Aiempi tutkimus

Saksalaisen kirjallisuudentutkimuksen parissa Musilia on tutkittu paljon, varsinkin biografisella tutkimusotteella. Häntä on luettu filosofina tai psykologina, ja sosiologit ovat olleet kiinnostuneita hänen Itävalta-Unkarin yhteiskuntaa koskevasta kuvauksestaan. Hänet ymmärretään eräänlaiseksi uuden aikakauden tulkiksi ja uuden elämäntavan airueeksi. Sama pätee suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen piirissä. Luon seuraavaksi katsauksen teemoihin joita Musilin tuotannosta on suomeksi julkaistussa tutkimuksessa nostettu esiin. Kansainvälisellä tasolla kattavin esitys Musilin ajattelusta ja tuotannosta on koottu yksiin kansiin nimellä A Companion to the Works of Robert Musil vuodelta 2007.

Varhaisin Musilia koskeva suomenkielinen akateeminen julkaisu on Irma Rantavaaran artikkeli

"Robert Musil: kirjalijakuvan piirteitä" SKS:n vuosikirjassa nro. 20 vuodelta 1962. Tuohon aikaan ilmestyivät ensimmäiset Musil-suomennokset. Rantavaara käy läpi Musilin uraa ja julkaisuluetteloa (ks. myös Rantavaaran esipuhe teokseen Oppilas Törlessin harhapolut). Vielä varhaisempi on Sinikka

Kallion essee "Mies vailla ominaisuuksia" kokoelmassa Kuvista ja kuvaamisesta. Esseitä taiteen ja kirjallisuuden ilmiöistä vuodelta 1955. Teoksen Mies vailla ominaisuuksia arvosteluja on julkaistu suomennosten julkaisujen aikaan (Pesonen 1983, Pankakoski 2006).

Musilin filosofisempaa puolta ovat naaranneet mm. Risto Eräsaari (2005) Musilin kontingenssin käsitteen taustoja selvittäessään sekä Elisa Heinämäki (2010), joka on tutkinut Musilin yhteyksiä mysikko Mestari Eckhartiin, jolta käsite Eigenschaft (sak. "ominaisuus") alun perin tunnetaan. Heikki Kovalainen on luodannut puolestaan Musilin eettistä puolta artikkelissaan "Esseistisen romaanin moraalifilosofia: Musil, Emerson ja Nietzsche toisenlaisina eetikkoina", jossa hän kontrastoi Musilin tyyliä esseisti Ralph Waldo Emersonin ja filosofi Friedrich Nietzschen kirjoituksiin.

Anssi Sinnemäki (2010) on artikkelissaan "Näkökulmia Musiliin" nostanut esiin rakenteellisen ironian käsitteen, joka avaa monia näkökulmia teoksen Mies vailla ominaisuuksia monitulkintaisiin kohtiin.

Ainut varsinaista kirjallisuuden semioottista (Musil-)tutkimusta edustava julkaisu on Harri Veivon artikkeli "Kokemuksesta kieleen ja tekstiin: indeksikaalisuuden käsite kirjallisuuden semiotiikassa", missä kirjoittaja soveltaa peirceläisen semiotiikan käsitteistöä Musilin tekstiin. Veivon tutkimus toimii oman työni metologisena verrokkina, sillä peirceläisen semiotiikan lähtökohdat eroavat osaltaan itse soveltamani greimasilaisen semiotiikan vastaavista.

3 Romaanin semiotiikkaa

Semiotiikan terminologia ja käsitteistö ovat kirjallisuudentutkimuksessa tuttuja monista eri yhteyksistä, mutta harvoin yhdistettynä nimenomaan semiotiikan kattoteoriaan. Tämä on luonnollista, sillä kirjallisuuden tulkitsemisessa on lähes aina kyse merkitysten löytämisestä ja tuottamisesta, ja kirjoitettuna kielenä kirjallisuus muodostaa merkkijärjestelmän par excellance. Semiotiikan termistön käyttö irrallaan niitä määrittävästä teoriasta voi kuitenkin johtaa lähempää tarkastelua kestämättömiin tulkintoihin. Toki monilla muista yhteyksistä tutummilla käsitteillä voi olla tarkkaan määritelty sisältönsä tietyn semioottisen teorian kohdalla. Tällaisia käsitteitä ovat esimerkiksi teksti, diskurssi, tai paradigma. Milloin näitä käsitteitä käytetään tietyn teorian tarkoittamassa mielessä, on aina syytä ilmaista se selkeästi. Kriittisimmän ja tärkeimmän käsiteparin, joka määrittää semiotiikan

tutkimuskohdetta sekä erottaa eri semiotiikan teorioita toisistaan, muodostavat merkin (Greimas &

Courtés 1982, 296) ja merkityksen (ibid., 187) käsitteet. Puhekielestä eroten nämä käsitteet ovat semiotiikassa tarkkaan määriteltyjä. Valotan tämän luvun aluksi näiden "metakäsitteiden" käyttöalaa ja historiaa, sekä tarkastelen sitä, mitä ominaispiirteitä kirjallisuus ja kaunokirjalliset tekstit omaavat joita semioottisessa tutkimuksessa tulisi ottaa huomioon. Alaluvuissa käsittelen lyhyelti semiotiikan historiaa nimenomaan kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta sekä määrittelen tutkimukseni metodologisen viitekehyksen, greimasilaisen semiotiikan, asenteet ja käsitteet. Lopuksi muotoilen tutkimuskysymyksen itse muotoilemani semioottisen dissonanssin käsitteen kautta.

Merkki on semiotiikan ydinkäsite, ja se ansaitsee lähemmän tarkastelun. "Semiotiikka" tarkoittaa sanatarkasti merkkien käytön ja tulkinnan taitoa, mutta on tullut tarkoittamaan merkkejä sinänsä tutkivaa tieteenalaa. Päivittäisessä kielenkäytössä sanat merkki, merkitys, merkitseminen ym. ovat hyvin likellä toisiaan. Semiotiikassa niillä on kuitenkin ratkaiseva ero. Lisäksi semiotiikan tieteen eri traditioilla on näiden sanojen suhteista toisistaan hieman poikkeavat käsitykset. Lähtökohta on se, että merkitykset ovat jotain olemassaolevaa (todellista tai kuviteltua) mutta joita ei voida tavoittaa sinänsä (Greimas 1980, 15). Merkit taasen ovat jotain mitä voidaan havaita, tuntea, tai tunnistaa merkitysten itsensä sijaan: aliquid stat pro aliquo – jotain mikä edustaa jotakin toista (Veivo & Huttunen 1999, 23).

Nähdessäni savua, tiedän sen tarkoittavan jossain palavan. Savu ymmärrettynä tulen merkkinä ja tuli tällöin savun merkitys. Tilanne kuitenkin muuttuu saapuessani palopaikalle, sillä sitten kun näen tulen omin silmin, tulee tulesta merkki monelle asialle; palavassa aineessa tapahtuvalle fysikaaliselle reaktiolle, sille että joku on sytyttänyt palavan aineen, sille että tuo aine voi todellakin palaa. Tämä tarkoittaa ettei semiotiikassa koskaan päästä merkityksiin sinänsä saakka. Kaikki mitä aistein havaitsemme on merkkejä jostain muusta. Tämä ei tarkoita, etteikö millään olisi merkitystä, päinvastoin. Merkit ja merkitykset ovat elimellisessä riippuvuussuhteessa keskenään, kumpikaan ei esiinny yksinään. Ero on olevan ja ilmenevän välillä.

Semioottisessa mielessä kertomisella tarkoitetaan erilaisten sisältöjen pukemista muotoihin jotka esitetään tietyssä järjestyksessä. Määritelmä on toki abstrakti. Olkoot puheen sisältöjä äänteet ja niitä vastaavia muotoja kirjaimet, jotka taas tiettyihin järjestyksiin asetettuina esittävät kielen sanoja.

Kertomukset ovat sanoja monimutkaisempia kokonaisuuksia, mutta molempien voi ajatella perustuvan samanlaiselle muotojen ja sisältöjen järjestämisen periaatteelle. Sanoista tehnee yksinkertaisempia se tosiseikka, että kielen äänteiden joukko koostuu samantyyppisistä olioista, joita kyllä voi jaotella omiin

alaluokkiinsa (frikatiivit, likvidat, jne.), mutta jotka siitä huolimatta ovat vaihdettavissa keskenään.

Äänteet kuuluvat samaan syntagmaan (kr. "kokonaisuus"). Kielen korkeammilla tasoilla esiintyy jo sellaisia olioita kuin nimi- ja teonsanat, joita ei enää voi vaihtaa keskenään, niin että ilmaisun mielekkyys säilyisi. Eri sanaluokat muodostavat kielen sisäisen paradigman (kr. "kuvio" tai "malli").

Kieli tuottaa merkityksia niin paradigmaattisten, kuin syntagmaattisten suhteiden avulla.

Kulttuurintutkija Mikko Lehtosen mukaan paradigmat järjestävät vertikaalisia yhtäläisyyden suhteita merkkien välillä, kun taas syntagmojen voidaan ymmärtää perustuvan horisontaalisiin läheisyyden suhteisiin (1998, 128).

Sveitsiläinen kielitieteilijä Ferdinand de Saussure (1865–1913) tarkasteli kieltä sen rakenteiden pohjalta. Hänen tutkimuksensa on julkaistu Yleisen kielitieteen luentoina hänen oppilaidensa tekemien luentomuistiinpanojen pohjalta (Cours de linguistique générale, 1916). Lisäksi Saussure laajensi tarkastelutapaansa kielestä kaikkiin kielen kaltaisiin merkkijärjestelmiin. Hänelle prototyyppinen merkki oli kielen perusyksikkö, jossa aistein havaittu puhutun kielen äänne vastaa kognitiivista abstraktia käsitettä, merkitystä (Chandler 2017, 13). Saussuren lanseeraamat käsitteet soveltuvat kirjallisuuden tarkasteluun kenties muita aloja paremmin siitä syystä, että kirjallinen ilmaisu on helppo nähdä luonnollisen kielen kaltaisena toimintana.

Semiotiikan kolme päähaaraa ovat semantiikka, syntaksi, ja pragmatiikka. Näistä ensimmäinen perehtyy merkitykseen sinänsä, toinen merkkien yhdistymiseen ja rakentumiseen, kolmas merkkien käyttöön niiden sosiaalisessa ja historiallisessa ympäristössä. (Chandler 2017, 4-5, myös Varpio 1982, 56.) Tässä tutkimuksessa sovellettu greimasilainen teoria painottuu merkkien semantiikkaan.

Tarkastelen merkityksen muodostumista tekstin merkkien sisäisistä rakenteista käsin. Näin ollen se, millaista elämää merkit ovat eläneet tekstin ulkopuolisessa todellisuudessa jää tarkastelun ulkopuolelle.