (MoE, 1005-1006)

Tämä illan isännän lausuma on kieroutuneessa mielessä looginen, mutta toki lähemmin tarkasteltuna

järjetön. Sen tarkoitus tekstissä on saattaa kokouksen diplomaattis-poliittinen leikki ironiseen valoon.

Ironiasta ei niin kaukana häilyy sen ajatuksen traagisuus, että tällainen kaksoisagenttiajattelu on omiaan ajamaan valtioita niin napit, kuin juoksuhaudat vastakkain. Pienen aavistuksen Paralleeliaktion epäonnistumisesta tehtävässään lausuu kohta julki riemuvuoden järjestelyjä johtanut kreivi Leinsdorf, ympärillään hääriviä keskustelijoita Ulrichille arvioidessaan:

Pahantuulisena hän seisoi ympärilleen kerääntyneiden herrojen keskellä ja tuumi paralleeliaktiosta, että senhän juuri olisi pitänyt tuoda kaikki Tosi päivänvaloon; ja oli vielä jokin uskoa koskeva ajatuskin, josta hän ei saanut otetta, jonka hän vain tunsi jonain miellyttävästi rauhoittavana kuin korkean muurin varjon, ja eiköhän se kirkon muuri ollutkin. "Omituista!" hän sanoi Ulrichille hetken kuluttua, luopuessaan sitä ajattelemasta: "Kun tätä kaikkea katselee tietyn välimatkan päästä, se jotenkin tuo mieleen kottaraiset, kun niitä syksyllä istuu parvittain hedelmäpuissa."

[..] "Mutta jos sitä ei katsele välimatkan päästä", kreivi Leinsdorf verkkaan jatkoi uutta ajatuksenkulkuaan hetkistä myöhemmin, "niin se pyörii ympäri ihmisen päässä kuin hännänpäätään hamuava koira." (MVO 2, 440-441)

Unmutig stand er in der Mitte der ihn umgebenden Herrn, überlegte, daß doch gerade die Parallelaktion das Wahre hätte an den Tag bringen sollen, und konnte irgendeinen Gedanken über Glauben nicht hervorbringen, von dem er bloß etwas fühlte, das angenehm beruhigend war wie der Schatten einer hohen Mauer, und wahrscheinlich war das eine Kirchenmauer. "Komisch!" sagte er, diesen Gedanken nach einer Weile aufgebend, zu Ulrich: "Wenn man das alles mit einer gewissen Distanz anschaut, erinnert es einen irgendwie an Stare, wenn sie im Herbst zu Scharen in den Obstbäumen sitzen."

[..] "Wenn man es aber nicht mit Distanz anschaut," setzte Graf Leinsdorf nach einer Weile langsam seinen neuen Gedanken fort "dann dreht es sich einem im Kopf wie ein Hund, der sein Schwanzspitzel fangen möcht!" (MoE, 1017-1018)

Tuzzin puheeseen karannut ironia on tässä korvaantunut Musilille ominaisella vertauksien loogisella absurditeetillä; tässä ei ole tarpeen kysyä, miksi juuri hedelmäpuissa. Leinsdorfin asenne ilmentää sitä, miten suuren hybriksen vallassa alkunsa saanut hanke on uhkaavasti menettämässä ponttaan. Jos hierarkiassa ylin kokee epäilyksen hetkiä, miten käykään muun seurakunnan. Pian kuvaus kokouksesta, joka ei vaikuta kovin järjestäytyneeltä kokoukselta, ennemminkin seurapiiri-illallisilta, laskee kortit käsistään, eikä yritä millään salata satiirista intentiotaan:

Kokous porisi jo nyt kiehumapisteessään ja hajotti osanottajansa vähitellen sikin sokin. Vielä nytkin silmä kuitenkin erotti kaksi pääasiallista ryhmittymää: sotaministerin ympärillä puhuttiin rauhasta ja rakkaudesta, Arnheimin ympärillä paraikaa siitä, että saksalainen lempeys parhaiten kukoisti saksalaisen voiman siimeksessä. (MVO 2, 448)

Die Versammlung war jetzt richtig aufgekocht und trieb ihre Teilnehmer langsam durcheinander.

Immer noch war im ganzen die zweifache Gruppierung zu unterschneiden: um den Kriegsminister war von Frieden und Liebe die Rede, um Arnheim augenblicklich davon, daß die deutsche Milde am besten im Schatten der deutschen Kraft gedeihe. (MoE, 1022-1023)

Siinä missä Moosbruggerin tapaamista kuvannut Mielisairaala-jakso viritti tekstin merkityksellisyyden yksinkertaisen vertauksen tai allegorian varaan, ei romaanin päätösosiolla tunnu olevan aikomusta mennä näinkään pitkälle. Se vastustelee pieniä pilkahduksia lukuunottamatta jäsentymistä minkään yhteisen teeman ympärille. Jos aiemmissa luvuissa olen kuvannut tekstinosioita, joissa on tunnistettavissa useampien päällekkäisten merkitysrakenteiden kahnaamista, niin nyt merkityksellisyyden aste putoaa kohti nollaa. Tämä on tulkittavissa joko siten, että romaanille on mahdotonta löytää mielekästä loppuratkaisua - asia, jonka kanssa Musil näytti painineen loppuelämänsä - tai siten, että lopun kaaos on mielekäs tekstin narratiivisen strategian näkökulmasta, so. sodan väistämättömyyden leijuessa kaiken yllä ei ole viivyttelyä suurempaa tehtävää:

Ulrich katseli ympärilleen, hän etsi sisartaan eikä löytänyt. Kun hän Diotimalta kysyi, missä Agathe oli, tulivat Leinsdorf ja Tuzzi parastaikaa sisähuoneista takaisin ja ilmoittivat kaikkien jo tekevän lähtöä.

"Minähän heti sanoin", hänen korkeutensa kertoi talon emännälle hyväntuulisesti, "että eivät ne ihmiset puheissaan todellista mielipidettään sanoneet. Ja rouva Drangsal sai sitten idean, joka todella pelasti tilanteen. Päätökseksi nimittäin tuli, että tämäniltaista kokousta jatketaan joskus toiste. Mutta se Feuermaul, vai mikä hänen nimensä on, lukee siinä tilaisuudessa jonkin itse tekemänsä pitkän runon, ja niin kaikki sitten sujuu rauhallisemmin. Minä tietysti omin luvin kannatin ehdotusta teidänkin nimissänne saman tien, asian kiireellisyyden vuoksi!"

Vasta sitten Ulrich sai kuulla, että Agathe oli kesken hyvästellyt ja lähtenyt talosta ilman häntä; hänelle tuotiin sellaiset terveiset, ettei sisar ollut halunnut häiritä häntä päätöksellään.

(MVO 2, 468, kursiivit minun) Ulrichs Blick suchte seine Schwester und fand sie nicht. Als er Diotima nach ihr fragte, kamen Leinsdorf und Tuzzi soeben wieder aus der Wohnung und teilten mit, daß ein allgemeiner Aufbruch stattfinde. "Ich habe gleich gesagt," berichtete Sie. Erlaucht aufgeräumt der Hausfrau "was die geredet haben, ist nicht ihre wahre Meinung gewesen. Und die Drangsal hat dann einen wirklich rettenden Einfall gehabt, es ist nähmlich beschlossen worden, die heutige Versammlung ein andermal fortzusetzen. Aber der Feuermaul, oder wie er heißt, wird dabei irgendein langes Gedicht von sich vorlesen, da wird es ruhiger zugehn. Ich habe mir natürlich erlaubt, wegen der Dringlichkeit gleich in Ihrem Namen zuzustimmen!"

Dann erst erfuhr Ulrich, daß sich Agathe plötzlich verabschiendet und ohne ihn das Haus verlassen habe; man richtete ihm aus, daß sie ihn durch ihren Entschluß nicht hätte stören wollen.

(MoE, 1040-1041)

Leinsdorfin ilmoittama päätös ei tietenkään ole oikea päätös, ainoastaan näennäinen sellainen. Ainoa aikaansaatu päätös on Agathen lähtö, joka Musilin mittakaavassa lakonisena päättää romaanin toisen osan.

5 Vertailevan tulkinnan viitekehykset

Vastakohtien virittämien ristiriitaisesti toisiinsa suhtautuvien elementtien samanaikainen kerronnan hallinta tuo mieleen filosofi Herakleitoksen periaatteen coincidentia oppositorum. Kyseinen käsite viittaa kuitenkin enemmän vastakohtien sulautumiseen, kirjaimellisesti "yhteen sattumiseen".

Kirjallisesta tuotteesta tekee sanataideteoksen siinä esiintyvä muodon ja sisällön liitto. Tämä ei tarkoita, että muoto aina vastaisi sisältöä, vaan sitä, että muoto ja sisältö esiintyvät tarkoituksenmukaisessa suhteessa. Muoto sanoo jotain sisällöstä ja päinvastoin. Saman asian voi sanoa monella tapaa, mutta vasta sanomistapa joka näyttäytyy merkitykselliseltä sisältöön nähden, tuntuu oikealta. Muoto voi myös tietoisesti olla vastaamatta sisältöä klassisen poetiikan oppien mukaisesti.

Ylevä sisältö ei de facto vaadi ylevää tyyliä. On kuitenkin ymmärrettävä, että korvattaessa tyylilaji toisella vaikutetaan myös sisällön merkitykseen.

Koetan tässä osiossa artikuloida analyysissä esiinnousseet, teoksessa merkityksenmuodostukseen konstituoivasti vaikuttavat osatekijät tekstin muodon ja sisällön suhteen kautta. Tarkoitukseni on löytää tekstin takaa metatason semioottinen neliö, jonka ilmentyminä analyysissä löydetyt merkitysjatkumoiden risteymät voitaisiin nähdä. Lähestyn näin sitä kiintoisinta problematiikkaa, mikä tekee Miehestä vailla ominaisuuksia merkityksellisen (ja merkillisen) juuri kirjallisuuden estetiikan näkökulmasta.

Analyysin perustella tekstistä on tunnistettavissa useita semioottisen neliön avulla mallinnettavia seemisten kategorioiden jatkumoita. Mitään yhteistä nimittäjää niille on kovin vaikea tunnistaa.

Olennaista on kuitenkin se piirre, että niissä oletusarvoiset viittaussuhteet ovat kääntyneen päälaelleen.

Merkitykset eivät kuitenkaan ainoastaan vaihda paikkaa, mikä viittaisi karnevalismin läsnäoloon, vaan mukaan tulee asioita mutkistava ristiriitaisuuden vaade. Kategoriat paitsi leikkaavat toisensa ristiriitaa ilmentäen, niiden ääripäät ovat sellaisessa suhteessa toisiinsa, mikä estää ristiriidan purkautumisen.

Musilin romaania ei voi palauttaa yhteen semioottisella neliöllä ilmennettävään ristiriitaan, kuten Greimas on tutkimuksissaan löytänyt elämän ja kuoleman vastakkaisuuden kaiken kerronnan alta (Veivo 2011, 175). Analyysin kiistämätön tulos kuitenkin on se, että merkityssuhteiden ristiriitaantuminen on MVO:n kerronnan ydin.

Musililla uusi moderni aikakausi ilmenee ristiriitojen aikakautena. Siinä vallitsevia merkinmuodostusprosesseja ymmärtääkseen on valittava semiotiikka, jossa on sisäänkirjoitettuna kyky mallintaa ristiriitoja. Tutkielmassani esitelty teoreettinen viitekehys on osoittautunut soveltuvan aineistona olleeseen teokseen, ja kyennyt antamaan vastauksen tekstille esitettyihin kysymyksiin, ja tekemään tekstin sisältämän semioottisen problematiikan läpinäkyväksi. Ristiriidat osoittautuvat lopullisiksi, aukipunoutumattomiksi, mutta eivät sietämättömiksi. Mies vailla ominaisuuksia on kyynisyytensä ja kriittisyytensä takana positiivinen romaani, joka tarjoaa lukijalleen ongelman lisäksi ratkaisuyrityksen – ei eksplisiittisesti, mutta rivien välissä.