Tulkinnan yhteenveto

Analyysissä käsiteltyjen esimerkkien valossa on perusteltua väittää, että romaanin kerronnassa vallitsevat merkitysrakenteet ilmenevät eri tavoin riippuen tarkastelun tasosta ja mittakaavasta. On kuin semioottisella neliöllä mallinnettava merkitysrakenne vaihtaisi etumerkkiä, matemaattista vertausta hyödyntäen, silloin kun tekstissä siirrytään yleisemmältä makrotasolta yksityiskohtaisemmalle mikrotasolle. Tekstin merkitykset kääntyvät päinvastaisiksi tasolta toiselle siirryttäessä. Kutsun tätä tasojen välistä merkitysrakenteiden vastaisuutta semioottiseksi dissonanssiksi. Semioottinen neliö kuvaa ensisijassa kahden merkitysjatkumon virittämää ristiriitaa, joka voi toimia merkityksen perustana. Käsiteltyjen tekstiotteiden perusteella väitän, ettei tekstin merkinmuodostusta määritä

yksiulotteinen seeminen jäsennys, vaan pikemminkin kaksi tai useampi päällekkäistä jäsennystä, jotka virittävät tekstiin niin sanoakseni toisen asteen ristiriidan, dissonanssin.

Semioottinen dissonanssi on tunnistettavissa tekstissä vallitsevaksi ilmiöksi silloin, kun sama asia esitetään niin yleisestä, kuin yksilöidystä näkökulmasta. Mallintamalla eri tasojen näkökulmat semioottisen neliön avulla huomataan, että nämä mallit ovat käänteisessä tai jopa ristiriitaisessa suhteessa keskenään. Analyysiluvuissa 4.4 ja 4.3 esiintuodut tekstiotteet ovat mielenkiintoisimpia esimerkkejä tästä. Greimaslaisen semiotiikan termistössä yleinen näkökulma määrittyy makrouniversumiksi, yksilöidyn, spesifin näkökulman muodostaessa mikrouniversumin sen sisään.

Näiden kahden suhdetta määrittää eritoten se, että laajemmassa skaalassa merkitys säilyy avoimena, pienemmässä sulkeutuu. Miehen vailla ominaisuuksia omalaatuinen kerrontatekniikka on pyrkiä säilyttämään yksilöity näkökulma avoimena (Ulrich mahdollisuudentajuisena ihmisenä) ja samalla sulkea yleinen, kaikkitietävän kertojan näkökulma matemaattis-teknillisen diskurssin tarkuusvaatimuksella.

Mielenosoituskohtauksen eräs merkitsevä taso on paikannettavissa Walterin havaitsemaan yksilöllisyyden katoamiseen, karnevalistiseen rajojen hälvenemiseen. Toisella tasolla tapahtumia hallintorakennuksen ikkunoista seuraava Ulrich näkee karnevaalin irvikuvan, jossa rajojen sulautuminen epäonnistuu. Kerronta esittää nämä näkökannat limittäin siten, ettei kummankaan merkitys jää toisen jalkoihin. Molempia merkityksellisiä fokalisointeija kannattelevat merkitysrakenteet vallitsevat tekstissä samanaikaisesti vaikka ne sisäisten rakenteidensa puolesta kumoavatkin toisensa.

Mikä Musilin romaaniestetiikassa, jos mikään, on sitten omaperäistä? Se, että kerronta samanaikaisesti väittää yhtä ja esittää toista ei romaanitaiteen historiassa ole uusi keksintö. Sitä voisi kuvailla jopa ironian elinehdoksi - siinä missä ironiaa romaanin elinehdoksi. Ironia ja metaforisuus kysyvät kuitenkin lukijalta ihmisen kognitiivisiin kykyihin lukeutuvaa samaistumista; toimiakseen ne vetoavat siihen, että kykenemme näkemään asiat yhtäaikaa kahdesta eri näkökulmasta. Ottamaan lauseen todesta, mutta myös katsomaan sitä ulkoa epätotena. Lukijan on jossain määrin samaistuttava henkilöhahmoon jonka hän tietää olevan matkalla kohti tuhoaan. Musilin kehittelemässä estetiikassa ei ole enää selviö, mikä taso narratiivista edustaa totena pidettävää, mikä valheeksi ymmärrettävää. Kun filosofi Meingast selittää teorioitaan demokraattisen yhteiskunnan sammumisesta, harhailee hänen

teoreettinen katseensa (yhdessä seurueen muiden miesjäsenten kanssa) seuraavaksi Clarissen rintoihin (MVO 2, 210). Kuvaus virittäisi sinällään ironian ilmapiirin filosofisen spekuloinnin ylle, ellei sama kuvaus seuraavassa syöksyisi hyberboliseen metaforisuuteen, jossa Clarisse tuntee "imun kaltaisen vetovoiman, ikäänkuin nuo kuusi silmää olisivat voineet nostaa hänet ulos itsestään" (ibid). Kielikuvan kasvu on omiaan kaivamaan maata kuvailun vakavuuden alta. Itse asiassa se saa Meingastin seuraavan luento-osuuden näyttämään jälleen varteenotettavalta ja rationaaliselta. Pallo on jälleen toisessa päässä kenttää, verratakseni. Riitasointuisuuden ominaisuus on, että se saa molemmat äänet kuulostamaan vääriltä. Ei ole erikseen puhdasta ja pilaavaa, vaan sävyjen epäyhteensopivuus on peräisin molemmista.

Romaanikerrontaan tällainen estetiikka luo eräänlaisen dialektiikan; lukijan on otettava yhtälailla viileä intellektuaalinen etäisyys narratiivin jokaiseen tasoon, kuitenkin antaen jokaisen vakuuttaa hänet vuorollaan.

6 Epilogi

Klassisessa poetiikassa Aristoteleestä Horatiukseen ajateltiin, että kirjallisen tyylin ja aiheen suhde on yksinkertainen: ylevän aiheen jäljittely vaatii ylevää tyyliä (kuten epiikassa), alhaisen aiheen alhaista (kuten komediassa) (Po. Aristoteles 1449a31-1449b15). Poikkeukset olivat toki mahdollisia. Satiirikko saattoi pukea ylevät henkilöhahmot alatyylisiin sanoihin tai proosassa alemman luokan väkeä voitiin kuvata myös ylevästi, esimerkiksi paimenidylleissä. Uuden ajan romaanimuoto mutkistaa kuvioita sen verran, että tyylien sekoittumista alkaa tapahtua. Malliesimerkkinä Fieldingin Tom Jones (1749) jossa yhden aihepiirin käsittelyyn tuodaan monia eri kirjallisuuden lajeja ja kerronnan konventioita (Watt 1974, 277). Viittaussuhde tyylin ja aiheen välillä laajenee yksi-yhteen -paradigmasta yksi-moneen.

Tällainen kerronta mahdollistaa entistä korkeamman ironian asteen. Romaanin semiotiikan kannalta ironisen romaanin merkitysrakennetta hallitsee polyseemisyys, monimerkityksellisyys. Merkit ovat tunnettuja mutta niiden konnotatiivinen ulottuvuus kasvaa.

Seuraavan kertaluokan inventio on kerronnan simultaanius: teksti viittaa yhtäaikaisesti useaan aiheeseen sekä sekoittaa näiden käsittelyyn omistetut diskurssit. Mies vailla ominaisuuksia on tämän luokan romaani. Sen kerronnan semioottinen rakenne perustuu merkkien ja merkitysten ristiriidalle.

Merkeillä ei ole enää selvää yksikäsitteistä ensisijaista merkitysavaruutta. Mitä konventionaalisempia

sen merkit ja symbolit ovatkaan, sitä tyhjentyneempiä ne ovat merkityksestä. Toisaalta mitä kouriintuntuvampi kerrottu asia onkaan, sitä laajempaa merkkivalikoimaa sen kuvaamiseen vaaditaan.

Huomioon tulee ottaa se, ettei merkkien ja merkitysten suhde ole suinkaan katkennut, kuten postmoderni teesi kuuluu. Merkitys on kuin onkin olemassa, eräänlaisena silmän sokeana pisteenä jota ei koskaan havaita suoraan mutta jota ei saada myöskään poispyyhityksi.

Mies vailla ominaisuuksia on monella tapaa sukulaissuhteessa Thomas Mannin Taikavuoreen.

Molemmissa noustaan tavallaan alhaisen maailman yläpuolelle, Taikavuoressa Hampurin satamien, lopulta laskeutuen juoksuhautojen kuravelliin, MVO:ssa suurkaupungin katujen hälinästä aina ideamaailmojen mystisiin sfääreihin saakka. Erona on nähtävä se, että Mannilla vaihtoehtoinen todellisuus, parantola, jää äärelliseksi. Siksi Taikavuoren juonen kannalta Naptahin ja Settembrinin välinen “historian pistoolinlaukaus” on tärkeä; se iskee rikki lasipallossa elävien ihmisten todellisuuden. Musililla vaihtoehtojen ja mahdollisuuksien kavalkadi on loputon, ääretön. Kenties siksi on oikein, että romaanin kolmas osa jäi valmistumatta. Kenties sen loppuunsaattaminen olisi ollut todella mahdotonta – mihin viitannee kolmannen osan valmisteluista jääneen materiaalin valtaista määrä ja lähes kymmenen vuoden aika, jona Musil sitä työsti. (Stern 1982.)