Kenraali kirjastossa: militarismi ja siviiliäly

Kenraali Stumm von Bordwehr on kutsuttu ottamaan osaa Paralleeliaktion toimintaan. Suuren aatteen löytäminen on hänelle triviaali "siviiliälyn" piiriin kuuluva probleemi, jonka oikea ratkaisu on armeijasta opitussa suoraviivaisessa toiminnassa. Laukkuunsa hän on koonnut poikkileikkauksen suurista ajattelijoista ja aatteista (luettelossa Jeesus Kristus, Buddha, Laotse, Luther, Goethe, Ganghofer, Chamberlain, jne.), ja selostaa Ulrichille, entiselle luutnantilleen, mitä on sen sisällöstä löytänyt:

Keski-Euroopan aatevaraston tultua inventoiduksi hän oli mielipahakseen todennut sen käsittävän pelkkiä vastakohtia, mutta lisäksi hän oli hämmästyen havainnut, että nuo vastakohdat niihin tarkemmin syvennyttäessä alkoivat sulaa yhteen. ”Siihen minä olen serkkusi luona jo tottunutkin, että kun pyydän niitä kuuluisuuksia minua valistamaan, jokainen sanoo toista kuin muut”, hän selitti. ”Mutta kun olen puhunut heidän kanssaan pitempään ja minusta lopulta sittenkin tuntuu siltä kuin he kaikki sanoisivat samaa, niin se on asia, jota minä en tajua alkuunkaan!” (MVO1, 492)

Er hatte nach vollzogener Bestandaufnahme des mitteleuropäischen Ideenvorrats nicht nur zu seinem Bedauern festgestellt, daß er aus lauter Gegensätzen bestehe, sondern auch zu seinem Erstaunen gefunden, daß diese Gegensätze bei genauerer Beschäftiegung mit ihnen ineinander überzugehen anfangen. "Daß mir von den berühmten Leuten bei deiner Kusine jeder etwas anderes sagt, wenn ich ihn um Belehrung bitte, daran habe ich mich schon gewöhnt" meinte er; "aber daß es mir, wenn ich längere Zeit mit ihnen gesprochen habe, trotzdem vorkommt, als ob sie alle das gleiche sagen würde, das ist es, was ich in keiner Weise kapieren kann, und vielleicht reicht mein Kommißverstand einfach nicht dafür aus!" (MoE, 373)

Kertoja sympatisoi Kenraalia ja kommentoi samaista aatesekamelskaa hivenen pilkettä silmäkulmassaan:

Nykyiselle aikakaudelle on suotu paljon suuria aatteita ja jokaiselle aatteelle saman vien vielä vasta-aatekin, kiitos kohtalon erityisen suopeuden, niin että ajassamme ovat yhtä lailla kotonaan individualismi ja kollektivismi, nationalismi ja internationalismi, sosialismi ja kapitalismi, imperialismi ja pasifismi, rationalismi ja taikausko, ja näiden seuraan liittyy vielä lukemattomien muiden, nykyarvoltaan samanlaisten tai vähäisempien vastakohtaparien käyttämättömiä jäännöksiä. Tällainen tilanne näyttää nyt jo yhtä luonnolliselta kuin että on olemassa yö ja päivä, kuuma ja kylmä, rakkaus ja viha ja ihmisruumiin jokaisen koukistajalihaksen parina sen kanssa erimielinen ojentajalihas. (ibid.) Dem gegenwärtigen Zeitalter sind eine Anzahl großer Ideen geschenkt worden und zu jeder Idee durch eine besondere Güte des Schicksals gleich auch ihre Gegenidee, so daß Individualismus und Kollektivismus, Nationalismus und Internationalismus, Sozialismus und Kapitalismus, Imperialismus und Pazifismus, Rationalismus und Aberglaube gleich gut darin zu Hause sind, wozu sich noch die unverbrauchten Reste unzähliger anderer Gegensätze von gleichem oder geringerem Gegenwartswert gesellen. Das scheint schon so natürlich zu sein, wie daß es Tag und Nacht, heiß und kalt, Liebe und Haß und zu jedem Beugemuskel im meinschlichen Körper den widersprechend gesinnten Streckmuskel gibt [..]. (ibid.)

”Puhuvat toistensa suuhun ja pelkkiä joutavuuksia!”, hän toteaa Ulrichille toisista kokouksen

osaanottajista (MVO1, 602). Militarian edustajana Stumm ottaa ohjakset omiin käsiinsä ja lähtee etsimään ratkaisua ajatusten sekamelskaan kansalliskirjaston käytäviltä. Kenraali pyytää kirjastovirkailijalta nähdä kirjaston ytimen. Tässä hän toivoo löytävänsä jälleen yhden periaatteen joka soveltuisi mittatikuksi; millä hyljätä väärät ja hyväksyä oikeat mielipiteet. Näin hän kertoo myöhemmin käynnistään Ulrichille:

Saat uskoa, että minulla oli tunne kuin olisin astunut sisälle pääkalloon. Yltympärillä niitä hyllyjä lokerikkoineen, ja kaikkialla tikkaita, jotta pääsee kapuamaan minne tahansa, ja telineet ja pöydät täynnä luetteloita ja bibliografioita – siinä sitä oli kaiken tiedon mehu tiivistettynä, eikä missään yhtään järjellistä kirjaa luettavaksi, ei muuta kuin kirjoja toisista kirjoista: oikein siellä haisi aivofosforille.

(MVO1, 605)

Ich kann dir sagen, ich habe die Empfindung gehabt, in das Innere eines Schädels eingetreten zu sein;

rings herum nichts wie diese Regale mit ihren Bücherzellen, und überall Leitern zum Herumsteigen, und auf den Gestellen und den Tischen nichts wie Katalogen und Bibliographien, so der ganze Succus des Wissens, und nirgends ein vernünftiges Buch zum Lesen, sondern nur Bücher über Bücher: es hat ordentlich nach Gehirnphosphor gerochen, und ich bilde mir nichts ein, wenn ich sage, daß ich ein Eindruck hatte, etwas erreicht zu haben! (MoE, 461)

Lopullisena loukkauksena hän näkee sen, miten ”apina loikkaa ylös tikkaita” ja tuo hänelle

”bibliografian kaikista bibliografioista” (MVO1, 605). Tästä kenraali vetää johtopäätöksen että kirjasto on yksi hullujenhuone. Kohtaus on eittämättä eräs romaanin koomisimmista. Samalla siihen luo haikeutta kenraalin alkuun osoittama optimistinen asenne. Vihdoin joku näkee edessään ongelman ja haluaa sen ratkaista. Keinoissakaan ei ole mitään väärää – toki sivistyneen yhteiskunnan perusteet toivoisi löytävän taltioituina arkistoon, järjesteltynä kirjastoksi. Tragedia lienee kaiken tiedon määrässä. Vaikka kaikki tieto löytyykin yhteenkoottuna ja järjesteltynä, ei kellään ole aikaa tutustua siihen kaikkeen. Kirjastosta tulee tekstissä tietämättömyyden symboli.

Tiedostetun tietämättömyyden irvokkuudesta häkeltynyt kenraali ottaa kirjastonhoitajan haastateltavakseen:

’Herra kenraali’, hän sanoo, ’te haluatte tietää, kuinka minä voin tuntea jokaisen kirjan? Sen voin kyllä sanoa: Koska en lue niitä!’

Tuo se jo, kuule, alkoi olla minulle vähän liikaa! Mutta hän selitti sen sitten tarkemmin huomattuaan minun tyrkistykseni. Kaikkien hyvien kirjastonhoitajien salaisuus on siinä, että he haltuunsa uskotusta kirjallisuudesta eivät koskaan lue enempää kuin teosten nimet ja sisällysluettelot. ’Jos erehtyy tutustumaan niiden sisältöön, on kirjastonhoitajana mennyttä miestä!’ niin hän minua valisti. ’Sellainen ihminen ei saa koskaan yleiskäsitystä alastaan!’

Henkeä haukkoen minä kysyn: ’Ette siis koskaan lue noista kirjoita ainuttakaan?’

’En koskaan; paitsi luetteloita.’

’Mutta olettehan te tohtori arvoltanne?’

’Niin olen. Ja opetan yliopistossakin, olen kirjasto-opin dosentti. Kirjastotiede on oma itsenäinen tieteenhaaransa’, hän selitti. (MVO1, 606)

[..] "Herr General", sagt er, "Sie wollen wissen, wieso ich jedes Buch kenne? Das kann ich Ihnen nun allerdings sagen: Weil ich keines lese!"

Weißt du, das war mir nun beinahe wirklich zu viel! Aber er hat es mir, wie er meine Bestürzung gesehen hat, auseinandergesetzt. Es is das Geheimnis aller guten Bibliothekare, daß sie von der ihnen anvertrauten Literatur niemals mehr als die Büchertitel und das Inhaltsverzeichnis lesen. "Wer sich auf den Inhalt einläßt, ist als Bibliothekar verloren!" hat er mich belehrt. "Er wird niemals einen Überblick gewinnen!"

Ich frage ihn atemlos: "Sie lesen also niemals eines von den Büchern?"

"Nie; mit Ausnahme der Kataloge."

"Aber Sie sind doch Doktor?"

"Gewiß. Sogar Universitätsdozent; Privatdozent für Bibliothekswesen. Die Bibliothekswissenschaft ist eine Wissenschaft auch allein und für sich" erklärte er. (MoE, 462)

Näin kaiken järjen ylin lopputulema on paradoksi, sokraattisella vivahteella: kuka haluaa tietää kirjoista kaiken, ei saa lukea mitään. Tämä (semioottinen) ristiriita on avoimen ääneenlausuttua lajia;

kirjat tiedon symboleina viittaavatkin tekstissä tietämättömyyteen, ja tietämättömyyden vastakohta, tietoisuus (tai tietäväisyys) kohdistuu ei-tietoon, tiedon puutteeseen.