teoksen soisi eksyvän filosofiaa harrastavan laajan lukijakunnan käsiin. Ihmisen kunnioit- taminen kokonaisuutena, emergenttinä otuk- sena, joka on ”enemmän kuin osiensa sum- ma” ja josta ei voida esittää ”tieteellistä syn- teesiä”, on myös Ollilan (tosin valitettavan luonnosmaiseksi jäävän) tieteenfilosofian ydin (vrt. s. 240-241, 332-333).
Vaikkei akateeminen filosofiyhteisö suh- tautuisikaan Ollilan työhön innostuneesti, jo- kaisen tulisi myöntää, että hän on kaikin puo- lin vakavampi, aidompi ja tervehenkisempi ajattelija kuin monet muut median suosikit, jotka filosofoivat ”maailman toreilla”: toisin kuin nämä, hän on oivaltanut, että filosofien – myös hänen itsensä – suurelle yleisölle kerto- mat tarinat ”voivat muuttua hurskaiden toi- veiden kokoelmiksi”, joiden avulla ei kyetä- kään esittämään elämästä ”totuudellista koko- naiskuvaa” (s. 15). Hyvän elämän profeettoja suomiessaan Ollila voi vain vaivoin peitellä moraalista inhoaan (s. 351): ”Joka saarnaa näl- käkuoleman partaalla olevalle sairaalle valin- tojen evankeliumia, on joko tyhmä tai julma.”
Tällaiset joskus hyödylliset ja hauskat valheet
”kantavat aikansa niitä, joiden lahjaksi on suotu sokeus” (s. 388).
Mutta aivan yhtä oikeutetusti hän sivaltaa myös ammattimaista moraalifilosofiaa (s. 121):
”Akateemiset moraalikeskustelijat näyttävät joskus unohtavan, ettei moraalissa ole kysy- mys käsitteellisesti viehättävästä systeemistä, vaan elävien ihmisten tuskasta ja ilosta.” Epä- muodikkaasti Ollila uskaltaa puolustaa (va-
rauksin) jopa paternalismia, joka hänen mu- kaansa parhaimmillaan pohjautuu toisen kun- nioitukseen myös heikkona ja haavoittuvana (s. 159, 398), ja korostaa arkaaiselta kuulosta- valla tavalla kunniaa ihmisyyden ja moraalin perustana (s. 259-261, 368-371). Moraalisen velvoittavuuden vakavuuden pohtijana Ollila on joka tapauksessa omimmillaan, vakuutta- vampi kuin hiukan kotikutoisena tietoteoree- tikkona.
Yksi toistuva väite Ollilan moraalifiloso- fiassa kuitenkin häiritsee. Hän pitää moraali- keskustelun perusongelmana kysymystä
”Miksi olla moraalinen?” (esim. s. 279, 359).
Nähdäkseni juuri tällaisen kysymyksen esittä- minen on moraalin ulkopuolelle astumista, sen myöntämistä, että moraali voidaan mie- lekkäästi asettaa kilpailuun muiden elämää säätelevien arvoalueiden – kuten taloudellisen menestyksen tai oman itsekkään voitontavoit- telun – kanssa. Tämä on moraalin väärinym- märtämistä. ”Miksi olla moraalinen?” on ky- symys, jonka ihminen saattaa arjessaan koh- data, mutta moraalifilosofisesti mielekäs kysy- mys se ei ole. Moraalin käsitteellisesti välttä- mätön ennakkoehto on sen ylivertaisuus: py- syäkseen moraalina moraali ei voi kilpailla muiden elämää hallitsevien arvojen kanssa.
Jos kilpailuun suostutaan, on jo astuttu mo- raalin tuolle puolen.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teoreettisen fi- losofian dosentti ja yliopistonlehtori.
T I ETE ES
S
ÄT
A P H A U T U
54
Aika mies – jopa akateemikoksi!
Seppo Zetterberg
Olli Lehto: Korkeat maailmat. Rolf Nevanlin- nan elämä. Otava 2001, 317 sivua.
Akateemikko Olli Lehto on kirjoittanut suju- van elämäkerran opettajastaan akateemikko Rolf Nevanlinnasta. Tämän rikas ja monelle suunnalle haaronut elämä eittämättä tarjoaa mainion juonen värikkääseen kronikkaan.
Vuonna 1895 syntynyt ja 1980 kuollut Nevan- linna heijastelee prisman tavoin paitsi – ja tie-
tenkin – vuosisadan matemaattisen tutkimuk- sen kehitystä myös aikakautensa poliittisten konjunktuurien ja kulttuurin syklien muuttu- mista.
Lehto aloittaa laajalla ja tarpeellisella Neo- viusten suvun vaiheiden esittelyllä ja tämän kautta dokumentoi kuuluisaa havaintoa Neo- vius-Nevanlinnan suvun matemaattisista lah- joista. Kantaisä tässä mielessä oli Rolf Nevan- linnan isoisän isä, 1833 kuollut Adolf Neovius 218492_Rydman 22.8.2002 14:44 Sivu 54
I T ET E E S
SÄ
TAPAHT UU
55
ja etenkin tämän puoliso Charlotta Burgman, suvun matemaattinen kantaäiti, jonka kuuden pojan joukossa ensi kertaa ilmenivät suvun matemaattiset lahjat. Näistä pojista ovat läh- töisin suvun kaikki matemaatikot.
Rolf syntyi Joensuun lyseon luonnonopin lehtorin Otto Neoviuksen poikana, jonka opin- tie alkoi Vatasen valmistavassa koulussa. Kou- lunkäynti takkuili, ja vasta aivan sen lopussa Rolf kiinnostui matematiikasta. Sen sijaan mu- siikin maailma aukeni hänelle varhain, ja eri- tyisen mieluisa oli Jean Sibelius.
Kesällä 1913 tuore ylioppilas luki Ernst Lin- delöfin teoksen Johdatus korkeampaan ana- lyysiin, ja tästä urkenikin matemaatikon ura.
”Tieteen maailma avautui ja otti minut koko- naan valtoihinsa.” Keväällä 1919 Nevalinna väitteli tohtoriksi, ja jo väitöskirjassaan hän vannoi pian hänen tavaramerkeikseen tullei- den piirteiden nimiin: teos oli lukijaystävälli- nen ja muodoltaan viimeiseen saakka hiottu.
Samaa viimeistelyn tärkeyttä Nevanlinna korosti myös elämäkertansa kirjoittajalle, kun tämän väitöskirja oli valmistumassa. Rivi rivil- tä se käytiin lävitse, ja mestari korosti lausei- den selkeyden ja täsmällisyyden merkitystä julistaen pannaan hämärän epämääräisyyden, turhan lavertelun ja tyhjän mahtipontisuuden.
Lehto valitteleekin aivan oikein sitä, että ny- kyisen kiireisen elämänrytmin ja tulosvastuun aikana viimeisteltyyn esitykseen ei enää kiin- nitetä samalla tavalla huomiota kuin aikai- semmin.
Tietenkin tekee mieli heti kysyä, miten Ne- vanlinnan omat ja hänen Lehdollekin opetta- mansa opit ovat pitäneet pintansa käsillä ole- vassa teoksessa. Vastaus on helppo. Harvoin nykymaailmassa enää saa käsiinsä näin lukija- ystävällistä ja viimeisteltyä kirjaa. Kieli on kir- kasta ja ilmeikästä – suomennoksia myöten – ja esitystapa erinomaisen sujuvaa.
Kohta tohtoriksi valmistumisensa jälkeen kesällä 1919 Rolf Nevanlinna solmi avioliiton serkkunsa Mary Selinin kanssa. Niukan toi- meentulon tuore aviomies ja pian jo per- heenisä hankki aluksi Uuden Yhteiskoulun matematiikan opettajana ja sen rinnalla va- kuutusyhtiö Salamassa. Matematiikan jatko- tutkimukset vetivät puoleensa, mutta kun aika ei tahtonut antaa myöten, nuori aviomies sa- noutui määrätietoisesti irti uuden kodin pys- tyttämispuuhista ja julistautui avuttomaksi käytännön toimiin. Lehto arvelee, että väite saattoi olla taktinen veto, mutta joka tapauk- sessa tuolloin omaksuttu asenne muuttui
myöhemmin elämässä aidoksi avuttomuudek- si.
1920-luku oli Nevanlinnan intensiivistä luomiskautta ja synnytti hänen maailmanmai- neensa. Luento- ja esitelmäkutsuja tuli suun- nalta jos toiseltakin, ja yhteydet pohjois- maisiin, saksalaisiin ja ranskalaisiin kollegoi- hin sakenivat. Vuonna 1926 Nevanlinna nimi- tettiin Helsingin yliopiston matematiikan pro- fessoriksi, ja pari vuotta myöhemmin hänelle jo tarjottiin professuuria niin Zürichistä kuin Stanfordista. Helsinki kuitenkin piti pintansa.
Saksan varjossa akateemikoksi
Turha kieltää, ettenkö olisi tarttunut Olli Leh- don Nevanlinna-elämäkertaan epäluuloisena.
Kun matematiikan akateemikko kirjoittaa ma- tematiikan akateemikosta, joka vielä on hänen yliopistollinen opettajansa, on tarjolla ainakin kaksi suurta vaaraa. Ensimmäinen on se, että kirjoitetaan Rolf Nevanlinnan elämäkerta tä- män jalkojen juuresta nähtynä, siis ihannoiva biografia. Tämän vaaran Lehto on tykkänään torjunut. Teksti on monin paikoin kirpeän kriittistä ja valottaa myös kohteensa nurjia puolia sekä inhimillisiä ja tieteellisiä heik- kouksia.
Toinen väijyvä vaara on liiallinen spesiaali- tieto. Tämänkin Lehto on välttänyt. Esitelles- sään Nevanlinnan teorioita ja yleensäkin koko matematiikan tutkimuksen maailmaa Lehto sopivasti pelkistää ja asettaa kohteensa sekä tämän teoriat ja saavutukset oikealle paikal- leen eikä liioin keikaroi alan spesialiteeteilla.
Eikä kirjoittaja sijoita kohdettaan pelkäs- tään matematiikan kenttään vaan myös kul- loinkin vallitsevaan poliittiseen tilanteeseen.
Tässäkin taustoituksessa Lehto onnistuu hy- vin, olkoonkin, että joissakin kohdin lukija toi- voo kuulevansa enemmän Nevanlinnan omas- ta osuudesta, jopa hänen oman äänensä kaut- ta.
Rolf Nevanlinnasta piirtyy karismaattisen miehen kuva. Hänen oli helppo solmia ihmis- suhteita, hän oli ulospäin suuntautunut, ja hä- nessä oli vetovoimaa – myös naisiin. Kohteen- sa naissuhteita Lehto käsittelee monipuolisesti ja avoimesti – ja kyllähän näissä ”eskapadeis- sa” käsittelemistä riittikin. Nevanlinnojen seu- raelämä oli vilkasta, ja he olivat siinä täysillä mukana kiinnittämättä huomiota siihen, riitti- vätkö varat vai eivät. Rolf Nevanlinna oli 218492_Rydman 22.8.2002 14:44 Sivu 55
myös auttavainen, oli sitten kyseessä koulu- matematiikassa heikko parturin poika tai tut- kijanuraansa aloitteleva akateeminen nuori.
Kun 1920-luku oli ollut Nevanlinnalle ma- tematiikan suvereenisti hallitsemaa aikaa, seu- raava vuosikymmen merkitsi hänen yhteis- kunnallista aktivoitumistaan. Sitä leimasi suo- men kielen ja suomalaisen mielen ponnekas viljeleminen ja isänmaallisuuden korostami- nen. Lehto kuvaa seikkaperäisesti Nevanlin- nan pitkälle myönteistä suhdetta nousevaan Hitlerin Saksaan. Taustaksi on muistettava Nevanlinnan äidin saksalainen sukutausta se- kä saksalaisen kulttuurin – ei vähiten sikäläis- ten kollegoiden takia – vanhastaan vahva ase- ma matemaatikon ajatusmaailmassa. Tärkeä osasyy oli myös kommunismin uhka.
Välirauhan ja jatkosodan aikana saksalais- sympatiat pääsivät estottomammin esille, ja Nevanlinna ylisti niin Saksan johtajia kuin kansallissosialistista ideologiaa. Hän oli myös perustamassa Suomen Valtakunnan Liittoa ja toimi SS-vapaaehtoistoimikunnan puheenjoh- tajana.
Merkittävä matemaatikko ja nyt myös po- liittinen toimija Rolf Nevanlinna valittiin Hel- singin yliopiston rehtoriksi kolmivuotiskau- deksi 1941–44 ja sen jälkeen uudelleen vuosik- si 1944–47. Kun sodan päättyminen nosti ääri- vasemmiston poliittiseksi voimatekijäksi, reh- tori kuitenkin sai 1945 lähteä.
Kaiken kaikkiaan pari kolme sodanjälkeistä vuotta merkitsivät Rolf Nevanlinnan elämässä todellista Sturm und Drang-vaihetta. Naissuh- teissaan hän eli väkevän draaman aikaa, 1946 hän kutsusta siirtyi professoriksi Zürichiin, ja 1947 oli vuorossa Suomen Akatemian perusta- minen ja saksalaissuuntauksen puolesta sodan aikana liputtaneiden akateemikkokandidaat- tien voimakas julkinen kritisoiminen. Nevan- linna sai kyytiä erityisesti eduskunnan puhe- mieheltä Urho Kekkoselta, mutta tuli kuiten- kin seuraavana vuonna nimitetyksi akateemi- kon virkaan.
Vaikean ratkaisun edessä oleva Nevanlinna teki päätöksen, jonka seurauksena hänellä oli 1948–63 kaksi työpaikkaa: Suomen Akatemia ja Zürichin yliopisto. Lehdon mielestä tällaista ratkaisua saattoi moraaliselta kannalta arvos- tella, mutta matematiikan kannalta Nevanlin- nan kaksi työpaikkaa oli onnellinen ratkaisu.
Yksi tieteemme huippuja
Rolf Nevanlinna ei ollut ”pelkkä” matemaatik- ko, vaan hän oli kiinnostunut kulttuurista laa- ja-alaisesti. Lehto osoittaa selvästi, että niin kauan kuin matematiikka hallitsi Nevanlinnan luovaa toimintaa, muut harrastukset olivat ta- ka-alalla, mutta ne tulivat esille sitä mukaa kuin matemaattisen tutkimustyön intensiteetti väheni. Hän nousikin 1960-luvulta lähtien Suomessa näkyväksi kulttuurivaikuttajaksi, joka otti kantaa mitä moninaisimpiin kysy- myksiin ja jonka ääntä myös kuunneltiin – ei tosin kaikkialla.
Esimerkiksi Suomen tietokoneaikakauden avauksessa 1954 Nevanlinna oli keskeisesti mukana ”matematiikkakonekomitean” pu- heenjohtajana, ja erilaiset matemaattisen alan järjestöt ja kongressit olivat jo vanhastaan ol- leet hänen heiniään. Suomen tiedepoliittisessa keskustelussa hänen äänensä kuului siksikin, että välien parannuttua hän oli Kekkosen tie- depoliittisia taustahahmoja.
Asettaessaan Rolf Nevanlinnan paikalleen matematiikan kentässä Olli Lehto päätyy seu- raavanlaiseen arvioon: Nevanlinnan viiteke- hyksenä oli 1900-luvun ensimmäinen puolis- ko, jolloin hän oli matemaattisesti erittäin ak- tiivinen ja menestyksekäs. Hänen erityisalal- laan funktioteorialla oli silloin tärkeä asema matematiikassa, ja 1920-luvulta lähtien Nevan- linnaa pidettiin tällä alalla yhtenä maailman johtavista tutkijoista. ”Rolf Nevanlinna oli suuri nimi 20. vuosisadan alkupuolen mate- matiikassa. Hän on yksi tieteemme huippuja.”
Olli Lehto on piirtänyt luistavan populaa- rielämäkerran Rolf Nevanlinnasta ja tämän ai- kakaudesta. Teoksen sivuilta piirtyy empaatti- nen mutta sopivan kriittinen kuva matematii- kan suurmiehestä, joka monine heikkouksi- neen oli myös tavallinen kuolevainen.
Historiantutkimuksen ammattilaisena oli- sin toivonut, että Lehto olisi käyttänyt sinänsä laajaa lähde- ja kirjallisuuspohjaansa läpinäky- vämmin, niin että lukija olisi tiennyt, minkä- laiseen lähteeseen mikin tieto perustuu ja näin voinut arvioida lähteen painoarvoa. Rolf Ne- vanlinnan oman äänen olisi myös suonut kai- kuvan kirjan sivuilta voimakkaammin. Lie- neekö primaarilähteiden vähäisyys ollut syy- pää tähän puutteeseen?
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston yleisen histo- rian professori.
T I ETE ES
S
ÄT
A P H A U T U
56
218492_Rydman 22.8.2002 14:44 Sivu 56
